Erimielisyydet, kamppailut ja vastakkainasettelut ovat olennainen osa politiikkaa ja ihmiselämää. Meistä jokainen pyrkii toteuttamaan omia intressejään tavailla tai toisella, ja usein törmäykset toisten ihmisten intressien kanssa ovat väistämättömiä. Mikäli nämä yhteentörmäykset ovat luonteeltaan sellaisia, että yhden mahdollisuus toteuttaa intressejään estää toista saavuttamasta omiaan, on joko aloitettava neuvottelut (keskustelemalla) tai ryhdyttävä tappelemaan. Demokratia perustuu pääsääntöisesti ensimmäiseen tapaan ratkoa konfliktit. Siinä pyritään rajoittamaan konfliktia keskusteluin ja neuvotteluin.
Demokratia ei voi toimia kunnolla, mikäli keskusteluyhteys eriävien intressien välillä ei onnistu. Tällöin konfliktit eskaloituvat helposti tappeluiksi, pahimmillaan sodiksi. Suomessa emme sentään ole vielä sodan partaalla, mutta poliittinen keskustelukulttuurimme on kuitenkin voimakkaasti polarisoitunut viime aikoina. Näkyvimpänä osoituksena tästä trendistä ovat olleet keskustelut homojen oikeuksista ja maahanmuutosta. Molemmissa tapauksissa aito keskusteluyhteys eri leirien välillä on katkennut ja jäljelle on jäänyt vain ”poteroista ampuminen”, jossa kumpikaan osapuoli ei yritä ymmärtää toisen näkökulmia, saati tulla vastaan omissa vaatimuksissaan.
Poliittisten keskustelujen polarisoituminen siihen pisteeseen, jossa keskusteluyhteys vastapooliin katkeaa, on tyypillistä Yhdysvaltojen politiikalle. Tälläkin hetkellä USA on niin jyrkästi jakautunut kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin, että molemmilla leireillä on jopa omat televisiokanavansa, jotka syöltävät uutisia myöten vain oman ideologiansa mukaista informaatiota. Tämän seurauksena molempien leirien todellisuuskäsitykset ovat suppistuneet, koska pahimmillaan he eivät edes tunne toistensa argumentteja, tai tuntevat niistä vain ideologisesti värittyneet versiot. Tällöin konfliktien eskaloituminen on aina vaarana, sillä jos vastustajan (adversary) kanssa ei pystytä keskustelemaan, on seurauksena usein vastustajan demonisointi ja asteittainen muuttuminen viholliseksi (enemy).
Tusconissa Arizonan ampumavälikohtauksen uhreille pitämässään muistopuheessa Barack Obama nosti esiin tämän vaikean ongelman. Kauniissa ja viisaassa puheessaan hän toivoi muutosta keskustelukulttuuriin, joka on jo repinyt kansakunnan kahtia:
“But at a time when our discourse has become so sharply polarized - at a time when we are far too eager to lay the blame for all that ails the world at the feet of those who think differently than we do - it's important for us to pause for a moment and make sure that we are talking with each other in a way that heals, not a way that wounds.”
Näin puhuu todellinen valtiomies. Vaikeana hetkenä hän ei syyllisty halpahintaiseen pisteiden keruuseen tai etsimään vikoja vastustajasta, vaan pyrkii yhdistämään kansakunnan. On erittäin vaikea kuvitella ketään suomalaista poliitikkoa, joka kriisin hetkellä pystyisi tällaiseen moraaliseen johtajuuteen. Onko kukaan poliitikoistamme noussut näyttävästi esiin puolustamaan maahanmuuttajien, romaanikerjäläisten tai homojen (ihmis)oikeuksia tai edes vaatinut vastapuolen ihmisarvon kunnioittamista? Ainakin minä muistan vain paperilta haisevia virkamiespuheita pykälistä, direktiiveistä, sopimuksista ja perustettavista työryhmistä.
Toinen tärkeä Obaman puheessa korostunut näkökulma oli se, että hyvässä keskustelussa molemmat osapuolet ovat valmiita oppimaan toisiltaan ja laajentamaan moraalista mielikuvistustaan. Nämä tekijät ovat myös niin kutsutun deliberatiivisen demokratian kulmakiviä. Yksinkertaistettuna deliberaatio viittaa mahdollisuuteen synnyttää keskusteluissa jotain uutta, kuten uusia tulkintoja ja käsityksiä. Sen tarkoituksena on tuottaa järkeviä, hyvin asioihin perehtyneitä mielipiteitä, jossa osallistujat ovat valmiita arvioimaan uudelleen tärkeinä pitämiään asioita keskustelussa syntyneen uuden informaation valossa. Onnistuneen deliberaation seurauksena yksilöt voivat laajentaa näkemyksiään henkilökohtaisia ja lähipiiriin rajoittuvia kokemuksia ja intressejä laajemmalle, koska toisenlaisiin ääniin, kokemuksiin ja näkemyksiin törmääminen auttaa arvioimaan laajemmin niin omia kuin toistenkin käsityksiä ja mielipiteitä. Se mahdollistaa monipuolisen todellisuuskäsityksen syntymisen keskusteluun osallistujille, jonka myötä myös sen pohtiminen, miten asiat voisivat olla, tai miten niiden pitäisi olla, helpottuu. Obaman sanoin:
“As we discuss these issues, let each of us do so with a good dose of humility. Rather than pointing fingers or assigning blame, let us use this occasion to expand our moral imaginations, to listen to each other more carefully, to sharpen our instincts for empathy, and remind ourselves of all the ways our hopes and dreams are bound together.”
Niin liikuttunut kuin Obaman puheesta olinkin, en voinut olla kysymättä itseltäni, uskonko todella tällaisen keskustelukulttuurin syntymisen mahdollisuuteen. Siis sellaisen keskustelukulttuurin, jossa ihmiset ovat valmiita keskustelemaan ja väittelemään asioista sivistyneesti, oppimaan toisiltaan ja siten laajentamaan näkemyksiään todellisuudesta. Enpä tiedä. Ainakin minun on vaikea yrittää ymmärtää tai ottaa oppia ihmisiltä, jotka ajattelevat suppeasti, ajavat vain omaa etuaan tai esittävät varmoja mielipiteitä heikoin perustiedoin (monestihan juuri kaikista tietämättömimmillä on kaikista varmimmat mielipiteet). Sen vuoksi pyrin jättämään keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kokonaan väliin. Paljon mieluummin istun koneen ääreen ja kirjoitan blogia. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö näkisi pyrkimistä kohti ideaalia tärkeänä. Ehkä joskus, ehkä vuonna 3011 se onkin todellisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti