Parantavista ja haavoittavista keskusteluista

Erimielisyydet, kamppailut ja vastakkainasettelut ovat olennainen osa politiikkaa ja ihmiselämää. Meistä jokainen pyrkii toteuttamaan omia intressejään tavailla tai toisella, ja usein törmäykset toisten ihmisten intressien kanssa ovat väistämättömiä. Mikäli nämä yhteentörmäykset ovat luonteeltaan sellaisia, että yhden mahdollisuus toteuttaa intressejään estää toista saavuttamasta omiaan, on joko aloitettava neuvottelut (keskustelemalla) tai ryhdyttävä tappelemaan. Demokratia perustuu pääsääntöisesti ensimmäiseen tapaan ratkoa konfliktit. Siinä pyritään rajoittamaan konfliktia keskusteluin ja neuvotteluin.

Demokratia ei voi toimia kunnolla, mikäli keskusteluyhteys eriävien intressien välillä ei onnistu. Tällöin konfliktit eskaloituvat helposti tappeluiksi, pahimmillaan sodiksi. Suomessa emme sentään ole vielä sodan partaalla, mutta poliittinen keskustelukulttuurimme on kuitenkin voimakkaasti polarisoitunut viime aikoina. Näkyvimpänä osoituksena tästä trendistä ovat olleet keskustelut homojen oikeuksista ja maahanmuutosta. Molemmissa tapauksissa aito keskusteluyhteys eri leirien välillä on katkennut ja jäljelle on jäänyt vain ”poteroista ampuminen”, jossa kumpikaan osapuoli ei yritä ymmärtää toisen näkökulmia, saati tulla vastaan omissa vaatimuksissaan.

Poliittisten keskustelujen polarisoituminen siihen pisteeseen, jossa keskusteluyhteys vastapooliin katkeaa, on tyypillistä Yhdysvaltojen politiikalle. Tälläkin hetkellä USA on niin jyrkästi jakautunut kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin, että molemmilla leireillä on jopa omat televisiokanavansa, jotka syöltävät uutisia myöten vain oman ideologiansa mukaista informaatiota. Tämän seurauksena molempien leirien todellisuuskäsitykset ovat suppistuneet, koska pahimmillaan he eivät edes tunne toistensa argumentteja, tai tuntevat niistä vain ideologisesti värittyneet versiot. Tällöin konfliktien eskaloituminen on aina vaarana, sillä jos vastustajan (adversary) kanssa ei pystytä keskustelemaan, on seurauksena usein vastustajan demonisointi ja asteittainen muuttuminen viholliseksi (enemy).

Tusconissa Arizonan ampumavälikohtauksen uhreille pitämässään muistopuheessa Barack Obama nosti esiin tämän vaikean ongelman. Kauniissa ja viisaassa puheessaan hän toivoi muutosta keskustelukulttuuriin, joka on jo repinyt kansakunnan kahtia:

“But at a time when our discourse has become so sharply polarized - at a time when we are far too eager to lay the blame for all that ails the world at the feet of those who think differently than we do - it's important for us to pause for a moment and make sure that we are talking with each other in a way that heals, not a way that wounds.”

Näin puhuu todellinen valtiomies. Vaikeana hetkenä hän ei syyllisty halpahintaiseen pisteiden keruuseen tai etsimään vikoja vastustajasta, vaan pyrkii yhdistämään kansakunnan. On erittäin vaikea kuvitella ketään suomalaista poliitikkoa, joka kriisin hetkellä pystyisi tällaiseen moraaliseen johtajuuteen. Onko kukaan poliitikoistamme noussut näyttävästi esiin puolustamaan maahanmuuttajien, romaanikerjäläisten tai homojen (ihmis)oikeuksia tai edes vaatinut vastapuolen ihmisarvon kunnioittamista? Ainakin minä muistan vain paperilta haisevia virkamiespuheita pykälistä, direktiiveistä, sopimuksista ja perustettavista työryhmistä.

Toinen tärkeä Obaman puheessa korostunut näkökulma oli se, että hyvässä keskustelussa molemmat osapuolet ovat valmiita oppimaan toisiltaan ja laajentamaan moraalista mielikuvistustaan. Nämä tekijät ovat myös niin kutsutun deliberatiivisen demokratian kulmakiviä. Yksinkertaistettuna deliberaatio viittaa mahdollisuuteen synnyttää keskusteluissa jotain uutta, kuten uusia tulkintoja ja käsityksiä. Sen tarkoituksena on tuottaa järkeviä, hyvin asioihin perehtyneitä mielipiteitä, jossa osallistujat ovat valmiita arvioimaan uudelleen tärkeinä pitämiään asioita keskustelussa syntyneen uuden informaation valossa. Onnistuneen deliberaation seurauksena yksilöt voivat laajentaa näkemyksiään henkilökohtaisia ja lähipiiriin rajoittuvia kokemuksia ja intressejä laajemmalle, koska toisenlaisiin ääniin, kokemuksiin ja näkemyksiin törmääminen auttaa arvioimaan laajemmin niin omia kuin toistenkin käsityksiä ja mielipiteitä. Se mahdollistaa monipuolisen todellisuuskäsityksen syntymisen keskusteluun osallistujille, jonka myötä myös sen pohtiminen, miten asiat voisivat olla, tai miten niiden pitäisi olla, helpottuu. Obaman sanoin:

“As we discuss these issues, let each of us do so with a good dose of humility. Rather than pointing fingers or assigning blame, let us use this occasion to expand our moral imaginations, to listen to each other more carefully, to sharpen our instincts for empathy, and remind ourselves of all the ways our hopes and dreams are bound together.”

Niin liikuttunut kuin Obaman puheesta olinkin, en voinut olla kysymättä itseltäni, uskonko todella tällaisen keskustelukulttuurin syntymisen mahdollisuuteen. Siis sellaisen keskustelukulttuurin, jossa ihmiset ovat valmiita keskustelemaan ja väittelemään asioista sivistyneesti, oppimaan toisiltaan ja siten laajentamaan näkemyksiään todellisuudesta. Enpä tiedä. Ainakin minun on vaikea yrittää ymmärtää tai ottaa oppia ihmisiltä, jotka ajattelevat suppeasti, ajavat vain omaa etuaan tai esittävät varmoja mielipiteitä heikoin perustiedoin (monestihan juuri kaikista tietämättömimmillä on kaikista varmimmat mielipiteet). Sen vuoksi pyrin jättämään keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kokonaan väliin. Paljon mieluummin istun koneen ääreen ja kirjoitan blogia. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö näkisi pyrkimistä kohti ideaalia tärkeänä. Ehkä joskus, ehkä vuonna 3011 se onkin todellisuutta?

Miljonääriäidit ja ajan henki

”Elämme historian syvimmän alennustilan aikaa, törkeän pelkistetyn materialismin, rahan valtakautta – sen materialismin, jonka liejusta ihminen aikaisempina aikakausina on yrittänyt ponnistella ylös, ja osaksi onnistunutkin.”

Näin on kuvannut ajanhenkeä Pentti Linkola esseessään Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä. Karuun tuomioon on helppo yhtyä, sillä elämmehän aikaa, jossa ihmiselämän arvo on typistetty rahan keräämiseen ja kuluttamiseen. Totuus ja kauneus eivät ole muodissa, vaan päivän sanoja ovat lisäarvo, tekniikka, talouskasvu, raha, raha, raha. Kuningas on autokauppias, joka lahjoittaa yliopistolle miljoonan ja vaatii filosofian opetusta lakkautettavaksi. Rehtorit ja professorit nyökyttelevät avuttomina vieressä. Tämä kertoo kaiken ajastamme. Jos tästä historian lopun ilmapiiristä voi löytää jotakin myönteistä, niin se on rehellisyys. Ollaan avoimesti ahneita.

Romaanitaiteen puolella Michel Houellebecq on kuvannut zeitgeistiamme ehkä tarkemmin kuin kukaan toinen. Etenkin hänen teoksensa Oikeus nautintoon on yksi aikamme älykkäimmistä kulutusyhteiskunnan kaunokirjallisista tutkielmista. Tommi Melenderin sanoin:

”Se tekee globalisaatiolle saman, minkä George Orwell teki totalitarismille Vuonna 1984:ssa. Tämän päivän Isoveli ei nimittäin ole keskitetty puoluelähtöinen valtakoneisto, vaan yli rajojen toimiva kasvoton markkinatalousjärjestelmä.”

Houellebecqin vahvuus on hänen uskalluksensa katsoa ihmistä alhaisimmillaan ja alastomimmillaan: katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Hän ei ironisoi tai poseeraa. Hän lyö lukijoitaan todellisuudella päin kasvoja.

Televisiotaiteen puolella viime syksyn suosikkisarjani, Miljonääriäidit, tarjosi lähes yhtä osuvan kuvauksen ajastamme. Ohjelmassa seurattiin miljonääriäitien, Marian ja Niinan, arkea ja juhlaa, joka koostui pääasiassa erilaisista kulutussuoritteista. Shoppailu muodosti niin suuren osan heidän elämästään, että heitä saattaa hyvin luonnehtia termillä kulutususkovainen. Uskovaisuudelle ominaiseen tyyliin he luottivat täysin kritiikittömästi kalliiden brändien autuaaksi tekevään voimaan. He keskustelivat brändeistä koko ajan ja kävivät tasaisin väliajoin palvomassa niitä eri merkkiliikkeissä. Aina heidän ei tarvinnut edes ostaa mitään, sillä eihän kristitynkään odoteta jättävän almua joka messussa. Heidän uskoaan ei horjuttanut edes se, että yhdessä jaksossa he olivat juoneet jotain keskihintaista cavaa kalliin suosikkishampanjansa sijaan, huomaamatta mitään eroa. Seuraavana päivänä tapahtumalle hieman naureskeltiin, mutta lopulta hiipivä epäily (onko jumalaa olemassa sittenkään?) hukutettiin lukuisiin uusiin palvontamenoihin ja hartaushetkiin merkkiliikkeissä, joiden vieraskielisiä nimiä Maria ja Nina eivät osanneet edes ääntää.

Miljonääriäidit oli pyritty tekemään ironisessa sävyssä, jota alleviivattiin Mikael Hytösen sarkastisilla välihuomioilla. Sen kuvaama maailma oli kuitenkin niin alaston totuus aikamme tyhjyydestä, että ironia menetti täysin tehonsa. Mikael Hytösenkin välikommentit kuulostivat lähinnä kateellisen panettelulta, etenkin kun muisteli hänen taustaansa yhtenä pääosan esittäjistä shoppailupornografisessa Sillä silmällä -ohjelmassa. Varmasti myös moni kotikatsomoissa tunsi tarvetta kritisoida Marian ja Ninan kulutuspalvontaa. Harva vain huomasi tuijottavansa oman elämänsä peilikuvaa, vain sillä erotuksella, että Hullujen Päivien –katalogit olivat Marialla ja Ninalla vaihtuneet Gucciin ja Dolce & Gabbanaan. Ero keskiluokkaisen rahvaan ja rikkaan rahvaan välillä on vain rahan määrässä, sillä intressit ovat samat (Linkola):

”- - oma napa, omat kakarat, puoliso ja pari kaveria, viikonlopun kevyet huvit, siinä maailma. Ja tavaraa korviin saakka. Muu ei kuulu meille. Herrat hoitaa. Ja palkaksi herroja vihataan.”

Marian ja Ninan halu kuluttaa osoittautui sarjassa kyltymättömäksi. Tässä mielessä he ovat kapitalistisen aikamme mallioppilaita, sillä kaikki tarpeet tyydytettyäänkin he jatkoivat kuluttamista. Tähänhän loputtomaan talouskasvuun uskovien yhteiskuntiemme toiminta juuri perustuu. Jotta kilpailu voisi jatkua, on halun kasvettava, laajennuttava ja ahmaistava ihmisten elämä lopulta kokonaan. Marian ja Ninan elämän halu oli jo ahmaissut. Isoveli luonnollisesti kiittää.

Mariaa ja Ninaa seuratessa ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi vanhan rahan edustajat pitävät uusrikkaita (nouveau riche) alempiarvoisena sakkina. Ratkaiseva tekijä on suhtautuminen sivistykseen. Vanhan rahan piirissä sivistystä on perinteisesti pidetty kunniassa, kun taas Marian ja Ninan kaltaiset uusrikkaat ovat sitä lähinnä halveksuneet (näin väittäessäni turvaudun totta kai kärjistykseen, mutta uskon jokaisen vähänkään sivistyneen ihmisen tietävän mistä puhun). Tästä erosta tekee ratkaisevan se, että siinä missä rahvas tuijottaa vain omaa napaansa, on sivistyneen ihmisen näköpiiri aina suunnattuna omaa itseä ja omaa perhekuntaa laajempiin ympyröihin.

Uskokaan tai älkää, meilläkin Suomessa oli aikanaan tällainen ”sivistysporvaristo”, joka suuntasi energiansa korkeakulttuurin luomiseen ja ylläpitoon sekä aatteelliseen toimintaan, jonka toimintakenttänä toimi kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta. Tämä porukka oli sisäistänyt elämänsä arvoiksi henkisen kulttuurin, kauneuden ja tyylin, sosiaalisen vastuuntunnon ja lähimmäisen rakkauden. Joka käänteessä se pyrki eettisesti ympäristöä paremmaksi, jotta ympäristö seuraisi perässä. Ehdottomia arvoja olivat myös hienotunteisuus ja hyvät tavat, joihin kuului, että rahasta ei ikinä sopinut puhua. Ylimääräinen raha, jos sitä oli, oli käytettävä kulttuurin tukemiseen ja hyväntekeväisyyteen. Resursseihin nähden sivistyneistöperheiden kulutustaso oli alhainen, jopa askeettinen. (Linkola 2004, 238.)

Sivistyneistö arvoineen on jo ajat sitten potkittu maan rakoon. Tilalle on nostettu uudet idolit à la Maria ja Nina, Nokian rihkamakauppiaat, Sarasvuo, Nalle, autokauppias Kyösti Laakkonen, Kyösti Kakkonen ja Toivo ”Topi” Sukari. Voi luoja! Tätä pumppernikkeleiden, huiskujen ja ilmapallojen kaupustelijoiden listaa katsoessa, ajatus maailmanlopusta ei sittenkään tunnu niin huonolta vaihtoehdolta.


PS. Maailmantuskaan lohtua saattavat tuoda seuraavat tässä tekstissä siteeratut teokset:

Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa (erityisesti esseet Alennuksen aika ja Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä ovat täyttä dynamiittia)

Michel Houellebecq: koko tuotanto (erityisesti Oikeus nautintoon, Mahdollinen saari ja Alkeishiukkaset)

Tommi Melender: koko tuotanto (tässä siteerattu esseekokoelmaa Kuka nauttii eniten)

Suomalaiset tyyli-ikoneina ja ongelmanratkaisijoina

En koskaan uskonut kirjoittavani seuraavaa lausetta: ennen Teneriffan lomaa en tiennyt mitään tyylistä ja tyylikkyydestä. Tähän saakka olin kuvitellut, että ihmiset matkustavat Kanarian saarille lähinnä aurinkoa ottamaan, alkoholia juomaan ja pasianssia pelaamaan. Mutta ei, ei ja vielä kerran ei. Kanarialle tullaan näyttäytymään. Vain paras ja kaunein on kyllin hyvää Kanarian matkaajalle.

Tunne, että on todistamassa jotain itseään suurempaa, alkoi osaltani välittömästi koneeseen astumisen jälkeen Helsinki-Vantaalla. Finnairin lomalento Teneriffalle oli viimeistä penkkiä myöten täyteen buukattu ja ihmiset rynnivät väkivaltaista kyynärpäätaktiikkaa käyttäen kohti istumapaikkojaan. Siinä ei vielä ollut mitään yllättävää. Olin kuullut, että näillä lomilla nopeat syövät hitaat. Kuitenkin vilkaisu kanssamatkustajiin loksautti suuni auki. En ollut koskaan eläissäni nähnyt sellaista väriloistoa, sellaista kimallusta, sellaista glamouria. Miehet ja naiset, siskot ja veljet, äidit ja isät, rakastavaiset, kaikki, olivat pukeutuneet kuin huominen ei koskaan tulisi. Heidän punaisista poskistaan ja säteilevistä hymyistään pystyi aistimaan tietoisuuden siitä, että tämän lähemmäksi kauneutta, sen syvintä ydintä, sen eksistenssiä, tuskin kukaan heistä tulisi koskaan pääsemään.

Tämän näkymän nähtyäni pääni oli hetken aikaa täysin pyörällä. Oli kuin olisin astunut tähtiportin kautta Sally Spectran ja Forrestereiden perheen yhteismuotinäytökseen, jossa vuosien salailun ja kähminnän jälkeen oli vihdoin tarkoitus lanseerata Brooke Loganin kehittelemästä rypistymättömästä silkistä valmistettu alusvaatemallisto miehille. Varmistaakseni, että se kaikki oli todella totta, löin itseäni avokämmenellä lujaa poskeen. Tunsin voimakasta kipua, mutta onnekseni en herännyt unesta. Värit, tuoksut ja äänet olivat yhä kaikki siinä, aistieni välittömässä läheisyydessä. Ristin käteni pääni taakse, laskin istuimeni selkänojaa, nojasin rennosti taaksepäin ja nautin. Joskus harvoin todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää.

Se mitä tuossa lentokoneessa ja sillä saarella koin, on jotain, mitä tulen aina kantamaan muistoissani. Jotain, mitä kukaan ei voi koskaan kiistää. On kuitenkin traagista, etten millään pysty kertomaan kaikkea kokemaani. Sanat eivät riitä, aika loppuu kesken. Kuvattavaksi jäävät vain todellisuuden palaset, fragmentit. Niistä muutaman haluan teidän kanssanne jakaa.

1. fragmentti: kalastusliivi yhdistettynä turkoosiin fleecetakkiin

Ensireaktioni oli torjuva, kun näin tämän jumalaisen kombinaation lipuvan ohitseni lentokoneessa ensimmäistä kertaa. Useinhan näin käy, kun kohtaa jotain totaalisen uutta. Muutamaa tuntia myöhemmin kokonaisuus avautui kuitenkin täysin toisessa valossa. Ymmärsin, että käytännöllisyydessään ja mukavuudessaan kalastusliivi + turkoosi fleecetakki – kombinaatio on ylivertainen kaikkiin muihin asukokonaisuuksiin verrattuna. Tämän asusteen valitsija voi huoletta jättää vyölaukun kotiin, sillä pienet ja vähän suuremmatkin tilpehöörit mahtuvat sujuvasti lukuisiin kalastusliivistä löytyviin taskuihin. Fleecetakki taas suojaa uv-säteilyltä ja lämmittää mukavasti Teneriffan viileässä vuoristoilmassa. Fleecetakin turkoosi väri istuu oivallisesti Kanarian saarten faunaan ja floraan, jonka kirkkaat ja räikeät värit suorastaan velvoittavat jättämään hillityt norjalaisneuleet kotiin. Ja mikä tärkeintä, kokonaisuus on alleviivaavan tyylikäs.

2. fragmentti: hihaton Tereriffa t-paita (eli ns. ”Riffa-paita”)

Halusin tehdä heräteostoksen välittömästi, kun näin tämän modernin klassikon roikkumassa erään laadukkaan matkamuistomyymälän rekissä Playa de las Americasissa. Hihaton Teneriffa t-paita, eli tuttavallisemmin ”Riffa-paita”, on paradoksaalinen kokonaisuus. Se ei jätä ketään kylmäksi. Hihattomuudellaan se viestiin kantajansa maskuliinisuutta traditionaalisempien vaimonhakkaaja-mallien tapaan, mutta logonsa kolmella delfiinillä se myös viestii pehmeämpiä arvoja. Delfiinien rakastaja ei voi olla läpeensä paha! Lisäksi ”Riffa-paita” korostaa miesvartalon seksikkäimpiä kohtia: vyön alle tungettuna mahaa, muussa tapauksessa enimmäkseen käsivarsia. Se tarjoaa kantajalleen mahdollisuuden esitellä olkavarren rusketusraitoja. Parasta ”Riffa-paidassa” on kuitenkin sen informatiivisuus. Se nimittäin osoittaa suoraan sen, missä se kantaja on viettänyt laatuaikansa. Suomen sydäntalven kylmyydestä ja pimeydestä hetkellistä eskapismia hakeville naisille teksti "Teneriffa" on lupaus lämmöstä ja säännöllisistä kuukausituloista. Yhdistettynä kultaiseen leijonariipukseen, sillä voi myös kertoa vastakkaiselle sukupuolelle isänmaallisista tuntemuksistaan.

3. fragmentti: musta nahkaliivi

Suomessa harvemmin tavattava musta nahkaliivi on peruspätevä yleisasuste. Tämä arkinen totuus selvisi minulle seuratessani lomahuvilamme saksalaisen talonmiehen (Jogi) tyylivalintoja kahtena peräkkäisenä päivänä. Huolellisilla aluspaita valinnoillaan Jogi teki selväksi, että musta nahkaliivi sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, sekä arkeen että juhlaan. Fiinimmän paidan kanssa nahkaliivillä voi kävellä vaikka parhaan ystävän häihin, kun taas räikeän t-paidan kanssa se osoittaa kantajansa kapinallista asennetta sovinnaisuussääntöjä kohtaan. Kuumana päivänä mustaa nahkaliiviä voi pitää myös ilman aluspaitaa. Silloin täytyy kuitenkin pitää mielessä, että riippumatta muista asustevalinnoista kokonaisuudesta voi tulla hieman homohko.

4. fragmentti: dekadentit punaviinitahrat vaaleilla kangashousuilla

Tätä neljättä fragmenttia voisi luonnehtia vaatetusta täydentäväksi osaksi tai somisteeksi (englanniksi accessory). Taito on saada punaviinitahrat näyttämään vahingossa läikytetyiltä, koska muutoin dekadenttia vaikutelmaa on vaikea saavuttaa. Turmeltuneet punaviinitahrat esimerkiksi vaaleilla kangashousuilla tuovat särmää persoonaan. Tällaiselle henkilölle ei tee mieli mennä ryppyilemään. Tukeva humalatila tekee luonnollisesti kokonaisuudesta katu-uskottavamman.

Paluulennolla arviolta 50-vuotias suomalaismies tarjosi seurueellemme tämän tyylin oppikirjamaisen sovelluksen. Vielä koneeseen tullessa miehen vaaleat kangashousut olivat täysin tahrattomat ja hän vaikutti vesiselvältä. Itse asiassa hän oli avulias ja auttoi kanssamatkustajia käsimatkatavaroiden asettamisessa säilytyslokeroihin. Jo tässä vaiheessa hän kuitenkin tiesi tavoitteensa, koska vihjasi hienovaraisesti vanhemmalle herrasmiehelle, että hän myös auttaa tämän laukut alas, ellei sammu matkan aikana. Hänen sammumisensa oli kuitenkin viimeinen asia, jota kanssamatkustajien tarvitsi pelätä. Noin neljän tunnin lennon jälkeen mies oli jo niin tukevassa humalatilassa, että hän aggressiivisesti tivasi vieressä istuvaltaan mieheltä Suomen pituutta kilometreinä.

Tässä vaiheessa en ollut vielä täysin vakuuttunut miehen trend-setter-potentiaalista, mutta kun katseeni kiinnittyi hänen housuihinsa, hänen ollessa palaamassa yhdeltä lukuisista viinanostoreissuiltaan koneen etuosasta, pystyin vain kunnioituksesta jäykkänä nyökyttelemään päätäni. Miehen valkoisten kangashousujen polvenseutu oli oikean jalan osalta täysin punaviinitahrojen peitossa. Hajapisaroita oli lentänyt myös vasemmalle lahkeelle. Oli täysin selvää, että näissä tahroissa ei ollut senttiäkään suunnitelmallisuutta; ne olivat sataprosenttisen dekadentit. Kokonaisuuden autenttisuuden kruunasivat vielä lasittunut katse, kaljatölkit käsissä ja konjakkipullo housun taskussa. Tämä mies todella tiesi mitä oli tekemässä. Hän ratsasti aallonharjalla. Hän loi muotia!

***
Myöhemmin paluulennolla luin Finnairin Blue Wings – lehdestä Alexander Stubbin kolumnia, joka käsitteli Suomen brändityöryhmän loppuraporttia. Kolumnissa, joka oli otsikoitu raflaavasti ”Consider it Solved”, Stubb ylisti suomalaisten lahjakkuutta erilaisten ongelmien ratkaisemisessa. Hänen mielestään kyky erilaisten ongelmien ratkaisuun on niin luontaista suomalaisille, että yllättävien sairastapausten kohdalla lentokoneissa esitettävä kysymys ”Is there a doctor onboard?” tulisikin muuttaa kaikkiin tilanteisiin soveltuvaan ”Is there a Finn onboard?” -muotoon. Finnairin lennoilla matkustajat voivat olla huoleti, sillä:

”if you begin to feel ill, don’t worry. On Finnair flights there will always be a Finn onboard. Consider that problem solved.”

Pureskellessani näitä Stubbin viisaita sanoja, nostin katseeni hetkeksi ylös ja tarkkailin hetken aikaa lähiympäristöäni. Mies, joka oli tyylikkäästi somistanut valkoiset kangashousunsa punaviinitahroilla, oli taas kerran noussut ylös penkiltään. Tällä kertaa kuitenkin muussa kuin viinanhakutarkoituksessa, nimittäin auttamaan mustat saappaat naisystävänsä jalkaan. Mikäli mahdollista, tämä kyseinen nainen oli vielä miestäänkin kovemmassa humalassa. Kenkien jalkaan survomisesta kehkeytyikin varsinainen näytelmä, jota puoli lentokoneellista seurasi huvittuneena. Siinä sitten tätä miehen survomista ja naisen hervotonta kikatusta seuratessa toistelin mielessäni Stubbin sanoja: a Finn onboard = problem solved. Toden totta, näinhän se menee. Tämäkin episodi oli vain jälleen yksi osoitus suomalaisten kyvystä ratkoa ongelmia luovasti. Mutta ei pelkästään luovasti, vaan myös tyylikkäästi: tukevassa humalassa, dekadentit punaviinitahrat housuilla. Toivottavasti myös tämä suomalaisille luonteenomainen piirre saa ansaitsemansa huomion seuraavan brändityöryhmän loppuraportissa.