Juoksu ja aika

”Ei neiti aika kerro

Minkä verran voin häneltä pyytää.
Kuului kutsu pöytäänsä,
Vaan siihen suopeus kai jää.
Joku vanha mies paremmin ties,
Nauroi naiset ja etenkin hän.
Ei siitä saa palvelijaa, vaan kenties saa ystävän.
Jos toimii oikein,
Voi saada ystävän.”

                             - Jarkko Martikainen, Voiko aika olla ystävä?

Sanotaan, että musiikki on nopein aikamatka menneisyyteen. Jokin kauan sitten unohtunut biisi saattaa uudelleen kuultuna palauttaa kirkkaana mieleen tuntemukset, tapahtumat, paikat ja ihmiset vuosien takaa.

Minulle juoksu toimii samanlaisena muistojen pankkina. Opin sen oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun seinää tuijotellessa verkkokalvoilleni piirtyi tarkka kuva eräästä lenkistä. Siinä oli värikkäitä taloja ja kapeita katuja. Teollisuusrakennuksia rantaviivan läheisyydessä, joiden pihan läpi piti juosta päästäkseen rannalle. Lopulta vähän nuhruinen kivinen ranta, jossa oli paljon kalastajia. Muistin kovan tuulen ja pettymyksen, kun rantaviiva rajoittuikin autotiehen jo ehkä kilometrin jälkeen. Tuo paikka oli Valparoiso, Chile, vuosi 2008.

Olen lenkkeillyt koko aikuisikäni. Takana on useita tuhansia kilometrejä. Silti pystyn halutessani palauttamaan mieleen useita yksittäisiä lenkkejä jopa vuosikymmenen takaa. Valitsen vain kaupungin ja tuhannet muistot seuraavat perästä. Münchenin olympiastadionin vehreys, Bremenin Botanican kukkaloisto, Quiton ohut ja vaikeasti hengitettävä ilma, Andalusian kesän polttava kuumuus, Sydneyn kaatosade, Ljublijanan kaunis linnavuori ja sen metsät, Zagrebin auringonpaiste, Kaupin kuntokolmosen jyrkkä nousu, Pispalan kevätaurinko, Puijo ja Vänäri, niiden jokainen kolkka niin täynnä muistoja.

Juostut muistot ovat minulle voimakkaampia kuin mitkään muut. Ne ovat kuin kaiverrettuja jälkiä ruumiiseen ja sieluun, lihasmuistiin. Kun lenkki Valparaisossa pyytämättä ja yllättäen palautui mieleeni, tuntui kuin olisi kokenut sen eilen. Tuo muisto toimi myös muistiavaimena muihin kaupunkiin liittyviin muistoihini. Muistin keskusaukion ja sen reunalla olleen pienen sympaattisen kirjakaupan, josta ostin kirjan, joka on muuten yhä lukematta. Muistin tunkkaisen ilman, melun ja saasteet. Muistin oman ahdistukseni tulevaisuudesta.

Juostessa aika on koko ajan konkreettisesti läsnä. Se voi olla joko lukema juoksukellon näytöllä tai tuntemus kropassa, tai sekä että, mutta useimmiten et voi olla aistimatta sen läsnäoloa. Juostessa aika voi tuntua pitkältä tai lyhyeltä, mutta usein se myös tuntuu paradoksaalisesti pitkältä ja lyhyeltä samaan aikaan. Näin minulle kävi viimeksi viime sunnuntaina Kööpenhaminan maratonin viimeisellä 12 kilometrillä. Kuin elämässäni yleensäkin, kaikki meni hyvin kolmeen kymppiin saakka, jonka jälkeen totaalinen törmäys seinään. Yritin silti edetä minkä väsyneistä jaloistani pääsin, mutta aika juoksi vauhtiini nähden aivan liian lujaa. Samalla jokainen juostu minuutti tuntui kuin puolelta tunnilta. Aika mateli, kello juoksi, minä hölkkäsin. Olin tuskastuttavan voimakkaasti hetkessä kiinni ja kuin vihdoin sain taisteltua itseni maaliviivan yli, tuntui siltä kuin olisin taivaltanut maratonia vähintään puoli päivää. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Maalissa kello näytti 3.24.

Joskus harvoin ajan tunne kuitenkin katoaa juostessa. Muistan yhden lenkin kotimaisemissani Kuopiossa. Oli kesä. Saavuin alkuillan junalla Helsingistä Kuopioon ja koska oli vielä valoisaa ja kaunista, päätin lähteä iltalenkille. Juoksin satamasta linja-autoaseman ohi kohti Puijoa ja nousin Puijon polkua aina tornin juurelle saakka. Huipulla tasasin hetken hengitystäni, jonka jälkeen jatkoin juoksuani kohti pururataa tietämättä minne olin matkalla. Juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä, joten kiristin vähän tahtia. Paikka ja aika katosivat ympäriltä. Kuulin vain hengitykseni ja keskityin tarkkailemaan kroppani tuntemuksia. Hyvän olon tunne lävisti vartalon. Tuntui siltä että voisin juosta ikuisesti, että olen vapaa. Teki mieli hakata käsiä yhteen. Juoksijapiireissä tällaista tuntemusta kutsutaan runner's high -tilaksi.

Kun lopulta palasin kotiin, huolestunut äitini tuli ovella vastaan. Hän oli lähdössä etsimään minua, koska olin ollut poissa reilut kaksi tuntia ja kello lähenteli jo yhtätoista. Olin juostessani ollut niin vahvasti kiinni hetkessä, että menettänyt ajan tajun. Aika oli mennyt kuin siivillä ja minä olin juossut kuin olisin saanut siivet selkään. Silti päällimmäisenä oli vahva läsnäolon tunne. Tuon pienen hetken aika oli ystäväni.

Tuollaiset hetket saavat minut palaamaan lenkkipoluille kerta toisen jälkeen. Se tunne, kun pystyy hetkeksi unohtamaan itsensä, huolensa, murheensa ja stressinsä, ja vain etenemään päämäärättä ympäristöä havainnoiden tai vain hengitystä kuunnellen, on minulle täysin korvaamaton. Ja yllättäen juuri tuollaisista hetkistä, jolloin ei kuvittele kokevansa mitään suurta ja ihmeellistä, jää kaikista voimakkaimmat jäljet muistiin. Tuollaiset hetket piirtyvät sieluumme ja ruumiiseemme automaattisesti kuin GPS-viivat Sportstrackeriin.   

Eurooppa nousuun investoinneilla?

Euroopan investointiohjelma on yksi uuden komission kunnianhimoisimmista hankkeista. Komissaari Jyrki Kataisen haastavana tehtävänä on löytää hankkeelle rahat ja hyväksyntä.

Investoinnit sakkaavat Euroopassa. Komission tietojen mukaan talous- ja rahoituskriisin myötä investoinnit ovat vähentyneet EU:ssa noin 15 prosenttia vuoden 2007 huippulukemista. Tämä vaikeuttaa talouden elpymistä, työpaikkojen luomista ja kilpailukykyä.

Yhdeksi ratkaisuksi ongelmaan tuore Junckerin komissio esittää Euroopan investointiohjelmaa, joka on opittu Suomessa tuntemaan tuttavallisemmin Kataisen investointipakettina. Ohjelman tavoitteena on saada vuoden 2017 loppuun mennessä vähintään 315 miljardia euroa julkisia ja yksityisiä investointeja reaalitalouden käyttöön.

Se, kuinka nuo rahat aiotaan saada kasaan, on vielä osin hämärän peitossa. Ohjelman rahoja on tarkoitus hallinnoida varta vasten perustettavan Euroopan strategisten investointien rahaston (ESIR) kautta. EU:n budjetista rahastolle haetaan 16 miljardin takausta, jonka lisäksi rahaston hallinnoinnista komission kanssa vastaava Euroopan investointipankki sitoo rahastoon 5 miljardia euroa.  Tämän alkurahoituksen turvin komissio uskoo voivansa houkutella rahastoon lähes 300 miljardia lisärahaa.

Kiista tutkimusrahoista

Piti komission lukuja epärealistisina tai ei, investointiohjelma on kohdannut ensimmäiset haasteensa jo alkurahoituksen kasaamisessa. Ohjelmalla ei ole sille erikseen korvamerkittyjä varoja, joten osa EU:n talousarviovaroista joudutaan suuntaamaan uudelleen sekä EU:n että jäsenvaltioiden tasolla. Komissio aikoo kattaa osan alkurahoituksesta Verkkojen Eurooppa -välineestä ja tutkimus- ja innovointihankkeita rahoittavasta Horisontti 2020 -ohjelmasta. Aura Salla Jyrki Kataisen kabinetista vahvisti Eurooppalainen-lehdelle, Horisontti 2020 -ohjelmasta on tarkoitus käyttää 2,7 miljardia lainatakuuna, joka on tosin on vain 3,5 prosenttia Horisontin 80 miljardin euron kokonaisbudjetista

Siitä huolimatta tutkimus- ja investointirahojen mahdollinen uudelleen suuntaaminen on jo herättänyt närkästystä Euroopan parlamentissa. Osa heistä on ehdottanut, että investointiohjelman rahoittamiseen käytettäisiin ennemmin esimerkiksi kartellituomioista yrityksille langetettuja sakkoja, joista kertyi tuloja EU:n kassaan yhteensä 1,6 miljardia vuonna 2014. Todellisuudessa komissiolla lienee hyvin vähän vaihtoehtoja Horisontti 2020 -rahoille. Siksi onkin todennäköistä, että investorahaston lopullisista rahoituslähteistä käydään vielä kova vääntö ennen kuin EU:n monivuotinen rahoituskehys saadaan kasaan.

Komissiossa tunnelma on odottava. Komissaari Kataisen kabinetin viestinnästä vastaavan Aura Sallan mukaan  komissio aikoo pysyä kannassaan tiukkana:  

"Komissio ei tule muuttamaan näkemystään budjetin käytöstä. Katsotaan mikä tulee olemaan parlamentin lopullinen raportti, millä lähdetään neuvottelemaan trilogeihin.[komission, parlamentin ja Euroopan unionin neuvoston väliset neuvottelut EU:n budjetista]"

Rahoitusta vain parhaille hankkeille?

Toinen investointirahaston mahdollinen sudenkuoppa liittyy sen toteutustapaan. Komission tiedonannon mukaan pyrkimyksenä on, ettei rahaston varoja jaettaisi etukäteen temaattisin tai maantieteellisin perustein, vaan hankkeet valittaisiin niiden paremmuuden perusteella. Vain näin voidaan varmistaa se, että rahaston tuottama lisäarvo voidaan maksimoida ja tuki menee hankkeille, joilla on Euroopan laajuista merkitystä.

Pyrkimys on kannatettava mutta erittäin kunnianhimoinen. Käytännössä se voisi johtaa tilanteeseen, jossa ruotsalaisille hankkeille myönnettäisiin rahastosta satojen miljoonien investoinnit suomalaisten jäädessä nuolemaan näppejään. Vahvojen kansallisvaltioiden yhä pyörittämässä Euroopassa sellainen tilanne saattaisi olla liian kova pala nieltäväksi mille tahansa maalle.  

Aura Salla myöntää, että skenaario on mahdollinen mutta epätodennäköinen. Toistaiseksi strategisten investointien rahastoon rahaa luvanneet maat, kuten Saksa, Ranska, Espanja ja Italia, aikovat tukea investointirahaston kautta lähinnä niihin itseensä kohdistettuja investointeja.

"Investointirahaa ei tulla allokoimaan millään tavalla maantieteellisesti. Nyt kaikki kuusi jäsenmaata, jotka ovat ilmoittaneet osallistuvansa investointipaketin projektirahoitukseen allokoivat toki investointeja tätä kautta mitä todennäköisemmin omiin maihinsa ja toki projektien valinnassa pystytään suuntaamaan rahaa maantieteellisesti valikoiduille alueille."

Suomen osallistuminen investointirahaston rahoittamiseen ratkennee vasta eduskuntavaalien jälkeen. Julkisessa keskustelussa se on jo herättänyt kommentteja puolesta ja vastaan. Puolustajien mielestä mukaan lähteminen olisi tärkeä viesti Suomen tuesta vaikeuksissa olevalle Eurooppa-projektille. Vastustajien mielestä taas halpaa lainaa jo muutenkin saavan Suomen olisi hyödytöntä investoida rahojaan "luxemburgilaisen rahaston" kautta. 

Esteet pois investointien tieltä

Investointien vauhdittamisen lisäksi Euroopan investointiohjelman tavoitteena on parantaa sääntelyn ennustettavuutta ja poistaa investointien esteitä - saada sisämarkkinat toimimaan. Sääntelyn parantaminen on nostettu myös komission työohjelmassa komission toimikauden kärkitavoitteista.  Pyrkimyksenä on muun muassa vähentää EU-sääntelystä yrityksille koituvaa hallinnollista taakkaa.

Komission tiedonannon mukaan näissä normitalkoissa ei ole kyse sääntelyn purkamisesta vaan älykkäästä sääntelystä, josta on hyötyä niin kansalaisille kuin yrityksillekin. Tarpeettomasta sääntelystä halutaan joka tapauksessa päästä eroon. Muotoilut kuulostavat kieltämättä orwellilaiselta uuskieleltä, koska tarpeellisen ja tarpeettoman, älykkään ja älyttömän määritteleminen on tietysti poliittinen kysymys.

Harva silti kiistää sitä, etteivätkö pirstaleiset EU:n sisämarkkinat jarruttaisi esimerkiksi digitaalitalouden kehittämistä. Joidenkin arvioiden mukaan digitaaliset sisämarkkinat voisivat lisätä Euroopan bruttokansantuotetta jopa 4 % eli noin 500 miljardia euroa, jos vain tarvittavat hallinnolliset uudistukset saataisiin aikaiseksi. Tällä hetkellä lait, säännökset, käytännöt ja toimintatavat vaihtuvat maittain, mikä hankaloittaa merkittävästi digitaalisten palveluntuottajien mahdollisuutta EU:n laajuisten palveluiden toteuttamiseen. Mikäli investointiohjelman avulla pystytään vaikuttamaan tällaisiin suuriin kehityskulkuihin, uskoisin, että miljoonat kuluttajat ja tuhannet yrittäjät ympäri Eurooppaa ottavat uudistukset ilolla vastaan. 

(Kirjoitus on julkaistu Eurooppalainen-lehdessä 1/2015)

Reserviläiskirje

Reserviläiskirje saapui tänään. Tai ehkä eilen. Kirjeessä luki: ”Kuulut puolustusvoimien sodan ajan reservin. Ilmoittaudu välittömästi lähimpään esikuntaan terveystarkastusta varten.” Samantekevää. Ehkä se saapui eilen.

Heitin kirjeen lehtikoriin ja jäin istumaan keskelle olohuoneen lattiaa. Valo tulvi ikkunoista sisään. Oli kaunis kevätpäivä. Pitäisi lähteä ulkoilemaan, ajattelin, mutta en tehnyt elettäkään liikahtaakseni. Sen sijaan heittäydyin pitkäkseni auringossa kimaltelevalle parketille ja suljin silmäni. Vasta syöty ateria painoi vatsassani. Oli ihanan lämmin. Rupesi väsyttämään. Vaivuin uneen.

Näin unta, että muutuin syöpäläiseksi kuin Gregor Samsa Kafkan novellissa Muodonmuutos. Makasin vain paikallani panssarimaisen kovalla selälläni ja lukuisat, muuhun kokooni nähden surkean ohuet, jalkani sätkyttelivät avuttomina silmieni edessä. Yritin keinuttaa itseäni vauhtiin, jotta pääsisin kääntymään mahalleni, mutta se oli toivotonta. Pyristelyäni jatkui ties kuinka pitkään, kunnes joku koputti ovelle.

Koputus jatkui ja voimistui. Vaikka ponnistelin kaikin voimin, en liikkunut mihinkään. Oven takaa kuului huuto: ”Avaa ovi jääkäri Ikäheimo. Tiedämme, että olet kotona.”

Yritin huutaa takaisin, että joo-o, olen tulossa, mutta suustani pääsi vain ihmisille käsittämätöntä eläimellistä muminaa. Voi helvetin helvetti, ajattelin. Mitäs hittoa minä nyt teen?

Käytävästä alkoi kuulua keskustelua. Kaksi miestä keskusteli ensin keskenään ja sitten seuraan liittyi kolmas henkilö, ilmeisesti talonmies yleisavaimen kanssa. Pian sen jälkeen avain työntyi lukkoon ja ovi aukaistiin. Miehet kävelivät olohuoneeseen. Heillä oli yllään hyvin istuvat sotilasuniformut ja olallaan pesäpallomailat.

Tunnistin toisen miehistä yliluutnantti Saastamoiseksi, asepalvelusaikaisen komppaniani johtajaksi, vai mikä se nyt olikaan, komentaja tai jotain.

Saastamoinen tuijotti minua pitkään kieroon katsovilla silmillään. Hänen katseestaan huokui halveksunta yllättävää olotilaani kohtaan. Lopulta hän aloitti narisevalla äänellä: ”Jaahas Ikäheimo, sinä sitten luulet olevasi niin saatanan kekseliäs käiverö. Luuletko todella voivasi välttää palvelusvelvoitteesi muuttumalla syöpäläiseksi. Ei näin. Ei vittu näin Ikäheimo.”

Halusin puolustautua, kertoa Saastamoiselle, että en todellakaan tiedä miten tässä on käynyt näin, ja että aioin kyllä ilmoittautua esikuntaan välittömästi tilani kohennuttua. Olen oikeasti ihan tunnollinen kaveri. Ehken nyt ihan ollut elementissäni armeijan kaltaisessa hierarkkisessa organisaatiossa, mutta…Mutta suustani pääsi vain heinäsirkan sirinän kaltaista surinaa. Se lamaannutti minut täysin ja annoin ylen. Ruskeaa mönjää valui suustani lattialle.

Saastamoinen taputteli pesäpallomailalla olkapäätään. ”Sinä, että jätä meille paljon vaihtoehtoja.”, hän totesi ja pyysi alaistaan nostamaan paperikoriin nakatun reserviläiskirjeeni puolestaan.

”Tässä kirjeessä sanotaan varsin selvästi, että jääkäri Ikäheimo kuuluu puolustusvoimien sodan ajan reserviin, jonka käytöstä päätetään erikseen. Siihen ei pitäisi olla vastaan sanomista. Reservissä oleminen tarkoittaa jatkuvaa toimintakyvyn ylläpitämistä. Se ei vain yksinkertaisesti käy päinsä, että jotkut kaltaisesi ”yksilöt” kuvittelevat voivansa laistaa velvollisuuksistaan muuttumalla syöpäläisiksi. Olet ansainnut pienen opetuksen.”

Sitten he alkoivat lyödä minua mailoillaan. Kuinka ironista, ajattelin, että juuri pesäpallomailoilla, koska olin aikoinaan ollut varsin innokas pesäpallon pelaaja. Henkeni salpautui jo ensimmäisistä lyönneistä. Tunsin kuinka kipu purkautui kaukaisimmissakin uuden ruumiini osissa: pienissä hennoissa jaloissani, selkäpanssarissani. En silti pelännyt. Ajattelin vain lyökööt niin paljon kuin jaksavat. Se kaikki oli niin käsittämätöntä, että ei sitä oikeastaan voinut pelätä.

Pelkäsin vain kuolemaa. Sitä sekuntia, jonka aikana täysin varmasti tietää että nyt tulee se hetki jota on aina pelännyt ja ymmärtää, että silloin kaikki mahdollisuudet olla se, mitä on oikeastaan halunnut olla ovat mennyttä, ja että toiset muistavat vain sen, mitä on ollut.

Saastamoinen otti vauhtia huoneen perältä ja lähti tulemaan minua kohti. Hän nosti mailan niskansa taakse, hyppäsi tasajalkaa ilmaan ja valmistautui lyömään. Juuri ennen kuin maila ehti osua säpsähdin hereille. Suutani kuivasi niin kuin aina päiväunien jälkeen. Katselin epäuskoisena ympärilleni. Hitto mikä uni, ajattelin.

Unet olivat minulle yleensä täysin yhdentekeviä, enkä muistanut niistä juuri mitään. Unien maailma ei kiinnostanut minua. Vain jotkut hirvittävät krapulanhuuruiset horkkaunet saattoivat jäädä mieleen. Tämä uni pysäytti, mutta eri tavalla. En silti jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää.

Nousin istumaan ja katseeni osui vastapäisellä seinällä riippuvaan valokuvaan, jossa poseeraan sotilasasussa. Kuva oli otettu sotilasvalatilaisuuden jälkeen yli kymmenen vuotta sitten. Hymyilen siinä huolettomasti. Kasvoissa ei ole rypyn ryppyä. Asu on muuten moitteeton, mutta baretti on huolimattomasti aseteltu. En tunne kuvan henkilöä, vaikka tiedän että se olen minä. Aika kuluu niin pirun nopeasti.

Katsoin ulos ikkunasta. Lapset potkivat palloa viereisen koulun kentällä.  Mietin, minkälainen ihminen olisin, jos olisin elänyt toisenlaisen elämän jossain muualla. Mutta me olemme kuitenkin ne jotka olemme, koska joka ikisen hetken elämästämme olemme viettäneet nimenomaan täällä, emme tuolla.

Eurooppa-päivä kansalliseksi vapaapäiväksi

Ranskan ulkoministeri Robert Schuman antoi 9. toukokuuta 1950 julistuksen, jossa hän esitti, että rauhanomaisten suhteiden säilyttämiseksi on välttämätöntä luoda perusta Euroopan valtioliitolle. Tätä niin kutsuttua Schumanin julistusta pidetään lähtölaukauksena Euroopan integraatiolle.  

Vuonna 1985 EU:n valtioiden ja hallitusten päämiehet sopivat Milanon huippukokouksessa, että toukokuun 9. päivää juhlitaan vastedes Eurooppa-päivänä. Eurooppa-päivä haluttiin nostaa yhdeksi eurooppalaisuuden symboliksi yhdessä unionin lipun, hymnin ja yhteisen rahayksikön kanssa. Nyt, jo 30 vuotta myöhemmin voimme todeta, että tuo tavoite ei ole toteutunut. Vain ani harvat muistavat Eurooppa-päivän olemassaolon ja vielä harvemmat ihmiset etenkin Suomessa juhlivat sitä millään tavalla.  

Huomispäivän historia tehdään tänään. Eurooppa-päivästä voidaan saada kaikkien tuntema juhlapäivä vain radikaaleilla uudistuksilla. Sen vuoksi ehdotan, että Eurooppa-päivästä tehtäisiin kansallinen vapaapäivä. Se olisi konkreettinen osoitus Suomen sitoutumisesta yhteiseen Eurooppa-projektiin sekä näyttö kansainvälisestä arvojohtajuudesta, joka voisi saada myös monet perinteisemmät EU-maat seuraamaan Suomen viitoittamalla tiellä.

Schumanin julistuksessa todetaan kaukonäköisesti, että Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla, vaan siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito eurooppalaisuuden tunne. Eurooppa-päivän julistaminen kansalliseksi vapaapäiväksi olisi pieni mutta tärkeä askel tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa, Savon Sanomissa ja Aamulehdessä 9.5.2015)