tiistai 28. huhtikuuta 2015

Einmal ist keinmal

Luin lähes kymmenen vuoden jälkeen uudelleen Milan Kunderan kirjat Identiteetti ja Tietämättömyys. Ne saivat minut pohtimaan elämän sattumanvaraisuutta. Molemmissa näistä kirjoista on nimittäin henkilöhahmo, joka katsoo elämässään taaksepäin ja näkee yhden ratkaisevan päätöksen, joka peruuttamattomasti muutti hänen elämänkulkunsa. Identiteetin Jean-Marcille se oli ammatinvalinta, Tietämättömyyden Irenalle naimisiinmeno.  

Identiteetin yhdessä avainkohdista Jean-Marc muistelee vaikeuksia, joita hän koki opiskelualan valinnan suhteen. Kertojan mukaan Jean-Marc ei koskaan aliarvioinut sen hetken taikaa, jolloin ihminen valitsee ammattinsa, koska tiesi hyvin, että elämä on aivan liian lyhyt, jotta valinnan ennättäisi korjata. Hän ei vain löytänyt mitään, mikä olisi miellyttänyt häntä luonnostaan.
”Hän oli tutkaillut mahdollisuuksien valikoimaa hiukan epäilevästi: syyttäjät jotka omistavat elämänsä muiden vainoamiseen; opettajat joita huonosti hoidetut lapset; tekniset alat jolla edistys tuo valtavaan vahingollisuuteen nähden varsin pientä hyötyä; humanististen tieteiden hienosteleva ja tyhjä jaaritus; sisustusarkkitehtuuri joka oli kokonaan alistettu inhottaville muotivirtauksille; apteekkariraukat jotka oli alennettu myymään purkkeja ja pulloja. Kun hän kysyi itseltään: minkä ammatin valitsen koko elämäkseni? hänen sisimpänsä vajosi erittäin kiusaantuneeseen hiljaisuuteen.” 
Jean-Marc päätyi lopulta opiskelemaan lääketiedettä, koska koki sen harjoittamisen ainoaksi kiistattomasti ihmiskuntaa hyödyttäväksi toiminnaksi. Pettymykset kuitenkin seurasivat pian. Joutuessaan toisena opiskeluvuotena viettämään aikaansa ruumiita leikkelemällä, Jean-Marc koki järkytyksen, josta hän ei toipunut koskaan. Hän ei pystynyt katsomaan kuolemaa kasvoihin. Hän ei pystynyt katsomaan ruumista, sen väistämätöntä ja syyntakeetonta epätäydellisyyttä, aikataulussaan etenevää mätänemistä, ruumiin verta, sisälmyksiä, tuskaa.

Jean-Marc opiskeli lääketiedettä kolme vuotta ennen kuin lopetti. Lopettamispäätöksen tehtyään hän tunsi joutuneensa haaksirikkoon. "Mitä hän valitsisi kolmen hukatun vuoden jälkeen? Mihin hän takertuisi, jos hänen sisimpänsä pysyisi yhtä mykkänä kuin aikaisemmin?", hän pohti. Kävellessään ulos viimeisen kerran ulos lääketieteen laitoksen komeasta barokkirakennuksesta hän tunsi kuin olisi saapunut tyhjälle asemalaiturille, josta kaikki junat ovat jo lähteneet.     

Minun on helppo samaistua Jean-Marcin tarinaan, sillä olen esittänyt samoja kysymyksiä itselleni viime aikoina. Mihin takertuisin seuraavaksi? Minkälaiseen tarinaan olisin tyytyväinen?

Kaksikymppisenä sitä helposti uskottelee itselleen, että aikaa loputtomasti ja huonotkin valinnat ehtii korjata. Tärkeintä on mennä eteenpäin, hankkia kokemuksia. Minäkin lähdin opiskelemaan valtio-oppia vähän sillä ajatuksella, että katsotaan nyt. En todellakaan selvittänyt itselleni tarkasti, mitä haluan tutkinnolta tai elämältä. Halusin pitää ovet auki moneen suuntaan. Yhtenä päivänä sitten heräsin olohuoneen nojatuolista löysät housussa ihmettelemässä, mihin nämä kymmenen vuotta ovat menneet. 

Ongelma on siinä, että teemme monet elämämme tärkeimmät päätökset iässä, jolloin itsetuntemuksemme on lievästi sanottuna vajavainen. Kunderan Tietämättömyydessä päähenkilö Irena lipsauttaa eräässä kohtauksessa vanhalle ystävälleen, että jälkeenpäin ajateltuna hänen miehensä kuolemaa seuranneet vuodet ovat olleet hänen elämänsä onnellisimpia. Ei siksi, että hän olisi ollut epäonnisessa liitossa, vaan siksi, että tuolloin hän koki ainoan kerran hallitsevan itse elämäänsä. Hän oli mennyt naimisiin kaksikymppisenä vain päästäkseen pois äitinsä luota. Kaiken huipuksi hän oli mennyt naimisiin äitinsä vanhan ystävän kanssa, sillä hän tunsi vain hänen tuttujaan. Niin hän pysyi tavallaan äitinsä valvonnassa, vaikka olikin naimisissa. Se oli virhe, jota hän ei koskaan pystynyt korjaamaan.
”Siinä iässä nainen menee naimisiin, saa ensimmäisen lapsensa, valitsee ammattinsa. Jonain päivänä hän sitten alkaa tietää ja ymmärtää monia asioita, mutta silloin on jo liian myöhäistä, sillä koko elämä määräytyi ajankohtana, jolloin hän ei tiennyt mistään mitään.”
Olemisen kertaluoteisuus, sen sattumanvaraisuus, on teema joka toistuu useissa Kunderan teoksissa. Niistä tunnetuimmassa, Olemisen sietämättömässä keveydessä, tälle filosofialle on annettu saksankielinen ilmaus ”Einmal ist keinmal”. Ilmaus pyrkii selittämään sitä, ettei kerran tehty asia ei oikeastaan merkitse mitään, ja koska ihmisellä on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole paljonkaan merkitystä tai painoarvoa. Emme voi koskaan tietää mihin päätöksemme johtavat niitä tehdessä, koska meillä ei ole toista tai kolmatta elämää, joihin verrata päätöksiämme. Merkittömyys tekee elämästä kevyttä, mutta joidenkin näkökulmasta sen samanaikainen turhanpäiväisyys voi tuntua myös sietämättömän kevyeltä.

Kunderan romaanitaiteessa ihmiselämä on kuin maalauksen luonnos: Parhaimmillaan onnistunut ja ehyt kokonaisuus, mutta useimmiten vähän sinne päin vedetty töherrys. Oma elämäni tulee väistämättä kallistumaan jälkimmäiseen kategoriaan. Jo tässä vaiheessa viivat harottavat liian moneen suuntaan, eivätkä paniikissa tehdyt parjausliikkeet ole auttaneet. Lohduttavaa on vain se, etten taatusti ole ainut. 

torstai 23. huhtikuuta 2015

Mistä populismi kumpuaa?

Protesti Euroopan unionia ja maahanmuuttoa vastaan on jo vuosia kanavoitunut populististen liikkeiden kautta. Näiden liikkeiden ajama politiikka ja toimintatavat kuitenkin vaihtelevat suuresti eri maiden välillä. Mistä siis puhumme, kun puhumme populismista?

Populismista tuli taas kuuma keskustelunaihe Suomessa, kun perussuomalaiset jytkyttivät eduskuntavaaleissa torjuntavoittoon ja sitä myötä maamme toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Monet varmaan olivat jo odottaneet perussuomalais-ilmiön taittumista, koska sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisissä joukkoviestimissä alkoi heti velloa täysin sama keskustelu, kun neljä vuotta sitten: Kuka näitä persuja oikeasti äänestää? Mistä heidän suosionsa johtuu?

Koska silmiini ei ole edelleenkään osunut hyvää analyysiä aiheesta, julkaisen ennen viime eduskuntavaaleja kirjoittamani blogitekstin uudelleen hieman päivitettynä versiona.   

Populismissa on kyse eurokriittisyyttä ja ”vanhoja puolueita” vastaan kohdistuvaa protestia monimuotoisemmasta ilmiöstä. Jotta sen erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin. Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen.

Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand-sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Helsingin Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tilanteessa jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan ei pääse syntymään poliittisia rajalinjoja. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla kertoo siitä, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference -malliksi. Sen edellytys on, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella vastauksella. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällaista utopistista toimintalogiikkaa ajatellen (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavat, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostoskeskuksen palveluihin ja kolmannet viheralueiden siisteyteen. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä käsillämme saattaakin olla laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on yksi populismin nousun tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuksien ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä yleensä seuraa, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisesti, yhteiskunnallinen dynamiikka muuttuu erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen.

Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa. Sen takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikan keinoin jakamaan kahteen leiriin: valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväenryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…), sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on mahdollinen ainoastaan luomalla sisällöltään tyhjiä merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden tyhjyys on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin.

Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan tunnus ”Change” on loistava esimerkki tyhjästä merkitsijästä. Se nivoi yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakensi vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastutti että köyhdytti alkuperäisiä vaateita. Rikastutti, koska se loi erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdytti, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyi typistää minimiin.

Tyhjien merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan ja altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin.

Tässä onkin tyhjien merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä yhteyksistään ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen tyhjät merkitsijät muuttuvat tällöin ajelehtiviksi merkitsijöiksi (floating signifier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus vihreyteen. Tämä yksinoikeus on kuitenkin murentunut pikkuhiljaa ja vihreydestä on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa kokoomus puolestaan kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään, työväen, kun Niinistöstä tehtiin ”työväen presidenttiä”. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, tyhjä merkitsijä ja poliittisen kentän kahtiajakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on olevaisen perimmäiseen olemukseen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological, not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko jokin poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellence. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina tyhjistä merkitsijöistä power-underdog -asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference -toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä on mahdollistanut Teekutsuliikkeen kaltaiset populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, perussuomalaisia, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva vanhan vallan vastainen profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Perussuomalaiset ovat verkkosivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi tyhjäksi merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Mikäli perussuomalaiset päättää nyt lähteä mukaan hallitukseen, sen täytyy keksiä uusi antagonistinen rajalinja EU-kriittisyyden tilalle tai muuttaa taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin sen edeltäjä SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa.

Lukuisat muutkin esimerkit todistavat, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää vallanvastaista asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja valta-altavastaaja-akselilla, kun on käytännössä itse osa vakiintunutta valtajärjestystä. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia onnistui merkillisellä tavalla pitkään toteuttaa populistista politiikkaa vallankahvasta käsin. Pääministeriydestään huolimatta myös Berlusconin brändi epäpoliitikkona säilyi vakaana, mikä mahdollisti ”politiikan” vastaisen politiikan myös vallasta käsin. Timo Soinin ja perussuomalaisten kannattaakin ehkä pirauttaa Berlusconille, mikäli he mielivät hallitukseen. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen vinkki.

Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa, että populismin nousussa ei ole mitään demokratian vastaista. Päinvastoin populististen liikkeiden nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Liikkeet toimivat niiden kansalaisten äänitorvena, jotka eivät saa ääntään kuuluviin vanhojen puolueiden kautta. Siten niiden nousu on seurausta vanhan puoluejärjestelmän jäykkyydestä ja vaihtoehdottomuudesta. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena”. Tällä mittarilla Suomenkin demokratia on yhä kuntokuurin tarpeessa. 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Supervallan ja sen kansalaisten suuri vastuu

Hämähäkkimies-elokuva on tehnyt tunnetuksi Theodore Rooseveltin aikoinaan kirjoittaman kuolemattoman toteamuksen "suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun". Näiden sanojen myötä identiteettiään pohtiva Peter Parker ymmärtää, ettei hän voi pakoilla vastuuta. Hänen on otettava vastaan suuri vastuu, joka hänelle annetuista suurista voimista seuraa. Se on hänen lahjansa mutta myös hänen kirouksensa.

Samoin identiteettinsä kanssa painivan EU:n tulisi ymmärtää suuri vastuunsa maailman tilasta ja alkaa toimia sen mukaisesti. EU:n lähialueilla on meneillään lukuisia vakavia konflikteja, joiden rauhanomaiseen ratkaisuun EU:n tulee pystyä vaikuttamaan. Se on EU:n uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Kehitysyhteistyön saralla EU on jo todellinen supervalta. Vuonna 2013 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat antoivat apua 56,5 miljardilla eurolla, mikä oli 52 prosenttia kaikesta maailmassa annetusta julkisesta kehitysavusta. Asemansa vuoksi EU:lla on myös todelliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaiset kestävän kehityksen tavoitteet syksyllä pidettävässä YK:n yleiskokouksessa hyväksytään. Pyritäänkö siihen, että saadaan tavoitteet, jotka kaikki voivat saavuttaa ilman erityisiä ponnisteluja vai halutaanko sellaiset tavoitteet, joiden saavuttaminen todella muuttaisi maailmamme kestävämmäksi ja oikeudenmukaisemmaksi.  

Pelkän rahan lisäksi EU:n pitää pystyä johtamaan myös esimerkillään. Suurena kauppamahtina EU on vastuussa suuresta määrästä maailman saasteita ja jätteitä. Noudattamalla itse niitä periaatteita, joita se vaatii muilta, EU voi suoraan edistää kestävän kehityksen tavoitteita myös rajojensa ulkopuolella.

Myös EU:n sääntelyn ja sen solmimien kauppasopimusten vaikutukset heijastelevat laajalle. EU on yksi avaintoimijoista tavoiteltaessa veronkierron, verojen välttelyn ja verokilpailun hillitsemistä. Yhtiöiden verojen välttely ja yksityishenkilöiden veronkierto on tunnistettu kaikkien maiden ongelmaksi, mutta kehitysmailla on keskimäärin rikkaita maita heikommat resurssit puuttua ongelmaan. Sen vuoksi päävastuu asian korjaamisesta on kehittyneillä mailla.

EU:n solmimat kauppasopimukset ovat todellisia tehonyrkkejä ihmisarvoisten työolojen ja sosiaalisen vastuun edistämiseen, joita EU arvostelijoiden mukaan käyttää aivan liian vähän tähän tarkoitukseen. Yhdessäkään EU:n tähän saakka neuvottelemassa kauppasopimuksessa ei ole tiukkoja sanktioita työntekijöiden oikeuksien polkemista tai muita ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Yhdysvaltojen solmimissa vapaakauppasopimuksissa tällaisia on, joten mikäli EU:n ja USA:n välille syntyy vapaakauppasopimus, sen sisältö voi näyttää suuntaa myös muille sopimuksille.

Meillä eurooppalaisilla äänestäjillä on valtaa vaikuttaa satojen miljoonien ihmisten elämään, ja vuonna 2013 julkaistun Eurobarometrin mukaan me myös haluamme muutosta. Sen mukaan peräti 83 prosenttia EU-maiden kansalaisista pitää kehitysmaiden ihmisten tukemista tärkeänä ja rahallisenkin tuen lisäämistä kannattaa 61 prosenttia. Lisäksi jopa kaksi kolmesta EU:n kansalaisesta on sitä mieltä, että kehitysmaiden köyhyyden voittamisen tulisi olla yksi unionin pääprioriteeteista.

Kaikkien kehitysmaiden tilanteesta huolestuneiden kansalaisten olisi hyvä tietää, että vain kolme kahdeksasta vuosituhattavoitteesta saavutetaan tämän vuoden loppuun mennessä. Lapsikuolleisuus on vähentynyt, puhtaan juomaveden määrä on kasvanut ja HIV-tartuntojen määrä on kääntynyt laskuun. Nämä ovat hyviä uutisia, mutta maailma ei ole tullut valmiiksi. Vailla riittävää määrää ruokaa ja mahdollisuutta kouluttautua ovat yhä sadat miljoonat lapset ympäri maailman.

Tietämällä enemmän osaamme myös vaatia poliitikoiltamme enemmän. He päättävät viime kädessä siitä, kuinka tosissaan veronkiertoon tai ilmastonmuutokseen halutaan puuttua, miten avoimesti ja millaisin kriteerein EU:n kauppasopimukset solmitaan, sallitaanko työolojen polkemista kehitysmaissa vai ei. Heillä on ylipäätään valta päättää siitä, millainen globaali toimija EU on tulevaisuudessa.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Negatiivisuushaaste

Kiitos negatiivisuushaasteesta Emil Cioran, Albert Camus, Arthur Schopenhauer ja Michel Houellebecq. Otan sen ilolla vastaan tällaisena kuulaana päivänä, jonka kirkkautta minun on vaikea kestää. Onneksi tummat pilvet ovat jo matkalla.

Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tunne, ettei tästä tule mitään. Kaikki mihin ryhdyn, joko epäonnistuu tai tuntuu muuten vain turhalta. En saa kiinni elämän juonesta. Vuodet karkaavat käsistä. Kaikki omat valinnat kaduttavat, eikä niitä enää saa tekemättömiksi. Alustakaan ei jaksa enää aloittaa. Näillä korteilla mennään katkeraan loppuun saakka.

En saa luotua elämälleni ehjää tarinaa, jossa kulkisi jonkinlainen selityksen ja merkityksen lanka. Minulla on vain seitti, johon olen takertunut räpiköimään naurettavana ja epätoivoisena. Se mikä alkoi tragediana ja tulee päättymään farssina.

Toisin on muilla. Kaikkien muiden elämät ovat täynnä täyttymyksiä ja suuria harppauksia. Kaikki muut menevät eteenpäin kuin Juti lentokentällä. Hieman sekaisin mutta onnellisina. 

Tapasin vasta baarissa vanhan lukiotutun joka kertoi saavuttaneensa urallaan jo kaiken sen, mihin hän alun perin tähtäsikin. Ylimääräiset lantit hän sijoittaa nykytaiteeseen. Se on hänen perintönsä tälle maailmalle.

Minä en ole saavuttanut elämässäni mitään, mutta vielä joku päivä sijoitun 1000 parhaan joukkoon ulkoministeriön KAVAKU-haussa ja saan nimeni ASKI-muistioon varasijoille jääneiden hakijoiden joukossa. Sillä tavoin jätän nimeni historiankirjoihin.    

Juha Seppälä kirjoittaa:
”Elämän tulisi olla sarjafilmi, dramatiikkaa, episodeja, jaksoja, tuotantokausia, huolellisen pikkutarkasti rakennettua epookkia. Siinä pitäisi olla sopivin välein käännekohtia, kaikki siihenastinen kumuloituisi ja jatkettaisiin uuteen suuntaan varmoin askelin ja kirkastunein katsein.”
Seppälä piruilee, mutta kysymys jää. Entäs jos mitään käännekohtia ei tulekaan? Entäs jos kaikki jatkuukin samanlaisena mitäänsanomattomana harmautena tästä iäisyyteen? Samanlaisia tylsiä päiviä viikosta toiseen. Arkirutiineja, ASP-säästämistä, luumupuiden suojaamista rusakoilta, sisustushuolia, maratonharjoituksia tuhat kertaa nähdyissä maisemissa, Voice of Finlandin yhdeksäs tuotantokausi, Olvin IPA.  

Joku muka viisas sanoi, että ei ole merkityksettömiä hetkiä, on vain hetkiä joille ei ole annettu merkitystä. Karl-Ove Knausgård näytti tämän toteen. Hän sai tuhannet ihmiset ympäri maailman lukemaan hänen bussimatkoistaan uimahallille, viikonloppujuopottelustaan, kesätöistään, ihastuksistaan ja ennenaikaisista siemensyöksyistään.

Minäkin haluaisin sitoa nämä elämäni harmaat hetket yhteen kuin helmet nauhaan ja saada kaiken näyttämään yhtä rikkaalta. Oikealta elämän mysteeriltä. Haluaisin kirjoittaa suuren autofiktiivisen saagan, bestsellerin, jossa kertoisin lapsuudestani Julkulassa ja Länsi-Puijolla, Lisben grillistä, autiotalosta, ensimmäisestä jääkiekkomailastani, hiihtosuksista, ylipainosta, liian kireästä Barcelonan pelipaidasta, päälle jääneestä levystä, kissoja myrkyttävästä papista, luokan kauneimmista tytöistä, korirautaan ylettävästä Lassista, pelottavasta Kalmarista, lentopalloa rakastavasta luokanvalvojastamme Markusta, Kellonsoittaja-pubin aina sateisesta terassista. Kaiken tämän kirjoittaisin kuin Knausgård. Realistisesti mutta ripauksella García Márquezin rehevyyttä ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.   

Tiedän kuitenkin, etten koskaan saa sitä tehdyksi. Kaadun nauhoihini lähtöviivalla. Lauma mustia ötököitä valkoisella paperilla kasvaa isoksi syöpäläiseksi, joka pitää minut valveilla öisin ja hakkaa oveani aamuisin. Tuo syöpäläinen on piina jota tunnen, kun minun on pakko pitää sisälläni jotain joka pitäisi sanoa, mutta jota en koskaan saa sanotuksi. 

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Kuinka idea Euroopan investointiohjelmasta sai alkunsa?

Euroopan talous- ja rahoituskriisi on aiheuttanut sen, että investoinnit EU:ssa ovat vähentyneet noin 15 prosenttia vuoden 2007 huippulukemista. Investointien vähäisyys haittaa talouden elpymistä, työpaikkojen luomista ja kilpailukykyä. 

Ongelmaan ei ole yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta siilinjärveläistaustaisella Euroopan komission jäsenellä Jyrki Kataisella on idea. Hänen mielestään Euroopalle tulisi luoda uusi investointiohjelma, jonka avulla voitaisiin maksimoida julkisten varojen vaikutus ja houkutella yksityisiä investointeja. 

Eräänä iltana, hyvissä ajoin ennen neuvotteluja EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä, Katainen päättää tarttua luuriin ja kertoa Euroopan komission puheenjohtajalle Jean-Claude Junckerille suunnitelmastaan.

Katainen: Moi JC, täällä Jyrki, mitäs kuuluu?

Juncker: No mitäpäs tässä. Keeping busy niin kuin aina. Entäs ite?

Katainen: Kuuleppa, ajattelin sellaista, että pitäiskö meidän luoda sellaisten investointikelpoisten hankkeiden jatkumo, joilla on Euroopan laajuista merkitystä?

Juncker: Kiinnostavaa. Kerro lisää.

Katainen: Hankeluettelo olisi niinku dynaaminen, ja se perustuisi yksinkertaisiin ja yleisesti hyväksyttyihin taloudellisiin kriteereihin.

Juncker: Joo-o.

Katainen: Niin siis idea olisi, että hankkeita lisättäisiin jatkuvasti luetteloon ja niitä myös poistettaisiin siitä ajan mittaan.

Juncker: öö...siis täh?

Katainen: Joo, joo. Se ei siis tarkoittaisi sitä, että jokaista luettelossa olevaa hanketta tarvitsisi rahoittaa investointiohjelman puitteissa, mutta sijoittajien saatavilla olisi asianmukaista ja läpinäkyvää tietoa.

Juncker: Okei...

Katainen: Sitten luettelo näistä arvioiduista ja arvioimattomista hankkeista asetettaisiin jollekin nettisivulle, joka puolestaan voitaisiin yhdistää vastaaviin kansallisen ja alueellisen tason luetteloihin. How about that JC?

Juncker: Vähän kuulostaa kyllä monimutkaiselta mun korvaan.

Katainen: Äläs nyt. Ajan mittaan tämä voisi johtaa sellaisten toteuttamiskelpoisten investointihankkeiden eurooppalaiseen sertifiointijärjestelmään, jotka täyttävät tietyt kriteerit. Se vastaisi myös G20:n puitteissa maailmanlaajuisesti toteutettavia toimia parhaiden käytäntöjen jakamiseksi investointihankkeita varten.

Juncker: Jyrki hyvä, nyt en kyllä ota tolkkua tuosta. Paljonko sä ajattelit, että tälle pitäis lohkaista?

Katainen: Tota noin... itse olin ajatellut jotain 300-400 miljardin luokkaa. Mites olis 315 miljardia?

Juncker: Jaa-a. Kai se on mahdollisuuksien rajoissa. Ainakin osan vois hyvinkin lohkaista EU:n tutkimusrahoituksesta, esim. Horisontti 2020 -ohjelmasta. Varmaan joistakin muistakin EU:n rahoitusohjelmista irtois jotain. Mä voin tsekkailla vähän tota budjettiraamia.  

Katainen: JESS!  Mä arvasin että suhun voi luottaa JC!

Juncker: Noh noh, äläs nyt vielä innostu. Mähän vasta lupasin selvittää asiaa. Mutta jo tässä vaiheessa sä voisit varmistaa, että kaikki jatkumoon lisättävät ja sieltä poistettavat hankkeet ovat sellaisia, joilla on Euroopan laajuista merkitystä. Se on kaltaiselleni federalistille tärkeää.

Katainen: Totta kai. Teen sen ensi tilassa. Palataan.

Juncker: Jes. Kuullaan pian. 


*Kirjoitus on saanut inspiraationsa Komission tiedonannosta COM(2104) 903 final