Populismi, jännä juttu

Olen odottanut kärsivällisesti sitä päivää, jolloin saisin lukea laadukkaan analyysin populismin kasvun syistä jostain suomalaisesta sanomalehdestä. Valitettavasti odotan yhä tuota päivää. Massiivisella koneistolla pyörivä Helsingin Sanomatkin on koko viime syksyn ja kuluneen alkuvuoden vain päivitellyt kovaan ääneen, että mistä tämä populismi johtuu. Luulisi, että toimittaja joka ei tätä ilmiötä ymmärrä, soittaisi viisaammilleen, esimerkiksi Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselle. Toinen lähes tasaveroinen vaihtoehto olisi syventää omaa puutteellista tietämystään lukemalla. Voin tarvittaessa antaa kirjallisuusvinkkejä.

Helsingin Sanomien puolustukseksi on sanottava, että lähes kaikki lehden kirjoitukset aiheesta ovat kuitenkin olleet laatukamaa, jos niitä vertaa Taneli Heikan toissaviikkoiseen kirjoitukseen Vihreässä Langassa. ”Persun syleily” kolumnissaan mediayrittäjä Heikka, joka tunnetaan yhtenä Lumedemokratia (idiotismin perusteos) kirjan kirjoittajana, syyllistyy niin lapsellisiin populismi-ilmiön väärinymmärryksiin, että keskityn tässä blogimerkinnässä vain hänen ajatusvirheidensä korjaamiseen.

Menen suoraan asiaan. Heikan kirjoituksen suurin virhe on kuvitella, että median teot tai tekemättömyys olisi jotenkin ratkaisevalla tavalla ollut vaikuttamassa perussuomalaisten suosion kasvuun. Tämä saa hänet päästämään kynästään seuraavan parkaisun:

”Meidän toimittajien on kysyttävä: mitä me teimme väärin, että kansan äänelle ei ollut muuta purkautumistietä kuin suomidemokraattien hyöty? Ja onko meidän sen virheen hyvittämiseksi todellakin vaieten hyväksyttävä tämä kansannousu?”

Heikan ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata ilkeästi, että teitte kritiikitöntä, vaihtoehdotonta ja munatonta journalismia, ettekä nostaneet demokratian ongelmia tarpeeksi selkeästi esille. Teitte journalismia vallan sylikoirana osaamatta katsoa asioiden syvempiin vaikutussuhteisiin päivänpolitiikan sumuverhon takana. Mutta näin en kuitenkaan vastaa, sillä mielestäni on täysin väärin lähestyä populismin nousua ”kaikkivoipaisen” median näkökulmasta. Jotta populismin erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin.

No mitä sitten ovat nämä ryhmiäkin pienemmät tarkastelun kohteet? Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen. Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tällaisessa tilanteessa, jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan, ei poliittisia rajalinjoja pääse syntymään. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla, kertoo, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference – malliksi. Sen edellytys on se, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella tavalla. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällainen utopistinen toimintalogiikka mielessä (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään systeemi ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavatkin, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostarin palveluihin ja kolmannet ovat kyllästyneitä syljeskeleviin hippeihin. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä meillä saattaakin olla käsissämme laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on populismin nousun yksi tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuden ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä seuraa yleensä se, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisella tavalla, muuttuu yhteiskunnallinen dynamiikka erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen. Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa, minkä takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikalla jakamaan kahteen leiriin, valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa, ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, nuo yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväen ryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…) sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on ainoastaan mahdollinen luomalla sisällöltään Tyhjiä Merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden ’tyhjyys’ on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin. Obaman ”Change” on loistava esimerkki Tyhjästä Merkitsijästä. Se nivoo yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakentaa vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille Merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastuttaa että köyhdyttää alkuperäisiä vaateita. Rikastuttaa, koska se luo erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdyttää, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyy typistää minimiin.

Tyhjien Merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan/altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin. Obamakaan tuskin voittaa seuraavia vaaleja samalla ”Change”-tunnuksella. Tällä hetkellä näyttää pikemminkin siltä, että ”Change” voisi toimia Obaman vastustajien, Tea Partyn ja kumppaneiden, sloganina seuraavissa vaaleissa. Tässä onkin Tyhjien Merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä konteksteistaan ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle, säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen Tyhjät Merkitsijät muuttuvat tällöin Ajelehtiviksi Merkitsijöiksi (floating signifyier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus ”vihreyteen”. Tämä yksinoikeus kuitenkin murentunut pikkuhiljaa, pääasiassa linjattoman pragmatismin ja hallitusvastuiden myötä, ja ”vihreydestä” on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentin vaaleissa taas kokoomus kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään: työväen. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, Tyhjä Merkitsijä ja poliittisen kentän kahtia jakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on ontologinen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko joko poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellance. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina Tyhjistä Merkitsijöistä power/underdog asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference – toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä mahdollistaa populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan. Tästä onkin ollut jo merkkejä ilmassa ja välivaaleissa demokraatit ottivat jo kunnolla turpiin republikaaneilta.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, Persuja, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva anti-establishment profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Persut ovat nettisivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi Tyhjäksi Merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Persujen vääjäämättömän maanvyöryvoiton jälkeen suurin kysymys on se, lähteekö puolue mukaan seuraavaan hallitukseen vai ei. Mikäli puolue lähtee mukaan hallitukseen, sen on joko pystyttävä keksimään uusi antagonistinen rajalinja (toimisiko EU-vastaisuus hallituksessakin?) tai muutettava taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin edeltäjälleen SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa. Lukuisat muutkin esimerkit todistavat sen, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää anti-establishment asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja altavastaaja/valta-akselilla, kun on käytännössä itse osa ”establismenttia”. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia on merkillisellä tavalla onnistunut toteuttamaan populistista politiikkaan vallankahvasta käsin. Pitkäaikaisesta pääministeriydestään huolimatta Berlusconin brändi ”epäpoliitikkona” on säilynyt vakaana, mikä on osittain mahdollistanut ”politiikan” vastaisen politiikan vallasta käsin. Ehkä Soinin kannattaisikin vaalien jälkeen pirauttaa Berlusconille. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen tipsi.

Mutta mutta, palatakseni vielä Heikan itse itselleen asettamaan kysymykseen: onko toimittajien siis vaieten hyväksyttävä perussuomalaisten nousu? Vaikka en ihan täysin ymmärrä mitä Heikka tarkoittaa tällä ”vaieten hyväksymisellä”, en todellakaan ole sitä mieltä, että toimittajien tulisi lopettaa kriittisten juttujen teko perussuomalaisista. Eihän näin toimita muidenkaan puolueiden kohdalla. En silti kannustaisi toimittajia tarkoitushakuiseen ilveilyyn perussuomalaisten kustannuksella. Pahimmillaan se vain alleviivaa heidän puutteellista kykyään ymmärtää demokratian tärkeimpiä ominaispiirteitä. Valitettavasti Heikka tarjoaa tästäkin malliesimerkin:

”Suomalainen media syleilee moniarvoisen demokratian vastaiset suuntaukset osaksi yhteiskuntaa. Näin tehtiin 1930-luvun äärioikeistolle ja 1970-luvun äärivasemmistolle. Näin tehdään persuille. Sieltä he pääsevät mädättämään systeemiä sisältä päin. Demokratian vastaisista tendensseistä ei näin koskaan täydy avoimesti keskustella.”

Kerrattakoon siis vielä. Perussuomalaisten nousussa ei toistaiseksi ole ollut mitään demokratialle vastaista. Päinvastoin perussuomalaisten nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Se on oikea demokratian vastaisku post-demokraattista teknokratiaa vastaan. Se on niiden häviäjien ääni, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin tässä Heikan ”moniarvoisessa demokratiassa”. Totuus on, että eivät perussuomalaiset tai mitkään muutkaan populistiset liikkeet voi mädättää systeemiä sisältäpäin. Niiden nousu on seurausta systeemin mädännäisyydestä. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena” (health check). Tällä mittarilla meidän demokratiamme ei ole kovin hyvässä hapessa. Terveisiä siis Jyrki Kataiselle, Jutta Urpilaiselle, Mari Kiviniemelle, miksei myös Tony Blairille ja kaikille muillekin ”kolmannen tien” poliitikoille: nähtävästi politiikka ei loppunutkaan kommunismin kaatumiseen!



*Tekstini on saanut innoituksensa seuraavista lähteistä:
Laclau, Ernesto: On Populist Reason
Laclau, Ernesto: Populism: What's in a Name