”Ei neiti aika kerro
Minkä verran voin häneltä pyytää.
Kuului kutsu pöytäänsä,
Vaan siihen suopeus kai jää.
Joku vanha mies paremmin ties,
Nauroi naiset ja etenkin hän.
Ei siitä saa palvelijaa, vaan kenties saa ystävän.
Jos toimii oikein,
Voi saada ystävän.”
Kuului kutsu pöytäänsä,
Vaan siihen suopeus kai jää.
Joku vanha mies paremmin ties,
Nauroi naiset ja etenkin hän.
Ei siitä saa palvelijaa, vaan kenties saa ystävän.
Jos toimii oikein,
Voi saada ystävän.”
-
Jarkko Martikainen, Voiko aika olla ystävä?
Sanotaan, että musiikki on nopein aikamatka menneisyyteen. Jokin kauan sitten unohtunut biisi saattaa uudelleen kuultuna palauttaa kirkkaana mieleen tuntemukset, tapahtumat, paikat ja ihmiset vuosien takaa.
Minulle juoksu toimii samanlaisena muistojen pankkina. Opin
sen oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun seinää tuijotellessa
verkkokalvoilleni piirtyi tarkka kuva eräästä lenkistä. Siinä oli värikkäitä
taloja ja kapeita katuja. Teollisuusrakennuksia rantaviivan läheisyydessä,
joiden pihan läpi piti juosta päästäkseen rannalle. Lopulta vähän nuhruinen
kivinen ranta, jossa oli paljon kalastajia. Muistin kovan tuulen ja pettymyksen,
kun rantaviiva rajoittuikin autotiehen jo ehkä kilometrin jälkeen. Tuo paikka
oli Valparoiso, Chile, vuosi 2008.
Olen lenkkeillyt koko aikuisikäni. Takana on useita tuhansia
kilometrejä. Silti pystyn halutessani palauttamaan mieleen useita yksittäisiä
lenkkejä jopa vuosikymmenen takaa. Valitsen vain kaupungin ja tuhannet muistot
seuraavat perästä. Münchenin olympiastadionin vehreys, Bremenin Botanican
kukkaloisto, Quiton ohut ja vaikeasti hengitettävä ilma, Andalusian kesän
polttava kuumuus, Sydneyn kaatosade, Ljublijanan kaunis linnavuori ja sen
metsät, Zagrebin auringonpaiste, Kaupin kuntokolmosen jyrkkä nousu, Pispalan
kevätaurinko, Puijo ja Vänäri, niiden jokainen kolkka niin täynnä muistoja.
Juostut muistot ovat minulle voimakkaampia kuin mitkään
muut. Ne ovat kuin kaiverrettuja jälkiä ruumiiseen ja sieluun, lihasmuistiin.
Kun lenkki Valparaisossa pyytämättä ja yllättäen palautui mieleeni, tuntui kuin
olisi kokenut sen eilen. Tuo muisto toimi myös muistiavaimena muihin kaupunkiin
liittyviin muistoihini. Muistin keskusaukion ja sen reunalla olleen pienen
sympaattisen kirjakaupan, josta ostin kirjan, joka on muuten yhä lukematta. Muistin
tunkkaisen ilman, melun ja saasteet. Muistin oman ahdistukseni tulevaisuudesta.
Juostessa aika on koko ajan konkreettisesti läsnä. Se voi
olla joko lukema juoksukellon näytöllä tai tuntemus kropassa, tai sekä että,
mutta useimmiten et voi olla aistimatta sen läsnäoloa. Juostessa aika voi
tuntua pitkältä tai lyhyeltä, mutta usein se myös tuntuu paradoksaalisesti pitkältä
ja lyhyeltä samaan aikaan. Näin minulle kävi viimeksi viime sunnuntaina
Kööpenhaminan maratonin viimeisellä 12 kilometrillä. Kuin elämässäni
yleensäkin, kaikki meni hyvin kolmeen kymppiin saakka, jonka jälkeen totaalinen
törmäys seinään. Yritin silti edetä minkä väsyneistä jaloistani pääsin, mutta
aika juoksi vauhtiini nähden aivan liian lujaa. Samalla jokainen juostu
minuutti tuntui kuin puolelta tunnilta. Aika mateli, kello juoksi, minä
hölkkäsin. Olin tuskastuttavan voimakkaasti hetkessä kiinni ja kuin vihdoin
sain taisteltua itseni maaliviivan yli, tuntui siltä kuin olisin taivaltanut
maratonia vähintään puoli päivää. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Maalissa
kello näytti 3.24.
Joskus harvoin ajan tunne kuitenkin katoaa juostessa.
Muistan yhden lenkin kotimaisemissani Kuopiossa. Oli kesä. Saavuin alkuillan
junalla Helsingistä Kuopioon ja koska oli vielä valoisaa ja kaunista, päätin
lähteä iltalenkille. Juoksin satamasta linja-autoaseman ohi kohti Puijoa ja
nousin Puijon polkua aina tornin juurelle saakka. Huipulla tasasin hetken
hengitystäni, jonka jälkeen jatkoin juoksuani kohti pururataa tietämättä minne
olin matkalla. Juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä, joten kiristin vähän tahtia.
Paikka ja aika katosivat ympäriltä. Kuulin vain hengitykseni ja keskityin
tarkkailemaan kroppani tuntemuksia. Hyvän olon tunne lävisti vartalon. Tuntui
siltä että voisin juosta ikuisesti, että olen vapaa. Teki mieli hakata käsiä
yhteen. Juoksijapiireissä tällaista tuntemusta kutsutaan runner's high -tilaksi.
Kun lopulta palasin kotiin, huolestunut äitini tuli ovella
vastaan. Hän oli lähdössä etsimään minua, koska olin ollut poissa reilut kaksi
tuntia ja kello lähenteli jo yhtätoista. Olin juostessani ollut niin vahvasti
kiinni hetkessä, että menettänyt ajan tajun. Aika oli mennyt kuin siivillä ja
minä olin juossut kuin olisin saanut siivet selkään. Silti päällimmäisenä oli
vahva läsnäolon tunne. Tuon pienen hetken aika oli ystäväni.
Tuollaiset hetket saavat minut palaamaan lenkkipoluille
kerta toisen jälkeen. Se tunne, kun pystyy hetkeksi unohtamaan itsensä,
huolensa, murheensa ja stressinsä, ja vain etenemään päämäärättä ympäristöä
havainnoiden tai vain hengitystä kuunnellen, on minulle täysin korvaamaton. Ja
yllättäen juuri tuollaisista hetkistä, jolloin ei kuvittele kokevansa mitään
suurta ja ihmeellistä, jää kaikista voimakkaimmat jäljet muistiin. Tuollaiset
hetket piirtyvät sieluumme ja ruumiiseemme automaattisesti kuin
GPS-viivat Sportstrackeriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti