Kohti demokraattisempaa Eurooppaa?

Komissaari Viviane Reding vastaanotti kansalaisjärjestöjen suositukset EU:n kansalaisuuspolitiikan uudistamiseksi Vilnassa joulukuussa 2013.


EU-demokratia ei voi hyvin. Ainakaan, jos mittarina pidetään kansalaisten tietämystä EU-asioista.

 

Vuoden 2012 lopulla julkistetun Eurobarometrin mukaan kolmasosa eurooppalaisista ei osaa nimetä yhtään EU:n toimielintä. Lähes 70 prosenttia vastaajista ilmoitti, ettei tiedä mitään tai tietää vain vähän EU:n toiminnasta ylipäätään.

 

Kansalaiset eivät myöskään tunne oikeuksiaan. Euroopan komission vuonna 2010 laatimassa Euroopan unionin kansalaisuutta koskevassa katsauksessa todettiin, että EU-kansalaiset eivät pysty hyödyntämään kaikkia etujaan, koska he eivät tunne niitä. Erityisen huonosti tunnettu on oikeus muuttaa asumaan johonkin toiseen EU-maahan.

Tämänkaltaiset havainnot toimivat lähtölaukauksena sille, että komissiota pyydettiin nimeämään vuosi 2013 Euroopan kansalaisten teemavuodeksi. Ajankohta koettiin muutenkin otolliseksi, koska tänä vuonna tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun EU ja EU:n kansalaisuus luotiin Maastrichtin sopimuksella.

Kansalaisten teemavuodella on ollut kaksi päämäärää. Ensinnäkin lisätä eurooppalaisten tietämystä oikeuksista ja mahdollisuuksista, joita EU-kansalaisuus heille tarjoaa. Toiseksi pohtia keinoja, joiden avulla EU-kansalaiset saataisiin vahvemmin mukaan omien yhteisöjensä ja yhteiskuntansa toimintaan niin paikallisella, alueellisella, kansallisella kuin EU:nkin tasolla. Se on EU:n ja demokratian tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä asia.

Vielä on liian aikaista sanoa, miten hyvin teemavuoden tavoitteet ovat toteutuneet. Vuodessa ei näin suuria kiviä paljon liikuteta, mutta on hyvä, että aiheen tärkeys tunnustetaan korkeinta poliittista johtoa myöten. Euroopan komission puheenjohtaja Jose Manuel Barrosokin nosti esiin demokratian tärkeyden EU:n tilasta vuonna 2012 pitämässään puheessa: ”Ajat, joina Eurooppa yhdentyi kansalaisten hiljaisella suostumuksella, ovat ohi. Eurooppa ei enää voi olla teknokraattien, byrokraattien tai edes diplomaattien Eurooppa. Sen on oltava demokraattisempi kuin koskaan.”

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kansalaisten teemavuoden pysyvin vaikutus tulee olemaan kansalaisjärjestöjen tiivistynyt yhteistyö EU-tasolla. Sadat kansalaisjärjestöt eri puolilta Eurooppaa – Eurooppalainen Suomi ry muiden mukana – ovat tämän vuoden aikana työstäneet yhteisiä kantojaan EU-demokratian ja aktiivisen kansalaisuuden edistämiseksi EYCA-verkostossa, joka perustettiin tätä vuotta silmällä pitäen.

 

Työ on hiljattain saatu päätökseen ja kansalaisjärjestöjenyhteiset suositukset EU:n kansalaisuuspolitiikan uudistamiseksi luovutettiin joulukuussa Euroopan komissiolle teemavuoden päätöstilaisuudessa Vilnassa. Suosituksissa vaaditaan muun muassa Euroopan parlamentin valtaoikeuksien lisäämistä, ylikansallisia vaalilistoja, kansalaisten suorempaa valtaa vaikuttaa komissaarien valintaan. Kansalaisten äänen on kuuluttava suoremmin Brysselissä.

Sen lisäksi vaaditaan myös suorien vaikuttamisväylien, kuten eurooppalaisen kansalaisaloitteen, kehittämistä menettelyiltään yhä yksinkertaisemmiksi. Kansalaisjärjestöjen viesti päättäjille on selvä: demokratia ei voi enää 2010-luvulla perustua pelkästään kerran neljässä tai viidessä vuodessa vaaleissa luovutettavaan mandaattiin.

Huoli EU-journalismista

Viimeisten vuosien aikana olen kuullut kasvavaa kritiikkiä EU-journalismia kohtaan. Monet tuntuvat olevan väsyneitä siihen, että EU:sta nostetaan esiin vain negatiivisia asioita ja puhutaan vain taloudesta. Sen koetaan antavan turhan suppean kuvan lähes koko elämänpiirin kattavasta yhteistyöstä. Lisäksi korostamalla kansallista etua normatiivisten ideaalien sijaan journalismin koetaan rapauttavan EU:n hyväksyttävyyttä ja kasvattavan euroskeptisyyttä.

Huoli on Euroopan laajuinen. Satojen eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen yhteenliittymä EYCA (European Year of Citizens Alliance) kirjasi komissiolle joulukuussa luovutettuihin politiikkasuosituksiinsa tarpeen kohentaa EU-asioista mediassa käytävän keskustelun tasoa. 

Erityisesti iltapäivälehtien sensaationhakuiset lööpit ovat saaneet monet näkemään punaista. Niiden perusteella EU tuntuu olevan varsinainen ilonpilaaja, joka käy puolustuskyvyttömien kalakukkojen, riisipiirakoiden ja saunaklapien kimppuun. Vaikka useimmat näistä lööpeistä ovat vääriin tulkintoihin perustuvia uutisankkoja, ne tuntuvat helposti jäävän osaksi EU:sta käytäviä kansalaiskeskusteluja. Usein jopa niin vahvasti, että monille kansalaisille niinkin neutraalista termistä kuin direktiivi on tullut kirosana.  

Poliitikkojen ja EU-instituutioiden on tietysti helppo vierittää vastuu EU:n huonosta maineesta ja demokratiavajeesta journalisteille, mutta oikeasti vikaa on myös EU:ssa. Haastattelututkimuksissa journalistit ovat todenneet, että EU on sekä haastava jutun aihe että tietolähde. Lähtökohta on, että EU-asiat kiinnostavat syvemmin vain erittäin harvoja. Jotta ihmiset saadaan lukemaan EU-juttuja, on päätöksiä popularisoitava. EU:n tuottama tieto on kuitenkin usein niin teknistä, että tulkintavirheitä on vaikea välttää. Lisäksi päätösten avaaminen lukijoille vaatii usein paljon muita aiheita pidempiä selityksiä. EU-aiheiden kiinnostavaksi tekemistä hankaloittaa myös se, että usein ideologiset konfliktit ja tunnetut yhteen ottavat henkilöt puuttuvat. 

Mediassa käytävällä keskustelulla on epäilemättä suuri vaikutus kansalaismielipiteeseen ja demokratian toimivuuteen. Taloudellisen ja poliittisen integraation edessä olisi myös toivottavaa, että rajat ylittävää keskustelua EU:sta käytäisiin paljon nykyistä enemmän. Toistaiseksi näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että eurooppalainen julkinen keskustelu käydään jatkossakin pääasiassa kansallisvaltioiden rajojen sisällä.  Tällöin Euroopan tulevaisuutta koskevien yhteisten tavoitteiden hahmottaminen on vaarassa jäädä kansallisvaltioiden ”itsekkyyden jalkoihin”.

Onneksi positiivisiakin merkkejä on ilmassa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan monissa EU-maissa keskustellaan jo varsin yhteneväisesti EU:sta, eli julkisiin keskusteluihin nousevat samat teemat samoin painotuksin suurin piirtein samanaikaisesti. Poikkeuksen säännöstä muodostaa Iso-Britannia, jossa euroskeptiset aihevalinnat saavat paljon muita maita enemmän palstatilaa. Se näkyy myös EU:n kannatuslukemissa.  

Suomessa EU-journalismia on tutkittu vuosikymmenien varrella jonkin verran, mutta pääasiassa joko journalistisen työn näkökulmasta tai jonkin rajatumman teeman, kuten euroskeptismin näkökulmasta. Yhtään yleiskatsausta suomalaisessa journalismissa esiin nousevista EU-aiheista ja käytetyistä kehyksistä ei ole tehty. Eurobarometreistä kuitenkin tiedämme, että suomalaisten tietämys EU-asioista on heikompaa kuin EU:ssa keskimäärin, joten siinä mielessä EU:sta käytävää julkista keskustelua tulisi ehdottomasti tutkia tarkemmin myös Suomessa

Kuinka komissaarit tulisi valita?

                                            (copyright European Union 2013)

Helsingin Sanomien älykköraadilta kysyttiin viime lokakuussa mielipidettä EU-komission suomalaisjäsenen valintatavasta. Suurin osa vastanneista haluaisi muuttaa nykykäytännön, jonka mukaan valinta on pääministeripuolueen sisäinen asia. Eniten kannatusta sai vaihtoehto, jonka mukaan komissaarivalinnan pitäisi perustua ensisijaisesti koko hallituksen päätökseen. Sitä kannatti kolmannes vastaajista. Muuten vastaukset jakaantuivat melko tasaisesti eri vaihtoehdoille.

Yllättävää tuloksissa oli se, ettei komissaarin valinnan demokratisointi saanut laajaa kannatusta.16 prosenttia vastaajista oli valmis sitomaan komissaarivalinnan europarlamenttivaalien tulokseen ja vain 12 prosenttia eduskunnan tekemään valintaan. Muiden muassa Aalto yliopiston markkinoinnin professori Jaakko Aspara totesi avoimessa vastauksessaan, että päätös ei ylidemokratisoinnilla parane. Taloudellisen tiedotustoimiston toimitusjohtaja Kari Väisänen taas linjasi, että meillä ei ole varaa politisoida komissaarivalintaa.

Eurooppalainen Suomi ry ja sadat muut Euroopan kansalaisten teemavuoden allianssin (EYCA) työskentelyyn osallistuneet eurooppalaiset kansalaisjärjestöt ovat eri mieltä älykköraadin enemmistön kanssa. Allianssin linjausten mukaan komissaarivalintaa ei ole varaa olla politisoimatta, mikäli EU-politiikan kiinnostavuutta ja hyväksyttävyyttä halutaan parantaa kansalaisten silmissä. Toivottavaa olisi, että jo ennen tulevan kevään eurovaaleja Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät nimeäisivät ehdokkaansa komission seuraavaksi puheenjohtajaksi. Tämänhetkisten tietojen mukaan toiveen toteutuminen näyttää realistiselta.

Suomessa valtiovarainministeri, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on mennyt ehdotuksissaan vielä tätäkin pidemmälle. Urpilainen heitti toukokuun lopulla keskusteluun ajatuksen – jota hän kutsui koepalloksi – että jatkossa kaikki komission jäsenet valittaisiin europarlamentaarikkojen joukosta. Hänen mielestään se korostaisi komission poliittista luonnetta ja saattaisi samalla lisätä kiinnostusta eurovaaleihin.

Toteutuakseen Urpilaisen ehdotus vaatisi EU-tason päätöksen. Se voi kestää vuosia, mikäli toteutuu sittenkään.

Savon Sanomat tarttui pääkirjoituksessaan Urpilaisen koepalloon ja muistutti, että Suomen ei halutessaan tarvitse jäädä odottamaan koko unionin tekemiä ratkaisuja vaalien mielenkiinnon lisäämiseksi. Myös kotimaisin päätöksin voimme tehdä paljon. Lehden mukaan demokraattisin tapa olisi, että komissaariksi nimettäisiin sen puolueen ehdokas, joka menestyy eurovaaleissa parhaiten. Vaalien kiinnostavuuden lisäämiseksi puolueet voisivat vielä nimetä omat komissaariehdokkaansa jo ennen vaaleja. 

Savon Sanomien ehdottama ratkaisu lisäisi varmasti mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan. Yli puolet vuoden 2012 lopulla julkistettuun Eurobarometriin osallistuneista vastasi, että heidän kiinnostuksensa eurovaaleja kohtaan lisääntyisi, mikäli vaalien tulos vaikuttaisi myös komission puheenjohtajan valintaan. Tämä malli tarjoaisi vielä suoremman keinon vaikuttaa äänestämällä.

Puolueiden pitäisi kuitenkin toimia nopeasti, jotta sopimus saataisiin aikaan vielä ennen ensi kevään vaaleja. Veikkaanpa, että intoa nykyisen ”herrasmiessopimuksen” purkamiseen ei löydy. Sen sijaan tulemme kuulemaan paljon tyhjää puhetta eurovaalien äänestysaktiivisuuden nostamisen tärkeydestä. Valitettavasti politiikka ja arkijärki kulkevat usein eri polkuja.

Tällä kertaa on toisin?

“Is, then, the EU worth defending? The true question is, of course, which EU are we referring to?” - Slavoj Žižek

Euroopan parlamentti käynnisti viime syyskuussa eurovaalien äänestysaktiivisuuden kasvattamiseen tähtäävän kampanjan sloganilla ”Tällä kertaa on toisin”. Kampanjan sivuilla slogania perustellaan sillä, että parlamentin valta kasvanut sitten edellisten vaalien ja kansalaisilla on enemmän valtaa vaikuttaa maanosamme suuntaan kuin koskaan ennen. Viimeistään nyt on siis aika aktivoitua myös eurovaalien suhteen.

Pelissä on kieltämättä enemmän kuin viime vaaleissa. Parlamentin valta on kasvanut Lissabonin sopimuksen myötä ja siitä on tullut neuvoston kanssa tasaveroinen lainsäätäjä monessa asiassa. Sillä on nykyisin myös hitunen budjettivaltaa eli käytännössä oikeus hyväksyä tai hylätä jäsenmaiden aikaansaama neuvottelutulos. Lisäksi äänestäjillä on nyt myös epäsuora mahdollisuus vaikuttaa komission puheenjohtajan valintaan. Tästä huolimatta on kuitenkin syytä kysyä, ovatko asiat tälläkään kertaa riittävän toisin? Eli vielä tarkennettuna: voiko parlamenttivaaleissa äänestämällä todella vaikuttaa maanosamme poliittiseen suuntaan?

Valitettavasti vastaus on EIPÄ JUURI. Ajatellaanpa vaikka EU:n austerity-politiikkaa eli niukkuus- tai säästöpolitiikkaa. Tällä kiistanalaisella doktriinilla on ollut konkreettisia ja kouriintuntuvia vaikutuksia miljooniin kriisimaiden kansalaisiin. Taloustieteilijät ovat kiistelleet sen järkevyydestä ja tuhannet kansalaiset kävelleet mielenosoituksissa sitä vastaan. Ideaalimaailmassa sen suosio mitattaisiin eurovaaleissa ja päättäjät saisivat joko mandaatin jatkaa sitä tai velvoitteen höllentää sen otetta. Mutta tämä ei ole ideaalimaailma. Euroopan parlamentilla ei ole sanan sijaa niukkuuspolitiikkaan vaan siitä ovat vastuussa Troikan jäsenet eli Euroopan komissio, EKP ja IMF, joten niukkuuspolitiikkaa jatkuu jos on jatkuakseen eurovaaleista riippumatta.

Jos kerran eurovaaleissa ei voi vaikuttaa niukkuuspolitiikan kohtaloon, niin missä vaaleissa sitten voi?

Se onkin vaikeampi kysymys. Kotimaisissa vaaleissa voi totta kai äänestää puoluetta joka vastustaa niukkuuspolitiikkaa, mutta ainakaan Suomesta sellaista ei olisi helppoa löytää. Sitä paitsi Suomen rooli EU:n valtapolitiikassa on sen verran pieni, että sellainen protesti tuntuisi lähinnä puskasta huutelulta. Sen sijaan Saksan liittopäivävaaleissa olisi panosta. Saksahan on suuri maa, Euroopan teollisuuden veturi ja niukkuuspolitiikan pääarkkitehti. Harmi vaan, että nekin vaalit menivät jo ja saksalaiset antoivat niukkuuspolitiikalle varauksettoman tukensa. Olisiko tulos ollut yhtä selvä, jos niukkuuspolitiikan kohteeksi joutuneilla kansalaisilla olisi ollut äänioikeus? Enpä usko.

Jo tällaisten yksinkertaisten ajatusharjoitusten perusteella käy ilmi, kuinka huonossa jamassa EU-demokratia tällä hetkellä on. Jos EU-tasolla harjoitettuun politiikkaan ei voi vaikuttaa EU-tason vaaleissa, jotakin on pahasti pielessä. Karu totuus on, että Euroopan parlamentti on yhä liian kaukana potentiaalistaan ollakseen merkittävä vallankäyttäjä. Eihän se pysty edes itse päättämään istuntopaikastaan, vaikka mepit ovat toistuvasti suuren enemmistön turvin ilmaisseet halukkuutensa lopettaa jokakuukautinen rekkaralli Strasbourgiin.  

Ongelman ratkaisu ei ole kuitenkaan EU-yhteistyön purkaminen vaan nimenomaan sen vahvistaminen. Parlamentin valtaa on kasvatettava jäsenmaiden vallan kustannuksella. Annan toisen esimerkin: verosuunnittelu ja veronkierto. Yritysten ja rikkaiden yksityishenkilöiden verosuunnittelun ja veronkierron takia EU-maat menettävät vuosittain arviolta lähes 1000 miljardia euroa verotuloja, jonka myötä hyvinvointivaltioiden ylläpitäminen on päivä päivältä mahdottomampi tehtävä. Yksittäiset kansallisvaltiot ovat täysin voimattomia tällaisten prosessien edessä, joten käytännössä ainut keino puuttua asiaan olisi EU-yhteistyön avulla. Viime vuonna 26 jäsenmaata 28:sta olikin valmiita puuttumaan asiaan tehostamalla pankkitietojen vaihtamista unionin sisällä, mutta nykytilanteesta hyötyvät Itävalta ja Luxemburg äänestivät vastaan, eikä asialle tehty mitään, koska päätös edellyttää yksimielisyyttä. Pari maata siis jarrutti onnistuneesti suuren enemmistön kannattamaa kehitystä, joka vain osoittaa sen, että tarvitsemme vahvaa ylikansallista demokratiaa tasapainottamaan ylikansallisen talouden ylilyöntejä. Jos EU ei tähän pysty, se menettää kansalaisten silmissä lopunkin uskottavuutensa sekä taloudellisena että poliittisena unionina.

Niin kauan kun demokratia ei yllä potentiaaliinsa EU-tasolla tai edes kansallisvaltioiden tasolla, niin kauan kun äänestämällä ei todellisuudessa voi muuttaa mitään, nykytilanteesta kärsivät kansalaiset tulevat tekemään ainoan rationaalisen ratkaisun mikä heillä on käytettävissään: äänestämään populistisia puolueita, jotka haistattavat pitkät koko touhulle, lupaavat tarjota suojaa Brysselin teknokratialta, palauttaa kansalaisille heidän itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä. Se on valheellinen lupaus, mutta toimii, koska parempaakaan tulevaisuuden näkymää ei ole tarjolla. Pisimmällä tämä huolestuttava kehitys on Unkarissa, jossa pääministeri Viktor Orbanin Fidesz-puolue on onnistunut saamaan kansan tuen nationalistis-autoritäärisen ohjelmansa taakse. Slavoj Žižek kuvaa Unkarin tilannetta vuonna 2012 julkaistussa kirjassaan The Year of Dreaming Dangerously näin:  

“If the protection of democratic institutions necessarily goes hand in hand with continual impoverishment of the Hungarian people [as the result of the austerity measures imposed by the EU and IMF], we must not be amazed that Hungarian citizens show a little enthusiasm for restoring liberal democracy. In other words, you cannot have it both ways, a democratic revival and the neoliberal politics of austerity: the coffee of democratic revival can only be served without the cream of economic neoliberalism.”

Populismin tutkija Paul Taggart on todennut, että populismi on demokratian terveystarkastus. Mitä huonommin demokratia voi, sitä enemmän populismia. EU-demokratia on  niin heikossa kunnossa, että kevään 2014 eurovaaleissa tulemme näkemään populististen puolueiden todellisen esiinmarssin. Ne tulevat huutamaan kuten Orban Unkarissa: ”Valta takaisin kansalle!”, ”Valta takaisin kansallisvaltioille!”, ”Loppu Brysselin ylivallalle!”, ”Itsenäisyys takaisin!”, ja ne tulevat saamaan kansanjoukot liikkeelle, koska ihmiset ovat turhautuneita politiikkaan, joka ei luo todellisuutta vaan reagoi vain taloudellis-tuotannollisiin välttämättömyyksiin. 

Länsimaisissa demokratioissa on tapana painottaa äänestämisen tärkeyttä, mutta meteli nousee heti, jos kansalaiset äänestävätkin väärin - "Populistit murskavoittoon - Markkinat hätääntyivät". Populismia ei kuitenkaan padota pelottelemalla, vaan tarjoamalla kansalaisille muita todellisia vaihtoehtoja, todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Liian monet kokevat, ettei äänestämisellä ole mitään väliä, koska kaikki jatkuu kuitenkin aivan kuten ennen. Tämän takia demokratia pitäisi nopeasti keksiä uudelleen.

Minunkin taisteluni

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan ja toisessa olen suurin piirtein puolivälissä. Matkaa kuusiosaisen mammutin loppuun vielä riittää, mutta haluan jo tässä vaiheessa merkitä muutamia ajatuksia ylös, koska pelkään, että unohdan ne muuten.

Kuulin Knausgårdista ensimmäisen kerran reilu puoli vuotta sitten uuden asuntomme tupareissa. Keskustelu oli alkoholin vauhdittamana edennyt perustavaa laatua oleviin kysymyksiin. Moitimme ajan henkeä (lähinnä minä), puhuimme elämisen juonesta, aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta, lapsista, isäsuhteesta ja kaikesta muusta sellaisesta jota arkikielessä kutsutaan syvälliseksi keskusteluksi (olen muuten aina vihannut tätä ilmaisua). Jossain vaiheessa keskustelua eräs ystävistäni kysyi minulta: ”Oletko muuten lukenut Knausgårdia?” ”Ketä? En ole koskaan kuullutkaan”, vastasin. Ystäväni ihmetteli tätä ja totesi, että minun ehkä kannattaisi.  

Seuraavana päivänä en enää muistanut suositusta. Se palasi mieleeni myöhemmin, kun asettelin uusia kirjoja kirjahyllyyn. Matkakirjojen, kahvipöytäkirjojen, dekkareiden ja muun sekalaisen sonnan joukosta esiin pomppasi tuttu nimi: Karl Ove Knausgård: Taisteluni: Ensimmäinen kirja. Poimin kirjan käteeni ja luin takakannen: ”Norjan nykykirjallisuuden vedenjakaja…”, ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus…”. Muistaakseni myös adjektiivit ”kohuttu” ja ”puhuttu” oli mainittu. Laitoin kirjan takaisin hyllyyn ja ajattelin, että helvetti jäätyy ennen kuin tuhlaan aikaani tuollaiseen roskaan.

Mutta Knausgård ei jättänyt minua rauhaan. Viikottaisen juoksulenkkimme päätteeksi eräs toinen ystäväni ilmoitti saaneensa juuri Taisteluni-sarjan ykkösosan itselleen ja ehdotti, että aloittaisimme juoksevan lukupiirin tuon kirjan osalta. 30 sivua per viikko eteenpäin + juoksut + analyysit. Se ei kuulostanut liian suurelta panostukselta, joten päätin suostua.  

Noin viikon päästä sain sitten viestin ystävältäni: ”Mites olisi juoksu keskiviikkona tai torstaina?” ”Kumpi tahansa käy”, vastasin. Sovimme keskiviikosta. Viestissä hän kertoi lisäksi päässeensä Knausgårdissa sivulle 30, mutta epäili, ettei noin vähällä sivumäärällä riitä vielä paljon puitavaa. Päätin kuitenkin itsekin nykäistä projektin käyntiin. Sittenpähän sen näkisi, onko tästä suuresta kohukirjailijasta mihinkään.  

Myöhään tiistai-iltana otin vihdoin kirjan hyllystä. Katsoin etukantta ja meinasin oksentaa. Like-kustantamo saa kaiken näyttämään paskalta. Pahoinvoinnista huolimatta sain kammettua kirjan auki ja luin ensimmäiset sivut hitaasti tunnustellen. Maistelin kirjailijan tapaa hahmottaa maailmaa kuin Tomi Björk kokkikokelaiden ruoka-annoksia.

Ensimmäinen kirja alkaa esseistisillä havainnoilla kuolemasta. Knausgård pohtii sitä, miksi kuoleman kaltaisen hyvin luonnollisen asian käsittely on niin hankalaa meille ihmisille tai miksi tunnemme niin suurta vastenmielisyyttä vainajia kohtaan, että haluamme heidät pois silmistämme niin pian kuin mahdollista. Diippiä shittiä, mutta bull shit-tutkani ei silti värähtänyt. Se on aina hyvä merkki. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana löysin paljon muutakin kiinnostavaa: hyviä havaintoja, persoonallisen äänen, hyviä kiteytyksiä. Sitten uni vei mukanaan.

”Kun tietoisuus maailmasta kasvaa, sen aiheuttaman tuskan lisäksi vähenee myös sen merkitys. Maailman ymmärtäminen merkitsee sitä, että asettuu maailmasta tietyn välimatkan päähän.”

”Minulla on ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisten viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotakin ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois. Pelkään että aika karkaa minulta, valuu hiekkana sormieni välistä sillä aikaa kun teen…niin, mitä?”

Kun heräsin seuraavana aamuna, Knausgård oli ensimmäinen asia mielessäni. Vatsassa kihelmöi se jännä tunne kun on löytänyt jotain ihmeellistä, kun on kohdannut mysteerin jonka haluaa selvittää. Teki mieli jatkaa lukemista. Ärsytti, kun piti lähteä töihin.

Samana iltana juokseva lukupiirimme kokoontui ensimmäistä kertaa. Yritin kertoa ystävälleni, miksi Knausgård oli kolahtanut minuun niin voimakkaasti, mutta en vielä löytänyt oikeita sanoa. Höpisin jotain yleistä kirjailijan angstista ja narsismista. Kerroin Philip Rothin kirjasta Portnoyn tauti, joka alun lapsuuskuvauksista tuli mieleen. Puhuimme Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisista osoitekirjoista. Kotiin päästyäni muistin vielä Michel Houellebecqin. Hänenkin kirjoissaan on paljon samanlaisia elementtejä kuin Knausgårdilla.

Vasta paljon pidemmälle luettuani ajatukseni rupesivat selkiytymään. Taisteluni imaisi minut mukaansa alusta alkaen, koska minä olen Knausgård. Me käymme samaa taistelua. Taistelua arjen tyranniaa vastaan, esivalmistettuja päiviä vastaan, rutiineja vastaan, jotka kaikki tekevät elämästä niin ennakoitavaa, että kun astuu ulos ovesta, tietää tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan.

”Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.”

Minä olen Knausgård, koska etsin merkitystä ja inspiraatiota. Taistelen elääkseni sellaista elämää, jonka juonessa olen mukana. Se ei ole helppoa näinä hulluina aikoina. Lähes kaikki tuntuu niin pinnalliselta keinotekoiselta, turhanpäiväiseltä, historiattomalta, spektaakkelimaiselta, pikkuporvarilliselta, ristiriitaiselta, tekopyhältä tai tekohyvältä. Välillä minun on vaikeaa sietää sitä kimeää sairasta ääntä, joka lähtee kaikista niistä pseudoihmisistä ja pseudopaikoista, pseudotapahtumista ja pseudokonflikteista joiden kautta elämme elämäämme. Suu auki katselen kaikkia niitä spektaakkeleja joita seuraamme päivästä toiseen ottamatta niihin itse osaa. Sitä etäisyyttä ja kaiken reaaliaikaisuutta, joka on paradoksaalisesti irrottanut elämän korvaamattomasta nykyhetkestä.

Nykyajassa kaikki on kääntynyt päälaelleen: todellinen on epätodellista ja epätodellinen on todellista. Ymmärrämme kaiken, koska olemme muokanneet kaiken itseämme varten. Enää ei ole asiaa eikä paikkaa, jota emme olisi ottaneet omaksemme ja ladanneet ihmisyydellä. Samankaltaisuus leviää kaikkialle ja tekee kaikesta pienempää. Samat tiet, samat talot, samat sisustuselementit, samat bensiiniasemat, samat kaupat leviävät kaikkialle. Kaikki maat muuttuvat entistä enemmän yhdeksi ja samaksi. Maailma käpertyy itseensä. Tämä koskee myös taiteita, tieteitä ja uskontoja. Kaikki on yhtä ja samaa spektaakkelia.

”Ja taiteesta itsestään on tullut yleisöä, sitä miten yleisö reagoi, sitä miten lehdet taiteesta kirjoittavat; taiteilija on esiintyjä. Näin on. Taiteella ei ole mitään sen ulkopuolella, tieteellä ei ole mitään sen ulkopuolella, uskonnolla ei ole mitään sen ulkopuolella. Maailma on käpertynyt itseensä, käpertynyt ympärillemme, eikä siitä ole enää ulospääsyä.

Minä olen Knausgård, koska heittelen tällaisia summittaisia teesejä. Olen summittaisuuden kuningas. ”Hannu ei ole hallinto-orientoitunut”, kuten esimiehelläni on tapana sanoa. En olekaan, koska en halua olla (voisin olla jos haluaisin olla). En ole myöskään kiinnostunut triviaalien tai teknisten detaljien parissa näpräämisestä, vaan etsin kokonaisnäkemystä, eksistentiaalista ymmärrystä suurista linjoista, merkitystä, motivaatiota. Minulta ei kannata tulla kysymään neuvoa arkisissa käytännön asioissa, koska ne eivät voisi minua vähempää kiinnostaa. Sen sijaan olemassaoloon liittyvissä kysymyksissä olen käytettävissänne 24/7. Ottakaa vain rohkeasti yhteyttä!

Minä olen Knausgård, koska onni ei ole koskaan ollut tavoitteeni. Hänen tapaansa kysyn: mitä minä sillä tekisin? Lopettaisin haluamisen, kaipaamisen, innostumisen? Kelluisin onnessa kuin viimeiset ihmiset BB-talon paljussa? Ei kiitos!

 

On toki monia perusteita myös väittää, että minä en ole Knausgård. En ole sosiaalisesti rajoittunut, dramaattinen, maaninen, määräiltävissä tai miellyttämisenhaluinen. En koe ahdistusta modernina miehenä olemisesta. En tunne koko ajan sieluani raastavaa häpeää. Eroja on, sitä en halua kiistää. Mutta tapa katsoa maailmaa, olla maailmassa, on niin samanlainen, että erot voi unohtaa. Kun luen Knausgårdia, minun tekee mieli kirjoittaa. Tunnen oloni levottomaksi, koska hän kirjoittaa juuri siten kun minäkin haluan kirjoittaa.

Minä uskon, että meitä Knausgårdeja harhailee tuolla pilvin pimein. Tietokoneen näyttöä työkseen tuijottavia nuoria ihmisiä, jotka tuntevat kuinka aika karkaa käsistä. Nuoria aikuisia työntämässä lastenrattaita markettiin kasvoillaan ilme ”tässäkö tämä nyt oli?”. Ihmisiä joiden silmistä näkee, että poltetta vielä on, mutta onko uskallusta. Ihmisiä, jotka tuntevat kaipuuta johonkin toiseen aikaan, johonkin toiseen maahan, johonkin toiseen elämään, etsivät inspiraatiota, pyhää vihaa tai suurta rakkautta, joo mä kaiken nään.

Tällaisessa elämän nälässä ei ole välttämättä ole mitään ylevää. Jossainhan on aina kuumempaa ja jossain on suurempaa, ei tartte selittää. Mutta jotain hyvin universaalia siinä kaipuussa on, mistä Knausgård kirjoittaa. Ja hän tekee sen vielä tavalla, johon monen on helppo samaistua. Hän sekoittaa teini-iän ryyppytarinoita pitkiin esseistisiin pohdintoihin elämän tarkoituksesta ja taiteesta. Se on mahdoton yhdistelmä, mutta minusta hän onnistuu siinä menettämättä koskaan otetta lukijasta. Hänen elämästään janoaa tietää lisää, koska se maistuu niin elämältä. Kokeilkaa vaikka itse. 

”Olen oppinut elämästä vain sen että minun on kestettävä se, oltava koskaan esittämättä siitä kysymyksiä ja poltettava sen synnyttämä kaipuu kirjoittamiseen.”