Suomi troikan puristuksessa

Eurokriisin myötä ihmiset ovat oppineet tuntemaan kansainvälisen valuuttarahaston, Euroopan keskuspankin ja Euroopan komission muodostaman kolmen koplan nimellä troikka. Erkki Liikasen klassikkoteoksesta Brysselin päiväkirjat 1990–1994 käy ilmi, että reilut 20 vuotta sitten suomalaisissa EU-keskusteluissa puhuttiin myös troikasta, mutta aivan eri yhteydessä. Tuolloin troikalla viitattiin kolmen peräkkäisen EU-puheenjohtajamaan koplaan – Belgia, Kreikka ja Saksa – jotka johtivat Suomen jäsenyysneuvotteluja EU:n puolelta.

Nykytroikka on saanut voimakasta kritiikkiä otteistaan eurokriisin taltuttamisessa. Erityisesti kreikkalaisten silmissä siitä on tullut kuripolitiikan symboli, jonka on väitetty vähät välittävän kiistanalaisten päätösten demokraattisesta hyväksyttävyydestä. Ei voikaan olla näkemättä jonkinlaista historian ironiaa siinä, että 1990-luvun alussa juuri Kreikka kovisteli Suomea tekemään nopeampia päätöksiä osana kolmen puheenjohtajamaan koplaa. Neuvotteluja Suomen puolesta Brysselissä hoitanut EU-suurlähettiläs Liikanen joutuikin muistuttamaan ylikierroksella käyneille kreikkalaisille, että Suomi on demokraattinen maa, jossa päätösten tulee noudattaa sovittua päätöksentekojärjestystä. Siinä mielessä valtasuhteet ovat kääntyneet päälaelleen 20 vuodessa.

Liikasen päiväkirjoista tekee kiinnostavan historiallisen dokumentin ennen kaikkea se, että merkinnät on kirjoitettu tapahtumien syntyhetkellä ja julkaistu heti tuoreeltaan niiden jälkeen. Ajan tuomalla perspektiivillä Liikasen havainnoista pystyy aistimaan muutoksen, jonka EU on vuosien varrella kokenut kasvaessaan suhteellisen tiiviistä 12 maan yhteisöstä 28 jäsenmaan unioniksi. 1990-luvun alun EU:ta pyöritti vielä pieni eliittitoimijoiden joukko pääosin ranskaksi. Kaikki tuntuivat tuntevan kaikki. Jopa komission puheenjohtaja Jacques Delorsilla oli aikaa hengailla Liikasen kaltaisen pikkutekijän kanssa.

Sittemmin EU:n pääkieleksi on noussut englanti ja yhteistyö arkipäiväistynyt muutenkin. Myös Suomessa se koskettaa nykyisin varsin laajaa toimijoiden joukkoa.

Instituutioiden valtasuhteissa ehkä merkittävin muutos 1990-luvun alkuun on ollut Euroopan parlamentin vallan kasvu. Liikasen kuvauksissa Euroopan parlamentti vilahtelee vain sivulauseissa ja yhteistyö oli muutenkin vahvasti hallitustenvälistä. Maastrichtin sopimuksen voimaanastumisen jälkeen Liikanen arvioi, että Suomen tulee huolellisesti arvioida, millaista politiikkaa se ajaa parlamentin suhteen unionissa.

Suomi joutui liittymisneuvotteluissa hyväksymään noin 40 000 sivua EY-säädöksiä ilman vaikutusmahdollisuuksia niiden sisältöihin (mukaan lukien Maastrichtin sopimus). Liikasen mukaan kaikesta muusta päästiin sopuun varsin kivuttomasti, mutta maataloudesta väännettiin loppuun saakka. Lopullinen neuvottelutulos saatiin aikaan 4.3.1994. Liikanen kuvaa historiallista hetkeä seuraavasti:

"Illansuussa pääsihteeri Williamson tuli pieneen kokoushuoneeseen, jossa Antti Satuli ja minä odottelimme, sikaria poltellen. Kello oli vähän yli 18. "Se on sitten selvä. Suomesta tulee jäsen.", sanoi David."

Todellisuudessa asia ei vielä tuolloin ollut selvä, vaan Suomessa oli edessä neuvoa-antava kansanäänestys syksyllä 1994. Gallupit ennustivat äänestyksestä tiukkaa, mutta loppujen lopuksi Kyllä-äänet voittivat melko selvästi 57 prosentin enemmistöllä. Ottaen huomioon sopimuksen laajuuden ja sen ennustamattomat tulevaisuuden vaikutukset, äänestäneiden kansalaisten enemmistöllä tuskin oli kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, minkä puolesta tai mitä vastaan he kantaa ottivat. EU:hun joka tapauksessa päädyttiin ja Liikasesta tuli Suomen ensimmäinen komissaari. Niin päättyi yksi vaihe ja toinen alkoi.