Reserviläiskirje

Reserviläiskirje saapui tänään. Tai ehkä eilen. Kirjeessä luki: ”Kuulut puolustusvoimien sodan ajan reservin. Ilmoittaudu välittömästi lähimpään esikuntaan terveystarkastusta varten.” Samantekevää. Ehkä se saapui eilen.

Heitin kirjeen lehtikoriin ja jäin istumaan keskelle olohuoneen lattiaa. Valo tulvi ikkunoista sisään. Oli kaunis kevätpäivä. Pitäisi lähteä ulkoilemaan, ajattelin, mutta en tehnyt elettäkään liikahtaakseni. Sen sijaan heittäydyin pitkäkseni auringossa kimaltelevalle parketille ja suljin silmäni. Vasta syöty ateria painoi vatsassani. Oli ihanan lämmin. Rupesi väsyttämään. Vaivuin uneen.

Näin unta, että muutuin syöpäläiseksi kuin Gregor Samsa Kafkan novellissa Muodonmuutos. Makasin vain paikallani panssarimaisen kovalla selälläni ja lukuisat, muuhun kokooni nähden surkean ohuet, jalkani sätkyttelivät avuttomina silmieni edessä. Yritin keinuttaa itseäni vauhtiin, jotta pääsisin kääntymään mahalleni, mutta se oli toivotonta. Pyristelyäni jatkui ties kuinka pitkään, kunnes joku koputti ovelle.

Koputus jatkui ja voimistui. Vaikka ponnistelin kaikin voimin, en liikkunut mihinkään. Oven takaa kuului huuto: ”Avaa ovi jääkäri Ikäheimo. Tiedämme, että olet kotona.”

Yritin huutaa takaisin, että joo-o, olen tulossa, mutta suustani pääsi vain ihmisille käsittämätöntä eläimellistä muminaa. Voi helvetin helvetti, ajattelin. Mitäs hittoa minä nyt teen?

Käytävästä alkoi kuulua keskustelua. Kaksi miestä keskusteli ensin keskenään ja sitten seuraan liittyi kolmas henkilö, ilmeisesti talonmies yleisavaimen kanssa. Pian sen jälkeen avain työntyi lukkoon ja ovi aukaistiin. Miehet kävelivät olohuoneeseen. Heillä oli yllään hyvin istuvat sotilasuniformut ja olallaan pesäpallomailat.

Tunnistin toisen miehistä yliluutnantti Saastamoiseksi, asepalvelusaikaisen komppaniani johtajaksi, vai mikä se nyt olikaan, komentaja tai jotain.

Saastamoinen tuijotti minua pitkään kieroon katsovilla silmillään. Hänen katseestaan huokui halveksunta yllättävää olotilaani kohtaan. Lopulta hän aloitti narisevalla äänellä: ”Jaahas Ikäheimo, sinä sitten luulet olevasi niin saatanan kekseliäs käiverö. Luuletko todella voivasi välttää palvelusvelvoitteesi muuttumalla syöpäläiseksi. Ei näin. Ei vittu näin Ikäheimo.”

Halusin puolustautua, kertoa Saastamoiselle, että en todellakaan tiedä miten tässä on käynyt näin, ja että aioin kyllä ilmoittautua esikuntaan välittömästi tilani kohennuttua. Olen oikeasti ihan tunnollinen kaveri. Ehken nyt ihan ollut elementissäni armeijan kaltaisessa hierarkkisessa organisaatiossa, mutta…Mutta suustani pääsi vain heinäsirkan sirinän kaltaista surinaa. Se lamaannutti minut täysin ja annoin ylen. Ruskeaa mönjää valui suustani lattialle.

Saastamoinen taputteli pesäpallomailalla olkapäätään. ”Sinä, että jätä meille paljon vaihtoehtoja.”, hän totesi ja pyysi alaistaan nostamaan paperikoriin nakatun reserviläiskirjeeni puolestaan.

”Tässä kirjeessä sanotaan varsin selvästi, että jääkäri Ikäheimo kuuluu puolustusvoimien sodan ajan reserviin, jonka käytöstä päätetään erikseen. Siihen ei pitäisi olla vastaan sanomista. Reservissä oleminen tarkoittaa jatkuvaa toimintakyvyn ylläpitämistä. Se ei vain yksinkertaisesti käy päinsä, että jotkut kaltaisesi ”yksilöt” kuvittelevat voivansa laistaa velvollisuuksistaan muuttumalla syöpäläisiksi. Olet ansainnut pienen opetuksen.”

Sitten he alkoivat lyödä minua mailoillaan. Kuinka ironista, ajattelin, että juuri pesäpallomailoilla, koska olin aikoinaan ollut varsin innokas pesäpallon pelaaja. Henkeni salpautui jo ensimmäisistä lyönneistä. Tunsin kuinka kipu purkautui kaukaisimmissakin uuden ruumiini osissa: pienissä hennoissa jaloissani, selkäpanssarissani. En silti pelännyt. Ajattelin vain lyökööt niin paljon kuin jaksavat. Se kaikki oli niin käsittämätöntä, että ei sitä oikeastaan voinut pelätä.

Pelkäsin vain kuolemaa. Sitä sekuntia, jonka aikana täysin varmasti tietää että nyt tulee se hetki jota on aina pelännyt ja ymmärtää, että silloin kaikki mahdollisuudet olla se, mitä on oikeastaan halunnut olla ovat mennyttä, ja että toiset muistavat vain sen, mitä on ollut.

Saastamoinen otti vauhtia huoneen perältä ja lähti tulemaan minua kohti. Hän nosti mailan niskansa taakse, hyppäsi tasajalkaa ilmaan ja valmistautui lyömään. Juuri ennen kuin maila ehti osua säpsähdin hereille. Suutani kuivasi niin kuin aina päiväunien jälkeen. Katselin epäuskoisena ympärilleni. Hitto mikä uni, ajattelin.

Unet olivat minulle yleensä täysin yhdentekeviä, enkä muistanut niistä juuri mitään. Unien maailma ei kiinnostanut minua. Vain jotkut hirvittävät krapulanhuuruiset horkkaunet saattoivat jäädä mieleen. Tämä uni pysäytti, mutta eri tavalla. En silti jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää.

Nousin istumaan ja katseeni osui vastapäisellä seinällä riippuvaan valokuvaan, jossa poseeraan sotilasasussa. Kuva oli otettu sotilasvalatilaisuuden jälkeen yli kymmenen vuotta sitten. Hymyilen siinä huolettomasti. Kasvoissa ei ole rypyn ryppyä. Asu on muuten moitteeton, mutta baretti on huolimattomasti aseteltu. En tunne kuvan henkilöä, vaikka tiedän että se olen minä. Aika kuluu niin pirun nopeasti.

Katsoin ulos ikkunasta. Lapset potkivat palloa viereisen koulun kentällä.  Mietin, minkälainen ihminen olisin, jos olisin elänyt toisenlaisen elämän jossain muualla. Mutta me olemme kuitenkin ne jotka olemme, koska joka ikisen hetken elämästämme olemme viettäneet nimenomaan täällä, emme tuolla.