Kestävyysjuoksun ihanuus

”Somerset Maugham once wrote that in each shave lies a philosophy. – No matter how mundane some action might appear, keep it long enough and it becomes a contemplative, even meditative act.”

       Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Muistan yhä elävästi sen tunteen, kun puin juoksutrikoot ensimmäistä kertaa ylleni. Se oli sekoitus ylpeyttä ja häpeää. Yhtäältä trikoiden hankinta symboloi juoksuharrastuksen ottamista tosissaan, mutta toisaalta kireät makkarankuoret näyttivät todella naurettavalta päälläni. Pohdin pitkään eteisen peilin edessä, viitsinkö astua ulos sen näköisenä. Vuosi oli 2006. 

Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Juoksun suosio on kasvanut räjähdysmäisesti vuosi vuodelta ja katukuvaa katsoessa tuntuu, että juoksutrikoot ovat syrjäyttäneet tuulipuvun kansallisasunamme. Ne päällä on täysin hyväksyttävää mennä vaikkapa kauppaan ostoksille. Tämä on tietysti vain pieni siirtymä siinä suuressa pukeutumiskulttuurin muutoksessa, jota Matti Klinge kuvaa kirjassaan Kadonnutta aikaa löytämässä:

Koko 1940-luku elettiin vaatepulan merkeissä, niin että varsinainen ulkoilmavaatetus pääsi leviämään vasta 1950- ja 1960-luvulla, voittaakseen sitten joissakin maissa, varsinkin Amerikassa ja Pohjoismaissa, melkeinpä dominoivan aseman. Nykyään tuntuvat juuri urheiluvaatteet olevan monille pukeutumisen normaalitila, sen sijaan kunnon paita, kravatti, puku tai pikkutakki liittyvät lähinnä vain ”edustamiseen”; tämä on minulle outoa ajattelua.

Ottamatta kantaa siihen, onko keskivertokuntoilija möhömahoineen ja hyllyvine kankkuineen kaunis ilmestys ihonmyötäisissä juoksutrikoissa, olen erittäin iloinen siitä, että juuri juoksemisesta on tullut niin suosittu harrastus. Juoksu on nimittäin ihmisen tärkeä lajiominaisuus, jonka merkitys on vasta selviämässä meille. 

Nature-lehdessä vuonna 2004 julkaistu artikkelissa evoluutiotutkijat kertoivat, että homo on kehittynyt juoksemaan ja juoksemalla. Ihmisen kyky juosta on simpansseihin ja muihin sukulaislajeihimme nähden hämmästyttävän hyvä. Sen vuoksi myös kyky juosta pitkiä matkoja on ollut evoluutiollemme erittäin tärkeää. Hyvänä kestävyysjuoksijana homo erectus saattoi kiertää raadolta toiselle ja uuvuttaa saaliinsa. Ilman kestävyysjuoksun kykyä proteiinipitoinen ravinto olisi jäänyt saamatta ja ihminen joutunut muiden petoeläinten suihin. Juoksuhullu sosiologi Jari Ehrnrooth kiteyttää kirjassaan Juoksu, että kehomme on savannien juoksijan, pedon ja raadonsyöjän:

Jos ihminen ei juokse, jotain puuttuu. Lapsista sen näkee. Heti kävelemään opittuaan he alkavat juoksennella. Ihan vaan koska tekee mieli.

Ei tarvitse olla Ehrnroothin kaltainen fanaatikko tajutakseen, että juokseminen tekee ihmiselle hyvää. Ainakin minusta juokseminen on paras keino tyhjentyä kaikesta siitä älyllisestä turhuudesta, jonka liian järkiperäinen elämänhallinta kasaa niskaamme. Ehrnrooth epäilee, että halu tyhjentyä turhasta, jota hän kutsuu nadan tavoitteluksi, on myös yksi syy maratonharrastuksen suosioon.

Me haluamme sen kokemuksen, koska sillä tavoin ja vain sillä tavoin voimme palata takaisin siihen yksinkertaiseen perusihmisyyteen, joka kerran, elämämme alkuvaiheissa, oli kokemuksemme laatu. Silloin maailma todella tuntui joltakin ja me näimme asioissa merkityksen, jota ei tarvinnut kysellä eikä kyseenalaistaa. Sen elämän pyhyyden kokemuksen me voimme saavuttaa nadan kautta.

Nada, ei mitään, tyhjyys tai olemattomuus, johon Ehrnrooth viittaa, tarkoittaa espanjalaisen filosofin Miguel de Unamunon mukaan kaiken epäolennaisen häviämistä, jollain tärkein jää jäljelle. Ehrnrooth kertoo tavoittelevansa tyhjentävän harjoituksen tai kisan avulla nadaa, tilaa, jossa tulee hiljaista. Ja sitten pikkuhiljaa siihen hiljaisuuteen alkaa tulla jotakin muuta. Valo täyttää mielen ja koko fyysinen olemus riemuitsee kiitollisuuden kuohuissa. Minäkin olen tuntenut tuon tunteen monta kertaa. En vai ole koskaan osannut kuvailla sitä yhtä hyvin kuin Ehrnrooth. 

Juoksemisessa on siis pitkälti kyse mielihyvästä. Kestävyysjuoksu antaa niin kauan jatkuvan mielihyvän tunteen, ettei sille löydy vertaista. Jos taas rasitus ei tuota nautintoa, on aika varmaa, että juoksu jää ennemmin tai myöhemmin pois ohjelmasta. Minä rakastan rasitusta ja olen aina ollut sitä mieltä, että kovan harjoituksen on tehtävä kipeää. Kehittävä harjoittelu sattuu, niin se vain on. No pain, no gain. 

Pyrkimällä kohti omia rajojaan voi sitä paitsi kokea enemmän kuin olisi muutoin mahdollista. Kolmekymppisenä päivät ja viikot saattavat viilettää ohi jättämättä kummempia muistijälkiä, mutta maratonien tai puolimaratonien viimeiset kilometrit eivät unohdu. Varsinkaan silloin kun on törmännyt "seinään", kuten minulle kävi Espoon rantamaratonilla vuonna 2012. Kaikki meni hyvin puolimatkaan saakka, jolloin tankkausnesteet rupesivat kiertämään mahassa. Kymmenen kilometriä myöhemmin ulostin housuihini ensimmäisen kerran ja sama meininki jatkui maaliin saakka. Luovuttaminen ei silti käynyt mielessäkään. Juoksua seuranneina viikkoina ulosteen aiheuttamat ihottumat pakaroiden välissä muistuttivat minua siitä, että samalla tavoin kuin taideteos ilman kipupistettä on tyhjää viihdettä, kestävyysurheilu ilman tuskaa on pelkkää puuhastelua.

***

Lopuksi vielä muutama sana mittaamisesta.

Jos asiaa voi mitata, sitä voi parantaa. Näin totesi äärimmäisen kurinalaisesta elämäntyylistään tunnettu yrittäjä-triathlonisti Sami Inkinen taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa. En tiedä onko Inkisen säännössä mieltä yleisenä elämänohjeena, mutta kestävyysjuoksun harrastajille se on hyvä nyrkkisääntö.

Itsekin treenasin monta vuotta väärin ja tulokset polkivat paikoillaan. Vasta kun rupesin tarkkailemaan harjoituslenkkien vauhtia ja juoksemaan kelloa vastaan myös harjoituslenkeillä, ottivat tulokseni aimo harppauksen eteenpäin. Karkeasti ottaen puolitin viikottaiset kilometrimäärät ja tuplasin harjoitusten tehon eli rupesin juoksemaan lujaa. Nykyisin perusviikkooni kuuluu pari tosi kovaa kehittävää harjoitusta ja pari rennompaa peruskuntotreeniä. Tällä reseptillä olen jo saanut hilattua kympin ennätykseni alle 40 minuutin ja alittanut puolimaratonilla puolentoista tunnin rajapyykin, enkä usko että olen vielä lähelläkään suorituskykyni rajoja. Seuraava "suuri tavoitteeni" on alittaa kolme tuntia maratonilla.

Vauhdin tarkkaileminen on koukuttavaa. Kovan harjoituksen jälkeen on hauska käydä juoksu läpi kilometri kilometriltä, vertailla tuloksia aiempiin harjoituksiin ja analysoida esimerkiksi sitä, kuinka erilaiset juoksualustat tai reittiprofiilit vaikuttavat kilometrivauhtiin. Tällainen fiilistely on iso osa juoksuharjoittelun mielekkyyttä. Harjoitusvauhteja tarkkailemalla olen oppinut, että askel muuttuu juoksunomaiseksi vasta jossain 4.30 min/km kohdalla ja sitä rivakammissa kilometrivauhdeissa. Lähempänä neljää minuuttia per kilometri juostessa polkaisu jalalta toiselle on jo kimmoisa ja menossa on lennon tuntua. Voin vain kuvitella, kuinka maagiselta meno tuntuu kolmen minuutin kilometrivauhdissa jota huippumaratoonarit takovat koko matkan.

Joka tapauksessa kannustan kaikkia lenkkeilijöitä, jotka eivät halua olla hölkkääjiä lopun ikäänsä, tarkkailemaan harjoituslenkkien vauhtia, mittaamaan tuloksia ja asettamaan tavoitteita. Se tuo potkua treenaamiseen, parantaa tuloksia ja auttaa siten säilyttämään itsekunnioituksen globaalissa kilpailutaloudessa, jossa on itsetutkiskelun sijasta pyrittävä itsekorostukseen ja totuuden sijasta tavoiteltava voimaa.

Mihin pöytään suomalaiset kuuluvat?

Minkälainen on keskieurooppalaisten, eteläeurooppalaisten tai ylipäätään ulkomaalaisten käsitys suomalaisista?

Tämähän meitä suomalaisia kiinnostaa aina. Asia on lisäksi ajankohtainen nyt, kun olemme tehneet irtiottoja EU:n yhtenäisestä pakoterintamasta ja päättäneet tukeutua energiapolitiikassamme vuosikymmeniksi eteenpäin venäläisomisteiseen ydinvoimaan.   

Thomas Mannin mammuttiromaani Taikavuori tarjoaa mielenkiintoisen ajankuvan lähes sadan vuoden takaa. Kirjan päähenkilö, Hampurista kotoisin oleva insinööri Hans Castorp, on juuttunut oleskelemaan Sveitsin Davosissa sijaitsevaan kansainväliseen Berghofin vuoristoparantolaan (kuvassa) seitsemäksi vuodeksi. Vuosien varrella hän kasvaa yhä välinpitämättömämmäksi alun pitäen muodollista ja kaavoihin sidottua sivistysporvarillista habitustaan kohtaan ja kasvattaa jopa ”muodoltaan epämääräisen poskiparran”. Rappion viimeisenä silauksena hän huomaa eräänä päivänä olevansa siirretty ruokailemaan niin sanottuun ”huonoon venäläispöytään”, ja ketäpä tässä halveksitussa pöydässä istuukaan hänen seuranaan.

”Viimeiseksi hänen paikkansa oli huonossa venäläispöydässä, jossa hänen seuranaan oli kaksi armenialaista, kaksi suomalaista, yksi buharalainen ja yksi kurdi. - - Hans Castorpin nykyiseen pöytään tarjoiltiin samat ylenmääräiset ateriat kuin muihinkin. Hovineuvos risti siellä silloin tällöin – vuorojärjestyksessä – jättiläiskätensä lautasen eteen ja siinä edustetut kansalaisuudet olivat ihmiskunnan kunnioitettavia jäseniä, vaikkakaan he eivät ymmärtäneet latinaa eivätkä heidän syömätapansa olleet kovin hienostuneita.”

Latinaa taitamattomia ja syömätavoiltaan karkeita. Ei kovin hohdokas kuva suomalaisista, mutta heijastanee hyvin Keski-Euroopassa ainakin vielä 1800-luvun lopulla vallinnutta kuvaa suomalaisista lyhytkasvuisina ja vinosilmäisinä mongoliheimojen edustajina.

Toki Taikavuori on tematiikaltaan tarkoituksellisen dualistinen teos, jossa leikitellään sairauden ja terveyden, siveyden ja kiihkon, idän ja lännen kaltaisilla vastakohtapareilla. Silti on kiinnostavaa pohtia, mihin pöytään Mann sijoittaisi suomalaiset 2010-luvulla. Istuisimmeko saksalaisten ja hollantilaisten kanssa luottoluokituksemme mukaisessa kolmen A:n pöydässä vai sijoitettaisiinko meidän pakotekarkuruuden ja tänään siunattavan (?) Rosatom-diilin myötä yhä huonoon venäläispöytään?

Matti Klinge muistuttaa reilut kaksikymmentä vuotta sitten julkaistussa esseessään Entä jos me haisemme?, että kansainvälisissä suhteissa on usein kysymys tulliprosenttien ja kalastusoikeuksien lisäksi myös hyvin yksinkertaisista, jopa primitiivisistä mielikuvista. Hän kertoo, kuinka Ranskassa oli aikanaan noussut kohu, kun eräs englantilainen lehti oli väittänyt ranskalaisten haisevan (kaikkihan me toki tiedämme, etteivät ranskalaiset käytä deodoranttia!). Vähän myöhemmin taas oli tullut julkisuuteen Ranskan silloisen pääministerin Edith Cressonin haastattelu, jossa hän päätteli enemmistön englantilaismiehistä olevan homoseksuaaleja, koska he eivät olleet osoittaneet minkäänlaista huomiota rouva Cressonia tai muita seurueen ranskalaisnaisia kohtaan heidän Lontoon vierailunsa aikana. Klinge kirjoittaa:

”Toisten heimojen ja kansojen luonnehdinnat saattavat olla hyväntahtoisia tai hupaisia, mutta vaikeina aikoina ilmestyy usein ryhmiä, joiden intressissä on muokata yleisistä erilaisuuden tunnoista tai epämääräisistä ennakkoluuloista tietoista vihaa. Ja meidän aikoinamme nämä ennakkoluulot ovat arvokasta kauppatavaraa – varsinkin iltapäivälehdistölle.”

On hyvin todennäköistä, että näinä talouden hallitsemina aikoina Mann sijoittaisikin meidät suomalaiset Berghofin parantolan paraatipöytään. Rallienglannista ja ajoittaisesta tuppisuisuudesta viis, olemmehan sentään ahkeria, rehellisiä ja luotettavia EU:n nettomaksajia. Huonoon venäläispöytään joutaisivat sen sijaan ainakin kierot kreikkalaiset ja laiskat espanjalaiset, ehkä myös epärehelliset portugalilaiset. Tässä mielessä etelästä on tullut uusi itä, yhteen sovittamattomia kulttuurieroja ja toiseutta symboloiva rajalinja.

Huonoon venäläispöytään sijoitettujen eteläeurooppalaisten silmissä saattaisimme näyttää tiukan protestanttisen etiikan esitaistelijoilta, primitiivisiltä pohjolan vaaleilta, jotka ovat tuhonneet Eurooppaa ensin gootteina ja vandaaleina, viikinkeinä ja normanneina, hakkapeliittoina ja miekkamiehinä, ja sitten vielä talouskuripolitiikan haukkoina. Mutta hepä eivät kirjoita tätä tarinaa.    

Kirjallinen sivistys, mitä välii!

Olen lukenut Thomas Mannin Taikavuorta reilut kolme viikkoa eikä paksu kirja ota loppuakseen. Kerronta on laahaavaa ja printti pientä. Aion kuitenkin lukea tämän "suuren eurooppalaisen romaanin" loppuun asti, kappale kappaleelta, sivu sivulta. Miksi ihmeessä?

Kun intohimoinen suhtautumiseni jalkapalloon rupesi hiipumaan joskus lukioikäisenä, löysin tilalle kirjallisuuden. Oikeastaan se ei ollut yllättävää, koska kotona oli aina luettu paljon ja kirjoja oli joka puolella. Aika oli vain tullut kypsäksi.  

Ensimmäinen suuri romaani, joka kolahti tajuntaani oikein kunnolla, oli Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Muistan itkeneeni, kun Sinuhe petti ottovanhempansa antamalla petollisen naisen vietellä itsensä. Luin heti perään monta muutakin Waltaria, ainakin Karvajalan ja Illusionin, ja kipinä syttyi. Siitä asti olen pyrkinyt pitämään koko ajan jonkin laajan teoksen työn alla.

En olisi sellainen ihminen kuin olen, jollen olisi innostunut lukemisesta myöhäisteini-iässä. Kirjat ovat opettaneet minulle keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä sekä inhimillisen elämän ja psykologian tajua. Niillä on ollut suuri vaikutus moraaliseen kehitykseeni, ihanteisiini ja arvostuksiini. Näenkin itseni paitsi kodin, ympäristön, koulun, urheiluporukoiden ja tietyn aikakauden lisäksi hyvin suuressa määrin myös lukukokemusten hahmottamana olentona. Kuten Matti Klinge kirjoittaa muistelmateoksessaan Kadonnutta aikaa löytämässä:

”Kukapa ei jo lapsena ja myöhemminkin vertaisi itseään romaanien ja näytelmien henkilöihin – Athos tai Aramis, mutta ei Porthos eikä myöskään liian reipas d’Artagnan – pohtinut itseään ruhtinas Andrein ja Pierre Bezuhovin tyyppien yhdistelmänä…”

Niin, kukapa ei. Itse en tosin koskaan ole samaistunut sankareihin, vaan Frédéric Moreaun, Rouva Bovaryn ja Pate Teikan kaltaisiin herkkiin ja ailahteleviin, identiteettinsä kanssa kamppaileviin hahmoihin.

Lukemaan minua ajavat perusinhimilliset tarpeet, kuten tirkistelynhalu, uteliaisuus, halu liikuttua ja samaistua tai tarve saada lohtua, mutta niiden rinnalla on myös aina kulkenut vahva sivistystahto, halu oppia uutta, kehittyä henkisesti ja kasvaa siten osaksi kirjallista kulttuuritraditiota. Minulle kirjallisuus, ja nimenomaan klassillinen kirjallisuus, on sivistyksen tärkein välikappale. Klassillisella tarkoitan tässä sitä kirjojen suositeltavaa parhaimmistoa, jonka pitkä ajanjakso on nostanut valtavasta kirjojen määrästä esiin. Tähän kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös Thomas Mannin Taikavuori, jonka lukemalla uskon lujittavani asemaani siinä kansainvälisessä lukeneiden yhteisössä, jota sivistyneistöksikin kutsutaan.

Totuus on kuitenkin, ettei kirjallisella sivistyksellä ole enää samanlaista statusarvoa yhteiskunnassamme kuin aiemmin. Harvat ikäiseni koulutetutkaan ihmiset lukevat enää muuta kuin dekkareita ja bestseller- ja viihdekirjallisuutta. Toki vanhenevassa väestössämme riittää vielä myös Dostojevskinsa ja Flaubertinsa tuntevia kulttuuritätejä ja eläkeläisrouvia, kuten Helsingin Sanomien suomalaisten 2000-luvun makua käsittelevästä jutusta kävi ilmi, mutta totuus on, etteivät klassinen sivistys ja korkeakulttuurin arvostus ole enää samanlaisia sosiaalisen aseman markkeeraajia kuin ennen. Nyt koulutetut ihmiset, kuten Tommi Melender kirjoittaa, erottautuvat pikemminkin terveillä elämäntavoilla sekä hyvällä ruoka- ja sisustusmaulla. Sivistysporvari on tehnyt tilaa lifestyleporvarille, joka on jo pitkään näkynyt myös television ohjelmatarjonnassa.   

Voi olla, että ajan myötä myös se, mitä pidämme yleissivistyksenä, tulee muuttumaan, ja on toki jo muuttunutkin. Edellä mainitussa Helsingin Sanomien jutussa kerrottiin, että laaja-alaisuudesta on tullut uusi ihanne. Nykyisin täytyy tuntea myös populaarikulttuuria, kuten tv-ohjelmia, some-ilmiöitä ja julkkiksia. Sillä osoitetaan, että ollaan avoimia ja ennakkoluulottomia. Klassisen musiikin, näyttämötaiteen ja kirjallisuuden tuntemuksella on yhä paikkansa, mutta vain niitä tuntemalla on yleisimmistä kahvipöytäkeskusteluista auttamatta pihalla.

Niin muuttuu maailma, Eskoni, mutta muuttukoot. Vaikka olenkin kova poika lukemaan, en ole koskaan mieltänyt itseäni lukutoukaksi vaan laaja-alaisesti kaiken maailman asioista kiinnostuneeksi vapaaksi kansalaiseksi. Vierastan pedanttisuutta, pöyhkeää oppineisuuden arvostamista ja akateemista itsetyytyväisyyttä. Arvostan suuresti ihmisiä, joilla on laaja henkinen liikkumavara, jotka pystyvät sujuvasti siirtymään pissi-kakka -huumorista analyyttiseen ajankohtaisia asioita, politiikkaa tai kirjallisuutta käsittelevään keskusteluun. Minulle eivät yleissivistys ja sivistynyt ihminen ole muutenkaan voittopuolisesti tiedollisesti painottuvia termejä, vaan tärkeämpiä ovat käsitteisiin sisältyvät moraaliset ominaispiirteet, kuten kohteliaisuus, ystävällisyys, huomioonottavaisuus, kiinnostuneisuus (toisista ihmisistä ja maailmasta) ja kyky asettua toisen asemaan.   

Pari päivää sitten lounaalla kerroin ohimennen kaverilleni, että olen viime viikot lukenut Mannin Taikavuorta. Myönsin auliisti kirjan olleen niin raskasta luettavaa, että saadakseni sen joskus luetuksi, olen asettanut itselleni 50 sivun päivätavoitteen. Siihen kaverini totesi vain naureskellen, että vielä tuolla puheella en saanut hänelle kirjaa myydyksi. Eikä yli 700 sivuinen raskassoutuinen maailmankirjallisuuden klassikko olekaan totta vie helppo ”myydä”. Esseisti Kalle Haatajakin kertoi Pitkäveteisyyden filosofia -kirjassaan aloittaneensa sen kolme kertaa ja tympääntyneensä aina sen hitaaseen kerrontaan. Lopulta sairastuttuaan flunssaan hän pääsi sisään sen hitaaseen kerrontaan ja yllättäen päähenkilö Hans Castorpin yksinkertaiset päivärutiinit veivätkin mukanaan. Hän kertoo jännittäneensä, paljonko Hansilla oli kuumetta kunakin päivänä, toteutuisiko tavanomainen kävelyretki tuollaisessa kuumeessa ja kolauttaako huonomman venäläispöydän ambivalentti neito jälleen ovea. Ja ehkä siinä onkin koko kirjan syvin opetus: kuvailemalla tarkasti 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten verkkaista elämän kulkua, Hans Castorpin ihanaa joutenoloa, Mann saa meidät pohtimaan omaa elämänrytmiämme ja suhtautumistamme aikaan. Siinä jo sivistystä kerrakseen.  

EU ja suuri kaalihuijaus

Taloussanomat julkaisi viime viikon alussa uutisen otsikolla "Uunikintaat joutuivat EU:n syyniin - Suomi vastustaa uutta asetusta". Seuraavana päivänä myös Ilta-Sanomat julkaisi saman uutisen ja juttu lähti leviämään myös sosiaalisessa mediassa. Kommenttikentät täyttyivät vihaisesta palautteesta, jossa ihmeteltiin EU-byrokraattien halua jälleen kerran tunkea sääntelevät näppinsä joka paikkaan.

Uutisessa ei sinänsä ollut virhettä. EU:ssa todella valmistellaan henkilösuojaindirektiivin laajentamista koskemaan myös yksityiseen käyttöön tarkoitettuja kosteudelta, vedeltä ja kuumuudelta suojaavia henkilösuojaimia, mutta otsikoinnilla ja sanavalinnoilla oli onnistuneesti luotu sellainen kuva, että EU nyhrää pelkkien uunikintaiden parissa.

Uutinen sai minut pohtimaan sitä, miten ihmisten uskomukset ympäröivästä yhteiskunnasta syntyvät, välittyvät ja vahvistavat toisiaan. Tietokirjailija Tommi Uschanov käy läpi kirjassaan Suuri kaalihuijaus USA:ssa yli 70 vuotta kiertäneen kaalihuhun tarinan. Toisen maailmansodan aiheuttamissa poikkeusoloissa Yhdysvalloissa jouduttiin turvautumaan elintarvikkeiden hintasäännöstelyyn, jonka piiriin jouduttiin ottamaan myös kaalinsiemenet, koska kauppasuhteet tärkeään siementen tuottajamaahan Alankomaihin olivat katkenneet natsi-Saksan miehitettyä maan. Säännöstelyn porsaanreikien estämiseksi, kirjattiin päätösmuistioon 11 sanaa pitkä määritelmä siitä, mitä kaalinsiemenellä tässä yhteydessä tarkoitettiin.

Pian lähtivät kuitenkin liikkeelle huhut, joista villeimmissä väitettiin, että pelkkä kaalinsiemenen määritelmä vei OPA:n (Office of Price Administration) byrokraateilta 2 611 sanaa. Huhu kiersi vuosia Yhdysvaltoja, hiipui jo välillä pois hintasäännöstelyn päätyttyä, mutta palasi takaisin, kun Korean toi USA:han uuden hintavakausviraston (Office of Price Stabilization, OPS). Vaikkei OPS, toisin kuin OPA, koskaan edes antanut mitään kaalinsiemeniä koskevia määräyksiä, huhun mukaan sen antamassa määräyksessä oli kuulemma yli 25 000 sanaa. Ennen pitkää suosituimmaksi muodoksi vakiintui versio, jonka mukaan sanamäärä oli tarkalleen 26 911.

Uschanov muistuttaa, että kuten vastaavissa legendoissa yleensä, myös kaalihuijauksessa itse kertomuksen perusrakenne on yksinkertainen ja historiallisesti muuttumaton. Jossain on kansan demokraattisesta kontrollista täysin karannut byrokraattinen Taho, jonka mädännäisyyden osoittaa, että Taho on antanut jotain verraten vähäpätöistä asiaa koskevan naurettavan yksityiskohtaisen määräyksen.

Suomalaisessa mediassa tuo Taho tuntuu yhä useammin olevan EU, jonka todellisuudesta vieraantuneet byrokraatit yrittävät kieltää milloin mitäkin. Viimeisten vuosien aikana EU:n uutisoitu yrittävän kieltää muun muassa saunaklapien polton, ilmapallojen puhaltamisen, vappupillit, grillihiilet, paidatta työskentelyn, kalakukot ja vapaa-ajan kalastajien liian isot saaliit. Kaikista näistä revittiin isot otsikot ja ne levisivät laajalle keskustelupalstojen, sosiaalisen median ja kahvipöytäkeskustelujen kautta. Harmi vain, etteivät ne pidä paikkaansa.

Muutamien suomalaisten EU-myyttien syntyperä on selvitetty perin juurin. Esimerkiksi edellä mainittu ”EU-kalajuttu”, jossa siis väitettiin EU:n alkavan valvoa vapaa-ajankalastajien saaliita, on tutkittu Journalismikritiikin vuosikirjassa 2010. Sen mukaan kalajuttu sai alkunsa ruotsalaisen EU-kriittisen mepin kolumnista Aftonbladetissa, josta se levisi tarkastamattomana Suomeen. Varsin usein EU-myytit leviävät Suomeen samaa linjaa: brittiläisen tai ruotsalaisen lehdistön skandalisoiva juttu päätyy suomalaiseen laatulehteen tai iltapäivälehteen tarkistamattomana ja leviää siitä nettipalstoille ja maakuntalehtiin.

Kun myytti, legenda tai huhu lähtee leviämään, sitä on vaikea pysäyttää. Komission edustusto teki paljon töitä kertoakseen suivaantuneille onkimiehille, että "EU-kalajutussa" oli kyse vain tiettyjen suojeltujen ja liikakalastettujen lajien laajamittaisesta avomerikalastuksesta. Aktiivikalastajat saatiinkin ajan myötä rauhoitettua, mutta itse myytti jäi elämään ja sen eri versioihin törmää edelleen EU-keskusteluissa.

Myös kaalihuijauksen pysäyttämiseksi käynnistettiin aikanaan tiedotuskampanja. OPS:n tiedottajana työskennellyt Max Hall lähetti tiedotusvälineille korjauksia ja vastineita sitä mukaa kuin väitteen eri versioita esiintyi niissä. Hall myös antoi huhulle nimen "suuri kaalihuijaus" (the Great Cabbage Hoax), jolla se on sittemmin tunnettu yhteiskuntatieteissä. Huhu ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, vaan hintasäännöstelyn päätyttyä kaalitekstin julkaisijaksi vain vaihtui yleisemmin "valtio" tai "hallitus". Vuonna 1965 Hall julkaisi ilmiöstä ensimmäisen tieteellisen artikkelin, jossa hän esitteli 50 kaalihuijauksen eri esiintymää medioissa.

Mitä sitten voimme oppia tästä?

No, journalistit voivat oppia ainakin sen, että virheellisiin tietoihin perustuvia myyttejä on käytännössä mahdotonta murtaa ja sen vuoksi journalistien tulisi aina pyrkiä tarkistamaan juttujensa faktapohja. Kriittisyys EU:ta kohtaan on tietysti hyväksi, mutta kärjistyksiin ja unionikummallisuuksiin takertuva journalismi harvoin palvelee demokraattista tiedonvälitystä. Uunikinnasuutisoinnistakin jäi sellainen kuva, ettei toimittaja edes halunnut auttaa lukijaa ymmärtämään, mistä henkilösuojaindirektiivissä on oikeasti kysymys, vaan saada EU:n toiminta kuulostamaan mahdollisimman naurettavalta. Juttu sai varmasti paljon klikkejä, mutta kansalaisten kykyä arvioida kriittisesti EU-politiikkaa se tuskin lisäsi. 

Me tiedottajat taas voimme oppia sen, että virheellisiin tietoihin perustuvia myyttejä on käytännössä mahdotonta murtaa, mutta niiden erilaisista ilmenemismuodoista voi kirjoittaa ajankulukseen tieteellisiä artikkeleita.   

Kansalaiset kaikkialla taas voivat ottaa yleiseksi ohjenuorakseen, että jos uutinen tai huhu on liian hölmö ollakseen totta, se luultavasti ei ole totta, vaikka koskisikin EU:ta.


(Teksti on julkaistu Eurooppalainen Suomi ry:n blogissa.)