Myytinmurtajat

Tommi Uschanov pohtii hienossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus mahdollisuutta jonkinlaisen Yhteiskunnaliset myytinmurtajat televisiosarjan perustamiseen. Sarjassa kokeiltaisiin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters), pitävätkö tietyt kansan keskuudessa sitkeänä elävät uskomukset paikkansa, mutta keskityttäisiin vain yhteiskunnallisiin myytteihin. Uschanovin mukaan sarjassa voitaisiin tehdä esimerkiksi testi, jossa kaikille kaupungin asukkaille annettaisiin joka kuukausi ilmaista rahaa ja testattaisiin, vähenevätkö siellä työhalut? Toisaalla taas voitaisiin suorittaa koe, jossa rikoksesta saatavia rangaistuksia lievennettäisiin kahdesta samanlaisesta alueesta toisella, jonka jälkeen tarkkailtaisiin lisääntyvätkö siellä rikokset.   

Uschanovin sai tätä ajatusta pohtimaan deliberatiivisen demokratian tai keskustelevan demokratian kokeilut eripuolilla maailmaa. Muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Tanskassa ja Bulgariassa toteutetuissa kokeissa joukko kansalaisia houkuteltiin erilaisin keinoin tutustumaan perinpohjaisesti politiikan asiakysymyksiin. Viikonlopun aikana kokeeseen osallistujat esimerkiksi perehtyivät ryhmätyönä politiikan eri sektoreiden asiakysymyksiin keskustelemalla poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa puolueettomien vetäjien johdolla. Kokeissa niihin osallistuvien tavallisten ihmisten ymmärrys ikään kuin hinattiin asioista päättävien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa samalle tasolle.

Kokeiden tulokset ovat olleet positiivisia. Keskustelujen myötä osallistujien tietotason on havaittu kasvavan ja monien äänestyspäätösten muuttuvan. Lisäksi kokeet ovat lisänneet osallistujien luottamusta edustuselimiin ja politiikkaan. Britanniassa vuoden 1997 parlamenttivaalien yhteydessä tehdyssä kokeessa havaittiin, että kolmanneksi suurin puolue, liberaalidemokraattinen puolue, jopa kolminkertaisti kannatuksensa kokeen osanottajien päästyä selville sen kannanotoista vaalien asiakysymyksiin. Uschanovin mielestä onkin perusteltua epäillä, että jos äänestäjät ymmärtäisivät puolueet ja niiden kannat eri kysymyksiin samalla tavalla kuin puolueet itse, esimerkiksi puolueiden keskinäiset kannatussuhteet saattaisivat olla hyvinkin toisenlaiset kuin ne ovat.

Uschanovin epäilyihin on helppo yhtyä. Uskon, että meilläkin Suomessa monen kannat ympäristöasioihin, maahanmuuttoon, EU:hun, verotukseen, tulonjakoon ja moniin muihin asioihin muuttuisivat, jos perusfaktat olisivat hallussa. Se taas väistämättä johtaisi oman position tarkempaan pohtimiseen ja mahdollisesti toisenlaiseen äänestyspäätökseen. Oma äitinikin sanoi ruvenneensa pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä vasta katsottuaan televisiosta Food Inc. –dokumentin. Hän oli järkyttynyt näkemästään, eikä voinut ”maatalon tyttönä” uskoa, kuinka hirvittävällä tavalla elintarviketuotantoon tarkoitettuja kotieläimiä kohdellaan. Heidän kotitilallaan eläimet saivat juosta vapaana, niille lässytettiin kuin ystäville ja niitä kunnioitettiin. Vaikka hän oli tiennyt tuon idyllin murtuneen jo ajat sitten, ei hänelle ollut tullut mieleenkään, minkälainen Auschwitz tehokkuuden ja tuottavuuden maksimoinnilla oli muutamassa vuosikymmenessä saatu aikaan. Aika näyttää muuttiko tuo silmät avannut kokemus myös hänen äänestyskäyttäytymistään.   

Oman työni kautta törmään usein EU:ta koskeviin lentäviin lauseisiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Yksi niistä on väite EU-byrokratian kalleudesta. Monet jopa elävät hieman kärjistetysti siinä uskossa, että leijonanosa heidän ”veromarkoistaan” menee erilaisten EU-virkamiesten, eurokraattien, elättämiseen. Todellisuudessahan EU:n talousarviosta suurin osa käytetään maatalouden tukemiseen ja Euroopan kilpailukyvyn lisäämiseen muun muassa erilaisten rakenne –ja aluerahastojen avulla. Hallinnon osuus budjetista on vain noin 6 prosenttia ja se kyllä kestää vertailun useimpien kansallisvaltioiden hallintomenojen kanssa.

Väite EU-byrokratian erityisen suurista kustannuksista on siis faktoihin perustumaton uskomus, eli täysiverinen myytti. Media ja rahvaiden mölisevät suut ovat vastaavia EU-myyttejä pullollaan. Jopa niin pullollaan, että useat Euroopan komission edustustot ympäri Eurooppaa ovat ruvenneet keräämään sitkeimmin kansan keskuudessa pyöriviä myyttejä nettisivuilleen ja tarjoamaan tilalle faktatietoa. Muun muassa komission Britannian edustuston verkkosivuilla on pitkä lista mitä mielikuvituksellisimpia EU-legendoja. Sieltä löytyy vastineita lehtikirjoituksiin, joissa on väitetty muun muassa, että EU:n lainsäädäntö pakottaa brittisairaalat palkkaamaan työntekijöitä, jotka eivät puhu englantia tai että EU:n työturvallisuusdirektiivi kieltää korkeat korot kampaamoiden työntekijöiltä.   

Tällaiset sivustot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta koska niitä ylläpitävät pääasiassa myyttien kohteena olevat tahot, on vaara, että ne eivät tavoita suuria massoja ja/tai saarnaavat jo uskovaisille. Sen vuoksi Uschanovin ehdotus popularisoidusta Yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisiosarjasta on mitä kannatettavin. Laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mikäli tämä konsepti löisi läpi, olisin valmis perustamaan sen rinnalle Talouden myytinmurtajat televisiosarjan. Sen perustana voisi toimia esimerkiksi Ha-Joon Changin mainio kirja 23 Things They Don’t Tell You About Capitalism, jossa aseistariisuvasti osoitetaan vääräksi lukuisten kliseiden verkosto, jolle julkinen keskustelu taloudesta perustuu. Changin kirjan vahvuus on siinä, että se ei sorru yleiseen ahneuden kulttuurin tuomitsemiseen SDP:n poliitikkojen tyyliin, vaan osoittaa taloustieteen termein, mitkä markkinatalouden toimintalogiikkaan liittämämme uskomukset pitävät paikkansa ja mitkä eivät.

Chang itse uskoo markkinatalouteen, mutta haluaa asettaa sille sääntelyn avulla selkeät pelisäännöt. Sen vuoksi ensimmäinen myytti, jonka hän kirjassaan murtaa, on illuusio täysin vapaista markkinoista. Changin mukaan markkinoilla on aina rajoitteita ja ne näyttävät vapailta ainoastaan, koska hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Harva länsimaalainen esimerkiksi kyseenalaistaan nykyisin lapsityövoiman käytön tuomittavuutta, mutta 1800-luvun Britanniassa asiasta käytiin kovaa vääntöä. Tuolloin parlamentti sääti lain, että alle 9-vuotiaat lapset eivät saaneet työskennellä puuvillatehtaissa, joissa työskentely oli erityisen vaarallista terveydelle. Puuvillatehtailijoiden mielestä tällaisella lainsäädännöllä rajoitettiin ”vapaan markkinatalouden” toimintaa. Vastaavia kamppailuja käydään koko ajan eri talouden sektoreilla, eivätkä edellä mainitun esimerkin valossa vapauden puolustajat ole sen puhtaampia poliittisista motiiveista, kuin sääntelyn puolestapuhujatkaan. Chang toteaakin viisaasti, että vapaus, kuten kauneus, on katsojan silmässä.

Minusta olisikin tärkeää, että Talouden myytinmurtajissa keskityttäisiin Changin hengessä murtamaan talouden myyttejä mahdollisimman objektiivisesti taloustieteellisestä tutkimuksesta nousevin argumentein. Se voisi toimia railakkaana vaihteluna nykyiselle mediassa näyttäytyvälle ”talouskeskustelulle”, jonka peruskaava menee niin, että ensin joku Matti Apusen tai Björn Wahlroosin kaltainen äärityyppi esittää provosoivan mielipiteen, jonka jälkeen arkkiatrit ja punavihreät räppärit saapuvat paikalle tuomitsemaan ahneuden kulttuurin. Tällaisessa ilmapiirissä todellista parhaiden argumenttien kamppailua ei synny, koska keskustelijat saapuvat keskusteluun eri lähtöoletuksin – yhdet taloudellisin, toiset moraalis-eettisin. Se on surullista, koska talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään päteviä argumentteja, joilla vapaan markkinatalouden puolustajat pystytään ajamaan nurkkaan heidän omalla kotikentällään. Tähän Talouden myytinmurtajat voisi tuoda muutoksen.

Turhaa tietoa

Lukion teatterimatkalla, muistaakseni vuonna 2001, annoin kaikille kanssakilpailijoille kunnon selkäsaunan urheilutietovisassa. Olin ylpeä itsestäni ja kuvittelin, että viimeistään nyt olin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin tietämykselläni. Käärin hihojani ylös ja nojasin tyytyväisenä rennosti taaksepäin.

Pian kuitenkin kävi ilmi, että olin kuvitellut liikoja. Ennen palaamistaan omalle tuolilleen luokan priimustyttö tokaisi kylmästi: ”Ei urheilusta tarvitsekaan tietää mitään”.

Olisin voinut kuitata sen pelkkänä huonon häviäjän katkerana kommenttina, mutta asia jäi kaivertamaan mieltäni. Mietin, että olinko tankannut urheilustatistiikkaa päähäni aivan turhaan kaikki nuo vuodet, jos kerran sillä ei tehtykään vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen. Jos urheilusta ei tarvinnut tietää mitään, niin mistä sitten tarvitsi?  Musiikista? Historiasta? Filosofiasta? Fysiikasta? Matematiikasta? Vai kenties kirjallisuudesta?

Kysymykseeni ei löytynyt vastausta internetistä (ehkä nyt jo löytyisi, en ole kokeillut), eikä lähipiirissäni ollut ketään uskottavaa auktoriteettia jolta kysyä, joten jouduin tyytymään hakuammuntaan. Kävelin Kuopion pääkirjastoon, asettauduin huolellisesti pääsalin keskipisteeseen, suljin silmäni ja rupesin pyörimään ympyrää. Laskettuani mielessäni kymmeneen lopetin pyörimisen, nostin oikean käteni 90 asteen kulmaan osoittamaan kulkusuuntaa ja kävelin kohti ensimmäistä vastaantulevaa hyllyä. ”Numero 30, valtio-oppi, politiikka” luki hyllyssä. ”Lupaavaa”, muistan ajatelleeni. Ainakin tarpeeksi kaukana siihenastisesta mukavuus- ja vahvuusalueeltani, hyllystä numero 79 – liikunta, urheilu, leikit ja pelit.

Aloitin järjestelmällisen opiskelun. Lähdin liikkeelle perusteista Heikki Paloheimon ja Matti Wikbergin kirjoittaman Politiikan perusteet –kirjan avulla. Samainen kirja johdatti minut yliopistoon, jossa varsin pian siirryinkin jo nauttimaan huomattavasti kovempaa kamaa. Luin läpi suomalaisia klassikoita Janssonista Paastelaan, Borgista Paloseen, opiskelin poliittista historiaa, poliittista kansalaistoimintaa, poliittisen tyylin taitoa, globaalia poliittista toimintaa, poliittisia järjestelmiä ja perehdyin Euroopan yhdentymiseen. Ymmärtääkseni paremmin valtioiden oikeudellista ja taloudellista perustaa nautin välipalaksi oikeusteoriaa, julkis- ja yksityisoikeutta, vero-oikeutta sekä kansantaloustiedettä. Poliittisen filosofian Aristoteleineen, Platoneineen, Webereineen ja Arendteineen jätin viimeiseksi herkkupalaksi, jälkiruoaksi. Niiden pohjalta loin itselleni omaa ajatteluani suuntaavien perusteltujen väitteiden systemaattisen kokonaisuuden, jota maailmankuvaksikin kutsutaan (saks. Weltanschauung).

Kaikkeen tähän paloi aikaa kuusi vuotta. Siitä olisi saanut erittäin pitkän rockymaisen treenimontaasin johonkin elokuvaan – Hattori Hanzo valmisti kuuluisat miekkansa huomattavasti lyhyemmässä ajassa – joten sen huomioon ottaen lienee vähintään ymmärrettävää, että jätin yliopiston ovet taakseni takki auki. Oli tullut aika näyttää maailmalle mitä osasin.

Valitsin ensimmäisiksi kohteekseni työnantajat. Soitin muutamalle ja sovin pari tapaamista. Tapaamisissa kerroin laaja-alaisista politiikan ja kansainvälisten suhteiden opinnoistani, korostin monipuolista kielitaitoani ja klassista humanistista sivistystäni. Näytteeksi kerroin muutaman anekdootin Rooman imperiumin hajoamisesta, siteerasin Platonia ja Herakleitosta kytkemällä heidän ajatuksensa nykyaikaan parin ajankohtaisen esimerkin avulla. Lopuksi korostin vielä olevani erittäin hyvä hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia ja esimerkillinen tiimipelaaja.

”Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista, Hannu[han se oli?], tuo sinun osaamisesi”, vastasivat työnantajat markkinointipuheeseeni. ”Haluaisimme kuitenkin esittää sinulle muutaman kysymyksen: Ensinnäkin osaatko käyttää Exceliä? Tässä työssä on tosi tosi tärkeetä osata käyttää näppärästi Exceliä. Nykyisin melkein kaikki tehdään Excelillä. Osaathan sinä?"

”Toiseksi kai sinulla on kokemusta projektihakemusten ja raporttien kirjoittamisesta? Ja nettisivujen päivittämisestä? Ja sidosryhmäyhteistyöstä? Ja asiakasrajapinnoilla toimimisesta tai SOMEsta? Kaikki on nykyisin SOMEssa. Tiedäthän sen Hannu!”

 ”Nää on ne tärkeimmät jutut tämän työn kannalta. Tuo sinun yleissivistyshässäkkä on tosi mielenkiintoista, mutta politiikka, comoon, eihän siitä nyt tarvitsekaan tietää mitään.”

Vesiperä. Mutta en luovuttanut. Jatkoin samalta istumalta eräisiin bileisiin ja päätin, että hurmaan siellä kaikki politiikan tietämykselläni.

Heti sisään päästyäni painelin suoraan boolikulholle ja aloitin yhteiskunnallis-poliittisen keskustelun ensimmäisten vastaantulijoiden kanssa. Kerroin juuri lukeneeni Tommi Uschanovin Suuren Kaalihuijauksen ja järkyttyneeni ihmisten yhteiskunnallisen tietämättömyyden syvyydestä. Yhtä kirjan kirkkainta ajatusta mukaillen korostin, että mielestäni tietämättömyyden pääsyy ei ole ihmisten pahuus tai tyhmyys vaan tietämättömyys omasta tietämättömyydestä – sekä sen syvyydestä että niistä alueista, joille se ulottuu. Ehdotin ratkaisuksi demokratiakasvatuksen tehostamista peruskoulun opintosuunnitelmissa ja yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisio-ohjelman perustamista. Niiden avulla voitaisiin murtaa sitkeimpiä kansan keskuudessa kulkevia vääriä uskomuksia. Loppuun vielä kevensin tunnelmaa naureskelemalla perussuomalaisten kannattajille, jotka korostavat maan tavan tärkeyttä, mutta joilla ei ole tilastojen perusteella hajuakaan siitä, mikä tuo maan tapa on (2/3 heistä on huonommat perustiedo politiikastat, kuin suomalaisilla keskimäärin) . ”Tulee väkisin mieleen Einsteinin toteamus, että on olemassa vain kaksi ääretöntä asiaa – universumi ja ihmisten typeryys”, totesin alleviivaavasti aloittaakseni keskustelun.

Tyyppi Y: ”Heh, joo, aivan aivan. Toi on tosi…Hei eiks tää biisi oo Olavi Uusivirran uudelta albumilta?”

Tyyppi X: ”On joo. Oodi ilolle. Helmi levy. Mä en oo aiemmin tykänny sen Uusivirran touhuista, mut mut…tää on kyllä hyvä.”

Tyyppi Y: ”Joo, tosi raikasta uutta kotimaista. Hei, pitäiskö hakee hiukka lisää naksuja.”

Tyyppi Z: ”Hei joo, ehdottomasti, lisää naksuja… ja ehkä pari märkää. Röh röh, hehehehee.”

Ja niin Y, X ja Z lähtivät kohti olohuonetta ja jättivät minut tuijottelemaan kengänkärkiäni. Seisoin hiljaa paikallani ja yritin toipua keskustelunavaukseni totaalisesta sivuuttamisesta. Hetken kuluttua kävelin heidän perässään olohuoneeseen. Siellä osa juhlaväestä seurasi kiinnostuneena hiekkapestyihin farkkuihin, vaaleanpunaiseen Tommy Hilfigerin neuleeseen ja mustiin Adidaksen tennissukkiin pukeutuneen insinöörin esitelmää erilaisista kotiteatteri-systeemeistä. Vieressä tyttöporukka keskusteli innostuneesti keittiökaapiston ovista, niiden vetimistä ja värivalinnoista. Taustalla auki olleesta teeveestä tuli Huvila & Huussi. Seinällä oli tuoreimman Idols-voittajan juliste.  

Käännyin hiljaa pois, hain takkini naulasta ja kävelin kadulle. Tiesin haukanneeni paskaa, kuuden vuoden verran.

Hain lohtua kirjallisuudesta. Tein zeniläisen egotripin Pirsigin Moottoripyörän kunnossapidon matkassa, tunsin itseinhoa J.M. Coetzeen omaelämänkerrallisten romaanien parissa, itkin maailman pahuutta Stefan Zweigin kanssa. Lopulta Dostojevskin ja Flaubertin matkassa sukelsin niin syvälle ihmisen sieluun, että en meinannut päästä takaisin pinnalle. Ymmärsin, että elämä oli pohjimmiltaan rumaa ja tarkoituksetonta, aina kaukana mielikuvituksen luomista ihanteista, ja juuri siksi rakastuin kirjallisuuteen. Kirjallisuutta eivät tarvitse ne, jotka rakastavat elämää. Sen salainen vetovoima on suunnattu niille, jotka tietävät, että onnellisuutta ei ole olemassa. On vain onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät.  

Tässä mielessä kirjat todella ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet, jotka pahimmassakin tapauksessa voivat tehdä ihmisestä vain kuolleen. Kirjat voivat tehdä - Antti Nyleniä mukaillen - ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla tämän mieleen epäterveen viihtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Se on elinikäinen vamma, johon ei ole muuta parannuskeinoa, kuin kirjoittaminen. 

Niinpä aloin kirjoittaa. Ensin pöytälaatikkoon, mutta varsin pian kyllästyin kirjoittamaan vain itselleni ja perustin blogin nimimerkillä Herra Gägä. En kertonut siitä kenellekään. Tuotin rauhassa sisältöä ja ajattelin, että kyllä ihmiset sen löytävät. 

Eivät löytäneet, joten laitoin puskaradion soimaan. Kehuin Herra Gägää vuolaasti Suomi 24- ja Kaksplus – keskustelupalstoilla, liitin sen suosituimmille blogilistoille ja jätin siitä vihjeitä Facebook-profiiliini. Lukijamäärät kasvoivat, mutta tuskaisen hitaasti. Viimeisenä epätoivoisena keinona päätin ruveta jakamaan juttujani statuspäivityksinä omalla Facebook-seinälläni. Se toimi ja pikkuhiljaa blogini saavutti noin 100 hengen aktiivisen lukijakunnan. Sain kaipaamiani Facebook-tykkäyksiä ja jopa ylistävää lukijapalautetta. Kehujen myötä unohdin varsin nopeasti, kuinka alhaisin keinoin ne oli herutettu laajennetulta kaveripiiriltä. Kaikki on sallittua sodassa ja Facebook-peukutusten saalistuksessa.    

Kehut voimistivat narsismiani. Halusin jakaa kaikki ajatukseni ja tekemiseni kaikkien kanssa, koska koin, että kaikki haluavat kuulla juuri niistä, eivätkä mistään muusta. Päivitin Facebook-statuksiani monta kertaa päivässä, twiittasin tauotta ja merkkasin itseni Foursquarella identiteettiäni pönkittäviin paikkoihin. Tavatessani ystävieni kanssa toin tauoitta esille uniikkeja ajatuksiani, listasin lukemiani kirjoja ja knoppailin oppineilla sitaateilla. Heidän haukottaville jutuilleen ja turhanpäiväisille jorinoille taas viittasin kintaalla. Ei-oppineet analyysit keskeytin tykkänään. 

Kuvittelin olevani poikkeuksellisen tyylikäs, älykäs ja sivistynyt tyyppi. Ja ajattelin myös muiden ajattelevan niin. 

Totuus kuitenkin paljastui - kuinkas muutenkaan - kaljatuopin äärellä. Olin kutsunut vanhan opiskelukaverini keskustaan kuuntelemaan listausta viimeaikoina lukemistani kirjoista ja kehumaan syvällisiä ajatuksiani. Puolen tunnin verran kaverini jaksoikin kuunnella ja nyökytellä kärsivällisesti monologilleni, mutta sitten hänellä poltti kiinni perusteellisesti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja käski minun pitää turpani kiinni. Seurasi avautuminen:

”Hannu, kuuntele tarkkaan. Sinusta on tullut ihan helvetin rasittava saivartelija sen jälkeen, kun hurahdit kirjallisuuteen. Olit toki rasittavan itsekeskeinen tyyppi ennen sitäkin, mutta nykyisin sinun kanssa ei voi enää keskustella normaalisti. Sinun pitää aina olla oikeassa, heittää fiksuin mielipide, saada sanoa viimeinen sana. Ei sellaista jaksa kukaan. 

Muistatko sen Berliinin reissun? Meidän piti pysähtyä joka toisen rakennuksen kohdalla, kun sulla sattui olemaan tietoa, että se ja se arkkitehti on suunnitellut tämän rakennuksen, joka on sitä ja sitä tyyliä ja jossa on asunut se ja se kirjailija. Hirveetä nimien pudottelua! Mikset voi vaan nauttia siitä, että rakennus on kaunis tai että keskustelu on hyvää? Miksi saivartelet ja droppailet nimiä? 

Oikeastaan ainut asia mikä on noita sinun kirjallisuussaivarteluja rasittavampaa, on ne sinun iänikuiset yhteiskunnallis-poliittiset analyysit. Sun pitäis liittyä johonkin puolueeseen ja jauhaa siellä sitä poliittista scheissea. Normaalit ihmiset on kiinnostuneita lätkästä, jalkapallosta, laajakuvatelevisioista, sisustuksesta, matkustamisesta, kokkauksesta ja laulukilpailuista. Jos et usko, avaa televisio. Vois tehdä ihan hyvää sulle. 

Ja sun pitää hyväksyä se fakta, ettei politiikasta ja kirjallisuudesta tarvitsekaan tietää mitään. Tervetuloa todellisuuteen!”