Filosofian arvo

Suomi on luonnontieteiden ja käytännön järjen maa, todellinen insinöörien paratiisi. Täällä ratkotaan ongelmia, tehdään innovaatioita ja ollaan tehokkaita. Täällä pyritään välttämään turhaa filosofointia ja pohdintaa. Se on kaikki pois kilpailukyvystä, ellei se sitten satu jonkun ihmeellisen sivuvaikutuksen kautta lisäämään talouskasvua. Silloin se on luonnollisesti sallittavaa, jopa suotavaa.

Monen suomalaisen käytännön ihmisen mielestä filosofia ei ole paljon muuta kuin viatonta mutta hyödytöntä ilveilyä, turhantarkkoja erotteluja ja väittelyitä turhanpäiväisistä kysymyksistä. Onko filosofialla siis mitään arvoa?

Kysymys on niin suuri, että jouduin väkisinkin kilauttamaan kaverille. Onneksi kaveri (filosofi Bertrand Russell) oli kotona ja vastasi puhelimeen:

B: Russeleilla, Bertrand puhelimessa. (lankapuhelin, luonnollisesti)
H: Hei Bertrand, Hannu täällä. Mitä kuuluu?
B: Hei Hannu, kiva kuulla sinusta. Minulle kuuluu hyvää, entäs itsellesi?
H: Hyvää, hyvää. Vaikka maailma nyt on mikä on, sinä tiedät.
B: Heh, tiedän.
H: Kuule, olen joutunut vaikean probleeman eteen ja tarvitsisin apuasi. Minun pitäisi kertoa jotain filosofian arvosta suomalaisille käytännön ihmisille. Muistathan, täällä on paljon insinöörejä.
B: Hahahaa (nauraa partaansa joulupukkimaisesti), vanha velikulta. Muistan kyllä sinun maininneen asiasta. Te nuoret kansat olette niin hellyttävän tosikkomaisia ja käytännöllisiä. Se johtuu varmaan lyhyestä historiasta ja näyttämisen tarpeesta, kun asema on koko ajan uhattuna…
H: No voitko auttaa (jaaritteluun tuskastuen)?
B: Pahoitteluni. Tiedäthän sinä meidät vanhan filosofit… Totta kai voin auttaa, tai ainakin yrittää. Olen joskus kirjoittanut esseen nimeltä Filosofian arvo, muistaakseni vuonna 1912, jossa yritin kertoa filosofian merkityksestä yleistajuisesti. Jotkut teesit voivat olla vanhentuneita, mutta perusväitteiden uskon edelleen pitävän paikkansa. Haluatko, että lähetän sen sinulle telegrafina?
H: Voi kiitos, se olisi mahtavaa! Mutta mikäli mahdollista, ottaisin sen ennemmin tavallisena postina. Olen niin vanhakantainen tekniikan suhteen.
B: Hahahaa (nauraa partaansa joulupukkimaisesti), olisihan se pitänyt arvata. Ei ongelmaa. Laitan sen sinulle tulemaan postitse.
H: Kiitos, ja terveyttä veliseni!
B: Rauhaa ja rakkautta!

Bertrand piti lupauksensa tapansa mukaisesti ja jo muutaman kuukauden kuluttua isokokoinen kirje saapui posteljoonin tuomana. Kirje piti sisällään Bertrandin vuonna 1912 (Bertrand muisti vuoden täsmälleen oikein) julkaiseman Filosofian ongelmat (The Problems of Philosophy) – teoksen, jonka viimeinen luku on otsikoitu nimellä ”Filosofian arvo”. Tekijänoikeus syistä en voi kopioida koko tekstiä tähän sanasta sanaan, vaan joudun tyytymään referointiin. Yritän kuitenkin pysyä mahdollisimman totuudellisena alkuperäisen kirjoituksen ajatuksille.

Kirjeessään, jonka Bertrand lähetti minulle kirjansa mukana, hän muistutti, että ennen varsinaista aiheeseen syventymistä, on tärkeää vapautua niin kutsuttujen käytännön ihmisten ennakkoluuloista. Käytännön ihmisellä hän kirjoitti tarkoittavansa henkilöitä, jotka tunnustavat vain materiaaliset tarpeet. He käsittävät sen, että ihmiselle on tärkeää saada vatsa täyteen ruokaa, mutta unohtavat, että on välttämätöntä varata ravintoa myös sielulle. Käytännön ihminen ei ymmärrä, että vaikka kaikkien vatsat olisi ruokittu, jäisi vielä paljon työtä arvokkaan yhteiskunnan aikaansaamiseksi. Tästä syystä henkiset arvot ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin aineelliset arvot. Filosofian merkitys taas voidaan löytää ainoastaan henkisistä arvoista, joten sen merkitystä on turha yrittää selittää ihmisille, jotka eivät niistä piittaa. Tämän tärkeän huomion myötä alla olevilla perusteluilla puhutaan vain henkisten arvojen kannattajille.

Mikä siis on filosofian arvo? Miksi sitä on syytä harjoittaa? Esipuheessa Bertrand rinnastaa luonnontieteet ja filosofian. Siinä missä luonnontiede on keksintöjensä ansiosta hyödyllinen lukemattomille ihmisille, jotka ovat siitä täysin tietämättömiä, ei filosofian tutkimisesta ole lainkaan arvoa muille kuin sen tutkijoille. Hyödyllisyys ei ole ominaista filosofialle, vaan sen vaikutus on parhaimmillaankin epäsuoraa, sen harrastajien elämäntavan kautta vaikuttavaa. Siksi filosofian vaikutusta on etsittävä näistä vaikutuksista, jos sitä ylipäätään jostakin etsitään.

Tieteenlajina filosofialla on siis tietty erikoisluonteesta. Tämän vuoksi vääräleukojen on helppo leimata filosofinen tutkimus merkityksettömäksi, sillä vaikka filosofia tähtää tietoon kaiken muun tutkimuksen tapaan, se ei koskaan saavuta niin positiivisia tuloksia kuin luonnontieteiden kaltaiset erikoistieteet. Tämä johtuu siitä, että aina kun täsmällinen tieto tulee mahdolliseksi, se muuttuu erikoistieteeksi ja lakkaa olemasta filosofiaa. Loppujen lopuksi filosofian piiriin jäävät vain ne kysymykset, joihin ei voida antaa täsmällisiä vastauksia. Näiden kysymysten joukossa ovat kuitenkin kaikki ne kysymykset, joilla on kaikista syvin merkitys henkisen elämämme kehitykselle. Bertrand antaa pari esimerkkiä: Onko maailmankaikkeudessa suunnitelmallista tarkoitusperää, vai onko se vain atomien satunnainen yhteenliittymä? Onko tietoisuus maailmankaikkeuden pysyvä osa, joka sallii meidän toivoa viisauden rajatonta kasvua, vai onko se ohimenevä sattuma yhdellä pienellä planeetalla, jolla elämän täytyy lopuksi käydä mahdottomaksi? Tällaisia kysymyksiä filosofia pohtii, mutta se pysty antamaan niihin täsmällisiä vastauksia. Sen tarkoituksena on vain saattaa meidät huomaamaan niiden tärkeys ja pitää yllä spekulatiivista mielenkiintoa maailmaa kohtaan.

Bertrandin mukaan juuri täsmällisten vastausten puutteesta johtuva epävarmuus on yksi filosofian arvoista. Epävarmuus on mahdollisuus nähdä toisin, ajatella luovasti. Ihminen, jolla ei ole tuntumaa filosofiaan, saattaa kulkea läpi elämänsä vangittuna ennakkoluuloihin, jotka ovat kehittyneet ilman harkitsevan järjen myötävaikutusta. Hän on aikakautensa tai kansansa tavanomaisten uskomusten ja vakaumusten talutusnuorassa. Sellaiselle ihmiselle maailma käy helposti äärelliseksi, itsestään selväksi, jossa uudet oudot mahdollisuudet saavat osakseen halveksuvan hylkäämisen. Filosofia sen sijaan voi herättää epäilemään ja vapauttaa tottumuksen tyranniasta tuomalla jokapäiväisimmätkin asiat esiin uudessa valossa. Näin se lisää käsitystämme siitä, miten asiat voisivat olla tai mikä on mahdollista, ja vähentää dogmaattista varmuutta, joka sulkee mielen spekulaatiolta.

Epävarmuuden ja odottamattomien mahdollisuuksien esiintuonnin lisäksi, filosofia saa arvonsa, Bertrandin mielestä jopa pääarvonsa, niiden kohteiden suuruudesta, joita se tutkii, koska niiden mietiskeleminen vapauttaa ahtaista ja henkilökohtaisista tarkoitusperistä. Vaistojen varassa elävän ihmisen elämä on suljettu hänen yksityisten intressiensä piiriin. Tuohon piiriin voi mahtua perhe ja ystävät, mutta ulkomaailma jää vaille huomiota. Sellaisessa elämässä on Bertrandin mielestä jotain kuumeista ja rajoittunutta, kun taas filosofinen elämä on tyyntä ja vakaata:

”Jollemme voi laajentaa kiinnostustamme käsittämään koko ulkomaailmaa, jäämme saarrettuun linnoitukseen kuin linnanväki, joka tietää, että vihollinen estää paon ja että viimein on väistämättä antauduttava. Sellaisessa elämässä ei ole rauhaa, vaan jatkuva taistelu hellittämättömän halun ja voimattoman tahdon kesken. Jotta elämämme tulisi suureksi ja vapaaksi, meidän täytyy tavalla tai toisella välttää tämä vankila ja taistelu.”

Yksi tapa paeta tuosta vankilasta on filosofinen mietiskely. Filosofinen mietiskely ei jaa universumia vihamielisiin leireihin - hyvään ja pahaan, ystäviin ja vihollisiin – vaan tarkastelee kokonaisuutta puolueettomasti. Se saa tyydytyksen jokaisesta ei-itsemme laajennuksesta, kaikesta, mikä suurentaa mietiskelyn kohteita ja samalla mietiskelyn suorittajaa. Filosofisessa mietiskelyssä pyritään laajempaan katsantokantaan, eroon henkilökohtaisesta, tottumuksesta, oman edun tavoittelusta tai halusta. Mestarin sanoin:

”Vapaa intellekti tahtoo nähdä, kuten Jumala voisi nähdä, vailla aikaa ja paikkaa, vailla toiveita ja pelkoja, vailla tavanomaisten käsitysten ja perinteellisten ennakkoluulojen kahleita, tyynenä, intohimottomana, yksinomaan tiedon halusta.”

Filosofisen mietiskelyn vapauteen ja puolueettomuuteen tottunut ihminen haluaa ylläpitää samaa vapautta ja puolueettomuutta myös tekojen maailmassa. Hän ei halua alistua tyranniuteen tai sortua itse keinotteluun, manipulointiin tai muuhun oman edun tavoitteluun. Hän tähtää oikeamielisyyteen, kauneuteen ja totuuteen. Hän pyrkii saavuttamaan yhteyden maailmankaikkeuden kanssa, joka on sen korkein hyvä:

”Puolueettomuus, joka kontemplaatiossa on puhdasta pyrkimystä totuuteen, on juuri sama mielen kvaliteetti, joka toiminnassa on oikeamielisyyttä ja tunteissa sitä universaalista rakkautta, jota voidaan jakaa kaikille eikä vain niille, jotka katsotaan hyödyllisiksi tai ihailtaviksi. Näin kontemplaatio ei ainoastaan laajenna ajatuksiemme kohteita, vaan myös tekojemme ja tunteidemme kohteita: se tekee meidät maailmankaikkeuden kansalaisiksi eikä ainoastaan jonkin muurein ympäröidyn kaupungin kansalaisiksi, joka on sodassa kaikkien muiden kanssa. Tässä maailmankaikkeuden kansalaisuudessa on ihmisen todellinen vapaus ja hänen vapautuksensa ahtaiden toiveiden ja pelon orjuudesta.”

Useita kuukausia, ehkä yli vuosi sen jälkeen kun olin saanut kirjoitukseni valmiiksi, Bertrand soitti minulle ja tiedusteli, olinko pitänyt hänen kirjoituksestaan. Hän halusi tietää, olivatko hänen argumenttinsa purreet kriittiseen suomalaisyleisöön. Olivatko ne saaneet suomalaiset uskomaan filosofian arvoon? Yritin ensin sivuuttaa kysymyksen vitsillä ja vastasin vain: ”No tiedäthän sinä hyvä Bertrand, meillä on täällä suomessa paljon insinöörejä…” Tuhina ja tyytyväinen hykertely täytti linjan. Vitsi toimi jälleen! Sen jälkeen olisi pitänyt edetä varsinaiseen asiaan, mutta en oikein tiennyt mitä vastata. En halunnut pahoittaa hänen mieltään, joten vastasin jotain ympäripyöreää kiinnostuneesta vastaanotosta ja hyvästä palautteesta. Uskon, että hän haistoi kiertelyni. Totuus on kuitenkin se, että jotain jäi puuttumaan: hyöty, innovaatiot, mitattavat tulokset, merkitys kilpailukyvylle… Hänen luulisi tietävän paremmin.

Yhdessä ja mukavia toisillemme

Oikeuttaako hyvä tarkoitus huonon huumorin? Kysymys on tullut useasti mieleen katsoessa Ylen Nenäpäivän gaalailtoja, joissa Ylen ”tähtijuontajat” teeskentelevät spontaania iloista energiaa ja auttamisen intoa, ja vastavuoroisesti yleisö sekä kotisohvilla että paikan päällä teeskentelee nauttivansa älyään aliarvioivasta viihteestä. Tämä two-level-game on jo lähtökohtaisesti arvelluttavaa, mutta jotenkin typeriltä näyttäviä ihmisiä punaisissa nenissään jaksaa toljottaa, koska rahaa kuitenkin ropisee hyvään tarkoitukseen.

Oikeuttaako rakkauden ylijäämä tekaistujen taloustutkimusten varjolla tehdyt kotikäynnit? Tämä kysymys taas tuli mieleen lukiessa Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jossa Ylen Nenäpäivästä poiketen ei ole mitään väkisin hauskaa tai teeskenneltyä. Ylen Nenäpäivään Rimmisen Nenäpäivä viittaa vain Irman, tarinan päähenkilön, onnettomuudessa turvonneen punaisen nenän ja hänen auttamisen tarpeensa kautta. Irman turvonnut punainen nenä on hänen rakkauden ylijäämänsä symboli, joka tarinassa johdattaa hänen tietään kohti kansakunnan olohuoneita.

Auttamisen tarve ja itsensä hyödylliseksi kokemisen tarve ovat varmasti yleismaailmallisia ihmisyyden piirteitä. Joissakin ihmisissä nämä piirteet ovat voimakkaammin esillä kuin toisissa. Nenäpäivän Irmassa nämä piirteet ovat suorastaan hallitsevia. Irma haluaa kohdata ja auttaa ihmisiä niin kovasti, että hän lähtee pimputtelemaan ventovieraiden ovikelloja sekä kotikulmillaan Hakaniemessä että Keravalla. Totta kai Irmalla on myös oma lehmä ojassa. Hän on työtön ja yksinäinen ja siten kipeästi ihmiskontaktien tarpeessa, mutta koska ihmisten ovikelloja ei voi noin vain mennä pimputtelemaan, keksii Irma itselleen peitetarinan Taloustutkimuksen kyselytutkijana.

Tässä on tiivistetysti Nenäpäivän herkullinen lähtökohta. En referoi kirjan juonta sen pidemmälle, vaan käyn suoraa käsiksi itse analyysiin. Mielestäni Nenäpäivä on hieno kuvaus atomisoituneista ihmiskohtaloista modernissa kaupunkiympäristössä, jossa muut kuin taloudelliseen vaihtoon perustuvat kontaktit ihmisten välillä supistuvat tai siirtyvät virtuaalimaailmaan. Sen ytimessä ovat kysymykset: kuinka löytää ystävä? Mitä on ihmisyys? Kuinka saada apua ja olla avuksi?

Hohhoijjaa! Tekoviisasta ylianalysointia? Kyllä. Siispä itse asiaan.

Nenäpäivä on loistava romaani ennen kaikkea tyylinsä takia. Rimmisen kirjoitustyyliä on toki kehuttu jo hänen aiempien kirjojensa yhteydessä, mutta mielestäni Nenäpäivässä palaset loksahtelevat kohdilleen vielä aiempaakin osuvammin. Seuraava pieni lainaus osoittaa sen, kuinka tarkasti, luovasti ja hauskasti Rimminen ympäristöään kuvaa:

”Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli.”

Rimmisen kirjoitustyyliä on verrattu Volter Kilven ja Gustave Flaubertin kaltaisiin mestareihin. Vertaus on kieltämättä osuva, sillä samankaltaisesta hitauden kulttuurista ja pikkutarkasta arkisten tilanteiden kuvailusta Rimmisenkin taide kumpuaa. Välillä kuvaus on niin hidasta ja yksityiskohtiin menevää, että lukijana tekee mieli huutaa, että mene jo asiaan. Ilman tunnistettavaa tyyliään teos ei kuitenkaan olisi mitään. Hitaassa kuvailevassa tyylissä on koko sen voiman salaisuus, muutoin se olisi vain kappale tyhjänpäiväistä elämää ilman sen kummempaa aihetta, kuten Helsingin Sanomien arviossa osuvasti sanottiin.

Rimminen tuntuu itse elävän kuten kirjoittaa. Eräässä haastattelussa hän totesi, että hän saattaa käyttää illasta parikin tuntia sen pohtimiseen keittääkkö kahvia vai ei, ja minkälaisia vaikutuksia päätöksellä suuntaan tai toiseen saattaisi olla. Kuulostaa varsin verkkaiselle tavalle elää, mutta riippuu vähän keneen vertaa. Volter Kilpi kuvaa Alastalon Salissa klassikossaan kuuden tunnin tapahtumia reilun 800 sivun verran (jaksoin järkälemäistä klassikkoa aikanaan muistaakseni noin kolmisenkymmentä sivua). Voi vain arvuutella montako tuntia Kilpi olisi käyttänyt illasta kahvinkeittoprosessin käynnistämisen ja sen mahdollisten vaikutusten arviointiin. Nenäpäivässä sentään eletään Irman mukana useita kokonaisia päiviä, joten Kilpeen verrattuna Rimmistä voi pitää varsin nopeatempoisena ja viihdyttävänä kirjailijana.

Tyylin lisäksi Nenäpäivässä ihastuttaa sen myönteinen ja ihmisuskoinen pohjavire. Itse olen tänä vuonna viettänyt paljon aikaa Flaubertin, Houellebeqc’n, Linkolan ja Melenderin kaltaisten pessimistien parissa, joten oli erittäin piristävää lukea vaihteeksi jotain, jossa inhoa ihmisyyden kurjimpia puolia kohtaan ei oksenneta täysimääräisenä lukijan niskaan. Kirjan viimeiset sivut ovat niin koskettavaa hetken kauneuden ja pienten unelmien kuvausta, että tippa meinaa tulla uudelleen linssiin viimeisiä rivejä kerratessa:

”Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä oli liu’utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla, leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.

Ihan mahdolliselta se tuntui.”

Valistumattomuus edustuksellisen demokratian haasteena

Yksi yleisimpiä hokemia demokratiasta on Winston Churchillin kommentti, jonka mukaan demokratia on huonoin kaikista valtiomuodoista, ellei huomioon oteta kaikkia muita sitä ennen kokeiltuja. Tässä toteamuksessa on varmasti totuuden siemen, mutta minulle rakkaampi on seuraava hieman tuntemattomampi Churchillin toteamus: "Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa." Tämä sarkastinen kommentti kiteyttää hienosti yhden demokratian ikuisuusongelmista: peruskansalaisten yhteiskunnallisen tietämättömyyden. Demokratiassa valta kuuluu kansalaisille. Kaikilla on äänioikeus ja äänioikeuteen riittää pelkkä kansalaisuus ja riittävä ikä. Yhteiskunnallisten asioiden tai politiikan perusperiaatteiden tuntemusta ei vaadita. Kun kansa puhuu, pulinat on jätettävä pois, oli lopputulos sitten kuinka typerryttävä tahansa.

Kansan nimissä puhuminen yleistä populistisille liikkeille. Suomessa SMP:n Veikko Vennamo oli yksi ensimmäisiä kansan puolelle asettujia ja viime aikoina Timo Soini on tullut tunnetuksi ”Kyllä kansa tietää” –lausunnoillaan. Tutkimusten ja kyselyiden mukaan on kuitenkin selvää, että kansa on itse asiassa melko lailla tietämätöntä. Tommi Uschanovin tuoreen Suuri Kaalihuijaus –kirjan mukaan noin 13 prosenttia äänestäjistä on aivan pihalla ihan perusasioistakin. Perusasioilla hän viittaa esimerkiksi eri puolueiden tunnistamiseen tai pääministerin nimen tunnistamiseen. Yhteiskunnallinen tietämättömyys ei ole siis enää amerikkalaisten yksinoikeus, vaan pikemminkin vallitsevaa todellisuutta myös Suomessa. Tietämättömät ratkaisevat vaalit nykyisin myös Suomessa ja juuri tietämättömyys on otollista maaperää populististen liikkeiden nousulle.

Väitän, että valistumaton kansa ei tiedä edes omaa parastaan. Suurin osa suomalaisista rakastaa Suomen (suhteellisen) puhdasta luontoa, mutta silti äänestävät puolueita, jotka vannovat talouskasvun nimiin, joka ei käytännössä ole mahdollista ilman luonnon resurssien laajempaa ja tehokkaampaa hyödyntämistä. On hulluutta kuvitella, että talouskasvu voisi jatkua ikuisesti. Luonnon asettamat rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Toiseksi suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan ja sen turvaamia palveluita, mutta silti äänestävät puolueita, jotka ovat jo vuosien ajan ajaneet uusliberaaleja uudistuksia julkiselle sektorille. Kansa ei ymmärrä, ettei julkisia palveluja voi säilyttää leikkaamalla julkisia palveluja. Kolmanneksi, jos kansalta kysyttäisiin, ovatko he tyytyväisiä siihen, että tuloerot ovat viime vuosien aikana kasvaneet Suomessa nopeammin kuin yhdessäkään toisessa OECD maassa, uskoisin, että vastaus olisi ei. Silti Suomen kansa kaikessa tietävyydessään äänestää valtaa puolueita, jotka sallivat tämän tapahtua.

Enemmistön tietämättömyys, välinpitämättömyys ja apatia ovatkin edustuksellisen järjestelmämme suurimmat haasteet, eivät suinkaan epäilyttävistä sisäpiirikytköksistä kiinni jääneet poliitikot. Silloin kun kansa ei ole tarpeeksi valistunutta, demokraattinen järjestelmä ei pysty reagoimaan suuriin ongelmiin, jotka ovat kansalaisten välittömän oman edun tavoittelun ulkopuolella. Toisaalta järjestelmä ei pysty vastaamaan edes enemmistön toiveisiin, joita käsittelin yllä. Ajatellaan nyt esimerkiksi luonnonsuojelupolitiikkaa. Kaikki vähänkään valistuneet ihmiset tietävät sen, että tehokas luonnonsuojelu, tai edes ympäristönsuojelu, ei voi olla mahdollista yhteiskunnassa, joka vannoo talouskasvun ja kulutuksen kasvun nimiin. Itse asiassa talouskasvu ja luonnonsuojelu ovat toisilleen vastakkaisia arvoja. Silti kerta toisensa jälkeen valtaan nousevat puolueet, jotka vannovat toteuttavansa nämä molemmat toisensa poissulkevat tavoitteet. Valistumatonta kansaa on helppo höynäyttää. Sille on myös helppo antaa katteettomia lupauksia tai yllyttää muukalaiskammoon.

Suomen edustuksellisen demokratian rappiosta kertoo omaa kieltään myös puolueiden jäsenmäärien raju lasku 1980-luvulta alkaen. Suurien puolueiden jäsenmäärät ovat lähes puolittuneet suurin piirtein 30 vuodessa. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, jos ihmiset kokevat etteivät puolueet aja heidän etujaan tai heille tärkeitä asioita, tai että puolueet ovat ajautuneet yhä kauemmaksi tavallisten ihmisten ongelmista. Alhaisesta luottamuksestaan huolimatta puolueet ovat yhä edustuksellisen järjestelmämme keskiössä. Pääsääntöisesti ne asettavat ehdokkaat vaaleihin, organisoivat eduskunnan toimintaa ja muodostavat hallitukset. Toisin sanoen niiden valta säilyy suurena huolimatta siitä, että ihmiset ovat joukolla hylänneet ne. Kansalaisten huoli puolueiden ajautumisesta yhä kauemmas heidän toiveistaan onkin huutoa tuuleen niin kauan, kun vaikuttaminen näissä demokratiamme keskeisissä instituutioissa ei kiinnosta.

Yllä mainitun perusteella ei myöskään ole ihme, jos kansanvalta rupeaa näyttämään itsensä irvikuvalta. Totta kai pienellä joukolla puolueaktiiveja on suuri valta vaikuttaa näiden rappeutuneiden joukkoliikkeiden toimintaan ja sitä kautta yhteiskunnan valtarakenteisiin. Heidän mielipiteensä tulevat julki ja kuunnelluiksi, vastasivat ne sitten puolueen keskivertoäänestäjän toiveita tai ei. Tästä hyvänä osoituksena keskustan viime kesäinen puoluekokous, jossa pieni puoluekokousedustajien joukko valitsi kansalle uuden pääministerin. Rivikansalaisten valta taas rajoittuu satunnaiseen numeron sutaisuun äänestyslapulle kerran neljässä vuodessa. Tuohonkin päätökseen vaikuttavat todennäköisesti keskivertoäänestäjän kohdalla enemmän mainostoimistojen luomat mielikuvat kuin todelliset poliittiset linjaukset. Vaalien välillä puolueet voivat puuhata mitä lystäävät, tai mitä niiden aktiivit lystäävät, koska tavallista kansalaista ei jaksa kuitenkaan kiinnostaa.

Niin kauan, kun puolueet ovat edustuksellisen demokratiamme yksi tärkeimmistä osista, olisi ensi arvoisen tärkeää, että niissä toimiminen kiinnostaisi kansalaisia. Olen samaa mieltä Sirpa Pietikäisen kanssa siitä, että kansalaiset pystyvät muuttamaan puolueet näköisikseen, jos heillä on kiinnostusta osallistua niiden toimintaan. Demokratia ei voi koskaan toimia tyydyttävästi, jos kansalaiset eivät ole kiinnostuneita vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Halu vaikuttaa taas harvoin syntyy, jos on täysin tietämätön asioiden kulusta ja maailman menosta. Juuri se tekee demokratiasta haastavan järjestelmän.