Yhteismarkkinoihin ei voi rakastua

Välillä toivoo, että kaikki keskustelut Eurooppa-politiikasta olisivat yhtä sivistyneitä, historiatietoisia ja tyylikkäästi kriittisiä, kuin belgialaisen Philippe de Schoutheeten esseekirja Kaikkien Eurooppa. Se on hieno pieni kirja, josta kuultaa läpi kirjoittajan vankka kokemus ja syvällinen oppineisuus. Sitä lukiessa tekee mieli laittaa puku päälle, klassista musiikkia soimaan ja ottaa lasillinen hyvää kuohuviiniä.

Mutta koska arkiset keskustelut EU-politiikasta ovat todellisuudessa hyvin kaukana tästä, linjaa Schoutheetekin jo kirjansa johdannossa, ettei pyri saamaan kirjallaan ketään vakuuttuneeksi mistään, koska vain jo valmiiksi vakuuttuneet voidaan saada vakuuttuneiksi. Hän pyrkii saamaan lukijat ajattelemaan itse ja auttaa ymmärtämään.

Se on hyvä ja realistinen lähtökohta, joka tosin perustuu valitettavaan tosiasiaan, että vain hyvin pieni osa ihmisistä on valmiita muuttamaan käsitystään asioista faktojen muuttuessa. Itsenäiseen analyyttiseen ajatteluun kykeneville Kaikkien Eurooppa tarjoaa kuitenkin paljon hyviä suuntaviivoja Euroopan integraation historian ja nykyisyyden hahmottamiseen. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä Schoutheetellä on sanottavaa Euroopan integraation keinojen ja päämäärien välisen suhteesta. Vaikka kirja on julkaistu jo yli 15 vuotta sitten, nämä pohdinnat ovat nyt ajankohtaisempia kuin ehkä koskaan ennen.

Mikä on Eurooppa-projektin perimmäinen päämäärä? Mikä on se malli, jota kohti kuljemme? Mille tasolle asetamme tavoitteemme? Nämä ovat Schoutheeten mielestä niitä perimmäisiä kysymyksiä Euroopan rakentamisen päämääristä, joita jäsenvaltiot ovat vältelleet jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. On ehkä pelätty, että päämäärien ja tarkoituksenmukaisuuden esille ottaminen johtaisi vain osapuolten välisiin turhiin ja ratkaisemattomiin keskusteluihin, niin kuin on usein käynytkin. Tai sitten on vain hiljaisesti hyväksytty se, että luomalla instituutioita ja syventämällä integraatiota pienin askelin ilman kauaskantoisia näkymiä, on päästy helpommin eteenpäin.

Tällä lähestymistavalla on kuitenkin ollut poliittinen hintansa. Schoutheete kirjoittaa:

”Kun tavoitteet on piilotettu ja keskitytty välineisiin, on Eurooppa-hanke jäänyt ilman oikeutusta, toisin sanoen ilman eräänlaista lainmukaisuutta. Politiikan taitoihin kuuluu sovittaa keinot tavoiteltavien päämäärien mukaisiksi. Demokratiassa on oleellista, että päämäärät tunnetaan ja hyväksytään. Miten ne voidaan hyväksyä, jos niistä ei puhuta?”

EU:n perustajaisillä – Monnet, Spinelli, Schumann etc. – oli vielä mielessään haaveiden, lennokkaiden ajatusten, suurten suunnitelmien ja suurten tavoitteiden Eurooppa, mutta se on aikaa sitten työnnetty syrjään. Jäljelle on jäänyt vain säännösten ja direktiivien sekä monimutkaisten menettelytapojen Eurooppa. Schoutheete kuvaa sitä teknokraattien ja yritysjohtajien Euroopaksi. Tässä teknokraattien ja yritysjohtajien Euroopassa on tärkeää se miten tehdään, muttei miksi tehdään. Siksi siitä on tullut hanke, jolta puuttuu sekä selkeä poliittinen oikeutus että liikkeelle panevat myytit, tunteet ja innostus.

Menettelytapojen ja säännösten tekninen Eurooppa voidaan joko hyväksyä tai hylätä, mutta kuten Jacques Delors on todennut, yhteismarkkinoihin ei voi rakastua. Jos syyt liittyä yhteen – arvot, ideologiat ja kuvitelmat – puuttuvat, voi olla että se aika, jolloin haitat ohittavat edut ihmisten mielissä, on lähempänä kuin uskommekaan. Sen vuoksi Euroopan tulevaisuuden kannalta olisi erittäin tärkeää muistaa, että markkinat, politiikat ja erilaiset yhteistyömuodot ovat pelkkiä keinoja. Samoin kuin ulkopolitiikka ja raha. Oleellista on se, mihin tavoitteisiin niitä käytetään. Niin kauan kuin tavoitteet eivät ole selvät, päämäärien ja keinojen, tavoitteiden ja välineiden merkitys pysyy hämäränä.

Schoutheete muistuttaa, että ilman tulevaisuuden näkymiä ei ole strategiaa. Se pitää paikkansa yhtä lailla poliittisiin hankkeisiin kuin teollisiin tai kaupallisiin yrityksiin nähden. Selkeään yhteiseen näkemykseen nojautuva yritys toimii aina pikemminkin tulevaisuuden eteenpäin vetämänä kuin menneisyyden eteenpäin työntämänä. Euroopan integraatiokin oli alun alkaen pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen suuntautunut projekti. Uutuus, jonka Schumanin ja Monnet’n ehdotukset toivat ajatukseen Euroopasta, joka on syntynyt yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja historiasta, oli sen toimintaan, eli tulevaisuuteen tähtäävä rakenne.  Nyt tuo suunta ja yhteinen näkemys tuntuvat olevan pahasti hukassa.

Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan rakentaminen merkitsee jatkossakin taloudellisia päämääriä ja aineellisia arvoja, kuten teollisuutta, maataloutta, kalastusta, energiaa, kommunikaatiota ja tutkimusta. Mutta alusta saakka integraatio on tarkoittanut myös aineettomia arvoja, kuten rauhaa, turvallisuutta, solidaarisuutta, demokratiaa, erilaisuuden kunnioitusta ja subsidiariteettia. Eri yhteiskuntamallit eroavat toisistaan pääasiassa siinä, että luovat erilaisia suhteita ihmisen ja yhteisön, yksityisen ja yleisen edun välille. Tässä suhteessa eurooppalainen malli, vaikka erot ovat suuria myös mantereen sisällä, eroaa ratkaisevasti Aasian maiden, islamilaisen maailman tai afrikkalaisen yhteiskunnan mallista. Se eroaa myös amerikkalaisesta mallista solidaarisuudelle ja sosiaaliturvalle annetun painoarvon suhteen.

Muuttaessaan Euroopan talousyhteisön Euroopan unioniksi Maastrichtin sopimus muistutti meitä siitä alkuperäisestä pyrkimyksestä, että Euroopan integraatiossa on kyse muustakin kuin aineellisista arvoista. Jostain syystä tämä suuntaus ja nämä ylevät, mutta ajattomat, päämäärät ovat sittemmin jääneet liian vähälle huomiolle. Ehkä ne mielletään jo joko saavutetuiksi tai sitten toisarvoisiksi. Minusta ne kuitenkin ovat yhä oleellisia. Ilman niitä EU on kuin ruumis ilman henkeä ja sielua. Jos haluaa elegantin muistutuksen tästä, kannattaa lukea Philippe de Schoutheeten Kaikkien Eurooppa.