Arthur Schopenhauerin mukaan kaikkina aikoina on ollut kahta lajia kirjallisuutta: todellista ja näennäistä. Edellinen on jotain, mikä ajan myötä muodostuu pysyväksi kirjallisuudeksi:
"Tiedettä ja runoutta varten elävien ihmisten harjoittamana se kulkee tietää vakaasti ja tyynesti, mutta äärimmäisen hitaasti ja tuottaa tuskin tusinan teosta vuosisadassa, mutta nämä ovatkin pysyviä".
Näennäinen, tai virtaava kirjallisuus, taas on jotain jota tuotetaan markkinoille vuodesta toiseen tuhansin kappalein, mutta muutaman vuoden kuluttua kysytään: missä ne ovat? ketä oikeastaan kiinnostaakaan?
Nämä Scopenhauerin ikuiset ajatukset tulivat monesti mieleen lukiessa Johannes Salmisen päiväkirjaa "Varjo Kiasman seinällä". Hän ammentaa ajattelussaan vahvasti antiikin klassikoista ja hyödyntää niiden viisautta analysoidessaan nykypäivän tapahtumia. Hänen kirjoituksiaan lukiassa tulee jopa kateelliseksi siitä klassisesta sivistyksestä, joka hän mukanaan kantaa. Se on Suomessa katoavaa kansanperinnettä.
Salmisessa puhuu vankkumaton humanisti, totuuden ja kauneuden ystävä. Hän ei saarnaa, opeta tai politikoi. Hän katsoo maailmaa ja ihmistä ymmärtäen. Hän tietää ja tunnustaa omat puutteensa ja heikkoutensa. Se on mielestäni todellista viisautta.
Matka jonka hänen päiväkirjojensa mukana tein, ympäri Eurooppaa ja Lauttasaarta, ei varmasti jää viimeiseksi. Oli onneni, että löysin tällaisen helmen Mereten Mazzarellan kirjojen kautta. Salminen on muuten Mazzarellan hyvä ystävä. Eikö tämä ole hieman epäilyttävää suomenruotsalaisten selkääntaputtelua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti