Demokratiabingoa Länsi-Balkanilla

Heinäkuun alku. Istun Kroatian kansalliskirjaston juhlasalissa Zagrebissa. EU Citizenship: Crossing Perspectives -konferenssin toinen ja viimeinen päivä on valmiina alkamaan. Ulkona paistaa aurinko ja lämpöä on yli 30 astetta – Kroatian kesä parhaimmillaan. Vaikka salissa on ilmastointi, hikoilen kuin pieni sika. Tekisi mieli ottaa pikkutakki päältä, mutta en viitsi, koska se paljastaisi jalkapallon kokoiset hikiläikät kainaloissani.

Selailen aulasta mukaan annettua konferenssimateriaalia. Kaikki tarvittava löytyy: ohjelma, puhujien esittely, kannanotot, muistiinpanovälineitä, tietoa ruokailuista ja iltaohjelmasta. Näiden perussettien alta löytyy kuitenkin yllätys: bingolappu, johon oli kerätty yleisimpiä vastaavissa tilaisuuksissa esiintyviä ammattitermejä. Tilaisuuden juontajat kertovat, että kyseessä on demokratiabingo, mukaelma bisnesseminaarien bullshit-bingosta, jonka voittaa se, joka saa kerättyä täyden pysty- tai vaakarivin jargon-termeistä ja huutaa ensimmäisenä ”bingo”.   

”Kiva idea”, hymähdän vierustoverilleni. Hyvä, että myös kansalaisjärjestöjen toimijat haluavat kriittisesti tarkastella omaa kielenkäyttöään. Pöhisevät bisnespiirit eivät todellakaan ole ainoita, jotka sortuvat tapaamisissaan toistelemaan papukaijamaisesti merkityksistä tyhjentyneitä käsitteitä. Osallistuminen, osallisuus, aktiivisuus. Innovaatio, innovatiivisuus, dynaamisuus. Tiedätte mistä puhun.

Ensimmäinen puhuja aloittaa. Saan heti muutaman rastin ruutuun. Democracy – mainittu. Inclusion – mainittu. Vierustoverini innostuu: ”Sähän voitat tämän!”, ja tökkää minua toverillisesti kylkeen. Aika pian kuitenkin väsyn leikkiin ja keskityn oikeasti kuuntelemaan, mitä puhujilla on sanottavaa.

Kahden puhujan jälkeen joudun surukseni toteamaan, että en ole kuullut yhtään ajatusta, ehkä edes lausetta, jota en ole kuullut aiemmin lausuttavan vastaavissa tilaisuuksissa. Näin siitä huolimatta, että puhujat edustivat minulle tuntemattomia kroatialaisia organisaatioita. Vaikka tilanteet toki vaihtelevat maittain, ovat kansalaisjärjestöjen toimintaan ja demokratiaan liittyvät ongelmat hyvin samankaltaisia eri puolilla Eurooppaa. Huomaan, että ajatukseni kulkevat koko ajan puheiden edelle ennakoiden seuraavaa lausetta tai johtoajatusta.   

Usein EU-seminaareissa tuntuu muutenkin siltä, että kaikki oleellinen on jo sanottu tuhanteen kertaan. EU:ssa on demokratiavaje. Kyllä. Euroopan parlamentin roolia tulisi vahvistaa ja EU:n päätöksentekojärjestelmää selkiyttää. Kyllä kyllä. Kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa EU-päätöksentekoon tulee lisätä. Päätöksenteon läpinäkyvyyttä tulee parantaa. Tiedonsaantia tulee helpottaa. Kyllä kyllä kyllä.

Kokemuksieni mukaan tiedostavien ihmisten kesken on helppo päästä yhteisymmärrykseen polttavimmista ongelmista ja monesti jopa mahdollisista ratkaisuista niihin riippumatta siitä, mistä he ovat kotoisin. Eri asia on sitten johtaako se mihinkään. Eräs pitkänlinjan kansalaisvaikuttaja kertoi minulle kerran, että demokratian ongelmista on puhuttu jo ainakin kymmenen vuotta täysin samoin argumentein – ja sama juttu ilmastonmuutoksen suhteen. Keskustelua käydään, ongelmat tiedostetaan, tietoa tarjotaan, mutta vain harvoja kiinnostaa. Muutos olisi mahdollinen, jos massat saataisiin mukaan, mutta kysymys kuuluu miten. Itsekin olen huomannut, että yhteiskunnallisiin seminaareihin ja työpiireihin osallistuvat viikosta toiseen samat naamat, vaikka ne ovat useimmiten kaikille avoimia tilaisuuksia. Se pistää miettimään koko tapahtumien mielekkyyttä, sillä mitä hyötyä on saarnata jo uskovaisille. Ehkä Max Weber oli oikeassa kirjoittaessaan joukkojen johdetuksi tulemisen tarpeesta jo reilut sata vuotta sitten.  

Kahvitauon aikana jaan nämä kyyniset mietteeni parin muun osallistujan kanssa ja he ovat kanssani samaa mieltä. Toisaalta he muistuttavat – aivan oikein – että demokratiassa asiat tapahtuvat hitaasti. Asioiden valtavirtaistuminen kestää usein kymmeniäkin vuosia. Eikä tästä näkökulmasta eurooppalaista demokratiaa ole harjoitettu vielä edes pitkään. Monet maat Euroopassa – mukaan lukien keskustelukumppanieni kotimaat – olivat vielä 1970-luvulla diktatuureja, joten nykyhetken suurista haasteista huolimatta edistystäkin on tapahtunut, eikä sitä sovi unohtaa, vaikka kuinka oltaisiin kriittisiä. Eikä sitä, että byrokraattisuudessaan, jähmeydessään ja ajoittaisessa absurdiudessaankin EU-yhteistyö on aina sotimista parempi vaihtoehto. ”To jaw-jaw is always better than to war-war”, kuten Churchill kuuluisasti totesi.

Seminaari jatkuu. Ajatukseni harhailevat edelleen kahvitaukokeskusteluissa, joten päätän ottaa esille demokratiabingon. Puhuja puhuu vapaasta liikkuvuudesta ja mainitsee sanan Schengen. Saan rastin ruutuun ja olen sanan päässä täydestä vaakarivistä. Puuttuva sana ”respect” tulee lähes heti perään. Vedän rastin ruutuun, mutta en huuda bingoa. Vierustoverini tökkii minua hermostuneesti kylkeen: ”Huuda nyt”, hän vaatii. Mutta en viitsi. En halua antaa sellaista kuvaa muille seminaariin osallistujille, että ottaisin tämän hölmön leikin tosissani. Haluan säilyttää viileyteni kuin jäämies Räikkönen. Ja yllätyksekseni en ole ainut, sillä kukaan muukaan ei huuda bingoa, vaikka näin täysiä pysty- ja vaakarivejä ympärilläni. Tunnen hennon myötähäpeän punan hiipivän poskilleni.

Kello on puoli kuusi ja päivän yhteenvedot alkavat. Katselen hajamielisesti ulos ikkunasta ja pohdin, pitäisikö käyttää hyväksi EU:n kansalaisoikeuttani vapaaseen liikkuvuuteen ja lähteä. Ulkona on yhä kaunista. Aurinko paistaa. Ihmiset istuskelevat kirjastoa ympäröivillä ruohoalueilla ja nauttivat säästä. Tekisi mieli ostaa pari olutta ja liittyä heidän seuraansa. Tai lehteä lenkille. Mutta päätän kuitenkin yrittää keskittyä vielä hetken. Tunnollisena työntekijä en viitsi poistua ennen aikojaan. Vielä 59 minuuttia.

Yhteenvedoissa kuullaan yllättäen päivän painavinta antia. Latvian kansalaisten teemavuoden vetäjä kiittelee kohteliaasti järjestäjiä, onnittelee kroatialaisia EU-jäsenyydestä ja muistuttaa, että demokratian ydin on luottamus. Luottamus siihen, että vähemmistöön jääneet ovat tarvittaessa valmiita hyväksymään enemmistön päätökset, koska kokevat siitä huolimatta, että heidän äänellään on merkitystä (you win some, you lose some). Sekä luottamus siihen, että järjestelmä toimii sovittujen sääntöjen mukaisesti ja säännöistä pidetään kiinni. Tämänkaltaisen luottamuksen hän pelkää olevan rapistumassa EU:ssa ja monessa sen jäsenvaltiossa. Se on huolestuttavaa ja vaatii pikaisia korjausliikkeitä. En voisi olla enempää samaa mieltä. Jää pohtimaan vain sitä, oliko sana ”trust” bingossa. Tarkistan asian. Ei ollut.

Vihoviimeiset sanat lausuu tapahtuman järjestämisestä ison vastuun kantanut Mirela Despotovic kroatialaisesta kansalaisjärjestöstä nimeltä Center for Civic Initiatives. Hän kertoo lyhyesti Kroatiassa vallitsevasta asenneilmapiiristä EU:ta kohtaan. Se ei ole mairitteleva. Maan taloudella menee huonosti, eikä EU:hun liittymisen uskota tuovan tähän muutosta. Päinvastoin, eurokriisissä kytevään unioniin liittymisen koetaan entisestään pahentavan asioita. Maan ensimmäisissä Euroopan parlamenttivaaleissa tänä keväänä – jossa kroatialaiset siis valitsivat omat edustajansa tynkäkaudelle reiluksi vuodeksi – vain reilut 20 prosenttia kansalaisista vaivautui uurnille. Tiettävästi se on historian alhaisin luku Kroatiassa järjestetyissä yleisissä vaaleissa. EU:n ennätys se on ainakin. Se kertoo jo paljon.

Silti Mirela kertoo olevansa aidosti iloinen Kroatia EU-jäsenyydestä. Kymmenvuotiset jäsenneuvottelut eivät olleet helpot, mutta niiden aikana Kroatia joutui todella kehittämään demokratiaansa ”eurooppalaistamalla” hallintoaan ja oikeuslaitostaan sekä kitkemällä korruptiota. Se on pelkästään positiivinen asia maan tulevaisuuden kannalta. Hän toivoo, että Kroatian esimerkki kannustaa myös muita Länsi-Balkanin maita tarvittaviin uudistuksiin ja integraatio etenee alueella. Siten ehkä joku päivä hajautumiskehitystä tarkoittavalle termille balkanisaatio saadaan luotua täysin päinvastainen merkitys.

Sitä sopii todella toivoa. Tosin muutamat matkan aikana käymäni satunnaiset keskustelut niin sanottujen tavallisten kroatialaisten kanssa eivät olleet kovin toivoa herättäviä. Heille EU näyttäytyi taas yhdeltä tunkeutujalta alueelle, jota ovat historian saatossa hallinneet muun muassa Venetsia, Ottomaanien imperiumi ja Itävalta-Unkari. EU on pelkkä kansainvälisen pääoman marionetti, jenkkien käsikassara, joka tulee tuhoamaan telakkateollisuutemme ja nostamaan uusia rajalinjoja ennen yhtenäisten alueiden välille, he sanoivat. ”Entäs demokratia?”, kysyin perään. ”Demokratia on vain korruptoituneiden poliitikkojen piirileikkiä.” Entäs rauha? ”Mitä teki EU lopettaakseen tappamisen Jugoslavian hajoamissodissa?”, he vastaavat vastakysymyksellä. Siihen on vaikea vastata mitään järkevää, mutta huomaan, että heidän silmissään ennen niin vallankumoukselliset termit kuten rauha, demokratia ja tasa-arvo eivät ole muuta kuin sanahelinää. Niillekin pitäisi pystyä luomaan uusi positiivinen merkitys.  

Paljon saa tapahtua, että EU voittaa näin ajattelevien ihmisten luottamuksen puolelleen. Kenties niin ei käy koskaan. Huolestuttavinta on kuitenkin se, että he eivät ole enää marginaalisia tapauksia vaan heidän joukkonsa kasvaa koko ajan ympäri Eurooppaa. Pelkään pahoin, että ellei kansalaisten luottamusta demokratiaan saada vahvistettua nopeasti, tulemme todistamaan eurooppalaisen yhteistyön yhä syvenevää ”balkanisaatiota” tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Toivottavasti olen väärässä.

Seminaari päättyy. On aika aloittaa loma. Vielä viimeisillä voimilla kirjoitan kuitenkin sanan balkanisaatio muistivihkooni. Aion ehdottaa sitä seuraavaan demokratiabingoon. 

Minä, minä, minä

“The most essential gift for a good writer is a build-in, shock-proof shit detector.”

                                            –        David Shields

George Orwell luettelee esseessään Why I Write neljä motiivia kirjoittamiselle, jotka hänen mukaansa yhdistävät hieman eri painotuksin kaikkia kirjoittajia. Ne ovat:

1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa viisaalta, olla puheenaiheena, jättää jälkensä historiaan.
2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen maailmassa, tai sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.
3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat niin kuin ne ovat, löytää oikeat faktat ja säilöä ne jälkipolvia varten.
4. Poliittiset tarkoitusperät – käyttäen sanaa poliittiset laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsityksiä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Raaka egoismi on varmasti tärkeä luomisvoiman lähde useimmille kirjoittajille. Harva jaksaisi naputella tekstiä työhuoneen pimeydessä, ellei luottaisi siihen, että vielä joku päivä joku tulee taputtamaan selkään. Tommi Melender vitsaileekin esseessään Yhden hengen orgiat, että jo Orwellin esseen alkukielinen otsikkokin on paljonpuhuva: ”jos lausuu ääneen ”Why I Write”, kuulee I-I-I eli minä-minä-minä.

Mutta kyllä muutkin Orwellin listaamat asiat pitävät kutinsa. Itse ainakin tunnistan kakkosen ja nelosen vahvoiksi motiiveiksi kirjoittamiselleni, erityisesti nelosen. Orwell toteaa esseessään, että toisenlaisena aikana hän olisi saattanut päätyä kirjoittamaan aivan toisenlaisista asioista, mutta vuosien 1936–37 kokemukset Espanjan sisällissodasta muuttivat kaiken.

”Every line of serious work I have written since 1936 has been written, directly or indirectly, against totalitarianism and for democratic Socialism, as I understand it.”

Minulla ei tietenkään ole mitään vastaavaa käännekohtaa elämässäni, joka olisi saanut minut kääntymään haikurunoista poliittiseen kirjoittamiseen. Olen ollut niin kauan kuin muistan kiinnostunut nimenomaan politiikasta ja poliittisesta kirjoittamisesta. Enkä nyt tarkoita vain edustukselliseen demokratiaan, puoluepolitiikkaan tai valtio-oppiin liittyvää politikkaa, vaan politiikkaa sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, joka on todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta tähtäävää toimintaa.

Ehkä kuitenkin vuonna 2008 (vai oliko se jo 2007?) alkanut ja yhä jatkuva talouskriisi on selkeyttänyt ajatuksiani siitä, minkä takana seison ja mitä vastaan haluan taistella. Kuvittelin naiivisti asioiden muuttuvan kriisin seurauksena, mutta kaikki jatkuikin aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Se sai vallitsevan todellisuuden näyttämään niin vialliselta ja vajavaiselta, että mielekkään elämän edellytyksenä oli toisenlaisen todellisuuden kuvitteleminen. Minulle kirjoittaminen onkin ensi sijassa vastarintaa aikakautemme teolliselle hulluudelle, ikuisen kasvun illuusiolle, väärille profeetoille ja tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä, piinsirua pursuavalle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Se on päättäväinen tapa sanoa: ”Pitäkää tunkkinne”.

Vaikka poliittiset tarkoitusperät ovat ensisijainen syy kirjoittamiselleni, ilman esteettistä intoa en kuitenkaan kirjoittaisi riviäkään. Tykkään lukea tekstejä joista aistii sen, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa etsiessään sanojen oikeaa rytmiä ja sointia. Nautin osuvista havainnoista ja kiteytyksistä, ja näitä elementtejä pyrin myös saamaan omiin teksteihini. Pelkät faktat eivät ole mitään ilman toimivaa muotoa, eivätkä argumentit ilman tyylitajua. Aivan kuten hyvissä puheissa, pitää teksteissäkin olla ethosta, pathosta ja logosta. Järkeä, tunnetta ja persoonaa. Vihaa ja rakkautta. Kuten Erno Paasilinnalla, Antti Nylenillä, Timo Hännikäisellä, Juha Seppälällä, Matti Mäkelällä tai Pentti Linkolalla. 

Kun Orwell toteaa esseessään, että hänen pyrkimyksensä on tehdä poliittisesta kirjoittamisesta taidetta, voin vain nyökytellä, sillä se on minunkin tavoitteeni – täsmälleen. Toivon, että joku vielä joskus sanoisi minulle: ”Olen kanssasi eri mieltä kaikesta, mutta nautin silti tekstiesi lukemisesta.” Se on kaunein kohteliaisuus, jonka kirjoittaja koskaan saada osakseen.

”Hyvä kirjailija on kapinallinen, hän vastustaa laveata tietä”, kirjoittaa Erno Paasilinna esseessään Lyhyt oppikirja. ”Ei voi olla kirjallisuutta ilman kapinoivaa henkeä. Kirjoja voi toki olla, mutta ei kirjallisuutta”, kirjoittaa Tommi Melender Yhden hengen orgioissaan. Olen heidän kanssaan samaa mieltä. Hyvä kirjallisuus kumpuaa ristiriidasta maailman kanssa. Se on esteettistä kapinaa, henkistä maanpakolaisuutta omien keskellä. Se on erakon kapinaa, yksinäisyyttä ja uhmaa. Joillekin sen suoma vapaus, etsintä ja yksinäisyys riittää. Minulle ei. Haluan olla mukana myös toiminnallisessa taistelussa minulle tärkeiden asioiden puolesta. Mieluummin mukana muokkaamassa agendaa kuin toteuttamassa jonkun toisen asettamia tavoitteita, varsinkaan sellaisia, joita en kannata.

”Mutta jos lähdet politiikkaan, etkö silloin menetäkin puolueettoman kommentaattorin roolisi?”, kyseli eräs ystäväni. Se on totta kai mahdollista. Varoittelihan Orwellkin kirjoittajia pitämään näppinsä erossa puoluekirjoista. Mutta Orwell totesi myös viisaasti, että mitä tietoisempi kirjoittaja on poliittisista ennakkoasenteistaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on toimia poliittisesti uhraamatta esteettistä ja intellektuaalista integriteettiään. Siihen minäkin uskon, ja sen ovat myös useat toimijat Soininvaarasta Donneriin todistaneet.  

Mutta en minä heitä ihaile vaan Tony Judtin ja Timothy Garton Ashin kaltaisia poliittisesti aktiivisia Eurooppa-tutkijoita, jotka vaikuttavat journalismin, kirjallisuuden ja tutkimuksen välisellä harmaalla alueella kommentoiden, ottaen kantaa, osallistuen ja ihanteidensa puolesta taistellen. En kuvittele yltäväni heidän saavutuksiinsa, mutta vastaavissa rooleissa haluaisin itsekin osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Heidän polkua seuratakseen tulisi varmaan tehdä väikkäri, joten ehkä sitä kohti seuraavaksi.

Minä, minä, minä. Tämäkin teksti kertoo taas minusta. Minun mieltymyksistäni. Minun elämästäni. Minun haaveistani. ”Olet itsekäs ja itserakas”, kuulen huudon. Ja totta kai se onkin. Kirjoitan usein itsestäni, mutta yritän perustella sen siten, että sitä kautta esiin nousee myös yleisempiä näkökulmia ihmisenä olemisen ehdoista. Enkä ole ainut, joka näin tekee. Eräs mammutti julkaisi vasta 1000-sivuisen faktafiktiivisen omaelämäkerran. Norjalaisen hittikirjailija Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa Taisteluni on yli 3000 sivua. Noita lukuja katsoasseni voi huoletta todeta olevani itseriittoisuudessanikin vielä täysi amatööri. Heimoveli kuitenkin.
 

” The great mass of human beings are not acutely selfish. After the age of thirty they abandon ambition - in many cases, indeed, they almost abandon the sense of being individuals at all - and live chiefly for others, or are simply smothered under drudgery.  But there is also the minority of gifted, wilful people who are determined to live their own lives to the end, and writers belong in this class.”