Oikeuttaako hyvä tarkoitus huonon huumorin? Kysymys on tullut useasti mieleen katsoessa Ylen Nenäpäivän gaalailtoja, joissa Ylen ”tähtijuontajat” teeskentelevät spontaania iloista energiaa ja auttamisen intoa, ja vastavuoroisesti yleisö sekä kotisohvilla että paikan päällä teeskentelee nauttivansa älyään aliarvioivasta viihteestä. Tämä two-level-game on jo lähtökohtaisesti arvelluttavaa, mutta jotenkin typeriltä näyttäviä ihmisiä punaisissa nenissään jaksaa toljottaa, koska rahaa kuitenkin ropisee hyvään tarkoitukseen.
Oikeuttaako rakkauden ylijäämä tekaistujen taloustutkimusten varjolla tehdyt kotikäynnit? Tämä kysymys taas tuli mieleen lukiessa Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jossa Ylen Nenäpäivästä poiketen ei ole mitään väkisin hauskaa tai teeskenneltyä. Ylen Nenäpäivään Rimmisen Nenäpäivä viittaa vain Irman, tarinan päähenkilön, onnettomuudessa turvonneen punaisen nenän ja hänen auttamisen tarpeensa kautta. Irman turvonnut punainen nenä on hänen rakkauden ylijäämänsä symboli, joka tarinassa johdattaa hänen tietään kohti kansakunnan olohuoneita.
Auttamisen tarve ja itsensä hyödylliseksi kokemisen tarve ovat varmasti yleismaailmallisia ihmisyyden piirteitä. Joissakin ihmisissä nämä piirteet ovat voimakkaammin esillä kuin toisissa. Nenäpäivän Irmassa nämä piirteet ovat suorastaan hallitsevia. Irma haluaa kohdata ja auttaa ihmisiä niin kovasti, että hän lähtee pimputtelemaan ventovieraiden ovikelloja sekä kotikulmillaan Hakaniemessä että Keravalla. Totta kai Irmalla on myös oma lehmä ojassa. Hän on työtön ja yksinäinen ja siten kipeästi ihmiskontaktien tarpeessa, mutta koska ihmisten ovikelloja ei voi noin vain mennä pimputtelemaan, keksii Irma itselleen peitetarinan Taloustutkimuksen kyselytutkijana.
Tässä on tiivistetysti Nenäpäivän herkullinen lähtökohta. En referoi kirjan juonta sen pidemmälle, vaan käyn suoraa käsiksi itse analyysiin. Mielestäni Nenäpäivä on hieno kuvaus atomisoituneista ihmiskohtaloista modernissa kaupunkiympäristössä, jossa muut kuin taloudelliseen vaihtoon perustuvat kontaktit ihmisten välillä supistuvat tai siirtyvät virtuaalimaailmaan. Sen ytimessä ovat kysymykset: kuinka löytää ystävä? Mitä on ihmisyys? Kuinka saada apua ja olla avuksi?
Hohhoijjaa! Tekoviisasta ylianalysointia? Kyllä. Siispä itse asiaan.
Nenäpäivä on loistava romaani ennen kaikkea tyylinsä takia. Rimmisen kirjoitustyyliä on toki kehuttu jo hänen aiempien kirjojensa yhteydessä, mutta mielestäni Nenäpäivässä palaset loksahtelevat kohdilleen vielä aiempaakin osuvammin. Seuraava pieni lainaus osoittaa sen, kuinka tarkasti, luovasti ja hauskasti Rimminen ympäristöään kuvaa:
”Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli.”
Rimmisen kirjoitustyyliä on verrattu Volter Kilven ja Gustave Flaubertin kaltaisiin mestareihin. Vertaus on kieltämättä osuva, sillä samankaltaisesta hitauden kulttuurista ja pikkutarkasta arkisten tilanteiden kuvailusta Rimmisenkin taide kumpuaa. Välillä kuvaus on niin hidasta ja yksityiskohtiin menevää, että lukijana tekee mieli huutaa, että mene jo asiaan. Ilman tunnistettavaa tyyliään teos ei kuitenkaan olisi mitään. Hitaassa kuvailevassa tyylissä on koko sen voiman salaisuus, muutoin se olisi vain kappale tyhjänpäiväistä elämää ilman sen kummempaa aihetta, kuten Helsingin Sanomien arviossa osuvasti sanottiin.
Rimminen tuntuu itse elävän kuten kirjoittaa. Eräässä haastattelussa hän totesi, että hän saattaa käyttää illasta parikin tuntia sen pohtimiseen keittääkkö kahvia vai ei, ja minkälaisia vaikutuksia päätöksellä suuntaan tai toiseen saattaisi olla. Kuulostaa varsin verkkaiselle tavalle elää, mutta riippuu vähän keneen vertaa. Volter Kilpi kuvaa Alastalon Salissa klassikossaan kuuden tunnin tapahtumia reilun 800 sivun verran (jaksoin järkälemäistä klassikkoa aikanaan muistaakseni noin kolmisenkymmentä sivua). Voi vain arvuutella montako tuntia Kilpi olisi käyttänyt illasta kahvinkeittoprosessin käynnistämisen ja sen mahdollisten vaikutusten arviointiin. Nenäpäivässä sentään eletään Irman mukana useita kokonaisia päiviä, joten Kilpeen verrattuna Rimmistä voi pitää varsin nopeatempoisena ja viihdyttävänä kirjailijana.
Tyylin lisäksi Nenäpäivässä ihastuttaa sen myönteinen ja ihmisuskoinen pohjavire. Itse olen tänä vuonna viettänyt paljon aikaa Flaubertin, Houellebeqc’n, Linkolan ja Melenderin kaltaisten pessimistien parissa, joten oli erittäin piristävää lukea vaihteeksi jotain, jossa inhoa ihmisyyden kurjimpia puolia kohtaan ei oksenneta täysimääräisenä lukijan niskaan. Kirjan viimeiset sivut ovat niin koskettavaa hetken kauneuden ja pienten unelmien kuvausta, että tippa meinaa tulla uudelleen linssiin viimeisiä rivejä kerratessa:
”Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä oli liu’utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla, leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti