Protesti Euroopan unionia ja maahanmuuttoa vastaan on jo vuosia kanavoitunut populististen liikkeiden kautta. Näiden liikkeiden ajama
politiikka ja toimintatavat kuitenkin vaihtelevat suuresti eri maiden välillä. Mistä
siis puhumme, kun puhumme populismista?
Populismista tuli taas kuuma keskustelunaihe Suomessa, kun perussuomalaiset jytkyttivät eduskuntavaaleissa torjuntavoittoon ja sitä myötä maamme toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Monet varmaan olivat jo odottaneet perussuomalais-ilmiön taittumista, koska sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisissä joukkoviestimissä alkoi heti velloa täysin sama keskustelu, kun neljä vuotta sitten: Kuka näitä persuja oikeasti äänestää? Mistä heidän suosionsa johtuu?
Koska silmiini ei ole edelleenkään osunut hyvää analyysiä aiheesta, julkaisen ennen viime eduskuntavaaleja kirjoittamani blogitekstin uudelleen hieman päivitettynä versiona.
Populismissa on kyse eurokriittisyyttä ja
”vanhoja puolueita” vastaan kohdistuvaa protestia monimuotoisemmasta ilmiöstä. Jotta sen erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan
ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin. Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria
on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti
populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on
erittäin yksinkertainen.
Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand-sana kattaa
nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Helsingin Talinrannassa asuvia ihmisiä
haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja
konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia
merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa
voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi
poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä
tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.
Tilanteessa jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään
toteuttamaan ei pääse syntymään poliittisia rajalinjoja. Jo se, että pyyntö
tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla kertoo siitä, että
ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän
ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista
yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic
of difference -malliksi. Sen edellytys on, että yksittäiset pyynnöt pysyvät
päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella vastauksella.
Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällaista utopistista
toimintalogiikkaa ajatellen (from the government of men to the administration
of things).
Todellisuudessa mikään järjestelmä ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä
pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät
saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita,
mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään
suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat
huomaavat, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita.
Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostoskeskuksen
palveluihin ja kolmannet viheralueiden siisteyteen. Eikä kaupunki tee mitään.
Yhtäkkiä käsillämme saattaakin olla laajempi protestimassa, jolla on
yhteinen nimittäjä: toteutumattomat
toiveet.
Kasautuva
tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on yksi populismin
nousun tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä
(bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden
välille saattaa syntyä vastaavuuksien
ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä yleensä seuraa, että pikkuhiljaa
pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat
yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole
enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää
vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisesti,
yhteiskunnallinen dynamiikka muuttuu erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of
equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu
vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän
syntymisen.
Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen
liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa. Sen takia yhteiskunta on
onnistuttava retoriikan keinoin jakamaan kahteen leiriin: valtaan ja
altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin
aiheuttanut puutteen.
Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain
puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat
positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden
agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden
bussivuoron vaatijoiden kanssa ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään
valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan
vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille
anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden
välille syntyy, yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä
pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto
Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta.
Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväenryhmän
vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat
tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista
tukahdutettua kansanrintamaa.
Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava
piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle
vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue,
kerhotila, jalkakäytävä, pururata…), sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten
vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien
ketjuun. Tästä syystä populismin synty
on mahdollinen ainoastaan luomalla sisällöltään tyhjiä merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen
symboleiden tyhjyys on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan
homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä
erityismerkityksensä minimiin.
Barack Obaman
vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan tunnus ”Change” on loistava esimerkki tyhjästä
merkitsijästä. Se nivoi yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta
jääneet toiveet ja rakensi vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan”
ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille merkitsijöille tyypilliseen tapaan
se myös samaan aikaan sekä rikastutti että köyhdytti alkuperäisiä vaateita.
Rikastutti, koska se loi erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen.
Köyhdytti, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys
täytyi typistää minimiin.
Tyhjien merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille
ja jakaa yhteiskunta valtaan ja altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin
nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on
pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin.
Tässä onkin tyhjien merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne
irtaantuvat helposti alkuperäisistä yhteyksistään ja saattavat hetkessä siirtyä
yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle säilyttäen silti lähes alkuperäisen
tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen tyhjät
merkitsijät muuttuvat tällöin ajelehtiviksi
merkitsijöiksi (floating signifier). Suomenkin poliittinen lähihistoria
tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten
vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus vihreyteen. Tämä yksinoikeus on kuitenkin
murentunut pikkuhiljaa ja vihreydestä on tullut yleistä kauppatavaraa.
Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin
vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa kokoomus puolestaan
kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään, työväen, kun
Niinistöstä tehtiin ”työväen presidenttiä”. Se oli helppoa kuin heinänteko
demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.
Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen
sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa,
koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien
ketju, tyhjä merkitsijä ja
poliittisen kentän kahtiajakaminen
altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen
puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että
populismi on olevaisen perimmäiseen olemukseen, ei tosiasialliseen olemiseen
liittyvä kategoria (ontological, not an ontic category). Siksi on väärin kysyä,
onko jokin poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä,
missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema
vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.
Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellence. Siinä olivat kohdillaan
kaikki populismin määrittävät piirteet aina tyhjistä merkitsijöistä power-underdog
-asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin
logic of difference -toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia
vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin
kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää
tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä on mahdollistanut
Teekutsuliikkeen kaltaiset populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa
vastaan.
Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, perussuomalaisia,
niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää”
ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan
vahva vanhan vallan vastainen profiili, joka yhdistää nykyiseen
vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla.
Perussuomalaiset ovat verkkosivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan
asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he
ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi tyhjäksi merkitsijäkseen.
Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden
summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet
toteuttamaan.
Mikäli perussuomalaiset päättää nyt lähteä mukaan hallitukseen, sen täytyy keksiä uusi antagonistinen rajalinja EU-kriittisyyden tilalle tai
muuttaa taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään
tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin
sen edeltäjä SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken
kannatuksensa.
Lukuisat muutkin esimerkit todistavat, että vallankahvaan
siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa.
Vastuunkantajana on vaikea säilyttää vallanvastaista asemaa ja luoda
yhteiskunnallisia rajalinjoja valta-altavastaaja-akselilla, kun on käytännössä
itse osa vakiintunutta valtajärjestystä. Tämän vuoksi vahvasti populististen
poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen.
Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio
Berlusconin Forza Italia onnistui merkillisellä tavalla pitkään toteuttaa
populistista politiikkaa vallankahvasta käsin. Pääministeriydestään huolimatta myös
Berlusconin brändi epäpoliitikkona säilyi vakaana, mikä mahdollisti ”politiikan”
vastaisen politiikan myös vallasta käsin. Timo Soinin ja perussuomalaisten
kannattaakin ehkä pirauttaa Berlusconille, mikäli he mielivät hallitukseen. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen vinkki.
Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa, että populismin nousussa ei ole mitään
demokratian vastaista. Päinvastoin populististen
liikkeiden nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Liikkeet toimivat niiden kansalaisten
äänitorvena, jotka eivät saa ääntään kuuluviin vanhojen puolueiden kautta. Siten niiden nousu on seurausta
vanhan puoluejärjestelmän jäykkyydestä ja vaihtoehdottomuudesta. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan
populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena”.
Tällä mittarilla Suomenkin demokratia on yhä kuntokuurin tarpeessa.