Antti Nylen on sukupolvensa paras esseisti Suomessa. Olen onnellinen, että hänen esikoisensa Vihan ja katkeruuden esseet Akateemisesta tarttui matkaani aivan sattumalta viime keväänä. Olen saanut hänen kirjoituksistaan paljon vaikutteita. Yksi Nylenin ja minun idoleistani on Morrissey. Nylenin loisteliaat esseet ovat avanneet minulle uusia perspektiiveja Morrissey taiteeseen ja persoonaan. Nylenin kautta löysin myös tieni Orion-elokuvateatteriin ja Robert Bressonin elokuvataiteeseen.
Nylen on ehdottomasti sukupolvensa kärkkäin kiistakirjoittaja (P. Linkolaan vielä matkaa). Hän vihaa lihansyöntiä ja lihansyöjiä, uskontoa vastaan hyökkääviä "uskonnottomia", miehiseen kulttuuriin liittyvää agressiivisuutta, typeryyttä ja puolitotuuksia. Hän hakkaa älyn miekallaan osiin löperön ajattelun ja tunkeutuu kritiikissään ytimiin saakka. Osansa saavat niin snobistiset levykritiikit kuin pompöösit kirjallisuusesseet. Hänen sanojen merkityksistä ja ajattelun argeologiasta ammentavassa kritiikissään on jotain erittäin foucaultilaista, mutta tätä hän ei kuitenkaan tuo eksplisiittisesti esiin. Joka tapauksessa esseiden fundamentalistinen jyrkkyys tekee niistä erittäin kiehtovaa luettavaa, koska lukijankin on valittava puolensa.
Nylenin esseet eivät kuitenkaan ole pelkkää vihalla mässäilyä. Kolikon toisella puolella on syvä rakkaus. Nylen rakastaa muun muassa Morrisseytä, Pentti Linkolaa, Anna Abreuta, paavi Johannes Ratzingeria, ranskalaista kirjallisuutta ja tietysti Robert Bressonia. Hänen rakkauden kohteitaan ei liitä yhteen oikeastaan mikään yksittäinen seikka, muu kuin epämuodikkuus (lukuun ottamatta Abreuta). Toisinajattelijalla sopivalla tavalla Nylen tarttuu henkilöihin ja ajatuksiin, jotka yleinen mielipide on tuominnut hulluiksi, sairaiksi tai ties miksi. Rakkauden kohteisiinsa Nylen suhtautuu ihtohimoisesti, vailla kritiikkiä tai ironiaa. Siinä on jotain aseista riisuvaa aikakautenamme jota leimaa kaikkialle tunkeutuva ironia ja relativismi.
Nylenin esseet ovat täynnä herkullisia kielellisiä täysosumia ja niitä voi, ja haluaakin, lainata niin usein kuin mahdollista. Tämän ihailevan blogimerkinnän voisin päättää Vihan ja katkeruuden esseiden johdannosta löytyvään kappaleeseen kirjallisuuden vaarallisuudesta:
Kirjat ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet tai suojaamaton seksi, jotka pahimmassakin tapauksessa tekevät ihmisestä vain kuolleen. Kirjat, varsinkin kovat, voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän. Pahimmassa tapauksessa ne iskostavat tämän mieleen epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Nuori joutuu ikänsä sietämään vammaa, johon ei ole mitään parannusta, paitsi kirjoittaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti