Kirjallinen sivistys, mitä välii!

Olen lukenut Thomas Mannin Taikavuorta reilut kolme viikkoa eikä paksu kirja ota loppuakseen. Kerronta on laahaavaa ja printti pientä. Aion kuitenkin lukea tämän "suuren eurooppalaisen romaanin" loppuun asti, kappale kappaleelta, sivu sivulta. Miksi ihmeessä?

Kun intohimoinen suhtautumiseni jalkapalloon rupesi hiipumaan joskus lukioikäisenä, löysin tilalle kirjallisuuden. Oikeastaan se ei ollut yllättävää, koska kotona oli aina luettu paljon ja kirjoja oli joka puolella. Aika oli vain tullut kypsäksi.  

Ensimmäinen suuri romaani, joka kolahti tajuntaani oikein kunnolla, oli Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Muistan itkeneeni, kun Sinuhe petti ottovanhempansa antamalla petollisen naisen vietellä itsensä. Luin heti perään monta muutakin Waltaria, ainakin Karvajalan ja Illusionin, ja kipinä syttyi. Siitä asti olen pyrkinyt pitämään koko ajan jonkin laajan teoksen työn alla.

En olisi sellainen ihminen kuin olen, jollen olisi innostunut lukemisesta myöhäisteini-iässä. Kirjat ovat opettaneet minulle keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä sekä inhimillisen elämän ja psykologian tajua. Niillä on ollut suuri vaikutus moraaliseen kehitykseeni, ihanteisiini ja arvostuksiini. Näenkin itseni paitsi kodin, ympäristön, koulun, urheiluporukoiden ja tietyn aikakauden lisäksi hyvin suuressa määrin myös lukukokemusten hahmottamana olentona. Kuten Matti Klinge kirjoittaa muistelmateoksessaan Kadonnutta aikaa löytämässä:

”Kukapa ei jo lapsena ja myöhemminkin vertaisi itseään romaanien ja näytelmien henkilöihin – Athos tai Aramis, mutta ei Porthos eikä myöskään liian reipas d’Artagnan – pohtinut itseään ruhtinas Andrein ja Pierre Bezuhovin tyyppien yhdistelmänä…”

Niin, kukapa ei. Itse en tosin koskaan ole samaistunut sankareihin, vaan Frédéric Moreaun, Rouva Bovaryn ja Pate Teikan kaltaisiin herkkiin ja ailahteleviin, identiteettinsä kanssa kamppaileviin hahmoihin.

Lukemaan minua ajavat perusinhimilliset tarpeet, kuten tirkistelynhalu, uteliaisuus, halu liikuttua ja samaistua tai tarve saada lohtua, mutta niiden rinnalla on myös aina kulkenut vahva sivistystahto, halu oppia uutta, kehittyä henkisesti ja kasvaa siten osaksi kirjallista kulttuuritraditiota. Minulle kirjallisuus, ja nimenomaan klassillinen kirjallisuus, on sivistyksen tärkein välikappale. Klassillisella tarkoitan tässä sitä kirjojen suositeltavaa parhaimmistoa, jonka pitkä ajanjakso on nostanut valtavasta kirjojen määrästä esiin. Tähän kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös Thomas Mannin Taikavuori, jonka lukemalla uskon lujittavani asemaani siinä kansainvälisessä lukeneiden yhteisössä, jota sivistyneistöksikin kutsutaan.

Totuus on kuitenkin, ettei kirjallisella sivistyksellä ole enää samanlaista statusarvoa yhteiskunnassamme kuin aiemmin. Harvat ikäiseni koulutetutkaan ihmiset lukevat enää muuta kuin dekkareita ja bestseller- ja viihdekirjallisuutta. Toki vanhenevassa väestössämme riittää vielä myös Dostojevskinsa ja Flaubertinsa tuntevia kulttuuritätejä ja eläkeläisrouvia, kuten Helsingin Sanomien suomalaisten 2000-luvun makua käsittelevästä jutusta kävi ilmi, mutta totuus on, etteivät klassinen sivistys ja korkeakulttuurin arvostus ole enää samanlaisia sosiaalisen aseman markkeeraajia kuin ennen. Nyt koulutetut ihmiset, kuten Tommi Melender kirjoittaa, erottautuvat pikemminkin terveillä elämäntavoilla sekä hyvällä ruoka- ja sisustusmaulla. Sivistysporvari on tehnyt tilaa lifestyleporvarille, joka on jo pitkään näkynyt myös television ohjelmatarjonnassa.   

Voi olla, että ajan myötä myös se, mitä pidämme yleissivistyksenä, tulee muuttumaan, ja on toki jo muuttunutkin. Edellä mainitussa Helsingin Sanomien jutussa kerrottiin, että laaja-alaisuudesta on tullut uusi ihanne. Nykyisin täytyy tuntea myös populaarikulttuuria, kuten tv-ohjelmia, some-ilmiöitä ja julkkiksia. Sillä osoitetaan, että ollaan avoimia ja ennakkoluulottomia. Klassisen musiikin, näyttämötaiteen ja kirjallisuuden tuntemuksella on yhä paikkansa, mutta vain niitä tuntemalla on yleisimmistä kahvipöytäkeskusteluista auttamatta pihalla.

Niin muuttuu maailma, Eskoni, mutta muuttukoot. Vaikka olenkin kova poika lukemaan, en ole koskaan mieltänyt itseäni lukutoukaksi vaan laaja-alaisesti kaiken maailman asioista kiinnostuneeksi vapaaksi kansalaiseksi. Vierastan pedanttisuutta, pöyhkeää oppineisuuden arvostamista ja akateemista itsetyytyväisyyttä. Arvostan suuresti ihmisiä, joilla on laaja henkinen liikkumavara, jotka pystyvät sujuvasti siirtymään pissi-kakka -huumorista analyyttiseen ajankohtaisia asioita, politiikkaa tai kirjallisuutta käsittelevään keskusteluun. Minulle eivät yleissivistys ja sivistynyt ihminen ole muutenkaan voittopuolisesti tiedollisesti painottuvia termejä, vaan tärkeämpiä ovat käsitteisiin sisältyvät moraaliset ominaispiirteet, kuten kohteliaisuus, ystävällisyys, huomioonottavaisuus, kiinnostuneisuus (toisista ihmisistä ja maailmasta) ja kyky asettua toisen asemaan.   

Pari päivää sitten lounaalla kerroin ohimennen kaverilleni, että olen viime viikot lukenut Mannin Taikavuorta. Myönsin auliisti kirjan olleen niin raskasta luettavaa, että saadakseni sen joskus luetuksi, olen asettanut itselleni 50 sivun päivätavoitteen. Siihen kaverini totesi vain naureskellen, että vielä tuolla puheella en saanut hänelle kirjaa myydyksi. Eikä yli 700 sivuinen raskassoutuinen maailmankirjallisuuden klassikko olekaan totta vie helppo ”myydä”. Esseisti Kalle Haatajakin kertoi Pitkäveteisyyden filosofia -kirjassaan aloittaneensa sen kolme kertaa ja tympääntyneensä aina sen hitaaseen kerrontaan. Lopulta sairastuttuaan flunssaan hän pääsi sisään sen hitaaseen kerrontaan ja yllättäen päähenkilö Hans Castorpin yksinkertaiset päivärutiinit veivätkin mukanaan. Hän kertoo jännittäneensä, paljonko Hansilla oli kuumetta kunakin päivänä, toteutuisiko tavanomainen kävelyretki tuollaisessa kuumeessa ja kolauttaako huonomman venäläispöydän ambivalentti neito jälleen ovea. Ja ehkä siinä onkin koko kirjan syvin opetus: kuvailemalla tarkasti 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten verkkaista elämän kulkua, Hans Castorpin ihanaa joutenoloa, Mann saa meidät pohtimaan omaa elämänrytmiämme ja suhtautumistamme aikaan. Siinä jo sivistystä kerrakseen.