Vihaa ja rakkautta Nylenin tapaan

Antti Nylen on sukupolvensa paras esseisti Suomessa. Olen onnellinen, että hänen esikoisensa Vihan ja katkeruuden esseet Akateemisesta tarttui matkaani aivan sattumalta viime keväänä. Olen saanut hänen kirjoituksistaan paljon vaikutteita. Yksi Nylenin ja minun idoleistani on Morrissey. Nylenin loisteliaat esseet ovat avanneet minulle uusia perspektiiveja Morrissey taiteeseen ja persoonaan. Nylenin kautta löysin myös tieni Orion-elokuvateatteriin ja Robert Bressonin elokuvataiteeseen.

Nylen on ehdottomasti sukupolvensa kärkkäin kiistakirjoittaja (P. Linkolaan vielä matkaa). Hän vihaa lihansyöntiä ja lihansyöjiä, uskontoa vastaan hyökkääviä "uskonnottomia", miehiseen kulttuuriin liittyvää agressiivisuutta, typeryyttä ja puolitotuuksia. Hän hakkaa älyn miekallaan osiin löperön ajattelun ja tunkeutuu kritiikissään ytimiin saakka. Osansa saavat niin snobistiset levykritiikit kuin pompöösit kirjallisuusesseet. Hänen sanojen merkityksistä ja ajattelun argeologiasta ammentavassa kritiikissään on jotain erittäin foucaultilaista, mutta tätä hän ei kuitenkaan tuo eksplisiittisesti esiin. Joka tapauksessa esseiden fundamentalistinen jyrkkyys tekee niistä erittäin kiehtovaa luettavaa, koska lukijankin on valittava puolensa.

Nylenin esseet eivät kuitenkaan ole pelkkää vihalla mässäilyä. Kolikon toisella puolella on syvä rakkaus. Nylen rakastaa muun muassa Morrisseytä, Pentti Linkolaa, Anna Abreuta, paavi Johannes Ratzingeria, ranskalaista kirjallisuutta ja tietysti Robert Bressonia. Hänen rakkauden kohteitaan ei liitä yhteen oikeastaan mikään yksittäinen seikka, muu kuin epämuodikkuus (lukuun ottamatta Abreuta). Toisinajattelijalla sopivalla tavalla Nylen tarttuu henkilöihin ja ajatuksiin, jotka yleinen mielipide on tuominnut hulluiksi, sairaiksi tai ties miksi. Rakkauden kohteisiinsa Nylen suhtautuu ihtohimoisesti, vailla kritiikkiä tai ironiaa. Siinä on jotain aseista riisuvaa aikakautenamme jota leimaa kaikkialle tunkeutuva ironia ja relativismi.

Nylenin esseet ovat täynnä herkullisia kielellisiä täysosumia ja niitä voi, ja haluaakin, lainata niin usein kuin mahdollista. Tämän ihailevan blogimerkinnän voisin päättää Vihan ja katkeruuden esseiden johdannosta löytyvään kappaleeseen kirjallisuuden vaarallisuudesta:

Kirjat ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet tai suojaamaton seksi, jotka pahimmassakin tapauksessa tekevät ihmisestä vain kuolleen. Kirjat, varsinkin kovat, voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän. Pahimmassa tapauksessa ne iskostavat tämän mieleen epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Nuori joutuu ikänsä sietämään vammaa, johon ei ole mitään parannusta, paitsi kirjoittaminen.

Vantaalainen ystävä

Harvoin löytää kirjailijoita, jotka tuntuvat puhuvan juuri sinulle. Minä olen tänä vuonna löytänyt yhden sellaisen: Tommi Melenderin. Hänen proosastaan, blogiteksteistään ja esseistään on tullut suuria innostuksen lähteitäni. Hänen tekstiensä kautta olen myös ajautunut poluille, joilla vastaan ovat tulleet Michel Houellebecqin ja Gustave Flaubertin kaltaiset ranskalaissuuruudet.

Tommi Melenderin teksteissä minua miellyttää erityisesti hänen terve vitutuksensa maailmaa ja typeryyttä kohtaan. Melender ei pyri viihdyttämään vaan hän tähtää kohti totuutta ja kauneutta. Totuuden ja kauneuden olen joskus itsekin kännissä nimennyt elämäni tärkeimmiksi päämääriksi. Jaan myös hänen kanssaan pessimistisen elämänasenteen. Siitä saa lohtua tällaisina henkilökohtaisten mikrokriisien sävyttämä aikana:

"Jos optimismi on luontaista, pessimismi on usein opittua, kokemuksen kautta syntyvää viisautta tai tarkkanäköisyyttä. Se edellyttää taustakseen tietoisuuden siitä, että maailmaa ei luotu meitä varten, meidän toiveitamme täyttämään, vaan että se on tahdostamme riippumaton ja tuottaa usein pettymyksiä. Lapsellisimmatkin osaavat olla toiveikkaita ja kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin, mutta vakavahenkinen, tietoon ja ymmärrykseen pyrkivä ajattelu lähtee liikkeelle epäilystä, kyseenalaistamisesta, valmiiden totuuksien kiistämisestä. Siinä mielessä ajattelu - erotuksena toivomisesta tai itsesuggestiosta - on perusviritykseltään pikemminkin negatiivista kuin positiivista"

Pessimistinen elämänasenne ei varmasti auta, jos elämän päätavoitteina ovat maineen, ystävien, kuuluisuuden, vaikutusvallan ja varallisuuden hankkiminen. Sen sijaan sen avulla voi parhaimmillaan päästä edes hieman lähemmäksi jotain paljon arvokkaampaa: totuutta, tietoa ja kauneutta.

Riku Korhonen sanoi jossain haastattelussa, että aiemmin hän luki sivistyäkseen, mutta nykyisin hän lukee saadakseen lohtua. Minusta tuntuu, että minun motiivini ovat yhä jossain noiden kahden ulottuvuuden välimaastossa. Silti en kiellä sitä, etteivätkö Melenderin kirjat toisi minulle lohtua. Nytkin keskellä suurta pettymystä, jonka useiden työpaikkojen käsistä karkaaminen aiheutti oli helpottavaa lukea Melenderin viisaan pessimistisiä sanoa:

"Meillä on elämässämme monenlaisia pyrintöjä ja tavoitteita, ja teemme parhaamme niihin päästäksemme, mutta useimmiten se ei vain riitä. Emme voi saavuttaa kaikkea, koska sellainen olisi vain kohtuutonta. Ansaitsemme vain sen, minkä saamme."

Niinpä juuri. Kirjallisuus ei tee meistä parempia ihmisiä tai auta elämään onnellisempaa elämää, vaan opettaa meitä kuolemaan.

Kiireestä ja kirjallisuudesta

Yhdysvaltalainen aikakausilehti Time yllättää minut aina aika ajoin. Useimmiten sen aihevalinnat ja jutut ovat turhan "amerikkalaisia", mutta silloin tällöin törmää aivan mahtaviin artikkeleihin. Näin kävi esimerkiksi tuoreimman painoksen kohdalla. Jo lehden kansikuvajutun otsikko herätti mielenkiintoni: "Great American Novelist". En tunnistanut kuvan henkilöä, joten ostin lehden ja päätin ottaa selvää.

Kyseinen henkilö paljastui Jonathan Franzeniksi, kirjailijaksi joka on kirjoittanut muun muassa suurmenestystä niittäneet romaanit "The Correction" ja "Freedom". Luonnollisesti en ole lukenut kyseisiä teoksia, mutta jutun perusteella varmaan kannattaisi. Franzen nimittäin osoittautuu mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Erityisesti mieleeni jäi hänen perustelunsa kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä nykypäivänä. Franzenin mielestä kirjat voivat parhaimmillaan auttaa meitä pysähtymään ajatteluun ja hiljaisuuteen kiireen sävyttämässä ajassa. Siinä mielessä kirjat täyttävät tehtävää, jota muut mediat eivät pysty korvaamaan. Hän lainaa Kierkegaardin ajatusta kiireestä:

"Busyness: the state of constant distraction that allows people to avoid difficult realities and maintain self-deceptions. With the help of cell phones, e-mail and handheld games, it easier to stay busy, in the Kierkegaardian sense, than it's ever been."

Lukeminen ja kirjoittaminen edellyttää keskittymistä ja hiljaisuutta, ja se jos mikä voi tarjota vastakohdan kiireelle. Franzen itse työskentelee huoneessa, jossa ei ole pääsyä internettiin eikä muihinkaan medioihin:

" The place of stillness that you have to go to write, but also read seriously, is the point where you can actually make responsible decisions, where you can actually engage productively with an otherwise scary and unmanageable world."

Franzen ei toki ole ensimmäinen kirjailija, tai ihminen ylipäätään, joka on puhunut kiireen ja teknologian turruttamasta ajastamme. Suomessa erityisesti Merete Mazzarella on useissa kirjoissaan nostanut esiin ajatuksen niin sanotusta hitauden kulttuurista. Sen perusajatus on sama kuin Franzenilla: Tekemällä vähemmän, elämme enemmän. Ehkä tähän liittyy myös se, että jos vain mennä viiletämme suorituksesta toiseen läpi elämämme, pysähtymättä koskaan miettimään valitsemamme polun mielekkyyttä, saatamme päätyä tuhlaamaan elämämme täysin toisisijaisten askareiden parissa. Kirjallisuus voi auttaa pysähtymään ja miettimään elämän tarkoitusta. Tässä mielessä kirjat ovat (Antti Nyleniä lainaten) vaarallisempia kuin huumeet, koska niiden aikaansaamat vaikutukset voivat olla elinikäiset.