Oppeja Britannian EU-keskusteluista

Eurooppa-tutkimuksen professori Timothy Garton Ash ennusti vuonna 2006 kirjoittamassaan esseessä Why Britain is in Europe, että Britanniassa ei tulla lähitulevaisuudessa käymään elintärkeää keskustelua maan EU-suhteesta. Näin siksi, koska Briteissä ei järjestetty kansanäänestystä Euroopan perustuslaillisesta sopimuksesta vuonna 2005, joka olisi tarjonnut sille luontevan tilaisuuden. Ilman kansanäänestyksen tuomaa painetta ja pakkoa Garton Ash ei uskonut pääministeri Tony Blairin tai hänen seuraajakseen jo tuolloin kaavaillun Gordon Brownin, sen paremmin kuin konservatiivipuolueen puheenjohtajan David Cameroninkaan, nostavan Britannian EU-suhdetta julkisen keskustelun keskiöön, koska he pelkäävät sen repivän kahtia edustamansa puolueet.

Nyt vuonna 2013 voimme jälkiviisauden tuomalla varmuudella todeta, että Garton Ash ennusti väärin. Paine kasvoi liian suureksi ja Cameronin – jota Garton Ash muuten kuvaa ilmaisulla ” a liberal modernizer whom the European project is something slightly old-fashioned” – oli pakko toimia. Padotakseen yhtäältä oman puolueensa euroskeptikkojen ja toisaalta britannian persujen eli Ukipin (UK independence party) aiheuttamaa painetta, hän lupasi tämän vuoden alussa pitämässään linjapuheessa järjestää kansanäänestyksen ennen vuoden 2017 loppua, mikäli hänen konservatiivipuolueensa voittaa vaalit vuonna 2015.

Euroskeptikot siis saivat mitä halusivat, mutta onko tämä tappio meille Eurooppa-projektiin ja integraatioon myönteisesti suhtautuville kansalaisille? Ei välttämättä. Vaikka toivoisimmekin Britannian säilyvän EU:n jäsenenä, on erittäin hyvä, että maassa joudutaan käymään perusteellinen kansalaiskeskustelu EU:sta ja integraation suunnasta. Se voi koitua koko Eurooppa-projektin parhaaksi, sillä integraatio ei voi edetä eliitin vetämänä kuin juna raiteilla yhteen suuntaan välittämättä kansalaismielipiteestä. Aika on ajanut auttamatta ohi EU:n perustajaisä Jean Monnet’n integraatioajatuksesta – niin sanotusta Monnet’n metodista –  joka lähtee liikkeelle siitä, että ensin luodaan instituutioita ja kasvatetaan keskinäisriippuvuutta pienin askelin, ja demokratia kyllä seuraa perässä. Näinhän integraatiota pitkään edistettiinkin. Nyt vain eurokriisin kurittamassa EU:ssa huomaamme, että demokratia seurannutkaan perässä.  

Jean Monnet'lla oli omakohtaisia kokemuksia demokratian epäonnistumisesta Euroopassa sotienvälisenä aikana. Niiden vuoksi hän ei luottanut demokraattisen järjestelmän kykyyn suurten kysymysten ratkaisemisessa vaan ajatteli, että etujoukon pitää viedä integraatiota eteenpäin vastustuksesta huolimatta. Timothy Garton Ashin mukaan tämä sama asenne läpäisi Britannian poliittisen eliitin 1960–70-luvuilla jolloin se kampesi Britanniaa Euroopan yhteisön jäseneksi. Eliitin mielestä EY:hyn liittyminen oli välttämätöntä sotien jälkeen vaikutusvaltaansa menettäneen Britannian taloudellisten ja ulkopoliittisten etujen turvaamiseksi. Julkisesta mielipiteestä he eivät olleet kiinnostuneita, ennen kuin se rupesi muodostumaan ongelmaksi. Garton Ash kirjoittaa:

”The Cabinet Minutes for September 1962 record that ’public opinion was getting dangerously sceptical, and needed correction’. ’Correction’ – like penal correction. And so there was a little propaganda blitz, and then public opinion was forgotten again.”

Ja sama tapahtui uudelleen vuonna 1975, jolloin Britanniassa järjestettiin kansanäänestys EY:ssä pysymisestä (Britit liittyivät jäseniksi vuonna 1973). Äänestystä edelsi massiivinen propagandakampanja, mutta kun eliitin tarvitsema ”kyllä” saavutettiin, julkinen mielipide unohdettiin taas kokonaan.

Garton Ashin mukaan julkisesta mielipiteestä piittaamattomuus on ollut Britannian Eurooppa-politiikan pysyvä piirre. Kertaakaan maan EU-jäsenyyden aikana tai sitä ennen kansalaisille ei ole yritetty systemaattisesti selittää, miksi Britannian paikka on Euroopassa tai miksi Britannian kannattaa kuulua EU:hun. Siten ei ole ihme, että britit sijoittuvat vuodesta toiseen EU-tietoutta mittaavissa Eurobarometreissä pahnan pohjimmaisiksi. Kansalaisten yleinen ’don’t know, don’t trust, don’t care’ -suhtautuminen on mitä otollisinta maaperää levittää perättömiä huhuja EU:sta ja lietsoja EU-vastaista propagandaa. Tähän ”markkinarakoon” UK Independence Party eli Ukip onkin iskenyt onnistuneesti. Jopa niin onnistuneesti, ettei poliittisella eliitillä ole enää varaa jättää julkista mielipidettä huomiotta.   

Britanniassa aloitettiinkin reilu vuosi sitten kattava sektorikohtainen selvitys EU-jäsenyyden vaikutuksista (lisätietoja saatavissa täältä: Balance of Competences Review). Raporttien aineisto kootaan konsultoimalla erilaisia yrityksiä, ajatushautomoita, kansalaisyhteiskunnan ryhmiä ja muita toimijoita, joilla on omakohtaista kokemusta siitä, miten EU-jäsenyys vaikuttaa Britanniaan konkreettisesti. Raportit koostetaan virkamiesvetoisesti ja niissä käydään läpi kaikkiaan 32 politiikkasektoria, joihin EU-jäsenyys vaikuttaa.

Selvityksen ensimmäiset kuusi osaraporttia – jotka käsittelevät yhteismarkkinoita, terveydenhuoltoa, verotusta, ulkopolitiikkaa, eläinten hyvinvointia ja ruokaturvallisuutta sekä kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua – julkaistiin pari viikkoa sitten. Niiden tulokset ovat hämmästyttävän positiivisia. Näillä sektoreilla, ehkä lukuun ottamatta kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua, EU-jäsenyydestä koetaan olevan Britannialle selkeästi enemmän hyötyä kuin haittaa. Se on huono uutinen Britannian euroskeptikoille, mutta totuuden nimissä on todettava, että vaikeimmat kansalliseen suvereniteettiin, euroalueeseen ja EU-budjettiin liittyvät raportit ovat tulossa vasta myöhemmin. Sitä paitsi European Voice -sanomalehden mukaan tulokset saavuttivat vain vähän palstatilaa brittimediassa ja sekin vähä hautautui kuninkaallisten vauvauutisten alle. 

Jää siis nähtäväksi, onnistutaanko tällä ”harjoituksella” parantamaan Britannian EU-keskustelun laatua tai rakentamaan siltaa EU-myönteisten ja EU-skeptisten ryhmittymien välille. Todennäköisesti lopullinen aineisto tulee olemaan niin laaja ja moneen suuntaan polveileva, että vastapuolet voivat nostaa sieltä omiin propagandatarpeisiinsa sopivat faktat ja pysyä turvallisesti poteroissaan.

Mutta kävipä lopulta niin tai näin, minusta britit tekevät suuren palveluksen EU:lle selvittämällä faktapohjaisesti välinsä sen kanssa. On oikeastaan aika uskomatonta, että yksikään unionin jäsenmaa ei ole aiemmin ryhtynyt tekemään kokonaisvaltaista arviointia siitä, mitä EU-jäsenyys todella merkitsee. Brititkin ryhtyivät siihen vasta, kun oli aivan pakko – mutta ryhtyivät kuitenkin. Suomen kannattaisi nopeasti seurata perässä, sillä meidänkin maamme asema Euroopan unionin jäsenenä on aivan toinen kuin liittymisvuonna 1995. Ne argumentit, joilla EU aikanaan myytiin kansalaisille vaativat päivitystä, ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa tuo keskustelu, kuin laaja-alainen selvitys EU-jäsenyyden hyödyistä ja haitoista.Urpilainen, Katainen, Stubb ja muut, ehdotan siis, että ladotte faktat tiskiin vielä tämän vaalikauden aikana!