Lukuvuosi 2013

Lehdessä julkaistiin jokin aika sitten jälleen kerran Suomen myydyimmät kirjat -lista. Tuon listan, satunnaisten kirjakauppavierailujen ja yleisen elämänkokemuksen perusteella uskallan tehdä seuraavat johtopäätökset. 

1. Suurin osa romaanikirjallisuudesta on roskaa
2. Suurin osa ihmisistä lukee pääsääntöisesti roskaa
3. Taide rahoitetaan roskalla

Roskalla tarkoitan Juha Vuorisen koko tuotannon ohella muun muassa dekkareita (joista on hyvää vauhtia tulossa synonyymi romaanikirjallisuudelle), paolocoelhomaista yleishumaania New Age -kirjallisuutta, chick lit -kirjallisuutta ja valtaosaa genrekirjallisuudesta (erityisesti fantasia).    

Tällaiset kirjat ovat minulle täysin yhdentekeviä. Niitä tuotetaan vuodesta toiseen markkinoille tuhansin kappalein, mutta muutaman vuoden kuluttua kysytään: Missä ne ovat? Ketä kiinnostaa?        

Tällaiset kirjat ovat kulutustuotteita. Romaanin taiteen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, ainakaan jos hyväksymme Milan Kunderan vaativan romaanikäsityksen, jonka mukaan romaanin tehtävä on tutkia ihmisen olemisen sellaisia puolia, jotka modernissa maailmassa vallitseva tieteellinen ajattelutapa on unohtanut tai jättänyt syrjään. Siten taiteellisesti täysipainoinen romaani ei ole vain jatkettua journalismia, etäännytettyä historiankirjoitusta, kronikointia, muistelmaa tai vetävää juonta, vaan onnistuu sanomaan jotain sellaista, mikä on mahdollista vain romaanimuodon kautta; Romaanin olemassaolon tarkoituksena on paljastaa se minkä vain romaani voi paljastaa. Mikäli romaani ei tähän yllä, se on moraaliton. 

Minä allekirjoitan hyvin pitkälti Kunderan ideaalin, vaikka tiedän, että suurin osa julkaistuista romaaneista ei luonnollisestikaan yllä siihen. Se ei välttämättä tarkoita, että ne kaikki pitäisi jättää julkaisematta, mutta romaanin taiteen näkökulmasta niillä ei ole mitään arvoa. Tommi Melender on kiteyttänyt tämän hyvin eräässä blogimerkinnässään:

”Esimerkiksi populaarit lukuromaanit ovat jonkinlaisia anakronismeja, joissa näkyvät moneen kertaan vesitetyssä muodossa 1800-lukulaisen balzacilaisen romaanin jäänteet. Tällaiset teokset ovat taiteellisesta näkökulmasta tarpeettomia samassa mielessä kuin dokumentaarinen ja mimeettinen maalaustaide, koska kaiken sen mihin ne pystyvät voi elokuva tai televisiosarja ilmaista näyttävämmin ja tehokkaammin.” 

 

En tiedä läpäisisikö edes suomalaisen kirjallisuuden 2000-luvun ”suurin ja kaunein”, Puhdistus, tätä Kunderan tiukkaa seulaa? Tuskin, sillä loppujen lopuksihan se on vain vetävä lukuromaani, jollaisia on kirjoitettu maailman sivu. Minua se ei ainakaan vakuuttanut. 

 

Kuvaavaa onkin, että monessa maassa Puhdistusta on luettu dekkarina, siis viihteenä. Eipä siinä, että viihteessä jotain pahaa olisi. Minä vain etsin romaaneilta yleensä jotain muuta kuin vaivatonta viihdettä. Todellisuuspaon sijaan haluan sukeltaa syvälle todellisuuteen romaanien avulla, nähdä todellisuuden eri sävyjä ja tutkia ihmisenä olemisen ehtoja. Niinpä en halua että minulle sepitetään tuhanteen kertaan sepitettyjä tarinoita yhä uudelleen, vaan että minua mäiskitään todellisuudella päin kasvoja.

Suhtautumiseni lukemiseen ja romaanin taiteeseen on armoton. Tämä asenne koskee kuitenkin vain omaa lukemistani. Olen lukenut oman osuuteni roskasta ja enkä välitä tippaakaan siitä, mitä muut ihmiset lukevat. Lukekoot vaikka koko Suomi Ilkka Remestä. Ei se ole minulta pois. Päinvastoin, bulkkitavarana kaupatun roskan avulla rahoitetaan läjäpäin kokeellista taidetta, joka harvoin keikkuu myyntilistojen kärjessä. 

 

Kuinka sitten erotan taiteen roskasta? Kuinka erotan pysyvän virtaavasta, korkean matalasta? Tai miksi tällaisten asioiden pohtiminen on minulle tärkeää ylipäätään? Kirjallisuushan on vain kirjallisuutta ja elämä ”vain elämää”. Ei niitä tarvitse ottaa turhan vakavasti. Eihän?

 

No ei! Paljon lukemalla saattaa kuitenkin aiheuttaa itselleen sellaisen sielun vamman, jota mauksi kutsutaan. Maun avulla taiteen erottaa roskasta nanosekunnissa. Kyse on samasta asiasta, joka saa viiniasiantuntijan heristämään sormeaan El Tiempon kohdalla ja nostamaan pikkurillinsä pystyy laatuviinin kohdalla. Kyse on historian tuntemuksesta, konventioiden tuntemuksesta, tammitynnyreistä, tekniikasta, paneutumisesta ja ammattitaidosta. Siitä mistä Pauligin mainoksissa kerrotaan. Kyllä laadun yleensä tunnistaa, mutta mikään ei tee ihmistä immuuniksi ennakkokäsityksille. Tämän tietää jokainen viiniasiantuntijakin.   

Väitän siis, että laatukaman oppii erottamaan roskasta varsin helposti, mutta kysymys hyvän ja erinomaisen välillä onkin sitten paljon haastavampi. Absoluuttisten suuntaviivojen vetäminen lienee lähes mahdotonta, eikä välttämättä tarpeellistakaan.  Jokainen miettiköön itse, jos sen tarpeelliseksi kokee. Omasta puolestani voin vain todeta, että luen sata kertaa mieluummin Juha Seppälän väkivaltaisia lauseita kuin Kjell Westön pikkunättiä historiakuvausta, ennemmin J.M. Coetzeetä kuin Paul Austeria. Coetzeen ja Seppälän kirjoja lukiessani aistin koko ajan, että he katsovat maailmaa samalla lailla koruttomasti kuin minä. Minun on helppo samaistua heidän havaintoihinsa. Austerin ja Westön siloitellun proosan parissa minulle taas tulee usein hieman falski olo. Tuntuu, että he yrittävät liian innokkaasti saada minut hämmästymään ja liikuttumaan. ”En muuten liikutu!” huomaan usein ajattelevani heidän teoksia lukiessani. Ennemmin otan vaikka vastaan kolmetuhatta sivua jokapäiväistä elämää Knausgårdin matkassa.

Oli miten oli, lukuvuosi 2013 vetelee viimeisiään. Minun osaltani se alkoi Don Delillon Alamaailmalla ja päättyi Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäiseen kirjaan. Vaikuttavia romaaneja molemmat, mutta paljon muutakin hyvää tuli luettua: historiaa, yhteiskuntatiedettä, esseistiikkaa ja asiaproosaa. Alla muutamia nostoja suloisessa epäjärjestyksessä. Hyvää uutta vuotta!

Don Delillo: Alamaailma

Daniel Kahneman: Thinking Fast and Slow

Stefan Sweig: Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisen muistelmia

Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot

Ivo Andric: Drina-joen silta

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000

Karl Ove Knausgård: Taisteluni: Ensimmäinen kirja

David Shields: Reality Hunger

Timothy Garton Ash: The File

Timothy Garton Ash: Facts are Subversive: Political Writings from a Decade without a Name

Pascal Bruckner: The Tyranny of Guilt