Viisasta vai tyhmää

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että tunteihin ja minuutteihin jaettu moderni elämä ei ole minua varten. Haluaisin jättää kaiken taakse, karistaa byrokratian, politiikan ja historian tomut jaloistani, paeta Ruusutaloon ja elää harmoniassa luonnon kanssa. Haluaisin työskennellä konkreettisten tavoitteiden eteen, jotka itse asetan ja joiden merkityksen voin ymmärtää. Haluaisin elää ajassa joka on näkyvä ja konkreettinen, kuten ovat päivä, ilta ja yö. Se kai on kaipuuta isovanhempieni aikaan. Nostalgia on paikka, jota ei koskaan ollutkaan.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti. Päivät siintävät ohi toissijaisten askareiden parissa ja vapaa-aika kadonnutta aikaa etsiessä. ”Minustahan piti tulla jotain hienoa ja erikoista”. ”Minunhan piti loistaa estradeilla ja kirjoittaa vuosisadan romaani”. ”Minunhan piti tehdä jotain luovaa, elää intuitioiden huumasta ja seurata kutsumustani”. Mutta täällä toimistossahan minä istun. Täällä mitättömässä toimistossa, päivästä toiseen, puuhakkaana askareiden parissa, joita ei enää huomenna muistele kukaan.

Aina silloin tällöin iskee vapauden puuska. Se yllättää pitkällä lenkillä vieraassa ympäristössä niin lujaa, että tekee mieli hakata käsiään yhteen. Se yllättää hiljaa hiipivästi silloin, kun erehtyy katsomaan työhuoneen ikkunasta kevätauringossa kimaltelevaa kinosta liian pitkään. Se painaa rintaan ja ahdistaa sohvalla maatessa, kun televisio näyttää uskaliaiden travellereiden viimeisimmät seikkailut. Vapaana ihminen syntyy, mutta kaikkialla hän on kahleissa.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että onni, jonka mainioiden henkisten kykyjeni vuoksi ansaitsisin, tulee liian verkkaisesti. Onni tuntuu olevan mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista. Flaubertin mukaan onnen edellytyksiä on kolme: typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys – mutta jos typeryys puuttuu, ei muistakaan ole hyötyä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, ettei onnellisuus ole riittävä päämäärä ihmisen elämälle. Henkiset nautinnot voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla heihin epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Antti Nylenin mukaan siihen ei ole muuta lääkettä kuin kirjoittaminen. Olen silti mieluummin tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ennemmin tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että toimettomat käsittävät enemmän asioita ja ovat syvällisempiä kuin toimeliaat. Mikään touhuilu ei rajoita heidän perspektiiviään. Ainaisen sunnuntain lapsina he katselevat, kun ihmiset heidän ympärillään pakenevat puhtaan olemassaolon pohdintaa mitättömyyteen perustuvaan työhön. He ovat meistä parhaiten valmistautuneita kohtaamaan maailman, josta on tullut ikuinen sunnuntai-iltapäivä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että ”ylpeys panee meidät kaipaamaan ratkaisua elämälle – ratkaisua, tarkoitusta, lopullista syytä; mutta mitä tarkempia kaukoputkia keksitään, sitä enemmän tähtiä ilmestyy näköpiiriin. Ihmiskuntaa ei voi muuttaa, sen voi vain tuntea”. (Julian Barnes: Flaubertin papukaija)

Aina silloin tällöin, kun elämän mitättömyys ja jokapäiväisyys näyttäytyy alastomimmillaan, mieleen hiipii kysymys: onko viisasta vai tyhmää ottaa elämä vakavasti?