Suomi troikan puristuksessa

Eurokriisin myötä ihmiset ovat oppineet tuntemaan kansainvälisen valuuttarahaston, Euroopan keskuspankin ja Euroopan komission muodostaman kolmen koplan nimellä troikka. Erkki Liikasen klassikkoteoksesta Brysselin päiväkirjat 1990–1994 käy ilmi, että reilut 20 vuotta sitten suomalaisissa EU-keskusteluissa puhuttiin myös troikasta, mutta aivan eri yhteydessä. Tuolloin troikalla viitattiin kolmen peräkkäisen EU-puheenjohtajamaan koplaan – Belgia, Kreikka ja Saksa – jotka johtivat Suomen jäsenyysneuvotteluja EU:n puolelta.

Nykytroikka on saanut voimakasta kritiikkiä otteistaan eurokriisin taltuttamisessa. Erityisesti kreikkalaisten silmissä siitä on tullut kuripolitiikan symboli, jonka on väitetty vähät välittävän kiistanalaisten päätösten demokraattisesta hyväksyttävyydestä. Ei voikaan olla näkemättä jonkinlaista historian ironiaa siinä, että 1990-luvun alussa juuri Kreikka kovisteli Suomea tekemään nopeampia päätöksiä osana kolmen puheenjohtajamaan koplaa. Neuvotteluja Suomen puolesta Brysselissä hoitanut EU-suurlähettiläs Liikanen joutuikin muistuttamaan ylikierroksella käyneille kreikkalaisille, että Suomi on demokraattinen maa, jossa päätösten tulee noudattaa sovittua päätöksentekojärjestystä. Siinä mielessä valtasuhteet ovat kääntyneet päälaelleen 20 vuodessa.

Liikasen päiväkirjoista tekee kiinnostavan historiallisen dokumentin ennen kaikkea se, että merkinnät on kirjoitettu tapahtumien syntyhetkellä ja julkaistu heti tuoreeltaan niiden jälkeen. Ajan tuomalla perspektiivillä Liikasen havainnoista pystyy aistimaan muutoksen, jonka EU on vuosien varrella kokenut kasvaessaan suhteellisen tiiviistä 12 maan yhteisöstä 28 jäsenmaan unioniksi. 1990-luvun alun EU:ta pyöritti vielä pieni eliittitoimijoiden joukko pääosin ranskaksi. Kaikki tuntuivat tuntevan kaikki. Jopa komission puheenjohtaja Jacques Delorsilla oli aikaa hengailla Liikasen kaltaisen pikkutekijän kanssa.

Sittemmin EU:n pääkieleksi on noussut englanti ja yhteistyö arkipäiväistynyt muutenkin. Myös Suomessa se koskettaa nykyisin varsin laajaa toimijoiden joukkoa.

Instituutioiden valtasuhteissa ehkä merkittävin muutos 1990-luvun alkuun on ollut Euroopan parlamentin vallan kasvu. Liikasen kuvauksissa Euroopan parlamentti vilahtelee vain sivulauseissa ja yhteistyö oli muutenkin vahvasti hallitustenvälistä. Maastrichtin sopimuksen voimaanastumisen jälkeen Liikanen arvioi, että Suomen tulee huolellisesti arvioida, millaista politiikkaa se ajaa parlamentin suhteen unionissa.

Suomi joutui liittymisneuvotteluissa hyväksymään noin 40 000 sivua EY-säädöksiä ilman vaikutusmahdollisuuksia niiden sisältöihin (mukaan lukien Maastrichtin sopimus). Liikasen mukaan kaikesta muusta päästiin sopuun varsin kivuttomasti, mutta maataloudesta väännettiin loppuun saakka. Lopullinen neuvottelutulos saatiin aikaan 4.3.1994. Liikanen kuvaa historiallista hetkeä seuraavasti:

"Illansuussa pääsihteeri Williamson tuli pieneen kokoushuoneeseen, jossa Antti Satuli ja minä odottelimme, sikaria poltellen. Kello oli vähän yli 18. "Se on sitten selvä. Suomesta tulee jäsen.", sanoi David."

Todellisuudessa asia ei vielä tuolloin ollut selvä, vaan Suomessa oli edessä neuvoa-antava kansanäänestys syksyllä 1994. Gallupit ennustivat äänestyksestä tiukkaa, mutta loppujen lopuksi Kyllä-äänet voittivat melko selvästi 57 prosentin enemmistöllä. Ottaen huomioon sopimuksen laajuuden ja sen ennustamattomat tulevaisuuden vaikutukset, äänestäneiden kansalaisten enemmistöllä tuskin oli kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, minkä puolesta tai mitä vastaan he kantaa ottivat. EU:hun joka tapauksessa päädyttiin ja Liikasesta tuli Suomen ensimmäinen komissaari. Niin päättyi yksi vaihe ja toinen alkoi. 

Puolueiden EU-kannoissa on selviä eroja

Eduskuntavaalikeskustelujen pääpaino on toistaiseksi ollut muissa kuin EU-kysymyksissä. Se on ymmärrettävää tässä taloudellisessa tilanteessa. Ottaen kuitenkin huomioon EU:n suuren painoarvon Suomen lainsäädäntötyön ja talouden kannalta äänestäjien olisi syytä kiinnittää huomiota myös puolueiden EU-linjauksiin.

Eurooppalainen Suomi ry:n tekemän kyselyn mukaan erityisesti suhtautuminen EU:n yhteiseen ilmastopolitiikkaan jakaa puolueita. Kokoomuksen, vasemmistoliiton, vihreiden ja RKP:n mielestä EU:n ilmastopolitiikan kunnianhimoa on nostettava, vaikka se tarkoittaisi eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyvystä tinkimistä. Ne kannattavat myös EU:n sitoutumista merkittäviin kasvihuonepäästövähennyksiin, vaikka muut maailman suurvallat eivät sitoutuisi vastaavan tasoisiin vähennyksiin. SDP, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit eivät kannata yhtä vahvaa sitoutumista. Keskusta on valmis merkittäviin kasvihuonepäästövähennyksiin, muttei joustamaan teollisuuden kilpailukyvystä.

Vasemmistoliitto, vihreät ja perussuomalaiset eivät pidä Euroopan talouskriisin ratkaisemiseksi luotuja ratkaisuja onnistuneina. Muiden puolueiden mielestä ne ovat enemmän tai vähemmän toimivia. RKP, vihreät ja vasemmistoliitto lämpiävät ajatukselle, että EU:lla pitäisi olla mahdollisuus kerätä nykyistä suurempi osa budjetistaan itse. Kristillisdemokraatit, keskusta ja perussuomalaiset ovat tästä väitteestä täysin eri mieltä. Vihreät on ainut puolue jonka mielestä EU-tasolla pitäisi kehittää sisäisiä tulonsiirtomekanismeja.

Kolmas puolueita selvästi jakava teema on EU:n ja Yhdysvaltojen välinen vapaakauppasopimus TTIP. Kokoomuksen, keskustan, RKP:n ja kristillisdemokraattien suhtautuminen sopimukseen on myönteinen. Ne eivät usko sopimuksen vaarantavan EU-maiden kansallista itsemääräämisoikeutta tai alentavan kuluttajansuojaa. Vasemmistoliitto ja vihreät näkevät sopimuksessa toistaiseksi enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia.

Perussuomalaisia lukuun ottamatta puolueet ovat sitä mieltä, että 20 vuoden jäsenyys Euroopan unionissa on koitunut Suomelle hyödyksi. Myös Suomen vaikutusmahdollisuuksia EU:ssa pidetään hyvänä. Vain perussuomalaiset ja vasemmistoliitto näkevät nykytilanteessa selvää parantamisen varaa. Kiteyttäen voisikin todeta, että vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat EU:hun kriittisimmin suhtautuvat puolueet. Vihreät ja kokoomus taas ovat EU-yhteistyöhön myönteisimmin suhtautuvat puolueet, tosin niidenkin välillä on suuria eroja painotuksissa.

Kyselyn tulokset ovat ladattavissa kokonaisuudessaan täältä.

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 21.3.2015

Yksi totuus EU-keskustelukohusta

Eurooppalainen Suomi ry:n tiedotteessa "kohukeskustelun" järjestäjät pahoittelevat keskustalle sitä, että paneeliin osallistumisen motivointiin tarkoitetut viestit olivat tulkittavissa julkisuudella painostamiseksi. Ei siis uhkailuksi, kuten Juha Sipilä eilisessä tv-väittelyssä väitti, vaan painostamiseksi.

Järjestäjien ja Sipilän avustajien väliset viestit läpi lukeneena väitän, että painostaminenkin on tässä tapauksessa melkoinen vastaantulo järjestäjiltä. Itse en olisi kuuna päivänä lähtenyt tuollaisia viestejä pahoittelemaan, mutta tässä tilanteessa järjestäjätahot päättivät yhdessä viheltää pelin poikki. Keskustan suunnalta tuleva paine ja uhka koettiin liian suureksi. Koska jäin mielipiteideni kanssa oppositioon, jätän tähän henkilökohtaiseen blogiini eriävän mielipiteen seuraavan tilannekuvauksen muodossa.

Totuus on se, että keskustan kanssa yritettiin sopia pitkään ja hartaasti sopivaa päivää vaalipaneelille. Heille ei vain tuntunut sopivan mikään. Päivämäärää muutettiin useaan otteeseen, mutta keskusta panttasi vastaustaan. Me järjestäjät koimme sen luonnollisesti niin, että keskustalla ei ollut edes haluakaan löytää päivämäärää EU-paneelille ja että vastauksen viivyttelyllä he pyrkivät siihen, ettei paneelia saada järjestettyä laisinkaan.  

Siinä vaiheessa, kun enemmistö eduskuntapuolueiden puheenjohtajista oli näyttänyt vihreää valoa, päivämäärä päätettiin lyödä lukkoon. Me järjestäjät koimme EU-aiheisen paneelin järjestämisen niin oleelliseksi, että päätimme tehdä sen joko keskustan kanssa tai ilman heitä.

Saimme lopulta päivämäärän sovitettua kaikkien muiden eduskuntapuolueiden puheenjohtajien kalenteriin paitsi keskustan. Parin puolueen puheenjohtajat saatiin suostuteltua mukaan paneeliin sillä, että linjasimme, että emme hyväksy paneeliin korvaajia. ”Tämä on puheenjohtajapaneeli ja sillä siisti”. Pelkona oli, että jos yhden puolueen annetaan korvata puheenjohtaja varapuheenjohtajalla, muut seuraavat perässä. Tästä meillä oli kokemusta aiempien tilaisuuksien osalta. 

Tällä linjauksella oli se vaikutus, että tietojemme mukaan ainakin Paavo Arhinmäki oli puolueen toimesta ”käsketty” osallistumaan paneeliin ja lopulta Päivi Räsänenkin pääsi paikalle.

Sama viesti oli mennyt alusta alkaen myös keskustalle, mutta he yrittivät siitä huolimatta loppuun saakka saada Olli Rehnin edustamaan heitä paneeliin. Asiasta käytiin järjestäjien kesken pitkään vääntöä, mutta lopulta äänestyksen jälkeen päädyttiin siihen, että ei ole reilua muita osallistujia kohtaan, että yhdellä puolueella on mahdollisuus lähettää oma ”EU-eksperttinsä” paikalle, kun muut joutuvat ”tyytymään” puheenjohtajaan. Löyhänä kompromissina keskustalle esitettiin mahdollisuutta lähettää Olli Rehn paikalle tilaisuuteen kommentoimaan jossain vaiheessa puheenjohtajien väitteitä. Loppu onkin historiaa.  

Oma näkemykseni on, että tilanne lähti eskaloitumaan kohti konfliktia jo tiistaina, kun Helsingin Sanomat julkaisi raflaavan kirjoituksen, jossa annettiin rivien välistä ymmärtää, että Sipilä välttelee EU-tenttiä. Kirjoitus oli minusta vihjaavuudessaan mauton ja sen ajoitus huono, mutta vapaa media toimii niin kuin vapaa media haluaa. Helsingin Sanomat oli tapahtuman järjestelyissä mukana alusta alkaen, joten he kyllä tiesivät asian taustat eikä kirjoituksessa ollutkaan yhtään faktaa, joka ei olisi pitänyt paikkaansa. 

Helsingin Sanomien kirjoitus julkaistiin juuri ennen Eurooppalaisen Suomen hallituksen kokousta, joka pidettiin myös tiistaina. Kirjoitus herätti jo kokouksessa keskustelua. Keskustan edustaja muun muassa totesi, ettei tässä nyt varmaan ole syytä ruveta riitelemään. Jo siitä kommentista pystyi näin jälkikäteen analysoiden aistimaan, että asia ei jää keskustan osalta tähän.

Ja eihän se jäänytkään. Ensin tenttiä kommentoimaan tullut Olli Rehn haukkui järjestelyt, syytti komission Suomen edustustoa Suomen sisäpolitiikkaan puuttumisesta ja poistui paikalta. Yhtä arroganttia ja vallantäyteistä esiintymistä en ole eläissäni nähnyt keneltäkään suomalaiselta poliitikolta. Rehn saikin ansaitusti buuaukset monisatapäiseltä yleisöltä eikä sen jälkeen kenellekään tilaisuutta seuranneelle jäänyt epäselväksi, kuka varasti koko shown.

Sitten myöhemmin illalla keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä kertoi medialle, että hänen avustajiaan oli uhkailtu järjestäjien toimesta, tietysti täsmentämättä yhtään, mitä hän uhkailulla tarkoitti. Skuuppeja metsästävät toimittajat reagoivat välittömästi. Toiminnanjohtajamme oli joutunut puoleen yöhön asti vastailemaan median kyselyihin siitä, miten ja miksi hän oli Sipilää uhkaillut.

Olen nähnyt kaikki tapaukseen liittyvät avainviestit ja niiden väittäminen keskustan taholta uhkailuksi on minusta naurettavaa. Tapauksesta kertovien uutisten keskusteluja seuranneena huomasin, että useille ihmisille oli jäänyt se kuva, että Eurooppalaisen Suomen harjoittama ”uhkailu” oli ollut rikoksen tunnusmerkistöt täyttävää toimintaa, josta kannattaisi aloittaa poliisitutkinta. Todellisuudessa painokkaimmassakin viestissä vain todettiin, että julkisuudessa saattaa näyttää erikoiselta, jos keskustan puoluejohtaja jää ainoana pois EU-tentistä. Se viesti oli ehkä huonosti muotoiltu, mutta vaatii varsin luovaa tulkintaa, jos sen haluaa nähdä uhkailuna.

Ennen eilisen tapahtumia pidin Olli Rehniä ja Juha Sipilää erittäin varteenotettavina poliitikkoina. Yksinä pienen kansakuntamme parhaista. Nyt kuvani heistä on valitettavasti saanut kolhun. Se houseofcardsmainen draama ja uhriutumisella pisteitä keräävä mediasirkus, jonka he saivat aikaan, ei ansaitse kunnioitustani. Päätän kirjoitukseni Michel de Montaignen kuolemattomiin sanoihin, jotka tulivat mieleen ex-komissaari Olli Rehnin käytöksestä.

”Me elämme ja olemme tekemisissä kansan kanssa; jos sen kanssa puhuminen on meistä vastenmielistä, jos emme suvaitse uhrata huomiotamme alhaisille ja rahvaanomaisille sieluille, vaikka alhaiset ja rahvaanomaiset ovat usein aivan yhtä johdonmukaisia kuin kehittyneimmätkin – typerää on kaikki tieto, joka ei osaa mukautua yleiseen tietämättömyyteen – ei meidän enää tule ottaa hoitaaksemme omia eikä toisten asioita; sekä yleiset että yksityiset asiat hoidetaan tuollaisten ihmisten kanssa.”