Tunne ja fakta

Keskellä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 6 -romaania on lähes 400 sivua pitkä Hitler-essee tai tutkielma, jossa on ”post-faktuaaliseen” ajan henkeen sopivia kuvauksia, vaikka esseen varsinainen fokus onkin aivan toisaalla.

Viitteistä päätellen Knausgård on käynyt läpi aikamoisen läjän Hitler-kirjallisuutta, jonka pohjalta hän kiteyttää, että yksi Hitlerin oivalluksista oli se, että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että ”meissä” piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia, kuin ”heistä” huolehtiminen. Sen vuoksi propagandan tulee kohdistua tunteisiin, ei älyyn, ja sama pätee Hitlerin huomioihin siitä, että suullinen ilmaisu päihittää aina kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus. Se on aivan toisessa määrin suhteellinen, koska se on avoin argumenteille ja asiallisuudelle.

Knausgård nostaa esiin useita kappaleita Hitlerin Taisteluni –kirjasta, jossa tämä myöntää suoraan, että propaganda on manipulointia, jossa kaikki keinot ovat sallitut, myös valehteleminen. Kun valheet toistaa tarpeeksi monta kertaa, niistä tulee totuuksia. Knausgård pohtii, että tällaisten kirjoitusten luulisi vievän kaiken uskottavuuden keneltä tahansa poliitikolta, mutta Hitler uskaltaa tehdä niin kahdesta syystä: toisaalta propaganda on keino, jolla tavoitellaan päämäärää, ja se päämäärä on niin tärkeä, oikea ja tosi, että kaikki keinot ovat sallittuja sen saavuttamiseksi, myös valhe – pragmaattisuus on idealismia varten, idealismi on palvelija, ei toisinpäin- toisaalta Hitler on niin varma propagandan tehosta ja voimasta, etteivät sitä tuollaiset myöntämiset hetkauta. Niin hän kirjoittaa, etteivät objektivisointi ja nyanssit koskaan tavoita laajoja kansankerroksia eivätkä tehoa. Yläluokkaiselle tukijalleen Ernst Hanfstaenglille, joka toimi myöhemmin myös natsipuolueen lehdistöpäällikkönä, Hitler oli Hanfstaenglin todistuksen mukaan todennut erään müncheniläisessä kahvilassa pidetyn puheen jälkeen seuraavasti *:

”Herra Hanfstaengl, teidän ei pidä olla pettynyt, jos rajoitun näissä iltakeskusteluissa suhteellisen yksinkertaisiin aiheisiin. Poliittisen agitaation on oltava primitiivistä. Se on kaikkien puolueiden ongelma. Niistä on tullut liian akateemisia. Tavallinen kadunmies ei pysy mukana vaan lankeaa ennemmin tai myöhemmin kommunistipropagandan kohtuuttomien menetelmien uhriksi”. (*Hanfstaengl on kirjoittanut Hitleristä ja natsiajoistaan useita kirjoja. Knausgårdin lainaus ilmeisesti teoksesta Unheard Witness.)

Knausgårdin mukaan vain sosiaalisuuden ulkopuolella oleva voi tietää, mitä sosiaalisuus on. Muille se on kuin vesi kalalle. Sosiaalinen hylkiö Hitler oli ollut koko elämänsä ”meidän” ulkopuolella, joten juuri siksi hän osasi kuvata niin kouriintuntuvasti yhteenkuuluvuuden kaipuuta, yhdenveroisuuden kaipuuta, yhteisöllisyyden kaipuuta, joka on koko ihmisyyden perusta, ja jonka merkitys vain kasvaa kriisiaikoina, kuten 1920–30-luvun Saksassa. Knausgård kirjoittaa:

”Yksinkertaisin on totuudenmukaisinta, ja juutalaisviha edustaa kaikkein yksinkertaisinta, sitä miten ”me” tarvitsee ”heitä”, se edustaa väkivallan mimeettistä perusrakennetta, yksilön suhdetta toiseen, sitä mitä rituaali toistaa, me vastaan he, sitä mikä uhrataan jotta jäljelle jäisi vain me, yksin ja kokonaan. Myös tämä tarve kasvaa kriisissä, myös tämä tarve kasvaa kaaoksessa, se on yksi kulttuurin perusmuodoista, yksi sen edellytyksistä, johon aina palataan. Hitlerin tuntema ”meidän” kaipuu on myös sodan kaipuuta, eikä pidä aliarvioida mikä osuus sillä oli myöhempiin tapahtumiin”.