Rahat ja henki

Mandatumin ”rahat ja henki” -mainoskampanja oli viime syksyn parasta antia. Siinä naapurin Markun näköinen mies on syystä tai toisesta päätynyt taivaan portille, jossa häntä odottaa valkeaan pukuun pukeutunut parrakas mies. Parrakas mies pyörittelee kädessään kolikkoa ja esittelee Markulle sen molempia puolia:

”Tässä on elämä: arvo ja ihminen, raha ja henki. Kumman valitset?”

Markku empii ja empii. Lopulta hän sanoo hieman änkyttäen, että eihän tohon voi vastata. Siihen parrakas mies toteaa tyytyväisenä:

”Oikea vastaus. Hyvään elämään tarvitaan molemmat.”

Seuraa hetken hiljaisuus, jonka jälkeen ruudulle ilmestyy teksti:

”Mandatum, rahat ja henki.”

Kovaa peliä Bostonissa. Tulee melkein ikävä vanhanliiton maantierosvoja, jotka ainakin legendan mukaan jättivät mahdollisuuden valita rahojen ja hengen välillä. Nykypankeille tämä kuitenkaan ei riitä. Ne haluavat sekä rahat että hengen, molemmat hyvän elämän edellytykset.

Rahat ja henki lähtivät aika monelta ihmiseltä finanssikuplan puhjettua. Pankit, sijoituspankit, rahoitusyhtiöt, vakuutusyhtiöt ja muut vastaavat finanssisektorin toimijat ovat luonnollisesti tarinan pahimmat konnat. Heillä homma lähti pahiten käsistä, josta omaa tarinaansa kertoo se, että vuosien 2002 ja 2008 välisenä aikana fiktiivisten finanssituotteiden (pörssi)arvo kaksinkertaistui 80 000 miljardista 160 000 miljardiin dollariin ollen lopulta noin kolmannes koko maailman BKT:stä. Esimerkiksi Islannin sijoituspankkien hallussa olleiden finanssituotteiden pörssiarvo oli parhaimmillaan noin kymmenkertainen (100 miljardia dollaria) maan BKT:hen verrattuna. Tällaisia lukuja katsoessa ei tarvitse olla Paul Krugman ymmärtääkseen että jotain oli (on) pahasti pielessä.

Tämän ja monta muuta tuttua tarinaa finanssikriisistä kertoo tuore dokumenttielokuva Inside Job, jonka Suomen ensiesitystä olin seuraamassa reilu viikko sitten Doc Point – festivaaleilla. Itse dokumentin perustarina ahneista ja moraalinsa menettäneistä finanssisektorin toimijoista, laman syistä ja seurauksista, sekä hampaattomista poliitikoista on tuhanteen kertaan kuultu. Sen sijaan se, kuinka syvälle yhteiskunnan rakenteisiin finanssisektori pääsi Yhdysvalloissa vaikuttamaan, oli ainakin minulle uutta tietoa. Dokumentin antaman kuvan mukaan suuret rahoitusyhtiöt, kuten Goldman Sachs ja Lehman Brothers, tekivät käytännössä mitä lystäsivät koko Bushin valtakauden ajan. Ne ajoivat läpi haluamansa talouden sääntelyn purkamiset, leipoivat yliopistojen parhaat professorit julistamaan omaa ilosanomaansa ja istuttivat omat miehensä talouspolitiikan merkityksellisimmille paikoille.

Varsinkin korruption ulottuminen yliopistoihin saakka oli järkyttävää seurattavaa. Dokumentissa vierailtiin muun muassa Harvardin yliopiston talouspäällikön luona, jolta haastattelija tivasi kantaa Harvard Business Schoolin professoreiden bisneskytkyihin. Haastattelija halusi tietää, miten Harvard suhtautuu siihen, että selvitysten perusteella suurin osa Business Schoolin professoreista on saanut miljoonien dollareiden konsultointipalkkioita finanssikriisin superkonnilta (AIG, Lehman Brothers, Goldman Sachs, J.P. Morgan ym.). Ensin talouspäällikkö halusi kuitata asian käden heilautuksella. Hänen mielestään kysymys oli niin irrelevantti, ettei siitä ole tarvetta edes keskustella. Sen jälkeen haastattelija kysyi talouspäälliköltä, että jos asia on kerran niin merkityksetön, niin hyväksyisikö Harvard sitten sen, että kaikki lääketieteen professorit olisivat korviaan myöten sidoksissa suuriin lääkefirmoihin. Hän jatkoi vielä, että eikö tämä saattaisi vaikuttaa heidän opetuksensa puolueettomuuteen. Tähän talouspäällikkö vastasi, että kyse ei ole aivan samasta asiasta, mutta ei keksinyt yhtään argumenttia väitteensä tueksi. Otos päättyi talouspäällikön vaivaannuttavaan muminaan ja alas painettuun katseeseen.

Korruption laajuuden lisäksi Inside Jobin pääsanoma oli se, että oikeastaan mikään finanssikriisin aiheuttaneista syistä ei ole poistunut. Toki muutamat isot firmat ovat kaatuneet, mutta suurimmat pelurit avainhenkilöitä myöten ovat yhä mukana pelissä. Vanhan meiningin jatkumisesta saatiinkin jo esimakua tällä viikolla, kun useat Wall Streetin toimijat ilmoittivat suurimmista bonuksista pariin vuoteen. Sen lisäksi sekä Yhdysvaltojen keskuspankki että Obaman hallinto ovat yhä samojen vanhojen finanssikriisissä ryvettyneiden konnien käsissä. Niminä esiin nostettiin muun muassa nykyinen valtiovarainministeri Timothy Geitner, Harvardin rehtori Larry Summers ja FED:n puheenjohtaja Ben Bernanke. Dokumentin mukaan mikään ei muutu Yhdysvalloissa ennen kuin edellä mainittujen herrojen kaltaiset korruptoituneet suuret pelurit saadaan kitkettyä pois järjestelmästä.

Dokumentin tekijöiden kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että Yhdysvaltojen ja monen muunkin maan taloudelliset ja poliittiset järjestelmät kaipaisivat suuren luokan valkopesua. Mitä nopeammin kaikki likaiset ja korruptoituneet henkilöt saadaan pois merkkipaikoilta, sen parempi ilman muuta. Mutta ”likaisten” henkilöiden vaihtaminen ”puhtaisiin” on vain osaratkaisu, joka ei tarjoa vastausta suuriin rakenteellisiin ongelmiin. Henkilöiden vaihtamisen sijaan tulisikin keskittyä siihen, kuinka kapitalismi voitaisiin kokonaan jättää historiaan mahdollisimman nopealla aikataululla. Nykymuodossaan kapitalismi ei tarjoa mitään tulevaisuuden perspektiiviä - lukuun ottamatta elämän jatkuvaa kurjistumista ja alati pahenevaa kriisiä, joka kulkee yhä pitempien taantumien ja lyhyiden elpymisien kautta. Viimeiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että kapitalismi elää kriiseistä. Se tekee poikkeustilasta normin.

Lisäksi jokaisen 1+1=2 tyyppisiin laskutoimituksiin pystyvän ihmisen luulisi ymmärtävän sen, että loputtomaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä on utopia par excellence. Talouskasvu tarkoittaa aina luonnonresurssien intensiivisempää ja laajempaa hyväksikäyttöä, joten on itsestään selvää, että kasvun rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Maapallo ei voi kantaa päällään yhdeksää miljardia autolla ajavaa lihaa syövää ihmistä. Se on fakta. Kysykää vaikka häkkikanalta, joka ei tyytyväisenä siemeniä nokkiessaan ymmärtänyt, että vielä on koittava päivä, jolloin kirves heilahtaa ja kaula katkeaa.

Monista ansioistaan huolimatta minua jäi siis harmittamaan Inside Jobin kritiikin pinnallisuus. Sen ohella dokumentin selvänä puutteena voi pitää michaelmooremaista mustavalkoisuutta. Ihmiset jaetaan dokumentissa tarkkarajaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Hyvikset ovat pyhimyksiä, jotka näkivät armageddonin saapumisen jo kauan aikaa sitten. Pahikset ovat paholaisia, lucifereita, joiden jokainen toimi oli valjastettu pimeyden valtakunnan asialle. Tällainen demonisointi on hieman vanhanaikaista. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus lukeneet Hannah Arendtin tekstejä pahan banaalisuudesta. Arendtin mukaanhan paha harvoin näyttäytyy sarvipäisen Beelzebubin hahmossa, vaan pikemminkin viiksekkään opistoninsinöörin arkipäiväisessä muodossa. Paha pesii meissä kaikissa ja sen taltuttamiseen tarvitsemme poliittista arviointikykyä, empatian tajua ja esteettisen arvioinnin taitoa.

Monet dokumentissa esitetyt ”hyvät” tyypitkään eivät tarkemmin tarkasteltuna pysy lestissään. Mielestäni pahin huti oli antaa George Sorosille mahdollisuus esiintyä jonkinlaisena finanssimaailman moralisoijana. Soroshan edustaa kaikkein räikeintä taloudellis-spekulatiivista riistoa yhdistettynä sen vastavoimaan, humanitaariseen huoleen kapitalismin katastrofaalisista yhteiskunnallisista seurauksista. Olen täysin samaa mieltä Slavoj Zizekin kanssa siitä, että tämä tekee hänen hahmostaan eettisesti erittäin vastenmielisen. Zizekin sanoin:

”Sorosin jokapäiväinen rutiini on valheen ruumiillistuma: puolet hänen työajastaan on omistettu taloudelliselle spekulaatiolle ja toinen puoli ”humanitaarisille” toimille, jotka viime kädessä taistelevat hänen oman taloudellisen spekulaationsa seurauksia vastaan.”

Sorosin kaltaiset hahmot ovat ideologisesti paljon vaarallisempia kuin markkinoilla toimivat suorat ja häikäilemättömät voitonkerääjät, koska häikäilemättömät voitonkerääjät saavat ihmiset paremmin tietoisiksi siitä, millaisia voitonkerääjät todella ovat, kun taas ”hyvät” voitonkerääjät saavat ihmiset vain hämmennyksiin.

Itse asiassa Sorosin voisi helposti kuvitella Mandatumin mainokseen parrakkaan miehen tilalle vippailemaan kolikkoa, hymyilemään ystävällisesti, rupattelemaan tuttavallisesti ja esittämään kryptisiä kysymyksiä. Hän saattaisi jopa tarjota kupin kahvia ja aloittaa keskustelut Markun Decroissance in Finland teoksen kustantamisesta. Markku olisi tästä ystävällisestä vastaanotosta luonnollisesti aivan innoissaan, mutta vain hetkeä myöhemmin kolikko lennähtäisi ilmaan. Siinä pyörisivät Markun elämän edellytykset: raha ja henki, arvo ja ihminen. Kohta ne kuuluisivat Sorosille.