Kuinka komission puheenjohtaja tulisi valita?

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa "Kärkiehdokkaat tylsistyttävät EU:ta" (25.6.) väitettiin, että kärkiehdokkaiden lanseeraaminen Euroopan parlamentin vaaleihin on lukinnut komission puheenjohtajan valinnan tavalla, jota kukaan ei nähnyt etukäteen. Lisäksi kirjoituksessa ollaan huolissaan siitä, että menetelmä lisää Euroopan parlamentin, eurooppalaisten kattopuolueiden ja eurovaalien valtaa vaikuttaa komission puheenjohtajan valintaa tavalla, joka ei ole sopusoinnussa EU:n nykyisten perussopimusten kanssa.

Molemmat väitteet voidaan kyseenalaistaa. Ensinnäkin se, ettei kukaan nähnyt kärkiehdokkaiden nimittämisen vaikutuksia etukäteen, on erikoinen väite, sillä mahdollisuus vaikuttaa äänellään komission puheenjohtajan valintaan oli yksi koko Euroopan parlamentin äänestysaktiivisuuskampanjan kärkiteemoista ja muutenkin näyttävästi esillä eurooppalaisessa keskustelussa. Saiko se ihmisiä uurnille tai vaikuttiko se monenkaan äänestyspäätökseen, on sitten täysin eri kysymys, jota on toki pohdittava huolellisesti. Fakta on kuitenkin, että EU-politiikka tarvitsee näkyvämpiä kasvoja ja selvempiä vastakkainasetteluja ollakseen keskivertoäänestäjälle nykyistä kiinnostavampaa.

Toiseksi on hyvä muistaa, että vaikkei pääehdokasmenettelyä olekaan suoraan kirjattu mihinkään EU-sopimukseen, Lissabonin sopimuksessa kuitenkin todetaan, että Eurooppa-neuvoston tulee ottaa puheenjohtajaehdotuksessaan huomioon Euroopan parlamentin vaalit, ja Euroopan parlamentti valitsee tai jättää valitsematta tämän ehdokkaan jäsentensä enemmistöllä. Jo tämä muotoilu antaa parlamentille ja eurooppalaisille kattopuolueille aiempia vaaleja vahvemman mandaatin osallistua komission puheenjohtajan valintaan. Myös kärkiehdokkaiden nimittäminen oli tämän mandaatin rajoissa.

Sen vuoksi olisikin kiinnostavaa tietää, mikä olisi Helsingin Sanomien mielestä demokraattisempi tapa valita komission puheenjohtaja, kuin antaa kansalaisten vaikuttaa päätökseen äänestämällä? Oliko aiempi valintatapa, jossa valtioiden päämiehet valitsivat puheenjohtajan neuvottelemalla suljettujen ovien takana jotenkin huomattavasti kärkiehdokasmenettelyä parempi?

Tarvitsemme uusia luovia tapoja EU:n demokratian kehittämiseksi. Kysymys on samalla totta kai myös siitä, minkälaista suuntaa toivomme integraatiolle. Kärkiehdokaskokeilun onnistuneisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni paluu Lissabonin sopimusta edeltäneisiin toimintatapoihin olisi askel väärään suuntaan. 

Yhteismarkkinoihin ei voi rakastua

Välillä toivoo, että kaikki keskustelut Eurooppa-politiikasta olisivat yhtä sivistyneitä, historiatietoisia ja tyylikkäästi kriittisiä, kuin belgialaisen Philippe de Schoutheeten esseekirja Kaikkien Eurooppa. Se on hieno pieni kirja, josta kuultaa läpi kirjoittajan vankka kokemus ja syvällinen oppineisuus. Sitä lukiessa tekee mieli laittaa puku päälle, klassista musiikkia soimaan ja ottaa lasillinen hyvää kuohuviiniä.

Mutta koska arkiset keskustelut EU-politiikasta ovat todellisuudessa hyvin kaukana tästä, linjaa Schoutheetekin jo kirjansa johdannossa, ettei pyri saamaan kirjallaan ketään vakuuttuneeksi mistään, koska vain jo valmiiksi vakuuttuneet voidaan saada vakuuttuneiksi. Hän pyrkii saamaan lukijat ajattelemaan itse ja auttaa ymmärtämään.

Se on hyvä ja realistinen lähtökohta, joka tosin perustuu valitettavaan tosiasiaan, että vain hyvin pieni osa ihmisistä on valmiita muuttamaan käsitystään asioista faktojen muuttuessa. Itsenäiseen analyyttiseen ajatteluun kykeneville Kaikkien Eurooppa tarjoaa kuitenkin paljon hyviä suuntaviivoja Euroopan integraation historian ja nykyisyyden hahmottamiseen. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä Schoutheetellä on sanottavaa Euroopan integraation keinojen ja päämäärien välisen suhteesta. Vaikka kirja on julkaistu jo yli 15 vuotta sitten, nämä pohdinnat ovat nyt ajankohtaisempia kuin ehkä koskaan ennen.

Mikä on Eurooppa-projektin perimmäinen päämäärä? Mikä on se malli, jota kohti kuljemme? Mille tasolle asetamme tavoitteemme? Nämä ovat Schoutheeten mielestä niitä perimmäisiä kysymyksiä Euroopan rakentamisen päämääristä, joita jäsenvaltiot ovat vältelleet jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. On ehkä pelätty, että päämäärien ja tarkoituksenmukaisuuden esille ottaminen johtaisi vain osapuolten välisiin turhiin ja ratkaisemattomiin keskusteluihin, niin kuin on usein käynytkin. Tai sitten on vain hiljaisesti hyväksytty se, että luomalla instituutioita ja syventämällä integraatiota pienin askelin ilman kauaskantoisia näkymiä, on päästy helpommin eteenpäin.

Tällä lähestymistavalla on kuitenkin ollut poliittinen hintansa. Schoutheete kirjoittaa:

”Kun tavoitteet on piilotettu ja keskitytty välineisiin, on Eurooppa-hanke jäänyt ilman oikeutusta, toisin sanoen ilman eräänlaista lainmukaisuutta. Politiikan taitoihin kuuluu sovittaa keinot tavoiteltavien päämäärien mukaisiksi. Demokratiassa on oleellista, että päämäärät tunnetaan ja hyväksytään. Miten ne voidaan hyväksyä, jos niistä ei puhuta?”

EU:n perustajaisillä – Monnet, Spinelli, Schumann etc. – oli vielä mielessään haaveiden, lennokkaiden ajatusten, suurten suunnitelmien ja suurten tavoitteiden Eurooppa, mutta se on aikaa sitten työnnetty syrjään. Jäljelle on jäänyt vain säännösten ja direktiivien sekä monimutkaisten menettelytapojen Eurooppa. Schoutheete kuvaa sitä teknokraattien ja yritysjohtajien Euroopaksi. Tässä teknokraattien ja yritysjohtajien Euroopassa on tärkeää se miten tehdään, muttei miksi tehdään. Siksi siitä on tullut hanke, jolta puuttuu sekä selkeä poliittinen oikeutus että liikkeelle panevat myytit, tunteet ja innostus.

Menettelytapojen ja säännösten tekninen Eurooppa voidaan joko hyväksyä tai hylätä, mutta kuten Jacques Delors on todennut, yhteismarkkinoihin ei voi rakastua. Jos syyt liittyä yhteen – arvot, ideologiat ja kuvitelmat – puuttuvat, voi olla että se aika, jolloin haitat ohittavat edut ihmisten mielissä, on lähempänä kuin uskommekaan. Sen vuoksi Euroopan tulevaisuuden kannalta olisi erittäin tärkeää muistaa, että markkinat, politiikat ja erilaiset yhteistyömuodot ovat pelkkiä keinoja. Samoin kuin ulkopolitiikka ja raha. Oleellista on se, mihin tavoitteisiin niitä käytetään. Niin kauan kuin tavoitteet eivät ole selvät, päämäärien ja keinojen, tavoitteiden ja välineiden merkitys pysyy hämäränä.

Schoutheete muistuttaa, että ilman tulevaisuuden näkymiä ei ole strategiaa. Se pitää paikkansa yhtä lailla poliittisiin hankkeisiin kuin teollisiin tai kaupallisiin yrityksiin nähden. Selkeään yhteiseen näkemykseen nojautuva yritys toimii aina pikemminkin tulevaisuuden eteenpäin vetämänä kuin menneisyyden eteenpäin työntämänä. Euroopan integraatiokin oli alun alkaen pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen suuntautunut projekti. Uutuus, jonka Schumanin ja Monnet’n ehdotukset toivat ajatukseen Euroopasta, joka on syntynyt yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja historiasta, oli sen toimintaan, eli tulevaisuuteen tähtäävä rakenne.  Nyt tuo suunta ja yhteinen näkemys tuntuvat olevan pahasti hukassa.

Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan rakentaminen merkitsee jatkossakin taloudellisia päämääriä ja aineellisia arvoja, kuten teollisuutta, maataloutta, kalastusta, energiaa, kommunikaatiota ja tutkimusta. Mutta alusta saakka integraatio on tarkoittanut myös aineettomia arvoja, kuten rauhaa, turvallisuutta, solidaarisuutta, demokratiaa, erilaisuuden kunnioitusta ja subsidiariteettia. Eri yhteiskuntamallit eroavat toisistaan pääasiassa siinä, että luovat erilaisia suhteita ihmisen ja yhteisön, yksityisen ja yleisen edun välille. Tässä suhteessa eurooppalainen malli, vaikka erot ovat suuria myös mantereen sisällä, eroaa ratkaisevasti Aasian maiden, islamilaisen maailman tai afrikkalaisen yhteiskunnan mallista. Se eroaa myös amerikkalaisesta mallista solidaarisuudelle ja sosiaaliturvalle annetun painoarvon suhteen.

Muuttaessaan Euroopan talousyhteisön Euroopan unioniksi Maastrichtin sopimus muistutti meitä siitä alkuperäisestä pyrkimyksestä, että Euroopan integraatiossa on kyse muustakin kuin aineellisista arvoista. Jostain syystä tämä suuntaus ja nämä ylevät, mutta ajattomat, päämäärät ovat sittemmin jääneet liian vähälle huomiolle. Ehkä ne mielletään jo joko saavutetuiksi tai sitten toisarvoisiksi. Minusta ne kuitenkin ovat yhä oleellisia. Ilman niitä EU on kuin ruumis ilman henkeä ja sielua. Jos haluaa elegantin muistutuksen tästä, kannattaa lukea Philippe de Schoutheeten Kaikkien Eurooppa.

Kohti demokraattista elämäntapaa

Jos mielipidetiedustelun tekijä soittaisi minulle ja kysyisi, mikä motivoi sinua osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaisin merkityksellinen tavoite, mukava porukka ja mahdollisuus vaikuttaa ­– tässä järjestyksessä. Miksi? Annan konkreettisen esimerkin omasta elämästäni.

Olen pelannut jalkapalloa lähes parikymmentä vuotta ja kun vuonna 2009 muutin Helsinkiin, huomasin olevani jälleen kerran joukkuetta vailla. Ryhdyin ottamaan selvää mahdollisista vaihtoehdoista ja varsin pian löysinkin erään tuttavan kautta joukkueen, joka etsi lisäpelaajia. Pelasin tuossa joukkueessa yhden kauden, mutta en oikein missään vaiheessa tuntenut itseäni osaksi porukkaa, vaan pikemminkin "palkkasoturiksi", joka tulee peleihin hoitamaan hommansa ja häviää sen jälkeen jälkiä jättämättä. Muut joukkueen pelaajat olivat tunteneet toisensa vuosikausia ja heidän yhteiseen huumoriinsa oli vaikea päästä sisään.

Lopulta syksyllä vuonna 2010 päätin ehdottaa parille hyvälle kaverilleni oman joukkueen perustamista. He innostuivat asiasta, olimmehan nousuhumalassa jo useasti leikitelleet ajatuksella, ja ryhdyimmekin kontaktoimaan vanhoja jalkapallotuttujamme. Lumipallo-otantaa hyödyntäen saimme joukkueellisen pelaajia raavittua kasaan vuoden loppuun mennessä, jonka jälkeen rupesimme selvittämään, mitä palloliiton virallisiin sarjoihin pyrkivältä joukkueelta vaaditaan. Kävi ilmi, ettei meidän ollutkaan taloudellisesti mielekästä perustaa omaa seuraa, vaan liittää joukkueemme osaksi jotain isoa pääkaupunkiseudulla operoivaa seuraa. Siten säästimme huomattavasti perustamis- ja hallintokustannuksia ja pääsimme byrokraattisesti muutenkin helpommalla. Lisäksi osana isoa seuraa saimme Helsingin kaupungilta ilmaisen treenivuoron, josta muuten olisimme joutuneet maksamaan monta sataa euroa vuodessa.

Nyt joukkueemme on ollut pystyssä jo yli kolme vuotta ja toiminta näyttää vakaalta. Uusia kiinnostuneita ilmoittautuu mukaan tasaisin väliajoin ja alusta asti toiminnassa mukana olleet pelaajatkin vaikuttavat sitoutuneilta. Ainut haaste tuntuu olevan se, että niin sanotut "likaiset hommat", kuten treenivuorojen varaus, joukkueen varusteiden hankinta tai pelaamiseen ja oheistoimintaan liittyvistä asioista tiedotus kiinnostaa vain harvoja. Vastuu kasaantuu muutamille aktiiveille, jotka ovat valmiit näkemään vaivan yhteisen hyödyn eteen. Loput poimivat vain rusinat pullasta. Tiedän, että tällainen vastuiden kasaantuminen on yleinen ongelma muussakin seura- ja yhdistystoiminnassa.

Siitä huolimatta joukkueen perustaminen ja pyörittäminen on ollut erittäin voimaannuttava kokemus. Se on opettanut minulle, että pieni innostunut aktiivinen porukka voi saada paljon aikaan, jos vain tavoite koetaan tarpeeksi tärkeäksi. Uhraamalla vähän omasta vapaa-ajastaan yhteisten asioiden hoitamiseen, voi vaikuttaa suoraan monien ihmisten elämään ja saada aikaan hyvää toimintaa erittäin pienin kustannuksin. Tietysti myös tunne, että itse hyötyy aktiivisuudestaan, on tärkeää. Lisäksi olen huomannut, että onnistuneet kokemukset vaikuttamisesta voivat saada aikaan osallistumisen positiivisen kierteen sekä itsessä että lähipiirissä. Olen sittemmin aktivoinut vaikuttamaan monipuolisesti myös kansalaisjärjestötoiminnassa ja jalkapallojoukkueemme pelaajien tyttöystävät ja vaimot päättivät meidän esimerkistämme rohkaistuneena perustaa palloiluringin, joka on pyörinyt nyt jo lähes kaksi vuotta.

Kiteytettynä jalkapalloseuran pyörittäminen on opettanut arvostamaan vapaaehtoistoimintaa aivan uudella tavalla. Vasta tämän kokemuksen myötä ymmärrän, kuinka paljon työtä on vaatinut, jotta kaikki ne juniorijoukkueet, joissa itsekin lapsena palloilin, saattoivat toimia. Se on myös pistänyt miettimään, kuinka monet muut hyvää yhteiskuntaa ylläpitävät toiminnot jäisivät toteutumatta ilman tällaista talkoohenkeä.

Tällaista polkua myös laajempaan yhteiskunnalliseen toimintaan heränneenä en näe demokratiaa pelkkänä hallinto- ja vaalijärjestelmänä, vaan elämäntapana. Minulle demokraattinen kansalaisuus tarkoittaa kaikkia niitä pieniä tai isoja tekoja, palloiluringin pyörittämisestä kansalaisaloitteiden tekemiseen, joilla osallistutaan aktiivisesti yhteisöjen elämään. Totta kai myös vaaleissa äänestäminen on tärkeää, mutta minun käsitykseni demokratiasta ja aktiivisesta kansalaisuudesta lähtee liikkeelle siitä, että demokraattisen kokemuksen on toistuttava myös vaalien välillä. Pelkkä äänestyslipun tiputtaminen uurnaan neljän tai viiden vuoden välein ei sitouta ihmisiä tarpeeksi demokraattiseen elämään. Vasta kun demokratia ymmärretään elämäntapana, jatkuvana prosessina, voivat myös demokraattiset päätöksentekojärjestelmät toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

Jotta tällainen asennemuutos olisi mahdollinen, tulee myös päätöksentekojärjestelmien muuttua vastaamaan uuden ajan vaatimuksia. Äänestämisen rinnalle tarvitaan suorempia ja nopeampia vaikuttamiskeinoja. Vuonna 2012 sekä Suomessa että EU-tasolla käynnistetyt kansalaisaloitemenettelyt olivat askel oikeaan suuntaan, mutta kehityksen ei pidä pysähtyä tähän. Tutkimusten mukaan nuoret eivät ole enää yhtä sitoutuneita perinteiseen puolueiden kautta tapahtuvaan vaikuttamiseen, kuin aiemmat sukupolvet, vaan haluavat vaikuttaa ketterästi, erityisesti verkossa, tärkeäksi kokemiinsa asioihin. Sen vuoksi erilaisia verkko-osallistumisen muotoa, kuten kuulemisia, tulee kehittää ja tiedon avoimuutta lisätä, jotta osallistuminen olisi mahdollisimman helppoa ja motivoivaa myös tuleville diginatiivisukupolville.

Vaikka näenkin uusissa osallistumisen muodoissa, kuten verkkovaikuttamisessa, suuren potentiaalin demokraattisen elämäntavan juurruttamisessa laajempaan osaan väestöä, en silti usko niiden voivan koskaan korvata täysin perinteisiä osallistumisen muotoja. Tarvitsemme jatkossakin aktiivisia kansalaisia keittämään kahvia piiriyhdistyksiin, kirjoittamaan pöytäkirjoja, lähettämään kokouskutsuja, järjestämään ekskursioita, tekemään matkajärjestelyjä ja niin edelleen, koska organisoituneen yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii nopeuden ja helppouden ohella myös jatkuvuutta. Ei jalkapallojoukkuekaan voi toimia pelkästään Facebookissa treeneihin ilmoittautuvien tykkääjien varassa, vaan sen lisäksi tarvitaan ainakin yksi tyyppi joka tuo paikan päälle varustekassin, pumppaa pallot, tekee pelipaitatilaukset ja hoitaa kausi-ilmoittautumisen. Toiminnan jatkuminen vuodesta toiseen edellyttää myös sitoutumista. Näin on mielestäni myös monien muiden yhteiskunnallisten ja yhteisöllisten toimien laita. Osallistumisen tavat ovat eittämättä muutoksessa, mutta eivät ehkä niin perusteellisesti, kuin usein kuvittelemme. 

* Kirjoitus on julkaistu Eurooppalainen Suomi ry:n raporttisarjan 11. julkaisussa huhtikuussa 2014

Lyhyt Eurooppa-aatteen puolustuspuhe

"Ken on elänyt tuon ajan, muistaa, että kaikkien kaupunkien kaduilla julistettiin riemuiten Wilson ihmiskunnan hyväntekijäksi, että entisten vihollismaiden sotilaat syleilivät ja suutelivat toisiaan; ei milloinkaan Eurooppa ollut niin luottavainen, kuin noina rauhan ensimmäisinä päivinä. Sillä nyt vihdoin näytti maan päällä olevan tilaa kauan kaivatulle veljeyden ja oikeamielisyyden valtakunnalle, nyt tai ei milloinkaan oli hetki luoda yhteinen Eurooppa, josta olimme uneksineet. Helvetti oli takanamme, mikäpä saattoi enää uhata? Uusi maailma oli alussaan, ja koska olimme nuoria, ajattelimme; se on oleva meidän maailmamme, jota olemme kaivanneet, parempi ja inhimillisempi maailma."

Stefan Zweig, Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia

Eurovaalien äänestysprosentti oli pettymys sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Se sai opportunistiset euroskeptikot liikkeelle sankoin joukoin julistamaan EU:n rappiota. Heistä yksi oli entinen keskustavaikuttaja ja eurovaaliehdokas Antti Mykkänen, joka antoi padottujen tunteiden purkautua tuoreeltaan Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa. Heti kirjoituksensa alkuun Mykkänen toteaa, ettei enää usko unioniin: "Nyt uskallan sen sanoa, kaksien vaalien jälkeen.", ja jatkaa, "Valtiotieteilijät puhuvat legitimiteettikriisistä silloin, kun jollakin asialla ei ole kansan hyväksyntää. Kun runsaasti alle puolet äänestää vaaleissa, kohdetta ei ihmisten mielissä enää ole."

Epäilemättä eurovaalien alhainen äänestysprosentti oli kova kolaus EU:n hyväksyttävyydelle. Huolimatta ennen näkemättömästä mediarummutuksesta vaalien alla, sitä ennen vuosia jatkuneesta eurokriisiuutisoinnista, laadukkaista ehdokaslistoista (ainakin Suomessa) ja Lissabonin sopimuksen myötä kasvaneesta parlamentin vaikutusvallasta, nukkuvien puolue oli jälleen kerran vaalien suurin voittaja. Tulos jättää paljon pohdittavaa EU:n päättäjille.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että reilun 43 prosentin äänestysaktiivisuus EU:n tasolla tarkoittaisi sitä, ettei kohdetta enää ole ihmisten mielissä. Eihän Yhdysvaltojen kongressin legitiimisyyttäkään kyseenalaisteta, vaikka äänestysprosentit ovat keskimäärin alhaisempia kuin eurovaaleissa. Mykkäsen mukaan mitään ei ole kuitenkaan tehtävissä, vaan on vakavasti pohdittava EU-yhteistyön purkutoimiin ryhtymistä. Hän aloittaisi Euroopan parlamentista: "Kun itse tuote on surkea, kampanjoilla ja propagandalla ei nosteta aktiivisuutta. Keskeinen kysymys kuuluu: tarvitaanko Euroopassa ylipäätään parlamenttia? Välttämättömät asiat hoituisivat valtioiden ja niiden parlamenttien välisinä. Demokratia ja toimeenpanovalta toimisivat edelleen."

Hieman karrikoiden Mykkäsen ratkaisu EU:n legitimiteetin palauttamiseksi on EU-tason demokratian purkaminen ja EU-yhteistyön palauttaminen löyhäksi valtioiden väliseksi yhteistyöksi. Implisiittisesti tämä tarkoittaisi myös talous- ja rahaliitto EMU:n purkamista, koska jo pelkkä yhteinen rahapolitiikka sitoo jäsenmaat niin tiiviisti yhteen, etteivät "välttämättömät asiat" hoidu pelkällä valtioiden välisellä yhteistyöllä, vaan tarvitaan ylikansallisia instituutioita. Ja jos taas ylikansalliselle tasolle luodaan instituutioita, jotka tekevät suoraan kansalaisten elämään vaikuttavia päätöksiä, tarvitaan demokraattista kontrollia. Se taas ei onnistu oikein muuten, kuin luomalla rakenteita, joiden kautta kansalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa harjoitettavaan politiikkaan. Juuri tätä tarkoitusta varten Euroopan parlamentti on aikoinaan luotu: tarjoamaan kansalaisille mahdollisuus vaikuttaa suoraan EU-tasolla harjoitettavaan politiikkaan.

Käytännössä Mykkäsen esittämä vaihtoehto tarkoittaisi peruuttamista vuosikymmeniä taaksepäin. Se on toki mahdollinen suunta Euroopalle, muttei mielestäni toivottava. Itse uskon, että entistä tiiviimpi Euroopan integraatio on paras tapa Euroopan kansoille pärjätä globaalissa kilpailussa ja torjua globaaleja uhkia. Vain yhteistyötä tiivistämällä voimme estää arviolta 1000 miljardin euron vuotuisen verokadon EU:n alueelta. Vain raja-aitoja purkamalla voimme luoda Eurooppaan toimivat digitaaliset sisämarkkinat, jotka joidenkin arvioiden mukaan voisivat kasvattaa EU:n BKT:tä 500 miljardilla vuoteen 2020 mennessä (tämä kasvu siis pelkillä hallinnollisilla uudistuksilla!). Vain tiiviimmän yhteistyön avulla voimme suojella Itämerta ja torjua ilmastonmuutosta. Esimerkkejä ja argumentteja EU:n puolustamiseksi kyllä löytyy, mutta kuinka palauttaa kansalaisten luottamus Eurooppa-projektiin?

Minä en usko Mykkäsen tavoin, että parlamentin lakkauttaminen ja sitä myötä EU-demokratian kaventaminen on ratkaisu, jolla saadaan lisättyä EU:n hyväksyttävyyttä kansalaisten silmissä. Päinvastoin uskon, että vain puuttumalla tosissaan EU:n demokratiavajeeseen voidaan voittaa kansalaisten luottamus. Oli suuri virhe EU-päättäjiltä jättää parlamentti sivuraiteille eurokriisinhallintatoimenpiteistä, koska se vain lisäsi kansalaisten tunnetta, että äänestipä miten vain, tärkeimmät päätökset tehdään kuitenkin suljettujen ovien takana erilaisissa tilapäisinstituutioissa. Yksinkertainen sääntö EU:n kehittämiseksi nykyistä demokraattisemmaksi onkin, että jos EU-tasolla tehdään politiikkaa, sen tulee olla kansalaisten suoraan arvioitavissa EU-tason vaaleissa.

Demokratiatutkimuksen mukaan kansalaisten EU-asioita kohtaan osoittama välinpitämättömyys ei ole ensi sijassa kiinni tiedon puutteesta tai yhteisen eurooppalaisen identiteetin puutteesta, vaan siitä, että EU ei ole tarpeeksi politisoitunut. Omalla äänellä ei koeta olevan merkitystä, koska niukkuuspolitiikan kaltaisia yhteiskunnallisia valintoja ei käsitellä poliittisia asioina, vaan ne esitetään pitkälti asiantuntijoiden tekeminä teknisinä ratkaisuina.  EU-tason poliittisista vaihtoehdoista ei myöskään käydä julkisuudessa tarpeeksi avointa keskustelua. Konfliktien olemassaolo ja monimuotoisuus pitäisi tehdä nykyistä näkyvämmäksi, jos kansalaisten halutaan ottavan aktiivisesti osaa eurooppalaiseen julkiseen elämään. Se on pitkä ja kivinen tie, mutta toimivaa demokratiaa ei rakenneta päivässä.

Lopuksi haluan vielä todeta Mykkäselle, joka kutsuu Eurooppa-aatteen kannattajia "ajatuksiinsa lukkiutuneiksi konservoijiksi", että ainakin minulle Eurooppa-aatteen kannattaminen lähtee siitä, että rauhan ja kestävän kehityksen kaltaisia arvoja on tehokkaampaa edistää yhteistyössä muiden demokraattisten kansallisvaltioiden kanssa kuin yksin. Jos se on sitä kaavoihin kangistuneiden kalkkisten höttöä josta hän puhuu, asetun ilomielin sen kannattajaksi.