sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Esseistä


Olen jo useamman vuoden ollut kiinnostunut esseistiikasta, mutta tänä vuonna olen hurahtanut esseiden maailmaan oikein huolella. Tästä on syyttäminen ja kiittäminen ennen kaikkea Antti Nyleniä ja Savukeidas kustantamoa. Savukeidas on julkaissut tänä vuonna ainakin kolme minulle erittäin tärkeää kirjaa: Antti Nylenin Halun ja epätoivon esseet, Kari Hukkilan Kerettiläisesseet ja Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten esseekokoelman. Näiden kirjojen lisäksi kyseiseltä kustantamolta on tullut ulos myös Mitä Houellebeqc tarkoittaa? esseekokoelma, jossa Suomalaiset eturivin kirjailijat analysoivat kulttikirjailija Michel Houellebeqc'n kirjallisuuden merkitystä.

Savukeidas on profiloitunut kantaaottavien esseiden julkaisijana. Nylenin ja Melenderin teosten lisäksi ainakin Timo Hännikäisen Ilman on saanut jonkin verran huomiota myös valtamedioissa. Kantaaottavuus on se tekijä, jonka takia minäkin Savukeitaan esseekokoelmista innostuin. Pidän siitä, että uskalletaan ottaa rohkeasti kantaa, kärjistää ja moralisoida. Tyylillä ja älyllä toteutettu kärjistys herättää parhaimmillaan lukijassaan vasta-argumentteja ja vihaa. Toisaalta se voi myös avata uusia näkökulmia ja innostaa ottamaan tarkemmin selvää. Juuri näin Nylenin esseet toimivat kohdallani. Hänen esseensä ovat avanneet silmäni muun muassa lihateollisuuden raadollisuudesta (onko minusta kasvissyöjäksi?) tai korkeakulttuurin ja valtavirtakulttuurin keinotekoisista rajanvedoista.

Esseen ei tietänkään tarvitse olla kärkäs tai kantaaottava, mutta usein hyvissä esseissä kirjoittajalla on joku mielipide, jonka puolesta hän argumentoi. Esimerkiksi Johannes Salmisen ja Leif Salmenin esseissä mielipide on hienovarainen moraliteetti tai opetus. Johannes Salmisen esseet ovat sanonnan "jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä, meidän on ymmärrettävä historiaa" ruumiillistumia. Salmisen teosten idea on opettaa, että tuntemalla historiaamme, me todella voimme ymmärtää nykyisyyttämme paremmin ja välttää toistamasta karkeimmat virheemme. Olen oppinut paljon muun muassa Euroopan islamilaisista juurista, venäläisen kulttuurin vaikutuksesta suomalaisuuteen ja uskontojen kohtaamisesta hänen esseistään. Salmisen tapa maalata kuvaa eurooppalaisuudesta reilun 2000 vuoden pensselillä, antaa perspektiiviä oman aikamme arvojen ja suuntausten kriittiseen tarkasteluun.

Vapaus konventioista on yksi esseen tunnusmerkeistä. Ne sijoittuvat jonnekin romaanikirjallisuuden ja tieteellisen tutkimuksen välimaastoon. Niissä voi puhua tosiasioista ja ottaa kantaa huolehtimatta lähdeviitteistä tai metodologisista kysymyksistä. Vapaus kehitellä ajatustaan onkin syy miksi essee on minulle kirjallisuuden lajeista rakkain (ainakin tänään). Esseisti voi ottaa ajatuksen tuolta, lainauksen jostain muualta. Hän voi yhdistellä ja valita niin kuin parhaakseen näkee, koska essee on ennen kaikkea kompositio, ajatussommitelma (Antti Nylenin sanoin). Esseen vapauteen myös kuuluu se, ettei kaiken tarvitsekaan olla hallittua tai suunniteltua. Jo kantasanansa mukaan (essayer) se on yrittämistä tai pyrkimistä johinkin suuntaan. On jopa virkistävää, jos esseistä löytyy kohtia, joissa kirjoittaja unohtaa jotain olennaista, syyllistyy kliseisiin tai paljastaa ajatteluketjunsa avuttomuuden.

Esseistiikan, niin kuin kaiken muunkin taiteen, korkein arvo on totta kai pyrkimys totuuteen ja kauneuteen. Antti Nylen on kiteyttänyt tämän ajatuksen mestarillisesti:

"Kirjoittajan, varsinkin esseistin, asiaprosaistin ja kriitikon, on oltava vääryyden korjaaja, moralisti. Rooli on tietysti naurettava, klovnin rooli, mutta muunlainen kirjoittaminen on tuulessa horjumista. Kirjoittajan pitää huojumatta puolustaa totuutta, omaa totuuttaan.

Ja tietenkin kaikki se, mikä perustuu valheeseen ja versoo valheesta, vääryys, on vääryydenkorjaajan ravintoa.

Se ei kirjallisuuden onneksi lopu tästä kauniista maailmasta, joka on Paholaisen oma
."

perjantai 24. syyskuuta 2010

Humoristi-moralisti


Kari Hotakainen on luennehtinut itseään humoristi-moralistiksi. Samaa kuvailua voi huoletta käyttää myös Tuomas Kyröstä. Hänen tyylissään on myös paljon hotakaismaisia piirtäitä. En aio kuitenkaan nyt eritellä näitä piirteitä, totean vaan, että Kyrön Mielensäpahoittajaa lukiessa palautuivat Hotakaisen teokset (lähinnä ihmisen osa ja juoksuhaudantie) mieleen useaan kertaa.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen Mielensäpahoittajasta jäi mieleen hotakaismaisten piirteiden lisäksi kritiikki nykyaikaa ja "edistystä" kohtaan. Mielensäpahoittaja on vanha mies, joka ei viihdy nykyajassa. Hän kaipaa vanhoja hyviä aikoja punaisine maitoineen ja pullapitkoineen. Hänelle "edistys" ja jatkuva muutos ovat kirosanoja, jotka tekevät lovia hänen selkeärajaiseen maailmankuvaansa ja aiheuttavat mielipahaa. Mielensäpahoittaja ei halua muutosta vaan kaipaa pysyvyyttä.

Mielensäpahoittaja on kaikkien tuntema ihmistyyppi, vanhanliiton self-made man. Hän rakentaa talon, korjaa auton, kolaa lumet ja hoitaa raha-asiat. Hän ei osaa tehdä ruokaa ja siivoaminenkin tuottaa vaikeuksia. Hän on ukko, joka ei pärjää ilman akkaa. Hän on mies, joka ei osaa small-talkkia, puhu tunteistaan eikä osaa teeskennellä. Hän on tietynlainen postmodernin koulutetun kaupunkilaismiehen antiteesi.

Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole vastenmielinen tyhjästä valittaja. Hän on järjen mies. Hänellä on perspektiiviä asioihin. Hän on nähnyt elämää jo niin pitkään, että osaa erottaa tärkeän tyhjänpäiväisestä. Mielensäpahoittaja ei ole muukalaiskammoinen tai nationalistinen. Hän rakastaa Suomea ja suomalaisuutta, mutta ei muistele kaiholla sotaa. Hänen Suomeensa mahtuvat myös thaimaalaiset marjanpoimijat, jos kerran marjoja riittää poimittavaksi. Mielensäpahoittaja on perus suomalainen, ei perussuomalainen.

Mielensäpahoittaja kuvaa yhden miehen kautta ansiokkaasti Suomen ja suomalaisuuden murrosta. Suomi oli vielä pitkälle 50-luvulle vahvasti maaseutuvaltainen yhteiskunta, jossa maanviljelyksestä eli eurooppalaisessa mittakaavassa huomattavan suuri väestönosa. Teollistuminen ja kaupungistuminen tapahtuivat meillä ennen näkemättömän nopeasti. Ihmiset revittiin irti vanhoista yhteisöistään kaupunkeihin opiskelemaan ja töitä tekemään. Elintavat muuttuivat sen mukana.

Muutos on jatkunut nopeana senkin jälkeen. Kylmänsodan loppuminen aukaisi Suomen portit lopullisesti länteen. Rahamarkkinoiden vapauttaminen toi Suomeen lisää pääomaa ja sijoituksia, mutta samalla se toi mukanaan epävarmuuden. Pääoma ei tunne kotimaata. Sen jälkeen Suomen eurooppalaistuminen ja globalisoituminen on edennyt jättiläisen askelin eteenpäin vuosi vuodelta. Suomi on muuttunut paljon. Se on rikastunut rikastumistaan ja siitä on tullut yhä kansainvälisempi ja dynaamisempi talous. Kommunikaatioteknologisten edistysaskelten takia syrjäinen sijaintimme ei ole enää suuri ongelma, koska sen avulla voimme olla reaaliaikaisesti yhteydessä kaikkialle maailmaan ympäri vuorokauden. Suomea voidaankin pitää jälkimodernin ajan todellisena menestystarinana. Muutos pelloilta it-aikaan onnistui talouden näkökulmasta ennen näkemättömän nopeasti ja menestyksekkäästi. Saimme siis paljon, mutta voimme myös kysyä, mitä sitten menetimme? Ainakin paljon omaleimaisuudestamme, kuuluisi helppo vastaus.

Vaikkei vanhaa aikaa tai vanhaa sekatalous-Suomea haluaisikaan takaisin, on tervejärkinen pessimistisyys edistystä kohtaan aina tervetullutta. Minua ainakin risoo se, kuinka nykyaikaamme ylistetään menneisiin aikoihin nähden vailla minkäänlaista historian tajua. Varsinkin teknologiset uutuudet tunnutaan kerta kerran jälkeen nostamaan kullatulle jalustalle, vaikkeivat ne toisikaan mitään merkittävää parannusta elämäämme. Kaikista "digitaalisista vallankumouksista" huolimatta joudumme edelleen tekemään työtä elääksemme. Itseasiassa työskentelemme enemmän ja teemme rasittavampaa työtä kuin koskaan ennen. Teknologia ei siis ole vapauttanut meitä, päinvastoin. Nykyaika ei ole sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan aika. Se ei silti tarkoita, etteikö sitä tulisi alistaa terveen maalaisjärjen puntariin. Tämän Mielensäpahoittaja tekee, ja vielä erittäin onnistuneesti.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Surullinen Sokrates lomalla


"No niin, nyt on sitten lomat lusittu", kuten joku tekopirteä-aivokuollut hr-koordinaattori voisi todeta. "No mites se loma sitten meni?", saattaisi työtoveri kysäistä. "No hyvinhän tuo, kiitos." "Entäs itselläsi?". "No ei hullummin, kiitos vaan. Kävästiin vähän reissussa Euroopassa, mutta muuten oltiin ihan Suomessa. Mökillä ja silleen". "Just just, mekin oltiin vähän reissussa. Käytiin nimittäin Istanbulissa. On muuten hieno kaupunki. Jotenkin sellainen kulttuurien kohtaamispiste. Ja miten paljon historiaa. Ja ne ruuat. Kebabit, mezet ja lihapullat. Tai no ei ne oikeestaan edes ole pullia, mutta anyway."

Lomareissuista on vaikea sanoa mitään järkevää. Jos hehkuttaa liikaa, tekee toisen mitä todennäköisemmin joko kateelliseksi tai vaivaantuneeksi. Jos taas analysoi liikaa, pitkästyttää kuuntelijan alta tunnettujen aikayksiköiden. Jos kertoo turhan hauskoja tarinoita lomalla tapahtuneista sattumuksista, hyväuskoisimmatkin näkevät värikynää jokapuolella. Parasta on kai siis pitäytyä turvallisissa small-talk kommenteissa.

Väärin. Se, että lomista ei ole mitään järkevää sanottavaa johtuu yleensä siitä, että valitaan joko merkityksettömiä lomakohteita, tehdään liian lyhyitä matkoja ja/tai matkustetaan ylipäätään liikaa, tai jakseta tutustua matkustettaviin kohteisiin huolella. Uskon, että varsinkin viimeksi mainittu pätee suurimpaan osaan intohimoisistakin matkustajista.

Minua ei ainakaan tippaakaan kiinnostaisi matkustaa mihinkään, jos en olisi halukas samalla oppimaan jotain uutta. Ryypäta voin Suomessakin ja aurinkokin täällä paistaa mielestäni ihan tarpeeksi. Minulle mielekkyyden matkustamiseen tuo juuri mahdollisuus laajentaa näkemystäni maailmasta. Parhaimmillaan matkustaminen voi auttaa ymmärtämään paremmin toiseutta ja historiaa. Tällaista ymmärrystä tuskin voi ylikorostaa näköalattoman kvartaalipaskan aikakautena.

Kaikki edellä mainuttu kuulostaa hirvittävän tylsältä ja tosikkomaiselta. Sen voi toki nähdä niin, mutta minusta hauskanpito on myös mahdollista yhdistää älylliseen reflektointiin. Ei tarvitse viettää koko lomaansa kirkoissa ja moskeijoissa saadakseen käsityksen historiasta tai vieraista kulttuureista. Pysähtyminen kaljatuopin äärelle voi olla paljon sivistävämpi kokemus. Se vaatii kuitenkin aistien herkistämistä. Yksi hyvä tapa aistien herkistämiselle on lukeminen. Lukeminen voi auttaa näkemään asioita, joihin ei muuten osaisi kiinnittää huomiota. Ilman Orhan Pamukia minulta olisivat jääneet Istanbulissa noteeraamatta vanhat puutalot, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yksi kaupungin dekadentin kauneuden symboleista. Ilman Johannes Koskisen esseitä taas en olisi ymmärtänyt puoliakaan niistä byzantin ja ottamaanien historiaan liittyvistä nähtävyyksistä mitä Istanbul sisällään pitää. Lyhyesti: lukeminen syvensi matkakokemustani.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja se joka tietää, tietää että ei tiedä. Mielestäni näihin hokemiin voisi myös lisätä, että tietämättömyyden voi aina korjata, mutta välinpitämättömyyttä ei koskaan. Voimme aina valita, haluammeko olla onnellisia sikoja vai surullisia Sokrateseja. Tämä pätee myös matkakohteita valittaessa. Seuraavaa Aasian rantalomaa suunnitteleville voisin suositella matkaa Istanbuliin. Pääsee Aasiaan ja saattaa jopa samalla oppia jotain historiasta. Lukematta matkaan ei kuitenkaan kannata lähteä. Onnelliset siat menköön edelleen Thaimaahan.