maanantai 16. joulukuuta 2013

Kiitos 1983 – 2013



Dear Eki,

Olenkohan normaali?

Minulla on nimittäin ollut jo pitkään sellainen tunne, että Suomi on hyvä maa eikä sitä tule sanottua tarpeeksi usein. Minusta tuntuu, että tämä maa on täynnä kitisijöitä, jotka vain valittavat ja vaativat, mutteivät laita tikkua ristiin tämän maan ongelmien ratkaisemiseksi. Heidät pitäisi lähettää Pohjois-Koreaan vierailulle, niin oppisivat arvostamaan. RETURN TICKET.

Katsos Eki, minä olen yksi heistä. Kuulun siihen jälkimodernien yhteiskuntatieteilijöiden sukupolveen, joka on tottunut kritisoimaan ja kyseenalaistamaan muttei arvostamaan. Ensimmäisistä tenttikirjoista opin, että kansallistunne, suomalaisuus, ei ole mitään luonnollista ja alkuperäistä, vaan keinotekoista lainatavaraa Euroopan suurista keskuksista. Se on sosiaalinen konstruktio eli muutamien kuolleiden valkoisten miesten päässä syntynyt ajatus, joka on sitten määrätietoisesti levitetty kansakunnan tajuntaan.

Aineopinnoissa sain sitten kuulla, että kansallistunne on menneiden vuosikymmenien juttu. Se on poissulkevaa ja nurkkakuntaista eikä oikein sovi tähän globalisoituvan ajan pirtaan. Siitä pitäisi pyristellä eroon ja kasvaa eurooppalaisiksi tai jopa maailman kansalaisiksi. Impivaaralaisuus on huono. Monikulttuurisuus on hyvä. Piste.

Usko pois Eki, paljon tuosta oppimastani olenkin sisäistänyt. Monet nykypäivän "maahanmuuttokriitikot" ja kansalliskiihkoilijat Suomi-riipuksineen ja Kiitos-paitoineen tuntuvat minusta aivan kuin vieraan lajin edustajilta. Minun Suomeeni mahtuu kyllä, jos on valmis kunnioittamaan täällä vallitsevia pelisääntöjä ja arvelee, että kestää marraskuun pimeyden. Laiskureita, ryöväreitä, tasa-arvon vastustajia tai homojen oikeuksien vihaajia en tänne kaipaa, mutta enpä usko että heitä on maahanmuuttajissa sen enempää kuin kantaväestössäkään.

Kaikenmaailman vassarihippejä tai sotaintoilijoita en myöskään koe läheisiksi heimoveljikseni. En voi ymmärtää yksiulotteista eliittikaunaa tai pelkästään kaukomaihin kurkottavaa Olof Palme -etiikkaa, jonka mukaan on jotenkin arvokkaampaa tuntea solidaarisuutta kymmenen tuhannen kilometrin päässä nälkää näkevää kehitysmaalasta kohtaan kuin viereisessä vanhainkodissa yksinäisyydestä kärsivää mummoa kohtaan. En voi myöskään ymmärtää, miksi on siistiä laittaa inttikuva Facebookin profiilikuvaksi, koska kaikki militarismi ja siltä haiskahtava kansallistunne on minulle täysin vierasta. En kaipaa sotilasparaateja tai Tuntematonta sotilasta itsenäisyyspäiviini. En kaipaa keinotekoista viholliskuvaa vasten pönkitettyä kansallistunnetta. Maata pitää puolustaa tarvittaessa, mutta falski voimien pullistelu saa puolestani jo painua unholaan.  

Tiedätkö Eki, vaikka monet kanssakansalaiset ovatkin minusta melkoisia propellipäitä, en voi silti olla rakastamatta tätä kuviteltua yhteisöä, jota Suomeksi kutsutaan. Tämä voi olla epäkorrektia sanoa, mutta olen kiitollinen sille suppealle filosofien ja taiteilijoiden piirille, joka kehitteli suomalaisuuden ja pakkosyötti sen kansanvalistuksella koko kansalle, koska uskon, että juuri suomalaisuuden ideaa on kiittäminen monista niistä tekijöistä, jotka ovat tässä maassa arvostettavaa. Se elähdytti taiteilijoita ja arkkitehtejä. Se sai ihmiset uhrautumaan taistelussa yhtä 1900-luvun julminta suurvaltaa vastaan. Se loi uskon yhteiseen Suomi-projektiin ja syyn kehittää toimiva sosiaaliturva, ilmainen terveydenhuolto ja koululaitos, joiden ansiosta Suomi on lähes kaikilla hyvinvoinnin mittareilla yksi maailman parhaista valtioista elää (ks. lapsikuolleisuus, tulonjako, sosiaalinen liikkuvuus, tasa-arvo jne).

Totta kai tiedän, että usko yhteiseen projektiin nimeltä Suomi on mennyt jo aikaa sitten, jos sellaista koskaan olikaan. Me nykysuomalaiset olemme kiinnostuneempia sisustamisesta, kokkailusta ja mukavasta elämästä kuin kansallisesta projektista. Siinä missä ukrainalaiset taistelevat kansalaisoikeuksistaan, me taistelemme oikeudesta tarjoilla ruokaa takapihoillamme. Siinä missä pohjoisafrikkalaiset pyrkivät henkensä uhalla Eurooppaan, me uhmaamme veritulppia charter-lennoilla Thaimaan lämpöön. Meille tärkeimmät kansalaisoikeutemme ovat itsestään selvyyksiä, koska emme ole itse joutuneet taistelemaan niiden puolesta. Kansakunnat ovat vahvoja vain synty- ja rakennusvaiheissaan ja ajat entiset eivät koskaan enää palaa. Eikä tarvitsekaan.  

Minä myös tiedän, että se suomalaisuuden idea, josta edellä mainitsin, on mahdotonta määritellä tarkasti, eikä sillekään ole tarvetta. Suomalaisuuden idea elää ajassa, on taipuisa ja jatkuvassa muutoksessa. Se on järkeä ja tunnetta. Jokainen sukupolvi luo siitä oman versionsa.  

Minulle idea suomalaisuudesta tarkoittaa lähinnä uskoa hyvään yhteiskuntaan, joka pohjautuu valistuksen arvoihin, kuten järkeen, vapauteen, demokratiaan ja tasa-arvoon. Hyvässä yhteiskunnassa on sopivassa määrin solidaarisuutta ja yksilön vastuuta. Kaikille pyritään takaamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään ja heikommista pidetään huolta. Samalla muistetaan myös se, että yksilöillä on myös velvollisuus auttaa itse itseään ja yhteiskuntaa. Oikeuksia ei voi olla ilman velvollisuuksia.  

Hyvässä yhteiskunnassa voi kiihkeästi arvostella oloja pelkäämättä joutuvansa vankilaan. Jopa typerimmille argumenteille annetaan mahdollisuus, koska mielipiteen vapauteen kuuluu, että myös asioihin perehtymättömillä on oikeus esittää kritiikkinsä. Lähtökohta on, että kukaan arvostelija ei turhaan puhu.

Hyvässä yhteiskunnassa ihminen ei määrity olemisensa vaan tekojensa kautta. Siksi suomalaisten on turha tuntea ylpeyttä vain siksi, että he ovat suomalaisia. Teot määräävät sen, onko aihetta röyhistellä rintaa. Harvalla oikeasti on, ja tämä pätee kaikkiin ihmisiin kaikkialla.

Kuten huomaat Eki, minun käsitykseni suomalaisuuden ideasta on varsin joustava. Tällainenhan voisi olla myös käsitys vaikkapa ruotsalaisuudesta, hollantilaisuudesta tai portugalilaisuudesta. Se on tarkoituskin. En kaipaa etnisiä vastakkainasetteluja. En kaipaa viholliskuvia.  Mutta kaipaan keskustelua suomalaisuuden ideasta, koska minusta Suomi on kaikkine puutteineenkin hyvä maa. Minä olen ylpeä tästä yhteiskunnasta jonka aiemmat sukupolvet ovat tänne rakentaneet ja pyrin omilla toimilla vaikuttamaan siihen, että Suomi pysyy jatkossakin hyvänä maana elää. Siksi en voi aina ymmärtää sitä intoa, jolla suomalaiset ruoskivat kulttuuriamme nostamalla esiin vain sen pimeimmät puolet rasismista alkoholismiin. Kritiikki on totta kai tärkeää, mutta muuttuessaan rituaalin omaiseksi itseruoskinnaksi, se voi estää näkemästä kaikkia niitä hyviä asioita, joita olemme saaneet aikaan. Ulkomailla matkustaessani en ole kuullut minkään toisen maan kansalaisten ruoskivan niin rajusti omaa maataan kuin suomalaisten. Se hirvittää minua, sillä minä olen yksi heistä. Silti aina kotiin palatessani muistan, kuinka hyvä maa Suomi on elää.

Suomalaisena minulla on ollut suuri vapaus tulla ja mennä, tehdä valintoja, nauttia pienpanimotuotteita, opiskella, pohtia elämän tarkoitusta vailla suurta huolta huomisesta. Olen elänyt kaikilla mittareilla niin laadukasta elämää täällä, että en tiedä olisiko se ollut kaltaiselleni keskinkertaisuudelle mahdollista monessakaan muussa maassa. Tiedän toki, etteivät kaikki ole olleet yhtä onnekkaita kuin minä enkä myöskään halua selittää tyhjäksi yhteiskunnallisia konflikteja tai kasvavaa eriarvoisuutta. Haluan vain tällä kauniilla ajatteluni kielellä ilmaista kiitokseni tälle rakkaalle maalle, jolta olen saanut niin paljon. Toivon, että muutkin kaltaiseni saivartelijat ymmärtäisivät välillä pysähtyä pohtimaan, kuinka onnekkaita ovat, lopettaisivat turhan kitinän ja miettisivät välillä muutakin kuin omaa persettään. Omasta puolestani voin vain sanoa: Kiitos 1983 – 2013!

Mutta se kysymys vielä Eki: osaatko sanoa, mistä tämä kauhea peräaukon kutina johtuu? Onko normaalia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti