Lukuvuosi 2013

Lehdessä julkaistiin jokin aika sitten jälleen kerran Suomen myydyimmät kirjat -lista. Tuon listan, satunnaisten kirjakauppavierailujen ja yleisen elämänkokemuksen perusteella uskallan tehdä seuraavat johtopäätökset. 

1. Suurin osa romaanikirjallisuudesta on roskaa
2. Suurin osa ihmisistä lukee pääsääntöisesti roskaa
3. Taide rahoitetaan roskalla

Roskalla tarkoitan Juha Vuorisen koko tuotannon ohella muun muassa dekkareita (joista on hyvää vauhtia tulossa synonyymi romaanikirjallisuudelle), paolocoelhomaista yleishumaania New Age -kirjallisuutta, chick lit -kirjallisuutta ja valtaosaa genrekirjallisuudesta (erityisesti fantasia).    

Tällaiset kirjat ovat minulle täysin yhdentekeviä. Niitä tuotetaan vuodesta toiseen markkinoille tuhansin kappalein, mutta muutaman vuoden kuluttua kysytään: Missä ne ovat? Ketä kiinnostaa?        

Tällaiset kirjat ovat kulutustuotteita. Romaanin taiteen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, ainakaan jos hyväksymme Milan Kunderan vaativan romaanikäsityksen, jonka mukaan romaanin tehtävä on tutkia ihmisen olemisen sellaisia puolia, jotka modernissa maailmassa vallitseva tieteellinen ajattelutapa on unohtanut tai jättänyt syrjään. Siten taiteellisesti täysipainoinen romaani ei ole vain jatkettua journalismia, etäännytettyä historiankirjoitusta, kronikointia, muistelmaa tai vetävää juonta, vaan onnistuu sanomaan jotain sellaista, mikä on mahdollista vain romaanimuodon kautta; Romaanin olemassaolon tarkoituksena on paljastaa se minkä vain romaani voi paljastaa. Mikäli romaani ei tähän yllä, se on moraaliton. 

Minä allekirjoitan hyvin pitkälti Kunderan ideaalin, vaikka tiedän, että suurin osa julkaistuista romaaneista ei luonnollisestikaan yllä siihen. Se ei välttämättä tarkoita, että ne kaikki pitäisi jättää julkaisematta, mutta romaanin taiteen näkökulmasta niillä ei ole mitään arvoa. Tommi Melender on kiteyttänyt tämän hyvin eräässä blogimerkinnässään:

”Esimerkiksi populaarit lukuromaanit ovat jonkinlaisia anakronismeja, joissa näkyvät moneen kertaan vesitetyssä muodossa 1800-lukulaisen balzacilaisen romaanin jäänteet. Tällaiset teokset ovat taiteellisesta näkökulmasta tarpeettomia samassa mielessä kuin dokumentaarinen ja mimeettinen maalaustaide, koska kaiken sen mihin ne pystyvät voi elokuva tai televisiosarja ilmaista näyttävämmin ja tehokkaammin.” 

 

En tiedä läpäisisikö edes suomalaisen kirjallisuuden 2000-luvun ”suurin ja kaunein”, Puhdistus, tätä Kunderan tiukkaa seulaa? Tuskin, sillä loppujen lopuksihan se on vain vetävä lukuromaani, jollaisia on kirjoitettu maailman sivu. Minua se ei ainakaan vakuuttanut. 

 

Kuvaavaa onkin, että monessa maassa Puhdistusta on luettu dekkarina, siis viihteenä. Eipä siinä, että viihteessä jotain pahaa olisi. Minä vain etsin romaaneilta yleensä jotain muuta kuin vaivatonta viihdettä. Todellisuuspaon sijaan haluan sukeltaa syvälle todellisuuteen romaanien avulla, nähdä todellisuuden eri sävyjä ja tutkia ihmisenä olemisen ehtoja. Niinpä en halua että minulle sepitetään tuhanteen kertaan sepitettyjä tarinoita yhä uudelleen, vaan että minua mäiskitään todellisuudella päin kasvoja.

Suhtautumiseni lukemiseen ja romaanin taiteeseen on armoton. Tämä asenne koskee kuitenkin vain omaa lukemistani. Olen lukenut oman osuuteni roskasta ja enkä välitä tippaakaan siitä, mitä muut ihmiset lukevat. Lukekoot vaikka koko Suomi Ilkka Remestä. Ei se ole minulta pois. Päinvastoin, bulkkitavarana kaupatun roskan avulla rahoitetaan läjäpäin kokeellista taidetta, joka harvoin keikkuu myyntilistojen kärjessä. 

 

Kuinka sitten erotan taiteen roskasta? Kuinka erotan pysyvän virtaavasta, korkean matalasta? Tai miksi tällaisten asioiden pohtiminen on minulle tärkeää ylipäätään? Kirjallisuushan on vain kirjallisuutta ja elämä ”vain elämää”. Ei niitä tarvitse ottaa turhan vakavasti. Eihän?

 

No ei! Paljon lukemalla saattaa kuitenkin aiheuttaa itselleen sellaisen sielun vamman, jota mauksi kutsutaan. Maun avulla taiteen erottaa roskasta nanosekunnissa. Kyse on samasta asiasta, joka saa viiniasiantuntijan heristämään sormeaan El Tiempon kohdalla ja nostamaan pikkurillinsä pystyy laatuviinin kohdalla. Kyse on historian tuntemuksesta, konventioiden tuntemuksesta, tammitynnyreistä, tekniikasta, paneutumisesta ja ammattitaidosta. Siitä mistä Pauligin mainoksissa kerrotaan. Kyllä laadun yleensä tunnistaa, mutta mikään ei tee ihmistä immuuniksi ennakkokäsityksille. Tämän tietää jokainen viiniasiantuntijakin.   

Väitän siis, että laatukaman oppii erottamaan roskasta varsin helposti, mutta kysymys hyvän ja erinomaisen välillä onkin sitten paljon haastavampi. Absoluuttisten suuntaviivojen vetäminen lienee lähes mahdotonta, eikä välttämättä tarpeellistakaan.  Jokainen miettiköön itse, jos sen tarpeelliseksi kokee. Omasta puolestani voin vain todeta, että luen sata kertaa mieluummin Juha Seppälän väkivaltaisia lauseita kuin Kjell Westön pikkunättiä historiakuvausta, ennemmin J.M. Coetzeetä kuin Paul Austeria. Coetzeen ja Seppälän kirjoja lukiessani aistin koko ajan, että he katsovat maailmaa samalla lailla koruttomasti kuin minä. Minun on helppo samaistua heidän havaintoihinsa. Austerin ja Westön siloitellun proosan parissa minulle taas tulee usein hieman falski olo. Tuntuu, että he yrittävät liian innokkaasti saada minut hämmästymään ja liikuttumaan. ”En muuten liikutu!” huomaan usein ajattelevani heidän teoksia lukiessani. Ennemmin otan vaikka vastaan kolmetuhatta sivua jokapäiväistä elämää Knausgårdin matkassa.

Oli miten oli, lukuvuosi 2013 vetelee viimeisiään. Minun osaltani se alkoi Don Delillon Alamaailmalla ja päättyi Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäiseen kirjaan. Vaikuttavia romaaneja molemmat, mutta paljon muutakin hyvää tuli luettua: historiaa, yhteiskuntatiedettä, esseistiikkaa ja asiaproosaa. Alla muutamia nostoja suloisessa epäjärjestyksessä. Hyvää uutta vuotta!

Don Delillo: Alamaailma

Daniel Kahneman: Thinking Fast and Slow

Stefan Sweig: Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisen muistelmia

Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot

Ivo Andric: Drina-joen silta

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000

Karl Ove Knausgård: Taisteluni: Ensimmäinen kirja

David Shields: Reality Hunger

Timothy Garton Ash: The File

Timothy Garton Ash: Facts are Subversive: Political Writings from a Decade without a Name

Pascal Bruckner: The Tyranny of Guilt

Kiitos 1983 – 2013

Dear Eki,

Olenkohan normaali?

Minulla on nimittäin ollut jo pitkään sellainen tunne, että Suomi on hyvä maa eikä sitä tule sanottua tarpeeksi usein. Minusta tuntuu, että tämä maa on täynnä kitisijöitä, jotka vain valittavat ja vaativat, mutteivät laita tikkua ristiin tämän maan ongelmien ratkaisemiseksi. Heidät pitäisi lähettää Pohjois-Koreaan vierailulle, niin oppisivat arvostamaan. RETURN TICKET.

Katsos Eki, minä olen yksi heistä. Kuulun siihen jälkimodernien yhteiskuntatieteilijöiden sukupolveen, joka on tottunut kritisoimaan ja kyseenalaistamaan muttei arvostamaan. Ensimmäisistä tenttikirjoista opin, että kansallistunne, suomalaisuus, ei ole mitään luonnollista ja alkuperäistä, vaan keinotekoista lainatavaraa Euroopan suurista keskuksista. Se on sosiaalinen konstruktio eli muutamien kuolleiden valkoisten miesten päässä syntynyt ajatus, joka on sitten määrätietoisesti levitetty kansakunnan tajuntaan.

Aineopinnoissa sain sitten kuulla, että kansallistunne on menneiden vuosikymmenien juttu. Se on poissulkevaa ja nurkkakuntaista eikä oikein sovi tähän globalisoituvan ajan pirtaan. Siitä pitäisi pyristellä eroon ja kasvaa eurooppalaisiksi tai jopa maailman kansalaisiksi. Impivaaralaisuus on huono. Monikulttuurisuus on hyvä. Piste.

Usko pois Eki, paljon tuosta oppimastani olenkin sisäistänyt. Monet nykypäivän "maahanmuuttokriitikot" ja kansalliskiihkoilijat Suomi-riipuksineen ja Kiitos-paitoineen tuntuvat minusta aivan kuin vieraan lajin edustajilta. Minun Suomeeni mahtuu kyllä, jos on valmis kunnioittamaan täällä vallitsevia pelisääntöjä ja arvelee, että kestää marraskuun pimeyden. Laiskureita, ryöväreitä, tasa-arvon vastustajia tai homojen oikeuksien vihaajia en tänne kaipaa, mutta enpä usko että heitä on maahanmuuttajissa sen enempää kuin kantaväestössäkään.

Kaikenmaailman vassarihippejä tai sotaintoilijoita en myöskään koe läheisiksi heimoveljikseni. En voi ymmärtää yksiulotteista eliittikaunaa tai pelkästään kaukomaihin kurkottavaa Olof Palme -etiikkaa, jonka mukaan on jotenkin arvokkaampaa tuntea solidaarisuutta kymmenen tuhannen kilometrin päässä nälkää näkevää kehitysmaalasta kohtaan kuin viereisessä vanhainkodissa yksinäisyydestä kärsivää mummoa kohtaan. En voi myöskään ymmärtää, miksi on siistiä laittaa inttikuva Facebookin profiilikuvaksi, koska kaikki militarismi ja siltä haiskahtava kansallistunne on minulle täysin vierasta. En kaipaa sotilasparaateja tai Tuntematonta sotilasta itsenäisyyspäiviini. En kaipaa keinotekoista viholliskuvaa vasten pönkitettyä kansallistunnetta. Maata pitää puolustaa tarvittaessa, mutta falski voimien pullistelu saa puolestani jo painua unholaan.  

Tiedätkö Eki, vaikka monet kanssakansalaiset ovatkin minusta melkoisia propellipäitä, en voi silti olla rakastamatta tätä kuviteltua yhteisöä, jota Suomeksi kutsutaan. Tämä voi olla epäkorrektia sanoa, mutta olen kiitollinen sille suppealle filosofien ja taiteilijoiden piirille, joka kehitteli suomalaisuuden ja pakkosyötti sen kansanvalistuksella koko kansalle, koska uskon, että juuri suomalaisuuden ideaa on kiittäminen monista niistä tekijöistä, jotka ovat tässä maassa arvostettavaa. Se elähdytti taiteilijoita ja arkkitehtejä. Se sai ihmiset uhrautumaan taistelussa yhtä 1900-luvun julminta suurvaltaa vastaan. Se loi uskon yhteiseen Suomi-projektiin ja syyn kehittää toimiva sosiaaliturva, ilmainen terveydenhuolto ja koululaitos, joiden ansiosta Suomi on lähes kaikilla hyvinvoinnin mittareilla yksi maailman parhaista valtioista elää (ks. lapsikuolleisuus, tulonjako, sosiaalinen liikkuvuus, tasa-arvo jne).

Totta kai tiedän, että usko yhteiseen projektiin nimeltä Suomi on mennyt jo aikaa sitten, jos sellaista koskaan olikaan. Me nykysuomalaiset olemme kiinnostuneempia sisustamisesta, kokkailusta ja mukavasta elämästä kuin kansallisesta projektista. Siinä missä ukrainalaiset taistelevat kansalaisoikeuksistaan, me taistelemme oikeudesta tarjoilla ruokaa takapihoillamme. Siinä missä pohjoisafrikkalaiset pyrkivät henkensä uhalla Eurooppaan, me uhmaamme veritulppia charter-lennoilla Thaimaan lämpöön. Meille tärkeimmät kansalaisoikeutemme ovat itsestään selvyyksiä, koska emme ole itse joutuneet taistelemaan niiden puolesta. Kansakunnat ovat vahvoja vain synty- ja rakennusvaiheissaan ja ajat entiset eivät koskaan enää palaa. Eikä tarvitsekaan.  

Minä myös tiedän, että se suomalaisuuden idea, josta edellä mainitsin, on mahdotonta määritellä tarkasti, eikä sillekään ole tarvetta. Suomalaisuuden idea elää ajassa, on taipuisa ja jatkuvassa muutoksessa. Se on järkeä ja tunnetta. Jokainen sukupolvi luo siitä oman versionsa.  

Minulle idea suomalaisuudesta tarkoittaa lähinnä uskoa hyvään yhteiskuntaan, joka pohjautuu valistuksen arvoihin, kuten järkeen, vapauteen, demokratiaan ja tasa-arvoon. Hyvässä yhteiskunnassa on sopivassa määrin solidaarisuutta ja yksilön vastuuta. Kaikille pyritään takaamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään ja heikommista pidetään huolta. Samalla muistetaan myös se, että yksilöillä on myös velvollisuus auttaa itse itseään ja yhteiskuntaa. Oikeuksia ei voi olla ilman velvollisuuksia.  

Hyvässä yhteiskunnassa voi kiihkeästi arvostella oloja pelkäämättä joutuvansa vankilaan. Jopa typerimmille argumenteille annetaan mahdollisuus, koska mielipiteen vapauteen kuuluu, että myös asioihin perehtymättömillä on oikeus esittää kritiikkinsä. Lähtökohta on, että kukaan arvostelija ei turhaan puhu.

Hyvässä yhteiskunnassa ihminen ei määrity olemisensa vaan tekojensa kautta. Siksi suomalaisten on turha tuntea ylpeyttä vain siksi, että he ovat suomalaisia. Teot määräävät sen, onko aihetta röyhistellä rintaa. Harvalla oikeasti on, ja tämä pätee kaikkiin ihmisiin kaikkialla.

Kuten huomaat Eki, minun käsitykseni suomalaisuuden ideasta on varsin joustava. Tällainenhan voisi olla myös käsitys vaikkapa ruotsalaisuudesta, hollantilaisuudesta tai portugalilaisuudesta. Se on tarkoituskin. En kaipaa etnisiä vastakkainasetteluja. En kaipaa viholliskuvia.  Mutta kaipaan keskustelua suomalaisuuden ideasta, koska minusta Suomi on kaikkine puutteineenkin hyvä maa. Minä olen ylpeä tästä yhteiskunnasta jonka aiemmat sukupolvet ovat tänne rakentaneet ja pyrin omilla toimilla vaikuttamaan siihen, että Suomi pysyy jatkossakin hyvänä maana elää. Siksi en voi aina ymmärtää sitä intoa, jolla suomalaiset ruoskivat kulttuuriamme nostamalla esiin vain sen pimeimmät puolet rasismista alkoholismiin. Kritiikki on totta kai tärkeää, mutta muuttuessaan rituaalin omaiseksi itseruoskinnaksi, se voi estää näkemästä kaikkia niitä hyviä asioita, joita olemme saaneet aikaan. Ulkomailla matkustaessani en ole kuullut minkään toisen maan kansalaisten ruoskivan niin rajusti omaa maataan kuin suomalaisten. Se hirvittää minua, sillä minä olen yksi heistä. Silti aina kotiin palatessani muistan, kuinka hyvä maa Suomi on elää.

Suomalaisena minulla on ollut suuri vapaus tulla ja mennä, tehdä valintoja, nauttia pienpanimotuotteita, opiskella, pohtia elämän tarkoitusta vailla suurta huolta huomisesta. Olen elänyt kaikilla mittareilla niin laadukasta elämää täällä, että en tiedä olisiko se ollut kaltaiselleni keskinkertaisuudelle mahdollista monessakaan muussa maassa. Tiedän toki, etteivät kaikki ole olleet yhtä onnekkaita kuin minä enkä myöskään halua selittää tyhjäksi yhteiskunnallisia konflikteja tai kasvavaa eriarvoisuutta. Haluan vain tällä kauniilla ajatteluni kielellä ilmaista kiitokseni tälle rakkaalle maalle, jolta olen saanut niin paljon. Toivon, että muutkin kaltaiseni saivartelijat ymmärtäisivät välillä pysähtyä pohtimaan, kuinka onnekkaita ovat, lopettaisivat turhan kitinän ja miettisivät välillä muutakin kuin omaa persettään. Omasta puolestani voin vain sanoa: Kiitos 1983 – 2013!

Mutta se kysymys vielä Eki: osaatko sanoa, mistä tämä kauhea peräaukon kutina johtuu? Onko normaalia?