Juoksu ja aika

”Ei neiti aika kerro

Minkä verran voin häneltä pyytää.
Kuului kutsu pöytäänsä,
Vaan siihen suopeus kai jää.
Joku vanha mies paremmin ties,
Nauroi naiset ja etenkin hän.
Ei siitä saa palvelijaa, vaan kenties saa ystävän.
Jos toimii oikein,
Voi saada ystävän.”

                             - Jarkko Martikainen, Voiko aika olla ystävä?

Sanotaan, että musiikki on nopein aikamatka menneisyyteen. Jokin kauan sitten unohtunut biisi saattaa uudelleen kuultuna palauttaa kirkkaana mieleen tuntemukset, tapahtumat, paikat ja ihmiset vuosien takaa.

Minulle juoksu toimii samanlaisena muistojen pankkina. Opin sen oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun seinää tuijotellessa verkkokalvoilleni piirtyi tarkka kuva eräästä lenkistä. Siinä oli värikkäitä taloja ja kapeita katuja. Teollisuusrakennuksia rantaviivan läheisyydessä, joiden pihan läpi piti juosta päästäkseen rannalle. Lopulta vähän nuhruinen kivinen ranta, jossa oli paljon kalastajia. Muistin kovan tuulen ja pettymyksen, kun rantaviiva rajoittuikin autotiehen jo ehkä kilometrin jälkeen. Tuo paikka oli Valparoiso, Chile, vuosi 2008.

Olen lenkkeillyt koko aikuisikäni. Takana on useita tuhansia kilometrejä. Silti pystyn halutessani palauttamaan mieleen useita yksittäisiä lenkkejä jopa vuosikymmenen takaa. Valitsen vain kaupungin ja tuhannet muistot seuraavat perästä. Münchenin olympiastadionin vehreys, Bremenin Botanican kukkaloisto, Quiton ohut ja vaikeasti hengitettävä ilma, Andalusian kesän polttava kuumuus, Sydneyn kaatosade, Ljublijanan kaunis linnavuori ja sen metsät, Zagrebin auringonpaiste, Kaupin kuntokolmosen jyrkkä nousu, Pispalan kevätaurinko, Puijo ja Vänäri, niiden jokainen kolkka niin täynnä muistoja.

Juostut muistot ovat minulle voimakkaampia kuin mitkään muut. Ne ovat kuin kaiverrettuja jälkiä ruumiiseen ja sieluun, lihasmuistiin. Kun lenkki Valparaisossa pyytämättä ja yllättäen palautui mieleeni, tuntui kuin olisi kokenut sen eilen. Tuo muisto toimi myös muistiavaimena muihin kaupunkiin liittyviin muistoihini. Muistin keskusaukion ja sen reunalla olleen pienen sympaattisen kirjakaupan, josta ostin kirjan, joka on muuten yhä lukematta. Muistin tunkkaisen ilman, melun ja saasteet. Muistin oman ahdistukseni tulevaisuudesta.

Juostessa aika on koko ajan konkreettisesti läsnä. Se voi olla joko lukema juoksukellon näytöllä tai tuntemus kropassa, tai sekä että, mutta useimmiten et voi olla aistimatta sen läsnäoloa. Juostessa aika voi tuntua pitkältä tai lyhyeltä, mutta usein se myös tuntuu paradoksaalisesti pitkältä ja lyhyeltä samaan aikaan. Näin minulle kävi viimeksi viime sunnuntaina Kööpenhaminan maratonin viimeisellä 12 kilometrillä. Kuin elämässäni yleensäkin, kaikki meni hyvin kolmeen kymppiin saakka, jonka jälkeen totaalinen törmäys seinään. Yritin silti edetä minkä väsyneistä jaloistani pääsin, mutta aika juoksi vauhtiini nähden aivan liian lujaa. Samalla jokainen juostu minuutti tuntui kuin puolelta tunnilta. Aika mateli, kello juoksi, minä hölkkäsin. Olin tuskastuttavan voimakkaasti hetkessä kiinni ja kuin vihdoin sain taisteltua itseni maaliviivan yli, tuntui siltä kuin olisin taivaltanut maratonia vähintään puoli päivää. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Maalissa kello näytti 3.24.

Joskus harvoin ajan tunne kuitenkin katoaa juostessa. Muistan yhden lenkin kotimaisemissani Kuopiossa. Oli kesä. Saavuin alkuillan junalla Helsingistä Kuopioon ja koska oli vielä valoisaa ja kaunista, päätin lähteä iltalenkille. Juoksin satamasta linja-autoaseman ohi kohti Puijoa ja nousin Puijon polkua aina tornin juurelle saakka. Huipulla tasasin hetken hengitystäni, jonka jälkeen jatkoin juoksuani kohti pururataa tietämättä minne olin matkalla. Juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä, joten kiristin vähän tahtia. Paikka ja aika katosivat ympäriltä. Kuulin vain hengitykseni ja keskityin tarkkailemaan kroppani tuntemuksia. Hyvän olon tunne lävisti vartalon. Tuntui siltä että voisin juosta ikuisesti, että olen vapaa. Teki mieli hakata käsiä yhteen. Juoksijapiireissä tällaista tuntemusta kutsutaan runner's high -tilaksi.

Kun lopulta palasin kotiin, huolestunut äitini tuli ovella vastaan. Hän oli lähdössä etsimään minua, koska olin ollut poissa reilut kaksi tuntia ja kello lähenteli jo yhtätoista. Olin juostessani ollut niin vahvasti kiinni hetkessä, että menettänyt ajan tajun. Aika oli mennyt kuin siivillä ja minä olin juossut kuin olisin saanut siivet selkään. Silti päällimmäisenä oli vahva läsnäolon tunne. Tuon pienen hetken aika oli ystäväni.

Tuollaiset hetket saavat minut palaamaan lenkkipoluille kerta toisen jälkeen. Se tunne, kun pystyy hetkeksi unohtamaan itsensä, huolensa, murheensa ja stressinsä, ja vain etenemään päämäärättä ympäristöä havainnoiden tai vain hengitystä kuunnellen, on minulle täysin korvaamaton. Ja yllättäen juuri tuollaisista hetkistä, jolloin ei kuvittele kokevansa mitään suurta ja ihmeellistä, jää kaikista voimakkaimmat jäljet muistiin. Tuollaiset hetket piirtyvät sieluumme ja ruumiiseemme automaattisesti kuin GPS-viivat Sportstrackeriin.