Kansalainen Klinge

Ihmisillä on usein vahvoja mielipiteitä asioista joita he eivät tunne. Viime keväänä kävin esimerkiksi typerryttävän keskustelun Pentti Linkolasta henkilön kanssa, joka ei ollut lukenut yhtään Linkolan kirjoittamaa kirjaa. Silti hänen mielestään oli selvää, että Linkola on ”hullu” ja ”natsi” tai ”hullunatsi”, kuinka vaan.

Linkolan tavoin Matti Klinge on hahmo (Linkolan aikalainen muuten), josta ihmisillä on vahvoja mielipiteitä. Paronimainen hahmo, elitisti, flanööri, jäykkis, tärkeilijä, hienostelija, pikkumainen olisivat varmaan ensimmäiset adjektiivit, joista lähdettäisiin liikkeelle. Jonkin noista adjektiiveista olisin varmaan itsekin valinnut ennen hänen kirjoituksiinsa tutustumista.

Ensikosketukseni Klingen tuotantoon sain vuonna 2008, jolloin selailin pari osaa hänen suositusta päiväkirjasarjastaan. Kirjoilla oli hienot nimet, kuten Klingellä aina on – Rooma, Moskova, Sesenheim: päiväkirjastani 2004-2005; Nainen kävi parvekkeella: päiväkirjastani 2007-2008 – ja kansia koristivat Klingen itse maalaamat taulut. Muistan, että panin jo tuolloin merkille, että Klinge on hyvä kirjoittaja ja originelli ajattelija, mutta päiväkirjat olivat niin kiireellä toimitetun oloisia, täynnä sekalaisia kirjoituksia sieltä täältä, eri puolilla pidettyjä esitelmiä ja puheita jne., että vielä tuolloin ei kipinä tutustua laajemmin hänen tuotantoonsa leimahtanut liekkeihin.

Piti odottaa aina syksyyn 2013 asti. Kirjamessuilla kierrellessäni huomasin Siltalan ständillä, että Klingen vanhoista klassikoista oli otettu uusintapainos. Esseekirjat Vihan veljistä valtiososialismiin ja Bernadotten ja Leninin välissä oli saatettu tyylikkäästi yksien kansien väliin. Pyörittelin kirjaa käsissäni tovin, kääntelin, vääntelin ja hypistelin, mutta päälle kolmenkympin hinta sai minut vielä tuolloin jättämään kirjan hyllyyn. Heti kotiin päästyäni tsekkasin kuitenkin kirjan hinnan nettikaupasta ja löydettyäni sen melkein kympin ”messutarjoushintaa” halvemmalla, laitoin kirjan tilaukseen. 

Kirja saapui nopeasti, jo parin päivän päästä. Luin sen lähes samalta istumalta useassa kohdassa innostuneesti hymähdellen. Tarkemmat yksityiskohdat ovat jo päässeet unohtumaan, mutta muistan, että tekstit tuntuivat poikkeuksellisilta, koska niissä Suomen historian tapahtumia kytkettiin kansainvälisiin virtauksiin tavalla johon en ollut törmännyt aiemmin. Klingen kirjoittama historia ei tuntunut pelkältä ”historialta” vaan hänen teksteissä yhdistyivät hienolla tavalla sosiologiset, valtio-oppineet sekä kulttuuri- ja aatehistorialliset perspektiivit. Jokaisessa esseessä oli jokin kiinnostava uusi kulma. Jokainen kirjoitus pyrki murtamaan jonkin yleisen väärinymmärryksen.

Sittemmin olen tankannut Klingeä jo useamman opuksen verran, ehkä liikaakin koska tuntuu, että monet kaverit laittavat jo kädet korvilleen ja aivot autopilotille kun edes mainitsen kyseisen miehen nimen. Mainittakoon kuitenkin, että tämän vuoden aikana olen lukenut Klingen molemmat muistelmateokset Kadonnutta aikaa etsimässä ja Upsalasta Pariisiin, esseekokoelmat Mannerheim, mesimarja, myytti ja Romanus Sum, Suomen kansallisia symboleita käsittelevän teoksen Suomen sinivalkoiset värit, yleisteoksen Suomi Euroopassa ja Helsingin historiaa käsittelevän teoksen Helsinki, Itämeren tytär. Sen lisäksi olen ostanut hyllyyni lukemista odottamaan Suomen 1800-luvun historiaa käsittelevän teoksen Keisarin Suomi sekä kansallisrunoilija Runebergin poliittiseen ajatteluun paneutuvan kirjan Poliittinen Runeberg. Klingen tuoreimman historiateoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 aion myös hankkia jossain vaiheessa.

Mistä tällainen innostus?

Ensinnäkin minua viehättää suuresti Klingen tapa kertoa historiasta pääasioita korostamalla, ei detaljeja luettelemalla, koska historiassa minua kiinnostavat nimenomaan suuret linjat, eivät yksittäisten tapahtumien tarkat yksityiskohdat. Klingeä kannattaa lukea, jos haluaa esimerkiksi ymmärtää, kuinka Suomi on syntynyt ideana, käsitteenä ja valtiokansana. Nuijasodan yksityiskohtaista kuvausta etsivien kannattaa hakeutua toisten kirjoittajien pariin. Näin Klinge kuvaa omaa kirjoitustapaansa muistelmiensa toisessa osassa:   

”Julkisuudessakin on kirjoitettu siitä, että maalaan kuvaa menneisyydestä leveällä pensselillä. Tietenkin pyrin koko ajan pitämään pääasian, suuret linjat mielessäni – mitä suinkaan kaikki eivät tee -, mutta se ei merkitse sitä, etteikö perustyötä olisi tehty. Vanhan vertauksen mukaan telineet on purettava pois, kun rakennus on valmis. Asiantuntijat, siis pieni vähemmistö, pystyy kuitenkin varsin hyvin ymmärtämään, että telineitä on kyllä tarvittu ja pystytetty.”

Toiseksi minua kiehtoo Klingessä hänen tiedonihanteensa, joka vastaa hyvin pitkälti omaani. Klingen mielestä tiedon tulee olla aktiivista ja yhteiskunnassa toimivaa, ei passiivista ja tarkkailevaa. Tieto ei saa jäädä yliopiston käytäville. Siksi hän tähdentää konstruktioiden, analyysien ja synteesien kokonaisvaltaista hahmottamista, ymmärtämistä, faktojen kertomiseen painottuvaa mekaanispedanttisen asenteen sijaan. Pyrkimyksenä on antaa suurelle yleisölle välineitä ymmärtää historian suuria linjoja.

Täten ei liene ole yllättävää, että oppineisuuden perikuva Klinge kaihtaa pedanttisuutta. Laajasta lukeneisuudestaan huolimatta Klinge ei ole omien sanojensa mukaan halunnut leimautua lukutoukaksi tai tieteelliseksi metodiniiloksi, vaan kertoo kärsineensä siitä, jos tiede ja yliopisto ovat tai ne mielletään kummallisten originaalien ja ”elävässä elämässä” pärjäämättömien poikkeavien tyyppien maailmaksi. Hänestä pöyhkeä oppineisuuden arvostaminen ja akateeminen itsetyytyväisyys ovat vapaan ihmisen kahleita.

”Spesialistimainetta kammoan edelleen, niskakarvani nousevat pystyyn aina kun joku (turhaan ja tarpeettomasti sinänsäkin) aloittaa puheen tyyliin ”Te joka olette sitä ja sitä”. Minä en halua olla ja vastata siinä ja siinä ”ominaisuudessa”, vaan vapaana ihmisenä ja kansalaisena!”

Spesialisteja ja erityisasiantuntijoita yliarvostavassa Suomessa tällainen vapaan kansalaisuuden ajatuksen korostaminen on hyvin poikkeuksellista. Siinä näkyy Snellmanin kasvatus- ja yliopistofilosofian suuri vaikutus Klingen ajatteluun. Tärkeintä on yksilön kasvaminen henkisesti itsenäiseksi ihmiseksi ja kansalaiseksi, ei fakkierikoistuminen.

Tähän samaan ideaaliin kuuluu olennaisesti myös yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen. Klinge onkin ollut mukana monenlaisessa vaikuttamistyössä, jota hän pitää tärkeänä myös menneisyyden ymmärtämisen kannalta. Muistelmissaan hän kertoo, että on usein jäänyt ihmettelemään ja harmittelemaan monen kollegan kirjoja, jotka maistuvat vain arkistolta, ilman niin poliittisen kuin individuaalisenkaan kokemuksen antamaa merkityssyvyyttä. Itsekin voin todeta, että kyllä näitä ”taulusienten päällä istujia” tuli nähtyä aivan riittämiin myös Tampereen yliopistossa.

Kolmanneksi minua kiehtoo klingeläisyydessä hänen kansalaisuuskäsitykseensä liittyvä pyrkimys pysyä erossa kaikista kategorioista. Muistelmissaan hän toteaa, ettei ole uransa alusta alkaen mahtunut ”lehdistöhistorian” tai ”poliittisen historian” kaltaisiin kategorioihin, koska on pyrkinyt yhdistämään näitä ja muita aspekteja yhteen, koska ne esiintyvät elävässä elämässä yhdessä. Hänen mielestään vain historioitsijat, jotka eivät itse elä elävää elämää, joiden suonissa virtaa veren sijasta mustetta”, pyrkivät kategorisoimaan todellisuuden sellaisiin karsinoihin, jotka eivät lähde empiriasta, vaan ovat ”aivokummituksia”.

Itsekään en ole koskaan oppinut ymmärtämään oman oppiaineeni valtio-opin erilaisia "koulukuntia" tai sitä, miksi tällaisten keinotekoisten kategorioiden tulisi antaa vaikuttaa ajatteluun. En myöskään koskaan ole oppinut kutsumaan itseäni valtio-oppineeksi tai "politologiksi". Minulla ei ole mitään oppiaineeseeni liittyvää identiteettiä. Ihan kuin ajatteluani ohjaisi se, että olen sattumalta lukenut yhtä oppiainetta hiukan toista enemmän. 

Ainut leima, jonka Klinge saattaisi suostua ottamaan kantaakseen, lienee ”kulttuurikonservatiivi” tai ”taisteleva humanisti”. Ainakin hän kirjoittaa muistelmiensa kakkososassa, että historiallisen ja esteettisen siis moraalisen sivistyksen säilyttämisestä ja varjelemisesta tuli hänen 60-lukunsa ja myöhemmän elämänsä tärkeä johtoaihe. Klingelle konservatismi ei ole kuitenkaan ”koti, uskonto, isänmaa” -konservatismia, vaan ”taistelevaa humanismia” sivistyksen puolesta tehokkuusajattelua vastaan. Samanlaista ”säilyttävää ja varjelevaa” huolta kaupunkiympäristöistä, joihin luonnonsuojeluideologia pyrki kiinnittämään maaseutuluonnon suhteen. Klinge korostaa, että hän tahtoi jo aikanaan tehdä selvän pesäeron niihin itseään ’konservatiivisiksi’ luonnehtiviin piireihin [kokoomuslaisiin], jotka eivät todellisuudessa olleet minkään säilyttämisen, konservoimisen kannalla, vaan juuri päinvastaisen linjan asialla. 

Yhtä kaikki, ehkä kaikista edellä mainituista tekijöistä huolimatta tärkein syy, joka saa minut palaamaan Klingen tuotantoon kerta toisensa jälkeen, on hänen kirjoituksistaan huokuva vanhan ajan sivistysporvarillinen etiikka ja moraali. Hän puhuu termeistä sivistys, tyyli, hyve, kauneus ilman lainausmerkkejä, joka on jotenkin uskomattoman vaikuttavaa ironiseen etäännyttämiseen taipuvaisena aikanamme. Hänen kirjoituksista kuultaa läpi sellainen sivistystahto, löytämisen riemu ja ajattelun hurma, ”iloinen tiede”, joka tarttuu lukijaan ja saa lukijan tarttumaan kirjaan. Jos on kyllästynyt tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä, piinsirua, koulutuksen välineellisyyttä ja self help –ideologiaa tiukuvaan yhteiskuntailmastoon, kannattaa hengähtää hetki Klingen tekstien parissa. Voin taata että se kannattaa.   

Neuvottelutaidon käsikirja EU-pöytiin

Vanhan vitsin mukaan mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, paitsi saksalainen insinööri. Vähän vastaavan vaikutelman saa suomalaisista virkamiehistä, kun lukee Suomen entisen EU-suurlähettilään Jan Storen muistelmateosta Euroopan ytimessä. Kollegoja vuosien varrelta suitsutetaan paikoin niin vuolaasti, että lukijakin punastuu. Vähempikin olisi riittänyt.

Kiinnostavaa kerrottavaa Storella silti riittää. Kirja on pullollaan hauskoja anekdootteja eri maiden valtiomiehistä. Tarinat Marimekko-kassista kirjoja kaivavasta Erkki Tuomiojasta, viinistä kieltäytyvästä Matti Vanhasesta, Tony Blairin korvaan kuiskuttelevasta Göran Pärssonista ja huomaamattomasti kättelevästä Javier Solanasta jäävät mieleen.

Kirjan sisällöllisesti vahvinta antia ovat kuitenkin Storen omakohtaiset kokemukset erilaisista kansainvälisistä neuvotteluista. Store on ollut muovaamassa ja puolustamassa Suomen kantoja kaikissa Suomen EU-taipaleen ratkaisevissa käänteissä, joten hän tietää mistä puhuu. Kirjaa voikin lukea eräänlaisena neuvottelutaidon oppaana.  

Store korostaa monessa yhteydessä, että Suomen kaltaisella pienellä jäsenmaalla on vain tietty määrä luottamuspääomaa käytettävissään. Tästä johtuen ne paikat, joissa asetutaan poikkiteloin, tulee valita tarkasti. Rivien välistä ei jää epäselväksi, ettei Suomen hallituksen vakuuskikkailua eurokriisin kriittisimmissä vaiheissa katsottu muualla Euroopassa hyvällä.

Hyvä lähtökohta Suomen toiminnalle EU:ssa on, että Suomi tukee yhteisön rakenteita, keskittyy oleelliseen, etsii aina ratkaisuja ja tukee naapuria silloinkin, kun oma etu ei ole kyseessä. Neuvotteluja hoitavan virkamiehen näkökulmasta se on usein helpommin sanottu kuin tehty. Pitää pystyä ylläpitämään kollegojen luottamus siihen, että samaan aikaan kun ajaa hallituksen ja maan etua, pystyy myös tekemään koko unionin etujen mukaisia päätöksiä, kun tilanne sitä vaatii. Tasapainon säilyttäminen näiden ristipaineiden välillä voi olla hankalaa.   

Store ei hyväksy yleistä väittämää, että EU-päätöksenteko olisi pelkkää jatkuvaa lehmänkauppaa. Joissain kysymyksissä on hänen mukaansa pysyväisluonteisia rintamia. Esimerkiksi kauppapolitiikka jakaa jäsenmaat protektionisteihin ja vapaakauppaa puolustaviin jäsenmaihin. Ympäristöasioita taas ajetaan ponnekkaammin pohjoisessa kuin etelässä ja koheesiovaroja puolustetaan ponnekkaammin uusissa kuin vanhoissa jäsenmaissa.

Pääsääntöisesti asetelma kuitenkin vaihtuu koko ajan. Neuvotteluissa on oltava hereillä loppuun asti, vaikka ne venyisivätkin aamun pikkutunneille. Store siteeraa entistä maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilää, joka oli aikanaan kiteyttänyt tärkeimmän oppinsa EU-neuvotteluista seuraavasti: 

"Pitkien neuvottelujen viimeinen vartti on kaikkein tärkein. Mikään ei ole tärkeämpää. Paitsi sen ymmärtäminen, milloin se viimeinen vartti alkaa."

Vaikka Euroopan integraation viimeiset vuodet ovat olleet kaikkea muuta kuin menestyksekkäitä, Euroopan ytimessä on kohtelias ja Euroopan tulevaisuuteen uskova teos. Kritiikkiä päätöksentekijöitä kohtaan ei esitetä, eikä syyllisiä osoitella sormella, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Store uskoo, että Euroopan unioni pärjää tulevaisuudessakin, kunhan se pitää huolen taloudestaan, kehittää kilpailukykyään ja suhtautuu avoimesti ulkomaailmaan. Tämän syvällisempää Euroopan unionin perustarkoituksen tai olemassa olon oikeutuksen analyysiä kirjasta on turha etsiä. Ehkä sen aika tulee sitten seuraavassa kirjassa.

(Kirja-arvio on julkaistu Eurooppalainen-lehdessä 2/2014)

Suurista kertomuksista

Puoluesihteeri astuu yleisön eteen. Hän kertoo, että puoluesihteeri on vain hänen toimenkuvansa. Hänen todellinen missionsa on pelastaa maailma. Pieni pala kerrallaan. Meidän kanssamme.

Puoluesihteerillä on yllään reisitaskuhousut ja lököttävä pikkutakki. Hänellä ei ole tyylitajua. Kaiken lisäksi hän pitää nyrkkiä keskellä otsaa puheensa nostattavimmassa kohdassa. Hänen toista silmäänsä ei voi nähdä melkein minuuttiin.

Puhuessaan puoluesihteeri on erittäin innostunut. Hän kertoo amerikkalaisista esikuvistaan ja itävaltalaisesta kollegastaan. ”Näin toimiva kampanjaorganisaatio rakennetaan”. ”Tuossa olette te, tässä olen minä”. Hän tauottaa puhettaan obamamaiseen tyyliin, on tehnyt kotiläksynsä, mutta jotain uupuu. Karisma. Hänellä ei ole karismaa. Ei tippaakaan. Siksi suuri kertomus ei kanna. Se on sääli, sillä puoluesihteeri vaikuttaa sympaattiselta tyypiltä. Vähän kuin työkaveri, jonka paidan pesulappu törröttää kaulusten päällä. Häntä kohtaan tuntee luontaista myötätuntoa.

Kun puoluesihteeri lopettaa puheensa, hän saa raikuvat aplodit. Hänen silmänsä räpsyvät. Hän on silmin nähden tyytyväinen suoritukseensa, kuin kympin oppilas stipendien jaon jälkeen. Hän kääntyy kokouksen puheenjohtajan puoleen ja toteaa: ”Ei mulla muuta.” Puheenjohtaja kiittää puoluesihteeriä ”inspiroivasta puheesta” ja antaa eleillään ymmärtää, että ”huh huh, olihan siinä jo”. Katselen ympärilleni ja etsin bluffia, mutta ei, useimmat näyttävät todella tykänneen puoluesihteerin puheesta.

Sen jälkeen kokous pääsee käyntiin ja kestää monta pitkää tuntia. Jokainen minuutti on täydellistä ajan hukkaa. Kokousteknisistä asioista nyhjäämään tottuneet järjestöihmiset nyhjäävät kokousteknisistä asioista. Onko tämä heidän mielestään mielekästä? Poliittisia keskusteluja ei käydä. Toiminta on pelkkää vaaleihin valmistautumista. Yleinen puuhastelu, toiminnan ylläpitäminen ja kaikenlainen säätäminen vie ajan kaikelta oikeasti sisällölliseltä toiminnalta. Liikkeelle panevat myytit, tunteet ja innostus puuttuvat. En tiedä haluanko olla osa tätä tarinaa.

Kotimatkalla raitiovaunussa annan ajatuksieni vaeltaa mieluisaan paikkaan, oman kirjahyllyn luo. Kuljettelen etusormeani viime aikoina lukemieni romaanien kansilla. Vapaus, Taikavuori, Buddenbrookit, Sydämen oppivuodet, Kangastus 38. Suuria kertomuksia. Minä pidän suurista kertomuksista, mutta tuntuu jotenkin siltä, että aikamme on tyhjä suurista yhteiskunnallisista kertomuksista. Tai sitten niitä ei vain osata kertoa tarpeeksi hyvin.

Tämä ei ole uusi ajatus. Yksi tunnetuimmista postmodernin yhteiskuntateoreettisista määritelmistä on ajatus suurten kertomusten kuolemasta. Sen on luonut ranskalainen filosofi Jean-François Lyotard jo vuosikymmeniä sitten. Hänen teesinsä mukaan suuret kertomukset, kuten talous, teknologia tai tiede, eivät ole menettäneet täyttä sisältöään, mutta niiden legitimaatio osoittautuu postmodernissa yhteiskunnassa mahdottomaksi. Kristinusko on kuollut, sosialismi on kuollut, edistysusko hiipunut ja ympäristö tuhoutuu. Sosiaalista todellisuuttamme leimaavat kollektiivinen epävarmuus ja erimielisyys toisin kuin vielä moderniteetin aikana, jolloin yhteiseen ymmärrykseen ja päämääriin tähtäävän toiminnan uskottiin olevan mahdollista.   

Yhteiskunnallinen todellisuus on fragmentoitunut ja harva enää kaipaakaan nationalismin tai sosialismin kaltaisten suurten kertomusten paluuta. Mikään ei ole silti muuttanut sitä tosiasiaa, että vain hyvin kerrotut tarinat auttavat ymmärtämään pirstaleista todellisuutta. Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors on todennut, ettei yhteismarkkinoihin voi rakastua. Yhtä vähän Junckerin investointipakettiin voi rakastua. Eurooppa kaipaisi kipeästi uutta kertomusta, joka auttaisi tavallisia ihmisiä ymmärtämään integraation päämääriä ja keinoja. Mutta kuka sen kertoisi? Yhtä lailla myös kertomus Suomesta kaipaisi päivittämistä. Tällä menolla nationalistiset voimat korjaavat potin.

Olen oppinut vuosien varrella, että se kuinka asioista kerrotaan, ei ole sivuseikka, vaan kaiken inhimillisen toiminnan ydin. Puhe ei ole pelkkää puhetta, vaan myös todellisuutta luovaa toimintaa. Suomen entisen EU-suurlähettilään Jan Storen muistelmateoksessa Euroopan ytimessä on tästä hieno esimerkki. Store kertoo tarinan entisestä Euroopan parlamentin puhemiehestä Pat Coxista, joka tunnetaan armoitettuna retoorikkona. Suomen vierailullaan vuonna 2003 Cox oli painottanut suomalaisille poliitikoille ja virkamiehille, että Euroopan unionin laajeneminen itään pitää kertoa kansalaisille isona tarinana ja näyttänyt sitten itse mallia.

Päivällispöydässä Cox oli kertonut tarinan liettualaisesta ystävästään, joka liittymissopimuksen allekirjoitustilaisuudesta Ateenasta oli soittanut vanhalle äidilleen kotiin Vilnaan ja sanonut: "Liettuan liittymiselle Euroopan unioniin on tänään tullut sinetti. Olemme kulkeneet pitkän matkan, emmekö olekin?" Molempien liikutuksesta johtuen puhelu oli jäänyt vähäsanaiseksi. Se kertoi historiallisen hetken voimasta.

Koko Coxin liettualaisen ystävän perhe oli muutama vuosikymmen aikaisemmin karkotettu Siperiaan. Vuosien kärsimysten jälkeen he olivat päässeet palaamaan Liettuaan, mutta sielläkin he olivat joutuneet elämään vaatimattomissa oloissa ilman kunnon toimeentuloa. Liettuan vapautuessa Neuvostoliitosta perheen poika oli aktivoitunut poliittisesti ja tullut valituksi Liettuan parlamentin jäseneksi. Ateenassa hän oli parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana todistamassa Liettuan paluuta Euroopan täysivaltaiseksi jäseneksi. Kohta liettualaiset olisivat vapaita liikkumaan, matkustamaan, opiskelemaan ja työskentelemään Euroopan unionin alueella mieltymystensä mukaan.

"Tämä on se suuri tarina, joka tekee laajentumisesta niin ison, ja tämän johdosta se koskettaa niin monen ihmisen sydäntä", Cox oli jatkanut, ja painottanut, ettei itälaajentumisen merkitys saa rajoittua keskusteluun maitokiintiöistä ja muista teknisistä asioista, vaan ihmisille tulee antaa edellytykset ymmärtää, kuinka käänteentekevästä asiasta on kysymys.

Olen kertonut Coxin tarinan useille ystävilleni tuopin ääressä ja huomannut, että tarina toimii. Jopa usean tuopin jälkeen ihmiset jaksavat kuunnella tarinan loppuun saakka. Kuinka monesta EU:ta koskevasta tarinasta voitte sanoa samaa?

Coxin tarina toimii, koska vapaustaistelu on teemana niin universaali, että olipa sen konteksti mikä tahansa, se herättää kuulijoissa innostusta. Tarinaan on helppo samaistua. Se koskettaa ja herättää tunteita.

Minä epäilen, että yksi syy siihen, miksi ihmiset Suomessa kokevat politiikan olevan rikki, on se, että meiltä puuttuvat tällaiset suuret kertomukset. Aivan liian usein poliitikot päätyvät puhumaan keinoista, lainsäändäntöhankkeista ja muista teknisistä yksityiskohdista silloin, kun heidän pitäisi puhua päämääristä, haaveista ja tulevaisuuden visioista. Sen takia monet politiikan peruskuluttajat eivät ole enää pitkään aikaan osanneet erottaa keinoja päämääristä. Sote, talouskasvu, hyvinvointi ja merkityksellinen elämä menevät suloisesti sekaisin. Kukaan ei enää tiedä mihin hittoon tässä ollaan matkalla.   

Tahdon –kampanja elähdytti suuria massoja, koska päämäärä oli kaikkien tiedossa ja siitä onnistuttiin luomaan kiinnostava tarina. Siitä tuli aikamme vapaustaistelu. Samanlaista dynamiikkaa tarvitsisimme keskusteluun yhteiskuntiemme kehittämisestä laajemminkin. Kyse ei ole yhtään sen pienemmistä asioista, päinvastoin. Tahdon –kampanja osoitti, että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös kamppailua ja uhrautumista, lippuja ja paraateja, jos vain päämäärä koetaan tarpeeksi tärkeäksi. Se kuitenkin edellyttää, että näistä päämääristä puhutaan ja niitä osataan pukea kiinnostaviksi tarinoiksi. Kyllä minäkin kestän vaikka kymmenen neljän tunnin junnaavaa kokousta putkeen ilman kahvitaukoa, jos vain koen, että päämäärä on uhrauksen arvoinen. Ehkä jään vielä odottamaan.