Mihin pöytään suomalaiset kuuluvat?

Minkälainen on keskieurooppalaisten, eteläeurooppalaisten tai ylipäätään ulkomaalaisten käsitys suomalaisista?

Tämähän meitä suomalaisia kiinnostaa aina. Asia on lisäksi ajankohtainen nyt, kun olemme tehneet irtiottoja EU:n yhtenäisestä pakoterintamasta ja päättäneet tukeutua energiapolitiikassamme vuosikymmeniksi eteenpäin venäläisomisteiseen ydinvoimaan.   

Thomas Mannin mammuttiromaani Taikavuori tarjoaa mielenkiintoisen ajankuvan lähes sadan vuoden takaa. Kirjan päähenkilö, Hampurista kotoisin oleva insinööri Hans Castorp, on juuttunut oleskelemaan Sveitsin Davosissa sijaitsevaan kansainväliseen Berghofin vuoristoparantolaan (kuvassa) seitsemäksi vuodeksi. Vuosien varrella hän kasvaa yhä välinpitämättömämmäksi alun pitäen muodollista ja kaavoihin sidottua sivistysporvarillista habitustaan kohtaan ja kasvattaa jopa ”muodoltaan epämääräisen poskiparran”. Rappion viimeisenä silauksena hän huomaa eräänä päivänä olevansa siirretty ruokailemaan niin sanottuun ”huonoon venäläispöytään”, ja ketäpä tässä halveksitussa pöydässä istuukaan hänen seuranaan.

”Viimeiseksi hänen paikkansa oli huonossa venäläispöydässä, jossa hänen seuranaan oli kaksi armenialaista, kaksi suomalaista, yksi buharalainen ja yksi kurdi. - - Hans Castorpin nykyiseen pöytään tarjoiltiin samat ylenmääräiset ateriat kuin muihinkin. Hovineuvos risti siellä silloin tällöin – vuorojärjestyksessä – jättiläiskätensä lautasen eteen ja siinä edustetut kansalaisuudet olivat ihmiskunnan kunnioitettavia jäseniä, vaikkakaan he eivät ymmärtäneet latinaa eivätkä heidän syömätapansa olleet kovin hienostuneita.”

Latinaa taitamattomia ja syömätavoiltaan karkeita. Ei kovin hohdokas kuva suomalaisista, mutta heijastanee hyvin Keski-Euroopassa ainakin vielä 1800-luvun lopulla vallinnutta kuvaa suomalaisista lyhytkasvuisina ja vinosilmäisinä mongoliheimojen edustajina.

Toki Taikavuori on tematiikaltaan tarkoituksellisen dualistinen teos, jossa leikitellään sairauden ja terveyden, siveyden ja kiihkon, idän ja lännen kaltaisilla vastakohtapareilla. Silti on kiinnostavaa pohtia, mihin pöytään Mann sijoittaisi suomalaiset 2010-luvulla. Istuisimmeko saksalaisten ja hollantilaisten kanssa luottoluokituksemme mukaisessa kolmen A:n pöydässä vai sijoitettaisiinko meidän pakotekarkuruuden ja tänään siunattavan (?) Rosatom-diilin myötä yhä huonoon venäläispöytään?

Matti Klinge muistuttaa reilut kaksikymmentä vuotta sitten julkaistussa esseessään Entä jos me haisemme?, että kansainvälisissä suhteissa on usein kysymys tulliprosenttien ja kalastusoikeuksien lisäksi myös hyvin yksinkertaisista, jopa primitiivisistä mielikuvista. Hän kertoo, kuinka Ranskassa oli aikanaan noussut kohu, kun eräs englantilainen lehti oli väittänyt ranskalaisten haisevan (kaikkihan me toki tiedämme, etteivät ranskalaiset käytä deodoranttia!). Vähän myöhemmin taas oli tullut julkisuuteen Ranskan silloisen pääministerin Edith Cressonin haastattelu, jossa hän päätteli enemmistön englantilaismiehistä olevan homoseksuaaleja, koska he eivät olleet osoittaneet minkäänlaista huomiota rouva Cressonia tai muita seurueen ranskalaisnaisia kohtaan heidän Lontoon vierailunsa aikana. Klinge kirjoittaa:

”Toisten heimojen ja kansojen luonnehdinnat saattavat olla hyväntahtoisia tai hupaisia, mutta vaikeina aikoina ilmestyy usein ryhmiä, joiden intressissä on muokata yleisistä erilaisuuden tunnoista tai epämääräisistä ennakkoluuloista tietoista vihaa. Ja meidän aikoinamme nämä ennakkoluulot ovat arvokasta kauppatavaraa – varsinkin iltapäivälehdistölle.”

On hyvin todennäköistä, että näinä talouden hallitsemina aikoina Mann sijoittaisikin meidät suomalaiset Berghofin parantolan paraatipöytään. Rallienglannista ja ajoittaisesta tuppisuisuudesta viis, olemmehan sentään ahkeria, rehellisiä ja luotettavia EU:n nettomaksajia. Huonoon venäläispöytään joutaisivat sen sijaan ainakin kierot kreikkalaiset ja laiskat espanjalaiset, ehkä myös epärehelliset portugalilaiset. Tässä mielessä etelästä on tullut uusi itä, yhteen sovittamattomia kulttuurieroja ja toiseutta symboloiva rajalinja.

Huonoon venäläispöytään sijoitettujen eteläeurooppalaisten silmissä saattaisimme näyttää tiukan protestanttisen etiikan esitaistelijoilta, primitiivisiltä pohjolan vaaleilta, jotka ovat tuhonneet Eurooppaa ensin gootteina ja vandaaleina, viikinkeinä ja normanneina, hakkapeliittoina ja miekkamiehinä, ja sitten vielä talouskuripolitiikan haukkoina. Mutta hepä eivät kirjoita tätä tarinaa.