Minunkin taisteluni

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan ja toisessa olen suurin piirtein puolivälissä. Matkaa kuusiosaisen mammutin loppuun vielä riittää, mutta haluan jo tässä vaiheessa merkitä muutamia ajatuksia ylös, koska pelkään, että unohdan ne muuten.

Kuulin Knausgårdista ensimmäisen kerran reilu puoli vuotta sitten uuden asuntomme tupareissa. Keskustelu oli alkoholin vauhdittamana edennyt perustavaa laatua oleviin kysymyksiin. Moitimme ajan henkeä (lähinnä minä), puhuimme elämisen juonesta, aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta, lapsista, isäsuhteesta ja kaikesta muusta sellaisesta jota arkikielessä kutsutaan syvälliseksi keskusteluksi (olen muuten aina vihannut tätä ilmaisua). Jossain vaiheessa keskustelua eräs ystävistäni kysyi minulta: ”Oletko muuten lukenut Knausgårdia?” ”Ketä? En ole koskaan kuullutkaan”, vastasin. Ystäväni ihmetteli tätä ja totesi, että minun ehkä kannattaisi.  

Seuraavana päivänä en enää muistanut suositusta. Se palasi mieleeni myöhemmin, kun asettelin uusia kirjoja kirjahyllyyn. Matkakirjojen, kahvipöytäkirjojen, dekkareiden ja muun sekalaisen sonnan joukosta esiin pomppasi tuttu nimi: Karl Ove Knausgård: Taisteluni: Ensimmäinen kirja. Poimin kirjan käteeni ja luin takakannen: ”Norjan nykykirjallisuuden vedenjakaja…”, ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus…”. Muistaakseni myös adjektiivit ”kohuttu” ja ”puhuttu” oli mainittu. Laitoin kirjan takaisin hyllyyn ja ajattelin, että helvetti jäätyy ennen kuin tuhlaan aikaani tuollaiseen roskaan.

Mutta Knausgård ei jättänyt minua rauhaan. Viikottaisen juoksulenkkimme päätteeksi eräs toinen ystäväni ilmoitti saaneensa juuri Taisteluni-sarjan ykkösosan itselleen ja ehdotti, että aloittaisimme juoksevan lukupiirin tuon kirjan osalta. 30 sivua per viikko eteenpäin + juoksut + analyysit. Se ei kuulostanut liian suurelta panostukselta, joten päätin suostua.  

Noin viikon päästä sain sitten viestin ystävältäni: ”Mites olisi juoksu keskiviikkona tai torstaina?” ”Kumpi tahansa käy”, vastasin. Sovimme keskiviikosta. Viestissä hän kertoi lisäksi päässeensä Knausgårdissa sivulle 30, mutta epäili, ettei noin vähällä sivumäärällä riitä vielä paljon puitavaa. Päätin kuitenkin itsekin nykäistä projektin käyntiin. Sittenpähän sen näkisi, onko tästä suuresta kohukirjailijasta mihinkään.  

Myöhään tiistai-iltana otin vihdoin kirjan hyllystä. Katsoin etukantta ja meinasin oksentaa. Like-kustantamo saa kaiken näyttämään paskalta. Pahoinvoinnista huolimatta sain kammettua kirjan auki ja luin ensimmäiset sivut hitaasti tunnustellen. Maistelin kirjailijan tapaa hahmottaa maailmaa kuin Tomi Björk kokkikokelaiden ruoka-annoksia.

Ensimmäinen kirja alkaa esseistisillä havainnoilla kuolemasta. Knausgård pohtii sitä, miksi kuoleman kaltaisen hyvin luonnollisen asian käsittely on niin hankalaa meille ihmisille tai miksi tunnemme niin suurta vastenmielisyyttä vainajia kohtaan, että haluamme heidät pois silmistämme niin pian kuin mahdollista. Diippiä shittiä, mutta bull shit-tutkani ei silti värähtänyt. Se on aina hyvä merkki. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana löysin paljon muutakin kiinnostavaa: hyviä havaintoja, persoonallisen äänen, hyviä kiteytyksiä. Sitten uni vei mukanaan.

”Kun tietoisuus maailmasta kasvaa, sen aiheuttaman tuskan lisäksi vähenee myös sen merkitys. Maailman ymmärtäminen merkitsee sitä, että asettuu maailmasta tietyn välimatkan päähän.”

”Minulla on ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisten viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotakin ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois. Pelkään että aika karkaa minulta, valuu hiekkana sormieni välistä sillä aikaa kun teen…niin, mitä?”

Kun heräsin seuraavana aamuna, Knausgård oli ensimmäinen asia mielessäni. Vatsassa kihelmöi se jännä tunne kun on löytänyt jotain ihmeellistä, kun on kohdannut mysteerin jonka haluaa selvittää. Teki mieli jatkaa lukemista. Ärsytti, kun piti lähteä töihin.

Samana iltana juokseva lukupiirimme kokoontui ensimmäistä kertaa. Yritin kertoa ystävälleni, miksi Knausgård oli kolahtanut minuun niin voimakkaasti, mutta en vielä löytänyt oikeita sanoa. Höpisin jotain yleistä kirjailijan angstista ja narsismista. Kerroin Philip Rothin kirjasta Portnoyn tauti, joka alun lapsuuskuvauksista tuli mieleen. Puhuimme Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisista osoitekirjoista. Kotiin päästyäni muistin vielä Michel Houellebecqin. Hänenkin kirjoissaan on paljon samanlaisia elementtejä kuin Knausgårdilla.

Vasta paljon pidemmälle luettuani ajatukseni rupesivat selkiytymään. Taisteluni imaisi minut mukaansa alusta alkaen, koska minä olen Knausgård. Me käymme samaa taistelua. Taistelua arjen tyranniaa vastaan, esivalmistettuja päiviä vastaan, rutiineja vastaan, jotka kaikki tekevät elämästä niin ennakoitavaa, että kun astuu ulos ovesta, tietää tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan.

”Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.”

Minä olen Knausgård, koska etsin merkitystä ja inspiraatiota. Taistelen elääkseni sellaista elämää, jonka juonessa olen mukana. Se ei ole helppoa näinä hulluina aikoina. Lähes kaikki tuntuu niin pinnalliselta keinotekoiselta, turhanpäiväiseltä, historiattomalta, spektaakkelimaiselta, pikkuporvarilliselta, ristiriitaiselta, tekopyhältä tai tekohyvältä. Välillä minun on vaikeaa sietää sitä kimeää sairasta ääntä, joka lähtee kaikista niistä pseudoihmisistä ja pseudopaikoista, pseudotapahtumista ja pseudokonflikteista joiden kautta elämme elämäämme. Suu auki katselen kaikkia niitä spektaakkeleja joita seuraamme päivästä toiseen ottamatta niihin itse osaa. Sitä etäisyyttä ja kaiken reaaliaikaisuutta, joka on paradoksaalisesti irrottanut elämän korvaamattomasta nykyhetkestä.

Nykyajassa kaikki on kääntynyt päälaelleen: todellinen on epätodellista ja epätodellinen on todellista. Ymmärrämme kaiken, koska olemme muokanneet kaiken itseämme varten. Enää ei ole asiaa eikä paikkaa, jota emme olisi ottaneet omaksemme ja ladanneet ihmisyydellä. Samankaltaisuus leviää kaikkialle ja tekee kaikesta pienempää. Samat tiet, samat talot, samat sisustuselementit, samat bensiiniasemat, samat kaupat leviävät kaikkialle. Kaikki maat muuttuvat entistä enemmän yhdeksi ja samaksi. Maailma käpertyy itseensä. Tämä koskee myös taiteita, tieteitä ja uskontoja. Kaikki on yhtä ja samaa spektaakkelia.

”Ja taiteesta itsestään on tullut yleisöä, sitä miten yleisö reagoi, sitä miten lehdet taiteesta kirjoittavat; taiteilija on esiintyjä. Näin on. Taiteella ei ole mitään sen ulkopuolella, tieteellä ei ole mitään sen ulkopuolella, uskonnolla ei ole mitään sen ulkopuolella. Maailma on käpertynyt itseensä, käpertynyt ympärillemme, eikä siitä ole enää ulospääsyä.

Minä olen Knausgård, koska heittelen tällaisia summittaisia teesejä. Olen summittaisuuden kuningas. ”Hannu ei ole hallinto-orientoitunut”, kuten esimiehelläni on tapana sanoa. En olekaan, koska en halua olla (voisin olla jos haluaisin olla). En ole myöskään kiinnostunut triviaalien tai teknisten detaljien parissa näpräämisestä, vaan etsin kokonaisnäkemystä, eksistentiaalista ymmärrystä suurista linjoista, merkitystä, motivaatiota. Minulta ei kannata tulla kysymään neuvoa arkisissa käytännön asioissa, koska ne eivät voisi minua vähempää kiinnostaa. Sen sijaan olemassaoloon liittyvissä kysymyksissä olen käytettävissänne 24/7. Ottakaa vain rohkeasti yhteyttä!

Minä olen Knausgård, koska onni ei ole koskaan ollut tavoitteeni. Hänen tapaansa kysyn: mitä minä sillä tekisin? Lopettaisin haluamisen, kaipaamisen, innostumisen? Kelluisin onnessa kuin viimeiset ihmiset BB-talon paljussa? Ei kiitos!

 

On toki monia perusteita myös väittää, että minä en ole Knausgård. En ole sosiaalisesti rajoittunut, dramaattinen, maaninen, määräiltävissä tai miellyttämisenhaluinen. En koe ahdistusta modernina miehenä olemisesta. En tunne koko ajan sieluani raastavaa häpeää. Eroja on, sitä en halua kiistää. Mutta tapa katsoa maailmaa, olla maailmassa, on niin samanlainen, että erot voi unohtaa. Kun luen Knausgårdia, minun tekee mieli kirjoittaa. Tunnen oloni levottomaksi, koska hän kirjoittaa juuri siten kun minäkin haluan kirjoittaa.

Minä uskon, että meitä Knausgårdeja harhailee tuolla pilvin pimein. Tietokoneen näyttöä työkseen tuijottavia nuoria ihmisiä, jotka tuntevat kuinka aika karkaa käsistä. Nuoria aikuisia työntämässä lastenrattaita markettiin kasvoillaan ilme ”tässäkö tämä nyt oli?”. Ihmisiä joiden silmistä näkee, että poltetta vielä on, mutta onko uskallusta. Ihmisiä, jotka tuntevat kaipuuta johonkin toiseen aikaan, johonkin toiseen maahan, johonkin toiseen elämään, etsivät inspiraatiota, pyhää vihaa tai suurta rakkautta, joo mä kaiken nään.

Tällaisessa elämän nälässä ei ole välttämättä ole mitään ylevää. Jossainhan on aina kuumempaa ja jossain on suurempaa, ei tartte selittää. Mutta jotain hyvin universaalia siinä kaipuussa on, mistä Knausgård kirjoittaa. Ja hän tekee sen vielä tavalla, johon monen on helppo samaistua. Hän sekoittaa teini-iän ryyppytarinoita pitkiin esseistisiin pohdintoihin elämän tarkoituksesta ja taiteesta. Se on mahdoton yhdistelmä, mutta minusta hän onnistuu siinä menettämättä koskaan otetta lukijasta. Hänen elämästään janoaa tietää lisää, koska se maistuu niin elämältä. Kokeilkaa vaikka itse. 

”Olen oppinut elämästä vain sen että minun on kestettävä se, oltava koskaan esittämättä siitä kysymyksiä ja poltettava sen synnyttämä kaipuu kirjoittamiseen.”