70-luku 50-lukulaisen silmin

Emeritusprofessori Matti Klingen muistelmat ovat edenneet 70-luvulle. Nuoruusvuosia kartoittaneen muistelmien ensimmäisen osan nimi Kadonnutta aikaa löytämässä olisi sopinut hyvin tämän kolmannenkin osan otsikoksi, sillä Klingen aikanaan huolellisesti tekemät muistiinpanot mahdollistavat paikoin erittäinkin yksityiskohtaisen menneisyyden rekonstruoinnin. Tarkat almanakka- ja päiväkirjamerkinnät sekä valokuvat menneiltä vuosilta luovat kerrontaan autenttisuutta ja uskottavuutta. Väljä taitto tekee kirjan helposti lähestyttäväksi, mutta turhan toiston olisi voinut karsia pois editointivaiheessa.

Muistelmien kaksi ensimmäistä osaa tai Klingen päiväkirjoja lukeneille Anarkisti kravatti kaulassa ei paljasta juuri uutta Matti Klingen persoonasta, tutkimusintresseistä, historianäkemyksestä tai ihanteista, mutta lähihistorian harrastajille se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia 70-lukuun näköalapaikalta.

70-luvun suuret aatteet olivat kommunismi, feminismi ja ekologismi. Klingen kaltaisen liberaalin eurooppalaisen näkökulmasta kaikkiin näihin aatteisiin liittyi luotaantyöntävää hurmoksellisuutta ja puritaanisuutta. Hän silti ymmärsi niiden sosiaalisen tilauksen, jonka näki silti olevan ratkaisevasti muualla kuin Suomessa.

Eräänlainen aate 70-luvun Suomessa ja muuallakin oli myös populismi, joka Klingen mukaan ilmeni ”vennamolaisuuden” lisäksi myös ajan romaanikirjallisuudessa, elokuvissa ja populaarimusiikissa. Ihannoitiin rääväsuista puhetta, karkeaa käytöstä, rahvaanomaisuutta ja tietoisen huonoa pukeutumista. Klingen näkökulmasta ajan synkein piirre ei siten ollutkaan poliittisessa historiassa revitelty ”suomettuminen”, jota Klinge pitää ”poliittisen historian poikien” liioittelemana myyttinä, vaan yleinen sosiaalinen- ja kulttuurinen rappio. Hän kirjoittaa: ”Tunnusomaisia [70-luvulle] olivat nopeasti ja halvalla rakennetut arkkitehtuuriltaan kammottavat lähiöt, keskustojen tuhoaminen, sivistyneen suomen kielen hävittäminen, kiroilun ja rumien sanojen ihastelu (modernin radikaalisuuden osoittajana!), yleinen kohteliaisuuden raaistuminen, teatterien muuntuminen huonokuuloisille soveltuvan huutamisen näyttämöiksi, pukeutumisen aikaisemmin ja myöhemmin voittamaton rähjäisyys ja niin edespäin. Dominoivaksi tuli edellisen vuosikymmenen lopulla ”vapautetun” joka paikan oluenmyynnin aiheuttama vulgäärin pöhnäisyyden leviäminen ja suosiminen. Maallemme eivät olleet kunniaksi massamatkat Leningradiin, Tallinnaan ja Etelä-Eurooppaankin vain juopottelun takia…”

70-luvun kulttuurimurros vaikutti myös yliopistoissa. Poliittisuus valtasi alaa ja monet porvarillisina pidetyt traditiot, kuten osakunnat joutuivat vastatuuleen. Yliopistojen sisäänottomäärät kasvoivat ja korkeakoulutus tuli mahdolliseksi yhä useammille. Tämän demokratisoitumisen vastapuolena yliopisto instituutiona arkipäiväistyi ja sen arvostus laski. Professoreiden privilegioita purettiin pikku hiljaa tuomarinoikeuksista lähtien ja ajatus ylioppilaista yliopiston asiakkaina nosti ensi kertaa päätään. Professori Klinge oli vielä tasavallan presidentin nimittämä virkamies, josta hän oli ylpeä. Yliopistojen hallintouudistusten myötä tästäkin perinteestä luovuttiin.

Pimeistä kulttuuripiirteistä huolimatta 70-luku oli Klingelle todellinen läpimurron vuosikymmen. Lukuisat hänen teoksensa ja tutkielmansa saivat kiitosta ja herättivät keskustelua. Hänet valittiin vakituiseen professuuriin Helsingin yliopistoon ja säännölliset televisioesiintymiset sementoivat hänen asemansa yhtenä kansakunnan näkyvimmistä intellektuelleista. Lisäksi hänet vielä hyväksyttiin saavutustensa ja mondeenin olemuksensa vuoksi osaksi sosiaalista eliittiä. Muistelmissa onkin lukuisia kuvauksia vuorineuvosten ja suurlähettiläiden kutsuilta. Myös Tamminiemen ja presidentinlinnan ovet avautuivat Klingelle, joka toimi muutamien valtiovierailujen yhteydessä presidentti Kekkosen tulkkina. Kaiken tämän tunnustuksen ja glorian vuoksi onkin hieman yllättävää, kuinka katkerilta jotkut muistelmien katkelmat vaikuttavat. Eikö Klinge yleisestä arvonannosta huolimatta saanut sittenkään omasta mielestään ansioidensa mukaan?

Tutkija-Klingeä on vuosikymmenten varrella kritisoitu paljon siitä, että hänen teoksissaan käsitellään liikaa sivistyneistöä, virkamiehistöä, papistoa ja aristokratiaa, ja aivan liian vähän ”kansaa”. Tällaisen kritiikin esittäjät löytävät tästäkin kirjasta helpon kohteen. Niille taas, jotka ovat avoimin mielin kiinnostuneista kurkistamaan 70-luvun ”sivistysporvarilliseen” maailmaan Klingen teos tarjoaa kiehtovan lukuelämyksen. Klinge kuvaa aikakauden seurustelutapoja, verkostoja ja verkostoitumisriittejä tarkalla sosiologisella silmällä, josta riittää ammennettavaa myös kyseistä ajanjaksoa tutkiville historioitsijoille. Hänen ihmiskuvauksensa ovat rehellisiä, välillä armottomiakin, mutta juuri siksi myös kiinnostavia.

Klingen tyyli kirjoittaa kiehtoo kaltaistani simpsoneiden ja southparkkien parissa varttunutta 90-lukulaista, koska siitä puuttuu täysin ajallemme tyypillinen ironinen etäännytys. Tästä seuraa ajoittain tahatonta komiikkaakin, kun henkiseksi 50-lukulaiseksi itseään tituleeraava flanööri keikaroi keskiaikaisten linnojen käytävillä ja laukoo latinankielisiä sitaatteja. Klingeä itseään tämä tuskin haittaa. Hän seisoo vakaasti kannattamiensa sivistysporvarillisten arvojen takana, joka on myös hänen tyylinsä salaisuus. Se on tunnistettava ja ajallemme niin vieras, että se kiehtoo. Usein huomaa jo pelkän otsikon perusteella arvuuttelevansa, mikähän lienee ”klingeläinen” tulkinta tästä aiheesta. Sitä ei voi sanoa monien tieteentekijöiden osalta. Siksi olenkin vakuuttunut, että jos Vain elämää -sarjasta järjestettäisiin versio suomalaisille tieteentekijöille, olisi Matti Klingellä itseoikeutettu paikka sen ensimmäisellä tuotantokaudella.

(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 11.11.2015)