Esseistä

Olen jo useamman vuoden ollut kiinnostunut esseistiikasta, mutta tänä vuonna olen hurahtanut esseiden maailmaan oikein huolella. Tästä on syyttäminen ja kiittäminen ennen kaikkea Antti Nyleniä ja Savukeidas kustantamoa. Savukeidas on julkaissut tänä vuonna ainakin kolme minulle erittäin tärkeää kirjaa: Antti Nylenin Halun ja epätoivon esseet, Kari Hukkilan Kerettiläisesseet ja Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten esseekokoelman. Näiden kirjojen lisäksi kyseiseltä kustantamolta on tullut ulos myös Mitä Houellebeqc tarkoittaa? esseekokoelma, jossa Suomalaiset eturivin kirjailijat analysoivat kulttikirjailija Michel Houellebeqc'n kirjallisuuden merkitystä.

Savukeidas on profiloitunut kantaaottavien esseiden julkaisijana. Nylenin ja Melenderin teosten lisäksi ainakin Timo Hännikäisen Ilman on saanut jonkin verran huomiota myös valtamedioissa. Kantaaottavuus on se tekijä, jonka takia minäkin Savukeitaan esseekokoelmista innostuin. Pidän siitä, että uskalletaan ottaa rohkeasti kantaa, kärjistää ja moralisoida. Tyylillä ja älyllä toteutettu kärjistys herättää parhaimmillaan lukijassaan vasta-argumentteja ja vihaa. Toisaalta se voi myös avata uusia näkökulmia ja innostaa ottamaan tarkemmin selvää. Juuri näin Nylenin esseet toimivat kohdallani. Hänen esseensä ovat avanneet silmäni muun muassa lihateollisuuden raadollisuudesta (onko minusta kasvissyöjäksi?) tai korkeakulttuurin ja valtavirtakulttuurin keinotekoisista rajanvedoista.

Esseen ei tietänkään tarvitse olla kärkäs tai kantaaottava, mutta usein hyvissä esseissä kirjoittajalla on joku mielipide, jonka puolesta hän argumentoi. Esimerkiksi Johannes Salmisen ja Leif Salmenin esseissä mielipide on hienovarainen moraliteetti tai opetus. Johannes Salmisen esseet ovat sanonnan "jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä, meidän on ymmärrettävä historiaa" ruumiillistumia. Salmisen teosten idea on opettaa, että tuntemalla historiaamme, me todella voimme ymmärtää nykyisyyttämme paremmin ja välttää toistamasta karkeimmat virheemme. Olen oppinut paljon muun muassa Euroopan islamilaisista juurista, venäläisen kulttuurin vaikutuksesta suomalaisuuteen ja uskontojen kohtaamisesta hänen esseistään. Salmisen tapa maalata kuvaa eurooppalaisuudesta reilun 2000 vuoden pensselillä, antaa perspektiiviä oman aikamme arvojen ja suuntausten kriittiseen tarkasteluun.

Vapaus konventioista on yksi esseen tunnusmerkeistä. Ne sijoittuvat jonnekin romaanikirjallisuuden ja tieteellisen tutkimuksen välimaastoon. Niissä voi puhua tosiasioista ja ottaa kantaa huolehtimatta lähdeviitteistä tai metodologisista kysymyksistä. Vapaus kehitellä ajatustaan onkin syy miksi essee on minulle kirjallisuuden lajeista rakkain (ainakin tänään). Esseisti voi ottaa ajatuksen tuolta, lainauksen jostain muualta. Hän voi yhdistellä ja valita niin kuin parhaakseen näkee, koska essee on ennen kaikkea kompositio, ajatussommitelma (Antti Nylenin sanoin). Esseen vapauteen myös kuuluu se, ettei kaiken tarvitsekaan olla hallittua tai suunniteltua. Jo kantasanansa mukaan (essayer) se on yrittämistä tai pyrkimistä johinkin suuntaan. On jopa virkistävää, jos esseistä löytyy kohtia, joissa kirjoittaja unohtaa jotain olennaista, syyllistyy kliseisiin tai paljastaa ajatteluketjunsa avuttomuuden.

Esseistiikan, niin kuin kaiken muunkin taiteen, korkein arvo on totta kai pyrkimys totuuteen ja kauneuteen. Antti Nylen on kiteyttänyt tämän ajatuksen mestarillisesti:

"Kirjoittajan, varsinkin esseistin, asiaprosaistin ja kriitikon, on oltava vääryyden korjaaja, moralisti. Rooli on tietysti naurettava, klovnin rooli, mutta muunlainen kirjoittaminen on tuulessa horjumista. Kirjoittajan pitää huojumatta puolustaa totuutta, omaa totuuttaan.

Ja tietenkin kaikki se, mikä perustuu valheeseen ja versoo valheesta, vääryys, on vääryydenkorjaajan ravintoa.

Se ei kirjallisuuden onneksi lopu tästä kauniista maailmasta, joka on Paholaisen oma."