”Elämme historian syvimmän alennustilan aikaa, törkeän pelkistetyn materialismin, rahan valtakautta – sen materialismin, jonka liejusta ihminen aikaisempina aikakausina on yrittänyt ponnistella ylös, ja osaksi onnistunutkin.”
Näin on kuvannut ajanhenkeä Pentti Linkola esseessään Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä. Karuun tuomioon on helppo yhtyä, sillä elämmehän aikaa, jossa ihmiselämän arvo on typistetty rahan keräämiseen ja kuluttamiseen. Totuus ja kauneus eivät ole muodissa, vaan päivän sanoja ovat lisäarvo, tekniikka, talouskasvu, raha, raha, raha. Kuningas on autokauppias, joka lahjoittaa yliopistolle miljoonan ja vaatii filosofian opetusta lakkautettavaksi. Rehtorit ja professorit nyökyttelevät avuttomina vieressä. Tämä kertoo kaiken ajastamme. Jos tästä historian lopun ilmapiiristä voi löytää jotakin myönteistä, niin se on rehellisyys. Ollaan avoimesti ahneita.
Romaanitaiteen puolella Michel Houellebecq on kuvannut zeitgeistiamme ehkä tarkemmin kuin kukaan toinen. Etenkin hänen teoksensa Oikeus nautintoon on yksi aikamme älykkäimmistä kulutusyhteiskunnan kaunokirjallisista tutkielmista. Tommi Melenderin sanoin:
”Se tekee globalisaatiolle saman, minkä George Orwell teki totalitarismille Vuonna 1984:ssa. Tämän päivän Isoveli ei nimittäin ole keskitetty puoluelähtöinen valtakoneisto, vaan yli rajojen toimiva kasvoton markkinatalousjärjestelmä.”
Houellebecqin vahvuus on hänen uskalluksensa katsoa ihmistä alhaisimmillaan ja alastomimmillaan: katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Hän ei ironisoi tai poseeraa. Hän lyö lukijoitaan todellisuudella päin kasvoja.
Televisiotaiteen puolella viime syksyn suosikkisarjani, Miljonääriäidit, tarjosi lähes yhtä osuvan kuvauksen ajastamme. Ohjelmassa seurattiin miljonääriäitien, Marian ja Niinan, arkea ja juhlaa, joka koostui pääasiassa erilaisista kulutussuoritteista. Shoppailu muodosti niin suuren osan heidän elämästään, että heitä saattaa hyvin luonnehtia termillä kulutususkovainen. Uskovaisuudelle ominaiseen tyyliin he luottivat täysin kritiikittömästi kalliiden brändien autuaaksi tekevään voimaan. He keskustelivat brändeistä koko ajan ja kävivät tasaisin väliajoin palvomassa niitä eri merkkiliikkeissä. Aina heidän ei tarvinnut edes ostaa mitään, sillä eihän kristitynkään odoteta jättävän almua joka messussa. Heidän uskoaan ei horjuttanut edes se, että yhdessä jaksossa he olivat juoneet jotain keskihintaista cavaa kalliin suosikkishampanjansa sijaan, huomaamatta mitään eroa. Seuraavana päivänä tapahtumalle hieman naureskeltiin, mutta lopulta hiipivä epäily (onko jumalaa olemassa sittenkään?) hukutettiin lukuisiin uusiin palvontamenoihin ja hartaushetkiin merkkiliikkeissä, joiden vieraskielisiä nimiä Maria ja Nina eivät osanneet edes ääntää.
Miljonääriäidit oli pyritty tekemään ironisessa sävyssä, jota alleviivattiin Mikael Hytösen sarkastisilla välihuomioilla. Sen kuvaama maailma oli kuitenkin niin alaston totuus aikamme tyhjyydestä, että ironia menetti täysin tehonsa. Mikael Hytösenkin välikommentit kuulostivat lähinnä kateellisen panettelulta, etenkin kun muisteli hänen taustaansa yhtenä pääosan esittäjistä shoppailupornografisessa Sillä silmällä -ohjelmassa. Varmasti myös moni kotikatsomoissa tunsi tarvetta kritisoida Marian ja Ninan kulutuspalvontaa. Harva vain huomasi tuijottavansa oman elämänsä peilikuvaa, vain sillä erotuksella, että Hullujen Päivien –katalogit olivat Marialla ja Ninalla vaihtuneet Gucciin ja Dolce & Gabbanaan. Ero keskiluokkaisen rahvaan ja rikkaan rahvaan välillä on vain rahan määrässä, sillä intressit ovat samat (Linkola):
”- - oma napa, omat kakarat, puoliso ja pari kaveria, viikonlopun kevyet huvit, siinä maailma. Ja tavaraa korviin saakka. Muu ei kuulu meille. Herrat hoitaa. Ja palkaksi herroja vihataan.”
Marian ja Ninan halu kuluttaa osoittautui sarjassa kyltymättömäksi. Tässä mielessä he ovat kapitalistisen aikamme mallioppilaita, sillä kaikki tarpeet tyydytettyäänkin he jatkoivat kuluttamista. Tähänhän loputtomaan talouskasvuun uskovien yhteiskuntiemme toiminta juuri perustuu. Jotta kilpailu voisi jatkua, on halun kasvettava, laajennuttava ja ahmaistava ihmisten elämä lopulta kokonaan. Marian ja Ninan elämän halu oli jo ahmaissut. Isoveli luonnollisesti kiittää.
Mariaa ja Ninaa seuratessa ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi vanhan rahan edustajat pitävät uusrikkaita (nouveau riche) alempiarvoisena sakkina. Ratkaiseva tekijä on suhtautuminen sivistykseen. Vanhan rahan piirissä sivistystä on perinteisesti pidetty kunniassa, kun taas Marian ja Ninan kaltaiset uusrikkaat ovat sitä lähinnä halveksuneet (näin väittäessäni turvaudun totta kai kärjistykseen, mutta uskon jokaisen vähänkään sivistyneen ihmisen tietävän mistä puhun). Tästä erosta tekee ratkaisevan se, että siinä missä rahvas tuijottaa vain omaa napaansa, on sivistyneen ihmisen näköpiiri aina suunnattuna omaa itseä ja omaa perhekuntaa laajempiin ympyröihin.
Uskokaan tai älkää, meilläkin Suomessa oli aikanaan tällainen ”sivistysporvaristo”, joka suuntasi energiansa korkeakulttuurin luomiseen ja ylläpitoon sekä aatteelliseen toimintaan, jonka toimintakenttänä toimi kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta. Tämä porukka oli sisäistänyt elämänsä arvoiksi henkisen kulttuurin, kauneuden ja tyylin, sosiaalisen vastuuntunnon ja lähimmäisen rakkauden. Joka käänteessä se pyrki eettisesti ympäristöä paremmaksi, jotta ympäristö seuraisi perässä. Ehdottomia arvoja olivat myös hienotunteisuus ja hyvät tavat, joihin kuului, että rahasta ei ikinä sopinut puhua. Ylimääräinen raha, jos sitä oli, oli käytettävä kulttuurin tukemiseen ja hyväntekeväisyyteen. Resursseihin nähden sivistyneistöperheiden kulutustaso oli alhainen, jopa askeettinen. (Linkola 2004, 238.)
Sivistyneistö arvoineen on jo ajat sitten potkittu maan rakoon. Tilalle on nostettu uudet idolit à la Maria ja Nina, Nokian rihkamakauppiaat, Sarasvuo, Nalle, autokauppias Kyösti Laakkonen, Kyösti Kakkonen ja Toivo ”Topi” Sukari. Voi luoja! Tätä pumppernikkeleiden, huiskujen ja ilmapallojen kaupustelijoiden listaa katsoessa, ajatus maailmanlopusta ei sittenkään tunnu niin huonolta vaihtoehdolta.
PS. Maailmantuskaan lohtua saattavat tuoda seuraavat tässä tekstissä siteeratut teokset:
Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa (erityisesti esseet Alennuksen aika ja Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä ovat täyttä dynamiittia)
Michel Houellebecq: koko tuotanto (erityisesti Oikeus nautintoon, Mahdollinen saari ja Alkeishiukkaset)
Tommi Melender: koko tuotanto (tässä siteerattu esseekokoelmaa Kuka nauttii eniten)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti