Kestävyysjuoksun ihanuus

”Somerset Maugham once wrote that in each shave lies a philosophy. – No matter how mundane some action might appear, keep it long enough and it becomes a contemplative, even meditative act.”

       Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Muistan yhä elävästi sen tunteen, kun puin juoksutrikoot ensimmäistä kertaa ylleni. Se oli sekoitus ylpeyttä ja häpeää. Yhtäältä trikoiden hankinta symboloi juoksuharrastuksen ottamista tosissaan, mutta toisaalta kireät makkarankuoret näyttivät todella naurettavalta päälläni. Pohdin pitkään eteisen peilin edessä, viitsinkö astua ulos sen näköisenä. Vuosi oli 2006. 

Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Juoksun suosio on kasvanut räjähdysmäisesti vuosi vuodelta ja katukuvaa katsoessa tuntuu, että juoksutrikoot ovat syrjäyttäneet tuulipuvun kansallisasunamme. Ne päällä on täysin hyväksyttävää mennä vaikkapa kauppaan ostoksille. Tämä on tietysti vain pieni siirtymä siinä suuressa pukeutumiskulttuurin muutoksessa, jota Matti Klinge kuvaa kirjassaan Kadonnutta aikaa löytämässä:

Koko 1940-luku elettiin vaatepulan merkeissä, niin että varsinainen ulkoilmavaatetus pääsi leviämään vasta 1950- ja 1960-luvulla, voittaakseen sitten joissakin maissa, varsinkin Amerikassa ja Pohjoismaissa, melkeinpä dominoivan aseman. Nykyään tuntuvat juuri urheiluvaatteet olevan monille pukeutumisen normaalitila, sen sijaan kunnon paita, kravatti, puku tai pikkutakki liittyvät lähinnä vain ”edustamiseen”; tämä on minulle outoa ajattelua.

Ottamatta kantaa siihen, onko keskivertokuntoilija möhömahoineen ja hyllyvine kankkuineen kaunis ilmestys ihonmyötäisissä juoksutrikoissa, olen erittäin iloinen siitä, että juuri juoksemisesta on tullut niin suosittu harrastus. Juoksu on nimittäin ihmisen tärkeä lajiominaisuus, jonka merkitys on vasta selviämässä meille. 

Nature-lehdessä vuonna 2004 julkaistu artikkelissa evoluutiotutkijat kertoivat, että homo on kehittynyt juoksemaan ja juoksemalla. Ihmisen kyky juosta on simpansseihin ja muihin sukulaislajeihimme nähden hämmästyttävän hyvä. Sen vuoksi myös kyky juosta pitkiä matkoja on ollut evoluutiollemme erittäin tärkeää. Hyvänä kestävyysjuoksijana homo erectus saattoi kiertää raadolta toiselle ja uuvuttaa saaliinsa. Ilman kestävyysjuoksun kykyä proteiinipitoinen ravinto olisi jäänyt saamatta ja ihminen joutunut muiden petoeläinten suihin. Juoksuhullu sosiologi Jari Ehrnrooth kiteyttää kirjassaan Juoksu, että kehomme on savannien juoksijan, pedon ja raadonsyöjän:

Jos ihminen ei juokse, jotain puuttuu. Lapsista sen näkee. Heti kävelemään opittuaan he alkavat juoksennella. Ihan vaan koska tekee mieli.

Ei tarvitse olla Ehrnroothin kaltainen fanaatikko tajutakseen, että juokseminen tekee ihmiselle hyvää. Ainakin minusta juokseminen on paras keino tyhjentyä kaikesta siitä älyllisestä turhuudesta, jonka liian järkiperäinen elämänhallinta kasaa niskaamme. Ehrnrooth epäilee, että halu tyhjentyä turhasta, jota hän kutsuu nadan tavoitteluksi, on myös yksi syy maratonharrastuksen suosioon.

Me haluamme sen kokemuksen, koska sillä tavoin ja vain sillä tavoin voimme palata takaisin siihen yksinkertaiseen perusihmisyyteen, joka kerran, elämämme alkuvaiheissa, oli kokemuksemme laatu. Silloin maailma todella tuntui joltakin ja me näimme asioissa merkityksen, jota ei tarvinnut kysellä eikä kyseenalaistaa. Sen elämän pyhyyden kokemuksen me voimme saavuttaa nadan kautta.

Nada, ei mitään, tyhjyys tai olemattomuus, johon Ehrnrooth viittaa, tarkoittaa espanjalaisen filosofin Miguel de Unamunon mukaan kaiken epäolennaisen häviämistä, jollain tärkein jää jäljelle. Ehrnrooth kertoo tavoittelevansa tyhjentävän harjoituksen tai kisan avulla nadaa, tilaa, jossa tulee hiljaista. Ja sitten pikkuhiljaa siihen hiljaisuuteen alkaa tulla jotakin muuta. Valo täyttää mielen ja koko fyysinen olemus riemuitsee kiitollisuuden kuohuissa. Minäkin olen tuntenut tuon tunteen monta kertaa. En vai ole koskaan osannut kuvailla sitä yhtä hyvin kuin Ehrnrooth. 

Juoksemisessa on siis pitkälti kyse mielihyvästä. Kestävyysjuoksu antaa niin kauan jatkuvan mielihyvän tunteen, ettei sille löydy vertaista. Jos taas rasitus ei tuota nautintoa, on aika varmaa, että juoksu jää ennemmin tai myöhemmin pois ohjelmasta. Minä rakastan rasitusta ja olen aina ollut sitä mieltä, että kovan harjoituksen on tehtävä kipeää. Kehittävä harjoittelu sattuu, niin se vain on. No pain, no gain. 

Pyrkimällä kohti omia rajojaan voi sitä paitsi kokea enemmän kuin olisi muutoin mahdollista. Kolmekymppisenä päivät ja viikot saattavat viilettää ohi jättämättä kummempia muistijälkiä, mutta maratonien tai puolimaratonien viimeiset kilometrit eivät unohdu. Varsinkaan silloin kun on törmännyt "seinään", kuten minulle kävi Espoon rantamaratonilla vuonna 2012. Kaikki meni hyvin puolimatkaan saakka, jolloin tankkausnesteet rupesivat kiertämään mahassa. Kymmenen kilometriä myöhemmin ulostin housuihini ensimmäisen kerran ja sama meininki jatkui maaliin saakka. Luovuttaminen ei silti käynyt mielessäkään. Juoksua seuranneina viikkoina ulosteen aiheuttamat ihottumat pakaroiden välissä muistuttivat minua siitä, että samalla tavoin kuin taideteos ilman kipupistettä on tyhjää viihdettä, kestävyysurheilu ilman tuskaa on pelkkää puuhastelua.

***

Lopuksi vielä muutama sana mittaamisesta.

Jos asiaa voi mitata, sitä voi parantaa. Näin totesi äärimmäisen kurinalaisesta elämäntyylistään tunnettu yrittäjä-triathlonisti Sami Inkinen taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa. En tiedä onko Inkisen säännössä mieltä yleisenä elämänohjeena, mutta kestävyysjuoksun harrastajille se on hyvä nyrkkisääntö.

Itsekin treenasin monta vuotta väärin ja tulokset polkivat paikoillaan. Vasta kun rupesin tarkkailemaan harjoituslenkkien vauhtia ja juoksemaan kelloa vastaan myös harjoituslenkeillä, ottivat tulokseni aimo harppauksen eteenpäin. Karkeasti ottaen puolitin viikottaiset kilometrimäärät ja tuplasin harjoitusten tehon eli rupesin juoksemaan lujaa. Nykyisin perusviikkooni kuuluu pari tosi kovaa kehittävää harjoitusta ja pari rennompaa peruskuntotreeniä. Tällä reseptillä olen jo saanut hilattua kympin ennätykseni alle 40 minuutin ja alittanut puolimaratonilla puolentoista tunnin rajapyykin, enkä usko että olen vielä lähelläkään suorituskykyni rajoja. Seuraava "suuri tavoitteeni" on alittaa kolme tuntia maratonilla.

Vauhdin tarkkaileminen on koukuttavaa. Kovan harjoituksen jälkeen on hauska käydä juoksu läpi kilometri kilometriltä, vertailla tuloksia aiempiin harjoituksiin ja analysoida esimerkiksi sitä, kuinka erilaiset juoksualustat tai reittiprofiilit vaikuttavat kilometrivauhtiin. Tällainen fiilistely on iso osa juoksuharjoittelun mielekkyyttä. Harjoitusvauhteja tarkkailemalla olen oppinut, että askel muuttuu juoksunomaiseksi vasta jossain 4.30 min/km kohdalla ja sitä rivakammissa kilometrivauhdeissa. Lähempänä neljää minuuttia per kilometri juostessa polkaisu jalalta toiselle on jo kimmoisa ja menossa on lennon tuntua. Voin vain kuvitella, kuinka maagiselta meno tuntuu kolmen minuutin kilometrivauhdissa jota huippumaratoonarit takovat koko matkan.

Joka tapauksessa kannustan kaikkia lenkkeilijöitä, jotka eivät halua olla hölkkääjiä lopun ikäänsä, tarkkailemaan harjoituslenkkien vauhtia, mittaamaan tuloksia ja asettamaan tavoitteita. Se tuo potkua treenaamiseen, parantaa tuloksia ja auttaa siten säilyttämään itsekunnioituksen globaalissa kilpailutaloudessa, jossa on itsetutkiskelun sijasta pyrittävä itsekorostukseen ja totuuden sijasta tavoiteltava voimaa.