Leviävätkö iltapäivälehtien toimintatavat laatulehtiin?

"Direktiivit kieltävät kohta saunasta löylyt ja savun tuoksun", spekuloitiin Ilta-Sanomien pilakuvassa vuonna 2003.

Kilpailu klikeistä on kovaa. Aamulehden verkkosivulla julkaistiin perjantaina 20. marraskuuta uutinen, jossa arveltiin EU:n kieltävän peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä vauvoilta. Jutun tiedot on saatu tekstiili- ja vaatetusalan yritysten etujärjestöltä Suomen Tekstiili & Muoti ry:ltä, eikä sen esittämiä väitteitä ollut tarkastettu mistään viranomaislähteestä.

Juttu julkaistiin ensin verkossa otsikolla ”Voiko tämä olla totta: EU kieltää peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä vauvoilta”. Myöhemmin juttu otettiin alas ja palautettiin verkkoon vielä samana päivänä lievennetyllä otsikolla ”Suomalaisjärjestö pelkää, että EU-standardi kieltää peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä”. Jutun loppuun oli lisätty teksti, jossa kerrotaan, että tekstiä on editoitu, otsikkoa muutettu ja tiedot mahdollisesta peittokiellosta perustuvat vain Tekstiili & Muoti ry:n tietoihin.

Verkossa siis julkaistiin kiireellä uutinen, jonka klikkiarvoa ei haluttu pilata faktoja tarkistamalla. Myöhemmin juttuun tehtiin välttämättömät korjaukset, mutta tässä vaiheessa se oli jo levinnyt laajalle. Euroskeptiset kansalaiset saivat taas lisätodisteen EU:n järjettömyydestä.

En osaa sanoa vielä onko Tekstiili & Muoti ry:n väitteissä mitään perää, mutta oikeastaan se ei ole edes oleellista sen rinnalla, että yksittäisen etujärjestön väitteet julkaistiin tarkastamattomana. Iltapäivälehdissä tarkastamattomia EU-kummallisuuksia on julkaistu vuosien varrella paljonkin. EU:n on väitetty muun muassa kieltävän joulutorttujen luumuhillon, grillauksen, ilmapallojen puhaltamisen ja saunaklapit (Katso kuvat!). Tällaisilla kaupunkitarinoilla on varmaan saatu lisättyä myyntiä, mutta totuuden kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Tällä kertaa EU-kummallisuudella klikkejä kalasteli laatulehdeksi laskettava Aamulehti. Onko tämä merkki siitä, että klikkijournalismin aikakaudella iltapäivälehtien toimintatavat rupeavat leviämään myös laatulehtiin? Toivottavasti ei. Aikana jolloin MV-lehden kaltaiset disinformaatiosivustot valtaavat alaa, toivoisi laatujournalismilta yhä tarkempaa otetta faktojen suhteen.

Olen väitöskirjatutkimustani varten tutkinut kaikki Helsingin Sanomien, Savon Sanomien ja Ilta-Sanomien printtilehdissä julkaistut "EU kieltää" -artikkelit Suomen EU-jäsenyyden ajalta. Niissä iltapäivälehden tapa raportoida EU-asioista erosi vielä selvästi laatulehtien painotuksista. Siinä missä Ilta-Sanomien ”EU kieltää” -uutisissa EU näyttäytyi pikkuasioihin puuttuvana kulttuurihäirikkönä, joka asettaa järjettömiä kieltoja tervan ja lakritsipiippujen kaltaisille asioille, Helsingin Sanomissa ja Savon Sanomissa korostui EU:n rooli sisämarkkinoiden vartijana ja kauppapoliittisena toimijana. Toki Helsingin Sanomien ja Savon Sanomienkin seulasta oli päässyt läpi muutama EU-kaupunkitarina – kuten HS:n uutinen siitä, että EU kieltää kirkkourkujen valmistuksen (HS 23.3.2006) ja Savon Sanomien kalakukko-uutisointi – mutta kokonaiskuva oli silti hyvin toisenlainen kuin Ilta-Sanomissa. Valtaosa Helsingin Sanomien ja Savon Sanomien ”EU kieltää” -artikkeleista on tylsiä ja arkipäiväisiä tyyliin: ”EU kieltää fuusion”, ”EU kieltää yksipohjaiset öljytankkerit”, ”EU kieltää viemästä ympäristölle vaarallisia jätteitä Afrikkaan” tai ”EU kieltää farkkujen harmaatuonnin”. Oikeasti tällaisten päätösten vaikutus ihmisten arkeen on paljon merkittävämpi, kuin kuviteltujen terva- tai lakriksipiippukieltojen, mutta ne eivät jää kenenkään mieleen eikä niillä myydä lehtiä. Irlannin Eurooppa-liike jakoi vuoden 2014 eurovaalien alla mainoskyniä, joissa luki teksti: ”EU is like this pen, boring but useful”. Tekstissä kiteytyy onnistuneesti tässäkin tutkimuksessa esiin nouseva EU-viestinnän dilemma. Arkipäiväisimmillään EU on usein hyödyllinen mutta tylsä. Siitä on vaikea repiä myyviä otsikoita faktoja oikomatta.           

Jonkinlainen unelma paremmasta maailmasta

”Altiero Spinelli ei ollut kommunisti. Hän kyllä kuului nuorena Italian kommunistiseen puolueeseen, mutta kuultuaan Stalinin puhdistuksista, hän teki lopullisen pesäeron puolueeseen. Hän siis ei ollut kommunisti.”, vakuutteli Eurooppafederalistien pitkäaikainen vaikuttaja Francesco Gui Ventotenen federalismiseminaarin avanneessa puheenvuorossaan. Asia tehtiin heti alkuun selväksi niin moneen kertaan, että rupesi jo mietityttämään, mikä lopulta olikaan totuus. Oliko Spinelli sittenkin kommunisti?

Mutta naljailu sikseen. Osallistuin elo-syyskuun taitteessa järjestettyyn Ventotenen kansainväliseen federalismiseminaariin, joka järjestettiin nyt jo 32. kertaa. Kuten jo seminaarin nimestä käy ilmi, tapahtumapaikkana toimii Etelä-Italiassa sijaitseva Ventotenen saari. Syy tähän on selvä: italialainen Altiero Spinelli, yksi eurooppalaisen federalismin ja Euroopan yhdistymisen tärkeimmistä alullepanijoista, oli vangittuna Ventonen vieressä sijainneella Santo Stefanon vankilasaarella vuosina 1941−1944. Siellä hän kirjoitti yhdessä Ernesto Rossin kanssa niin sanotun Ventotenen manifestin, joka on yksi varhaisimmista ja tunnetuimmista vetoomuksista yhtenäisen Euroopan luomiseksi. Siitä lähtien Ventotenella on ollut erityinen paikka eurooppalaisten federalistien sydämissä.

Spinelli, poliittinen sankari

Harmaahiuksisen herrasmiehen Frascesco Guin avausluennon tarkoituksena oli vakuuttaa nuori kansainvälinen kuulijakunta siitä, että Altiero Spinellin ajatuksilla on yhä merkitystä nykypäivän Euroopassa. Hän pyrki sitomaan Spinellin Ventonen manifestissa esittämiä ajatuksia ajankohtaisiin keskusteluihin, kuten nuorisotyöttömyyteen ja demokratiavajeeseen, mutta minulle jäi hänen alustuksestaan päällimmäisenä mieleen hänen kuvailunsa Spinellistä henkilönä. Gui oli tavannut Spinellin useaan otteeseen, ja vaikutus oli selvästi lähtemätön: ”Suurisydäminen visionääri, heltymätön taistelijaluonne, loistava seuramies…”, Gui kuvaili.

Samanlaista suurmieskultin rakentamista oli havaittavissa myös Ventotenen manifestin englanninkielisen laitoksen esipuheessa, jonka ostin saarelta. Siinä Spinelliä luonnehditaan poliittiseksi sankariksi, joka jaksoi taistella ihanteidensa puolesta ja puskea eteenpäin kuin mummo lumihangessa, vaikka ajat olivat vaikeat ja tehtävä lähes mahdoton. Esipuhe päättyy sitaattiin Max Weberin tunnetusta esseestä Politiikka ammattina (Politik als Beruf), jonka mukaan vain henkilöllä, jolla on voimia uhmata kaikkia todennäköisyyksiä, voi olla todellinen kutsumus politiikkaan.

Vastaavaan hehkutukseen olisi vaikea kuvitella törmäävänsä Suomessa muualla kuin ehkä Paavo Väyrysen omaelämäkerrassa. Eurooppafederalistien kansainvälisen kattojärjestön UEF:n pääsihteeri Paolo Vacca kuitenkin korosti puheenvuorossaan, ettei Ventotenen seminaarin tarkoitus olekaan antaa puolueetonta kuvaa federalistisesta ajattelusta, vaan kasvattaa uusia sukupolvia spinelliläiseen ajatteluun. Hänen mukaansa tuon ajattelun kulmakiviä ovat rauha, antifasismi, demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Spinellin ajatuksia

Olin tutustunut Spinellin kirjoituksiin jo ennen Ventotenen matkaa ja yllättynyt hänen Eurooppa-ajatteluaan vahvasti leimaavasta henkisestä ja moraalisesta missiosta. Spinelli tuntui elämänsä loppuun asti uskovan, että liittovaltio − Euroopan Yhdysvallat − olisi paras keino turvata rauha ja vapaus, mutta myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa. Hänelle federalismin edistäminen oli eräänlainen emansipaatio- ja vapaustaistelu, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä oli tietysti päästä eroon sotien ja sorron perisyistä, nationalismista ja kansallisvaltioista. Spinellin omaa taustaa vasten tavoitteet olivat helposti ymmärrettäviä. Istuihan hän yli kymmenen vuotta vankilassa fasistisen hallinnon alaisuudessa. Harva nykypäivän eurooppalainen kuitenkaan enää asettaa Euroopan integraatiolle samoja toiveita tai tavoitteita kuin Spinelli. Yleisempää lienee, että kriisien ryvettämä EU nähdään pikemminkin ongelmien syynä kuin niiden minkäänlaisena ratkaisuna.

Spinelliläisen ajattelun mukaan nykyinen Euroopan kaaostila johtuu pitkälti siitä, että integraation rakentaminen tehtiin alusta alkaen väärin. Ylikansallisten toimielinten kuten Euroopan parlamentin tai komission toimivalta olisi pitänyt turvata alusta pitäen perustuslailla. Vain siten olisi voitu varmistaa, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa, niin kuin nyt on käynyt. Spinellin väitetäänkin joskus todenneen, että Jean Monnet, EU:n perustajahahmoista ehkä tunnetuin, ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin. Integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle Monnet’n metodilla, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi.

Kun Eurooppa ei riitä

Tällaisia aatehistoriallisia alustuksia spinelliläisestä näkökulmasta toivoin kuulevani Ventonen saarella, mutta pettymyksekseni valtaosa seminaariluennoista käsittelikin integraation ajankohtaisia kysymyksiä käytännöllisistä perspektiiveistä, kuten puolustuspolitiikan ja euroalueen näkökulmista. Näistä olin jo työni ja harrastuneisuuteni puolesta perillä muutenkin. Yllättävää oli myös se, kuinka paljon aikaa käytettiin globaalin federalismin pohtimiseen. Toki pyrkimys saada federalismi leviämään Euroopan jälkeen muuallekin maailmaan oli mainittu jo Ventotenen manifestissa ja siten myös yksi Spinellin keskeisistä haaveista. Ottaen kuitenkin huomioon, kuinka kaukana tuosta federalistisesta ”haavekuvasta” ollaan vielä Euroopassakin, tällaiset keskustelut ylittivät jopa kaltaiseni haaveilijan ymmärryksen. 

Eteläeurooppalaiseen tapaan viikon aikana keskusteltiin paljon. Jokaisen luennon jälkeen keskustelua jatkettiin pienryhmissä, joiden ”tulokset” vielä lopuksi esiteltiin koko porukalle. Keskustelujen taso vaihteli paljon. Huomasin, että osallistujien keskimääräinen Eurooppa-asioiden tuntemus ei ollut kovin korkeatasoinen. Euroopan ulkopuolelta tulleiden osallistujien osalta sen vielä jotenkin ymmärsi (mukana oli myös pari intialaista, yksi yhdysvaltalainen, yksi kiinalainen ja muutama israelilainen), mutta jopa Eurooppa-liikkeen nuorilla aktiiveilla tuntui olevan suuria aukkoja perustiedoissaan. Tästä huolimatta heidän uskonsa federalismin autuaaksi tekevään voimaan oli vankkumaton. Siitä jäi kieltämättä vaikutelma, että ehkä federalismi olikin heille enemmän asenne, makumieltymys tai tapa, kuin oikea poliittinen vakaumus. Voin olla väärässäkin.

Näistä kriittisistä huomioista huolimatta viikko Ventotenessä oli ikimuistoinen. Se vahvisti uskoani integraation merkityksestä ja eurooppalaisten ratkaisujen tärkeydestä. Sukupolvemme kohtaamat ongelmat ovat niin samanlaisia eri puolilla Eurooppaa, että olisi järjetöntä olla etsimättä niihin yhteisiä ratkaisuja. Luulen ja toivon, että useille itseäni nuoremmille eurooppalaisille tämä on vielä enemmän itsestään selvää.

Näin muutamien seminaarin osallistujien yllä Eurooppafederalistien nuorisojärjestön JEF:in t-paidan, jossa luki teksti ”You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one”. Lause on tietysti lainaus John Lennonin kappaleesta ”Imagine”, jossa haaveillaan ikuisesta rauhasta ihmisten välillä. Minusta idea oli hauska ja toteutus erittäin onnistunut − onhan rauhanaate keskeinen osa myös spinelliläistä aateperintöä. Ja niin pöhkö kuin se ajatus maailmanfederalismista nyt olikin, niin mukava sitä oli siinä liu’utella edestakaisin, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri kimalteli kauniisti horisontissa. Sai haaveilla ja leikkiä ajatusleikkejä. Eihän unelmien tarvitse realistisia ollakaan.   

Kun EU uhkasi kalakukon kieltää

EU:n maine järjettömiä päätöksiä tekevänä byrokraattisena koneistona on oiva kasvualusta sensaationhakuisille juttutyypeille. Lukijan on helppo uskoa myyttisestä EU:sta melkein mitä tahansa. Aina artikkeleiden ei tarvitse edes pitää paikkaansa, jotta kohu saadaan syntymään. Tämän sai kokea kuopiolainen kaapelitelevisio-yhtiö Starvisio vuonna 2001 mainoskampanjassaan, jossa se yritti järjettömien ”uutisten” avulla korostaa, kuinka tärkeää on olla perillä asioista. Kampanjan mainoksissa väitettiin muun muassa, että Veljmies-patsaalle tehdään peltihousut ja EU kieltää kalakukot. Monet ottivat kuitenkin kalakukko-jutun tosissaan. Ihmiset kyselivät huolestuneina kalakukkokauppiailta ja EU-instituutioilta, onko todella niin että kalakukko aiotaan kieltää. Savon Sanomien haastattelema Kuopion torikauppiaiden puheenjohtaja oli pöyristynyt Starvision toiminnasta ja esitti ukaasin, että mikäli tällainen toiminta jatkuu, torikauppiaat hakevat Starvisiolle lähestymiskieltoa (SS 14.12.2001).

Kohun käsittely jatkui Savon Sanomissa vielä seuraavan vuoden puolella. Helmikuun 2. päivä julkaistussa artikkelissa Euroopan komission Suomen edustuston päällikkö Timo Mäkelä moitti Starvisiota harhaanjohtavien tietojen levittämisestä ja kertoi pyytäneensä Starvisiota julkaisemaan oikaisun. Mäkelän mukaan komissioon tulee yhä tiedusteluja kalakukon kohtalosta. Asialla ovat olleet erityisesti kalakukkokauppiaat (SS 22.2.2002). Starvision toimitusjohtaja ihmetteli Savon Sanomien haastattelussa, kuinka Euroopan komissio voi olla yhä huolissaan joulukuussa ilmestyneestä Starvision mainoksesta. Hän muistutti, että mainosta ja vitsiä oli sen jälkeen jo käsitelty Starvision omissa uutisissa ja Savon Sanomiin tehdyssä jutussa. Viimeistään niistä olisi pitänyt selvitä, että kyseessä on vitsi (SS 23.2.2002). Saman päivän Savon Sanomien pääkirjoitussivun aliossakin ihmeteltiin, mihin on kadonnut savolaisten huumorintaju (SS 23.2.2002).

Kalakukkokohu on hyvä esimerkki siitä, että yhteiskunnalliset myytit ja huhut ovat tutkitusti vaikeita pysäyttää, kun ne kerran pääsevät leviämään laajalle. USA:ssa yksi tunnetuimmista hallintoon liittyvistä myyteistä on toisen maailmansodan aikana liikkeelle lähtenyt ”kaalihuijaus”. Sen mukaan elintarvikkeiden hintasäännöstelyviranomaisilta oli mennyt 26911 sanaa pelkän kaalinsiemenen määritelmään, vaikka todellisuudessa säännöstelymuistiossa kaalisiemen oli määritelty 11 sanalla. Huhu kiersi mediossa vuodesta toiseen. Vuonna 1965 Max Hall julkaisi ilmiöstä ensimmäisen tieteellisen artikkelin, jossa esiteltiin 50 erilaista kaalihuijauksen esiintymää medioissa (Hall 1965).

Starvisionkaan käynnistämältä kalakukkokohulta ei meinattu saada katkaistua siipiä, vaikka virheellinen ”uutinen” korjattiin moneen otteeseen. Eikä täysin saatukaan, sillä EU:n aiheuttama uhka kalakukolle palasi lehtien sivuille muutaman vuoden kuluttua. Heinäkuun 12. päivä vuonna 2009 Savon Sanomissa julkaistiin pääkirjoitus otsikolla ”EU yrittää ottaa kalakukon hengiltä”. Kirjoituksen mukaan Euroopan unionin kiristyvät hygienia säädökset uhkaavat romahduttaa kala- ja lihakukkojen valmistuksen, koska valmisteilla olevan asetusmuutoksen myötä tuoreet kukot olisi myytävä päivässä, minkä jälkeen ne olisi poistettava käytöstä. Perinteisesti kukkoa on saanut myydä oikein säilytettynä noin viikon ajan. Kirjoituksen tunteikkaasta sävystä voi aistia, että kyse on kansallisesti ja alueellisesti merkittävästä asiasta.

”Kalakukkojahti kuulostaa ihmeelliseltä senkin vuoksi, että EU itse nimesi kalakukon ”unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi” heinäkuussa 2002. Nyt kukon perään on usutettu oma ministeriömmekin, joka kritiikittömästi jahtaa kuuluisaa perinneruokaa. 

Kalakukko on tärkeä osa suomalaista ruokaperinnettä. EU osoittaa täydellistä piittaamattomuutta sitä kohtaan. Lahtaajan osa on annettu Suomen maa- ja metsätalousministeriölle.” (SS 12.7.2009)

Savon Sanomat tutkitutti erään tunnetun kuopiolaisen kalakukon valmistajan kukot Savo-Karjalan ympäristötutkimuksen elintarvikeyksikössä ja kukot saivat puhtaat paperit. Sivuhuomautuksena ”Kukossa pöpöjä nolla” -jutussa mainittiin myös, että itse asiassa EU:lla ei ollut asiassa osaa eikä arpaa, vaan tiukentuneet säädökset olivat lähtöisin maa- ja metsätalousministeriöstä (SS 15.8.2009). Omaa rooliaan EU:n syyttelyssä lehti ei pahoitellut, vaan tyytyi vain kommentoimaan yleisesti, että julkisessa kohussa savolaisten tuohtumus kohdistui tietenkin ensimmäisenä EU:hun. Asia nostettiin vielä senkin jälkeen esiin ainakin kolmessa artikkelissa: kahdessa vieraskynä-kirjoituksessa ja yhdessä varsinaisessa lehtiartikkelissa. Kaikissa niissä tuotiin esille, ettei EU:lla ollut tekemistä esitettyjen myyntiaikojen kiristyksen suhteen, vaan asialla olivat kansalliset viranomaiset. Oman roolinsa edelleen ulkoistaen Savon Sanomien artikkelissa ihmeteltiin, että kukon vainoaminen pantiin julkisessa keskustelussa vaistomaisesti EU:n piikkiin (SS 4.12.2009). Korjauksista huolimatta myytti EU:sta kalakukon kimpussa jäi elämään. Ainakin siihen viitattiin vielä luomumatkailuyrittäjän vihaisessa mielipidekirjoituksessa noin vuosi ensimmäisten korjausten jälkeen (SS 10.8.2010).

Voimakkaan tunteelliset reaktiot Starvision mainoskampanjaan ja EU:n piikkiin laitettuihin kiristyneisiin hygieniasäädöksiin osoittavat, että EU:n uhkaaman tervan tavoin kalakukko ei ole pelkkä tuote, vaan sillä on myös vahva symbolinen asema savolaisessa kulttuurissa. Slavoj Zizekin väitteen mukaan kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä. Kärjistäen voikin ajatella savolaisuuden olevan voimissaan niin kauan, kun kalakukkoa kohtaavat uhkat halutaan torjua keinolla millä hyvänsä. Samalla uhkan ja sen torjunnan kautta tuotetaan koheesiota yhteisöön. Kalakukko symbolina on jotain jota muut eivät voi ymmärtää, mutta jota he uhkaavat siitä huolimatta. Sen merkitys yhteisölle konkretisoituu vasta ulkoisen uhkan myötä.