Suurista kertomuksista

Puoluesihteeri astuu yleisön eteen. Hän kertoo, että puoluesihteeri on vain hänen toimenkuvansa. Hänen todellinen missionsa on pelastaa maailma. Pieni pala kerrallaan. Meidän kanssamme.

Puoluesihteerillä on yllään reisitaskuhousut ja lököttävä pikkutakki. Hänellä ei ole tyylitajua. Kaiken lisäksi hän pitää nyrkkiä keskellä otsaa puheensa nostattavimmassa kohdassa. Hänen toista silmäänsä ei voi nähdä melkein minuuttiin.

Puhuessaan puoluesihteeri on erittäin innostunut. Hän kertoo amerikkalaisista esikuvistaan ja itävaltalaisesta kollegastaan. ”Näin toimiva kampanjaorganisaatio rakennetaan”. ”Tuossa olette te, tässä olen minä”. Hän tauottaa puhettaan obamamaiseen tyyliin, on tehnyt kotiläksynsä, mutta jotain uupuu. Karisma. Hänellä ei ole karismaa. Ei tippaakaan. Siksi suuri kertomus ei kanna. Se on sääli, sillä puoluesihteeri vaikuttaa sympaattiselta tyypiltä. Vähän kuin työkaveri, jonka paidan pesulappu törröttää kaulusten päällä. Häntä kohtaan tuntee luontaista myötätuntoa.

Kun puoluesihteeri lopettaa puheensa, hän saa raikuvat aplodit. Hänen silmänsä räpsyvät. Hän on silmin nähden tyytyväinen suoritukseensa, kuin kympin oppilas stipendien jaon jälkeen. Hän kääntyy kokouksen puheenjohtajan puoleen ja toteaa: ”Ei mulla muuta.” Puheenjohtaja kiittää puoluesihteeriä ”inspiroivasta puheesta” ja antaa eleillään ymmärtää, että ”huh huh, olihan siinä jo”. Katselen ympärilleni ja etsin bluffia, mutta ei, useimmat näyttävät todella tykänneen puoluesihteerin puheesta.

Sen jälkeen kokous pääsee käyntiin ja kestää monta pitkää tuntia. Jokainen minuutti on täydellistä ajan hukkaa. Kokousteknisistä asioista nyhjäämään tottuneet järjestöihmiset nyhjäävät kokousteknisistä asioista. Onko tämä heidän mielestään mielekästä? Poliittisia keskusteluja ei käydä. Toiminta on pelkkää vaaleihin valmistautumista. Yleinen puuhastelu, toiminnan ylläpitäminen ja kaikenlainen säätäminen vie ajan kaikelta oikeasti sisällölliseltä toiminnalta. Liikkeelle panevat myytit, tunteet ja innostus puuttuvat. En tiedä haluanko olla osa tätä tarinaa.

Kotimatkalla raitiovaunussa annan ajatuksieni vaeltaa mieluisaan paikkaan, oman kirjahyllyn luo. Kuljettelen etusormeani viime aikoina lukemieni romaanien kansilla. Vapaus, Taikavuori, Buddenbrookit, Sydämen oppivuodet, Kangastus 38. Suuria kertomuksia. Minä pidän suurista kertomuksista, mutta tuntuu jotenkin siltä, että aikamme on tyhjä suurista yhteiskunnallisista kertomuksista. Tai sitten niitä ei vain osata kertoa tarpeeksi hyvin.

Tämä ei ole uusi ajatus. Yksi tunnetuimmista postmodernin yhteiskuntateoreettisista määritelmistä on ajatus suurten kertomusten kuolemasta. Sen on luonut ranskalainen filosofi Jean-François Lyotard jo vuosikymmeniä sitten. Hänen teesinsä mukaan suuret kertomukset, kuten talous, teknologia tai tiede, eivät ole menettäneet täyttä sisältöään, mutta niiden legitimaatio osoittautuu postmodernissa yhteiskunnassa mahdottomaksi. Kristinusko on kuollut, sosialismi on kuollut, edistysusko hiipunut ja ympäristö tuhoutuu. Sosiaalista todellisuuttamme leimaavat kollektiivinen epävarmuus ja erimielisyys toisin kuin vielä moderniteetin aikana, jolloin yhteiseen ymmärrykseen ja päämääriin tähtäävän toiminnan uskottiin olevan mahdollista.   

Yhteiskunnallinen todellisuus on fragmentoitunut ja harva enää kaipaakaan nationalismin tai sosialismin kaltaisten suurten kertomusten paluuta. Mikään ei ole silti muuttanut sitä tosiasiaa, että vain hyvin kerrotut tarinat auttavat ymmärtämään pirstaleista todellisuutta. Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors on todennut, ettei yhteismarkkinoihin voi rakastua. Yhtä vähän Junckerin investointipakettiin voi rakastua. Eurooppa kaipaisi kipeästi uutta kertomusta, joka auttaisi tavallisia ihmisiä ymmärtämään integraation päämääriä ja keinoja. Mutta kuka sen kertoisi? Yhtä lailla myös kertomus Suomesta kaipaisi päivittämistä. Tällä menolla nationalistiset voimat korjaavat potin.

Olen oppinut vuosien varrella, että se kuinka asioista kerrotaan, ei ole sivuseikka, vaan kaiken inhimillisen toiminnan ydin. Puhe ei ole pelkkää puhetta, vaan myös todellisuutta luovaa toimintaa. Suomen entisen EU-suurlähettilään Jan Storen muistelmateoksessa Euroopan ytimessä on tästä hieno esimerkki. Store kertoo tarinan entisestä Euroopan parlamentin puhemiehestä Pat Coxista, joka tunnetaan armoitettuna retoorikkona. Suomen vierailullaan vuonna 2003 Cox oli painottanut suomalaisille poliitikoille ja virkamiehille, että Euroopan unionin laajeneminen itään pitää kertoa kansalaisille isona tarinana ja näyttänyt sitten itse mallia.

Päivällispöydässä Cox oli kertonut tarinan liettualaisesta ystävästään, joka liittymissopimuksen allekirjoitustilaisuudesta Ateenasta oli soittanut vanhalle äidilleen kotiin Vilnaan ja sanonut: "Liettuan liittymiselle Euroopan unioniin on tänään tullut sinetti. Olemme kulkeneet pitkän matkan, emmekö olekin?" Molempien liikutuksesta johtuen puhelu oli jäänyt vähäsanaiseksi. Se kertoi historiallisen hetken voimasta.

Koko Coxin liettualaisen ystävän perhe oli muutama vuosikymmen aikaisemmin karkotettu Siperiaan. Vuosien kärsimysten jälkeen he olivat päässeet palaamaan Liettuaan, mutta sielläkin he olivat joutuneet elämään vaatimattomissa oloissa ilman kunnon toimeentuloa. Liettuan vapautuessa Neuvostoliitosta perheen poika oli aktivoitunut poliittisesti ja tullut valituksi Liettuan parlamentin jäseneksi. Ateenassa hän oli parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana todistamassa Liettuan paluuta Euroopan täysivaltaiseksi jäseneksi. Kohta liettualaiset olisivat vapaita liikkumaan, matkustamaan, opiskelemaan ja työskentelemään Euroopan unionin alueella mieltymystensä mukaan.

"Tämä on se suuri tarina, joka tekee laajentumisesta niin ison, ja tämän johdosta se koskettaa niin monen ihmisen sydäntä", Cox oli jatkanut, ja painottanut, ettei itälaajentumisen merkitys saa rajoittua keskusteluun maitokiintiöistä ja muista teknisistä asioista, vaan ihmisille tulee antaa edellytykset ymmärtää, kuinka käänteentekevästä asiasta on kysymys.

Olen kertonut Coxin tarinan useille ystävilleni tuopin ääressä ja huomannut, että tarina toimii. Jopa usean tuopin jälkeen ihmiset jaksavat kuunnella tarinan loppuun saakka. Kuinka monesta EU:ta koskevasta tarinasta voitte sanoa samaa?

Coxin tarina toimii, koska vapaustaistelu on teemana niin universaali, että olipa sen konteksti mikä tahansa, se herättää kuulijoissa innostusta. Tarinaan on helppo samaistua. Se koskettaa ja herättää tunteita.

Minä epäilen, että yksi syy siihen, miksi ihmiset Suomessa kokevat politiikan olevan rikki, on se, että meiltä puuttuvat tällaiset suuret kertomukset. Aivan liian usein poliitikot päätyvät puhumaan keinoista, lainsäändäntöhankkeista ja muista teknisistä yksityiskohdista silloin, kun heidän pitäisi puhua päämääristä, haaveista ja tulevaisuuden visioista. Sen takia monet politiikan peruskuluttajat eivät ole enää pitkään aikaan osanneet erottaa keinoja päämääristä. Sote, talouskasvu, hyvinvointi ja merkityksellinen elämä menevät suloisesti sekaisin. Kukaan ei enää tiedä mihin hittoon tässä ollaan matkalla.   

Tahdon –kampanja elähdytti suuria massoja, koska päämäärä oli kaikkien tiedossa ja siitä onnistuttiin luomaan kiinnostava tarina. Siitä tuli aikamme vapaustaistelu. Samanlaista dynamiikkaa tarvitsisimme keskusteluun yhteiskuntiemme kehittämisestä laajemminkin. Kyse ei ole yhtään sen pienemmistä asioista, päinvastoin. Tahdon –kampanja osoitti, että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös kamppailua ja uhrautumista, lippuja ja paraateja, jos vain päämäärä koetaan tarpeeksi tärkeäksi. Se kuitenkin edellyttää, että näistä päämääristä puhutaan ja niitä osataan pukea kiinnostaviksi tarinoiksi. Kyllä minäkin kestän vaikka kymmenen neljän tunnin junnaavaa kokousta putkeen ilman kahvitaukoa, jos vain koen, että päämäärä on uhrauksen arvoinen. Ehkä jään vielä odottamaan.