EU ja suuri kaalihuijaus

Taloussanomat julkaisi viime viikon alussa uutisen otsikolla "Uunikintaat joutuivat EU:n syyniin - Suomi vastustaa uutta asetusta". Seuraavana päivänä myös Ilta-Sanomat julkaisi saman uutisen ja juttu lähti leviämään myös sosiaalisessa mediassa. Kommenttikentät täyttyivät vihaisesta palautteesta, jossa ihmeteltiin EU-byrokraattien halua jälleen kerran tunkea sääntelevät näppinsä joka paikkaan.

Uutisessa ei sinänsä ollut virhettä. EU:ssa todella valmistellaan henkilösuojaindirektiivin laajentamista koskemaan myös yksityiseen käyttöön tarkoitettuja kosteudelta, vedeltä ja kuumuudelta suojaavia henkilösuojaimia, mutta otsikoinnilla ja sanavalinnoilla oli onnistuneesti luotu sellainen kuva, että EU nyhrää pelkkien uunikintaiden parissa.

Uutinen sai minut pohtimaan sitä, miten ihmisten uskomukset ympäröivästä yhteiskunnasta syntyvät, välittyvät ja vahvistavat toisiaan. Tietokirjailija Tommi Uschanov käy läpi kirjassaan Suuri kaalihuijaus USA:ssa yli 70 vuotta kiertäneen kaalihuhun tarinan. Toisen maailmansodan aiheuttamissa poikkeusoloissa Yhdysvalloissa jouduttiin turvautumaan elintarvikkeiden hintasäännöstelyyn, jonka piiriin jouduttiin ottamaan myös kaalinsiemenet, koska kauppasuhteet tärkeään siementen tuottajamaahan Alankomaihin olivat katkenneet natsi-Saksan miehitettyä maan. Säännöstelyn porsaanreikien estämiseksi, kirjattiin päätösmuistioon 11 sanaa pitkä määritelmä siitä, mitä kaalinsiemenellä tässä yhteydessä tarkoitettiin.

Pian lähtivät kuitenkin liikkeelle huhut, joista villeimmissä väitettiin, että pelkkä kaalinsiemenen määritelmä vei OPA:n (Office of Price Administration) byrokraateilta 2 611 sanaa. Huhu kiersi vuosia Yhdysvaltoja, hiipui jo välillä pois hintasäännöstelyn päätyttyä, mutta palasi takaisin, kun Korean toi USA:han uuden hintavakausviraston (Office of Price Stabilization, OPS). Vaikkei OPS, toisin kuin OPA, koskaan edes antanut mitään kaalinsiemeniä koskevia määräyksiä, huhun mukaan sen antamassa määräyksessä oli kuulemma yli 25 000 sanaa. Ennen pitkää suosituimmaksi muodoksi vakiintui versio, jonka mukaan sanamäärä oli tarkalleen 26 911.

Uschanov muistuttaa, että kuten vastaavissa legendoissa yleensä, myös kaalihuijauksessa itse kertomuksen perusrakenne on yksinkertainen ja historiallisesti muuttumaton. Jossain on kansan demokraattisesta kontrollista täysin karannut byrokraattinen Taho, jonka mädännäisyyden osoittaa, että Taho on antanut jotain verraten vähäpätöistä asiaa koskevan naurettavan yksityiskohtaisen määräyksen.

Suomalaisessa mediassa tuo Taho tuntuu yhä useammin olevan EU, jonka todellisuudesta vieraantuneet byrokraatit yrittävät kieltää milloin mitäkin. Viimeisten vuosien aikana EU:n uutisoitu yrittävän kieltää muun muassa saunaklapien polton, ilmapallojen puhaltamisen, vappupillit, grillihiilet, paidatta työskentelyn, kalakukot ja vapaa-ajan kalastajien liian isot saaliit. Kaikista näistä revittiin isot otsikot ja ne levisivät laajalle keskustelupalstojen, sosiaalisen median ja kahvipöytäkeskustelujen kautta. Harmi vain, etteivät ne pidä paikkaansa.

Muutamien suomalaisten EU-myyttien syntyperä on selvitetty perin juurin. Esimerkiksi edellä mainittu ”EU-kalajuttu”, jossa siis väitettiin EU:n alkavan valvoa vapaa-ajankalastajien saaliita, on tutkittu Journalismikritiikin vuosikirjassa 2010. Sen mukaan kalajuttu sai alkunsa ruotsalaisen EU-kriittisen mepin kolumnista Aftonbladetissa, josta se levisi tarkastamattomana Suomeen. Varsin usein EU-myytit leviävät Suomeen samaa linjaa: brittiläisen tai ruotsalaisen lehdistön skandalisoiva juttu päätyy suomalaiseen laatulehteen tai iltapäivälehteen tarkistamattomana ja leviää siitä nettipalstoille ja maakuntalehtiin.

Kun myytti, legenda tai huhu lähtee leviämään, sitä on vaikea pysäyttää. Komission edustusto teki paljon töitä kertoakseen suivaantuneille onkimiehille, että "EU-kalajutussa" oli kyse vain tiettyjen suojeltujen ja liikakalastettujen lajien laajamittaisesta avomerikalastuksesta. Aktiivikalastajat saatiinkin ajan myötä rauhoitettua, mutta itse myytti jäi elämään ja sen eri versioihin törmää edelleen EU-keskusteluissa.

Myös kaalihuijauksen pysäyttämiseksi käynnistettiin aikanaan tiedotuskampanja. OPS:n tiedottajana työskennellyt Max Hall lähetti tiedotusvälineille korjauksia ja vastineita sitä mukaa kuin väitteen eri versioita esiintyi niissä. Hall myös antoi huhulle nimen "suuri kaalihuijaus" (the Great Cabbage Hoax), jolla se on sittemmin tunnettu yhteiskuntatieteissä. Huhu ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, vaan hintasäännöstelyn päätyttyä kaalitekstin julkaisijaksi vain vaihtui yleisemmin "valtio" tai "hallitus". Vuonna 1965 Hall julkaisi ilmiöstä ensimmäisen tieteellisen artikkelin, jossa hän esitteli 50 kaalihuijauksen eri esiintymää medioissa.

Mitä sitten voimme oppia tästä?

No, journalistit voivat oppia ainakin sen, että virheellisiin tietoihin perustuvia myyttejä on käytännössä mahdotonta murtaa ja sen vuoksi journalistien tulisi aina pyrkiä tarkistamaan juttujensa faktapohja. Kriittisyys EU:ta kohtaan on tietysti hyväksi, mutta kärjistyksiin ja unionikummallisuuksiin takertuva journalismi harvoin palvelee demokraattista tiedonvälitystä. Uunikinnasuutisoinnistakin jäi sellainen kuva, ettei toimittaja edes halunnut auttaa lukijaa ymmärtämään, mistä henkilösuojaindirektiivissä on oikeasti kysymys, vaan saada EU:n toiminta kuulostamaan mahdollisimman naurettavalta. Juttu sai varmasti paljon klikkejä, mutta kansalaisten kykyä arvioida kriittisesti EU-politiikkaa se tuskin lisäsi. 

Me tiedottajat taas voimme oppia sen, että virheellisiin tietoihin perustuvia myyttejä on käytännössä mahdotonta murtaa, mutta niiden erilaisista ilmenemismuodoista voi kirjoittaa ajankulukseen tieteellisiä artikkeleita.   

Kansalaiset kaikkialla taas voivat ottaa yleiseksi ohjenuorakseen, että jos uutinen tai huhu on liian hölmö ollakseen totta, se luultavasti ei ole totta, vaikka koskisikin EU:ta.


(Teksti on julkaistu Eurooppalainen Suomi ry:n blogissa.)