Kansalainen Klinge

Ihmisillä on usein vahvoja mielipiteitä asioista joita he eivät tunne. Viime keväänä kävin esimerkiksi typerryttävän keskustelun Pentti Linkolasta henkilön kanssa, joka ei ollut lukenut yhtään Linkolan kirjoittamaa kirjaa. Silti hänen mielestään oli selvää, että Linkola on ”hullu” ja ”natsi” tai ”hullunatsi”, kuinka vaan.

Linkolan tavoin Matti Klinge on hahmo (Linkolan aikalainen muuten), josta ihmisillä on vahvoja mielipiteitä. Paronimainen hahmo, elitisti, flanööri, jäykkis, tärkeilijä, hienostelija, pikkumainen olisivat varmaan ensimmäiset adjektiivit, joista lähdettäisiin liikkeelle. Jonkin noista adjektiiveista olisin varmaan itsekin valinnut ennen hänen kirjoituksiinsa tutustumista.

Ensikosketukseni Klingen tuotantoon sain vuonna 2008, jolloin selailin pari osaa hänen suositusta päiväkirjasarjastaan. Kirjoilla oli hienot nimet, kuten Klingellä aina on – Rooma, Moskova, Sesenheim: päiväkirjastani 2004-2005; Nainen kävi parvekkeella: päiväkirjastani 2007-2008 – ja kansia koristivat Klingen itse maalaamat taulut. Muistan, että panin jo tuolloin merkille, että Klinge on hyvä kirjoittaja ja originelli ajattelija, mutta päiväkirjat olivat niin kiireellä toimitetun oloisia, täynnä sekalaisia kirjoituksia sieltä täältä, eri puolilla pidettyjä esitelmiä ja puheita jne., että vielä tuolloin ei kipinä tutustua laajemmin hänen tuotantoonsa leimahtanut liekkeihin.

Piti odottaa aina syksyyn 2013 asti. Kirjamessuilla kierrellessäni huomasin Siltalan ständillä, että Klingen vanhoista klassikoista oli otettu uusintapainos. Esseekirjat Vihan veljistä valtiososialismiin ja Bernadotten ja Leninin välissä oli saatettu tyylikkäästi yksien kansien väliin. Pyörittelin kirjaa käsissäni tovin, kääntelin, vääntelin ja hypistelin, mutta päälle kolmenkympin hinta sai minut vielä tuolloin jättämään kirjan hyllyyn. Heti kotiin päästyäni tsekkasin kuitenkin kirjan hinnan nettikaupasta ja löydettyäni sen melkein kympin ”messutarjoushintaa” halvemmalla, laitoin kirjan tilaukseen. 

Kirja saapui nopeasti, jo parin päivän päästä. Luin sen lähes samalta istumalta useassa kohdassa innostuneesti hymähdellen. Tarkemmat yksityiskohdat ovat jo päässeet unohtumaan, mutta muistan, että tekstit tuntuivat poikkeuksellisilta, koska niissä Suomen historian tapahtumia kytkettiin kansainvälisiin virtauksiin tavalla johon en ollut törmännyt aiemmin. Klingen kirjoittama historia ei tuntunut pelkältä ”historialta” vaan hänen teksteissä yhdistyivät hienolla tavalla sosiologiset, valtio-oppineet sekä kulttuuri- ja aatehistorialliset perspektiivit. Jokaisessa esseessä oli jokin kiinnostava uusi kulma. Jokainen kirjoitus pyrki murtamaan jonkin yleisen väärinymmärryksen.

Sittemmin olen tankannut Klingeä jo useamman opuksen verran, ehkä liikaakin koska tuntuu, että monet kaverit laittavat jo kädet korvilleen ja aivot autopilotille kun edes mainitsen kyseisen miehen nimen. Mainittakoon kuitenkin, että tämän vuoden aikana olen lukenut Klingen molemmat muistelmateokset Kadonnutta aikaa etsimässä ja Upsalasta Pariisiin, esseekokoelmat Mannerheim, mesimarja, myytti ja Romanus Sum, Suomen kansallisia symboleita käsittelevän teoksen Suomen sinivalkoiset värit, yleisteoksen Suomi Euroopassa ja Helsingin historiaa käsittelevän teoksen Helsinki, Itämeren tytär. Sen lisäksi olen ostanut hyllyyni lukemista odottamaan Suomen 1800-luvun historiaa käsittelevän teoksen Keisarin Suomi sekä kansallisrunoilija Runebergin poliittiseen ajatteluun paneutuvan kirjan Poliittinen Runeberg. Klingen tuoreimman historiateoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 aion myös hankkia jossain vaiheessa.

Mistä tällainen innostus?

Ensinnäkin minua viehättää suuresti Klingen tapa kertoa historiasta pääasioita korostamalla, ei detaljeja luettelemalla, koska historiassa minua kiinnostavat nimenomaan suuret linjat, eivät yksittäisten tapahtumien tarkat yksityiskohdat. Klingeä kannattaa lukea, jos haluaa esimerkiksi ymmärtää, kuinka Suomi on syntynyt ideana, käsitteenä ja valtiokansana. Nuijasodan yksityiskohtaista kuvausta etsivien kannattaa hakeutua toisten kirjoittajien pariin. Näin Klinge kuvaa omaa kirjoitustapaansa muistelmiensa toisessa osassa:   

”Julkisuudessakin on kirjoitettu siitä, että maalaan kuvaa menneisyydestä leveällä pensselillä. Tietenkin pyrin koko ajan pitämään pääasian, suuret linjat mielessäni – mitä suinkaan kaikki eivät tee -, mutta se ei merkitse sitä, etteikö perustyötä olisi tehty. Vanhan vertauksen mukaan telineet on purettava pois, kun rakennus on valmis. Asiantuntijat, siis pieni vähemmistö, pystyy kuitenkin varsin hyvin ymmärtämään, että telineitä on kyllä tarvittu ja pystytetty.”

Toiseksi minua kiehtoo Klingessä hänen tiedonihanteensa, joka vastaa hyvin pitkälti omaani. Klingen mielestä tiedon tulee olla aktiivista ja yhteiskunnassa toimivaa, ei passiivista ja tarkkailevaa. Tieto ei saa jäädä yliopiston käytäville. Siksi hän tähdentää konstruktioiden, analyysien ja synteesien kokonaisvaltaista hahmottamista, ymmärtämistä, faktojen kertomiseen painottuvaa mekaanispedanttisen asenteen sijaan. Pyrkimyksenä on antaa suurelle yleisölle välineitä ymmärtää historian suuria linjoja.

Täten ei liene ole yllättävää, että oppineisuuden perikuva Klinge kaihtaa pedanttisuutta. Laajasta lukeneisuudestaan huolimatta Klinge ei ole omien sanojensa mukaan halunnut leimautua lukutoukaksi tai tieteelliseksi metodiniiloksi, vaan kertoo kärsineensä siitä, jos tiede ja yliopisto ovat tai ne mielletään kummallisten originaalien ja ”elävässä elämässä” pärjäämättömien poikkeavien tyyppien maailmaksi. Hänestä pöyhkeä oppineisuuden arvostaminen ja akateeminen itsetyytyväisyys ovat vapaan ihmisen kahleita.

”Spesialistimainetta kammoan edelleen, niskakarvani nousevat pystyyn aina kun joku (turhaan ja tarpeettomasti sinänsäkin) aloittaa puheen tyyliin ”Te joka olette sitä ja sitä”. Minä en halua olla ja vastata siinä ja siinä ”ominaisuudessa”, vaan vapaana ihmisenä ja kansalaisena!”

Spesialisteja ja erityisasiantuntijoita yliarvostavassa Suomessa tällainen vapaan kansalaisuuden ajatuksen korostaminen on hyvin poikkeuksellista. Siinä näkyy Snellmanin kasvatus- ja yliopistofilosofian suuri vaikutus Klingen ajatteluun. Tärkeintä on yksilön kasvaminen henkisesti itsenäiseksi ihmiseksi ja kansalaiseksi, ei fakkierikoistuminen.

Tähän samaan ideaaliin kuuluu olennaisesti myös yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen. Klinge onkin ollut mukana monenlaisessa vaikuttamistyössä, jota hän pitää tärkeänä myös menneisyyden ymmärtämisen kannalta. Muistelmissaan hän kertoo, että on usein jäänyt ihmettelemään ja harmittelemaan monen kollegan kirjoja, jotka maistuvat vain arkistolta, ilman niin poliittisen kuin individuaalisenkaan kokemuksen antamaa merkityssyvyyttä. Itsekin voin todeta, että kyllä näitä ”taulusienten päällä istujia” tuli nähtyä aivan riittämiin myös Tampereen yliopistossa.

Kolmanneksi minua kiehtoo klingeläisyydessä hänen kansalaisuuskäsitykseensä liittyvä pyrkimys pysyä erossa kaikista kategorioista. Muistelmissaan hän toteaa, ettei ole uransa alusta alkaen mahtunut ”lehdistöhistorian” tai ”poliittisen historian” kaltaisiin kategorioihin, koska on pyrkinyt yhdistämään näitä ja muita aspekteja yhteen, koska ne esiintyvät elävässä elämässä yhdessä. Hänen mielestään vain historioitsijat, jotka eivät itse elä elävää elämää, joiden suonissa virtaa veren sijasta mustetta”, pyrkivät kategorisoimaan todellisuuden sellaisiin karsinoihin, jotka eivät lähde empiriasta, vaan ovat ”aivokummituksia”.

Itsekään en ole koskaan oppinut ymmärtämään oman oppiaineeni valtio-opin erilaisia "koulukuntia" tai sitä, miksi tällaisten keinotekoisten kategorioiden tulisi antaa vaikuttaa ajatteluun. En myöskään koskaan ole oppinut kutsumaan itseäni valtio-oppineeksi tai "politologiksi". Minulla ei ole mitään oppiaineeseeni liittyvää identiteettiä. Ihan kuin ajatteluani ohjaisi se, että olen sattumalta lukenut yhtä oppiainetta hiukan toista enemmän. 

Ainut leima, jonka Klinge saattaisi suostua ottamaan kantaakseen, lienee ”kulttuurikonservatiivi” tai ”taisteleva humanisti”. Ainakin hän kirjoittaa muistelmiensa kakkososassa, että historiallisen ja esteettisen siis moraalisen sivistyksen säilyttämisestä ja varjelemisesta tuli hänen 60-lukunsa ja myöhemmän elämänsä tärkeä johtoaihe. Klingelle konservatismi ei ole kuitenkaan ”koti, uskonto, isänmaa” -konservatismia, vaan ”taistelevaa humanismia” sivistyksen puolesta tehokkuusajattelua vastaan. Samanlaista ”säilyttävää ja varjelevaa” huolta kaupunkiympäristöistä, joihin luonnonsuojeluideologia pyrki kiinnittämään maaseutuluonnon suhteen. Klinge korostaa, että hän tahtoi jo aikanaan tehdä selvän pesäeron niihin itseään ’konservatiivisiksi’ luonnehtiviin piireihin [kokoomuslaisiin], jotka eivät todellisuudessa olleet minkään säilyttämisen, konservoimisen kannalla, vaan juuri päinvastaisen linjan asialla. 

Yhtä kaikki, ehkä kaikista edellä mainituista tekijöistä huolimatta tärkein syy, joka saa minut palaamaan Klingen tuotantoon kerta toisensa jälkeen, on hänen kirjoituksistaan huokuva vanhan ajan sivistysporvarillinen etiikka ja moraali. Hän puhuu termeistä sivistys, tyyli, hyve, kauneus ilman lainausmerkkejä, joka on jotenkin uskomattoman vaikuttavaa ironiseen etäännyttämiseen taipuvaisena aikanamme. Hänen kirjoituksista kuultaa läpi sellainen sivistystahto, löytämisen riemu ja ajattelun hurma, ”iloinen tiede”, joka tarttuu lukijaan ja saa lukijan tarttumaan kirjaan. Jos on kyllästynyt tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä, piinsirua, koulutuksen välineellisyyttä ja self help –ideologiaa tiukuvaan yhteiskuntailmastoon, kannattaa hengähtää hetki Klingen tekstien parissa. Voin taata että se kannattaa.