Einmal ist keinmal

Luin lähes kymmenen vuoden jälkeen uudelleen Milan Kunderan kirjat Identiteetti ja Tietämättömyys. Ne saivat minut pohtimaan elämän sattumanvaraisuutta. Molemmissa näistä kirjoista on nimittäin henkilöhahmo, joka katsoo elämässään taaksepäin ja näkee yhden ratkaisevan päätöksen, joka peruuttamattomasti muutti hänen elämänkulkunsa. Identiteetin Jean-Marcille se oli ammatinvalinta, Tietämättömyyden Irenalle naimisiinmeno.  

Identiteetin yhdessä avainkohdista Jean-Marc muistelee vaikeuksia, joita hän koki opiskelualan valinnan suhteen. Kertojan mukaan Jean-Marc ei koskaan aliarvioinut sen hetken taikaa, jolloin ihminen valitsee ammattinsa, koska tiesi hyvin, että elämä on aivan liian lyhyt, jotta valinnan ennättäisi korjata. Hän ei vain löytänyt mitään, mikä olisi miellyttänyt häntä luonnostaan.

”Hän oli tutkaillut mahdollisuuksien valikoimaa hiukan epäilevästi: syyttäjät jotka omistavat elämänsä muiden vainoamiseen; opettajat joita huonosti hoidetut lapset; tekniset alat jolla edistys tuo valtavaan vahingollisuuteen nähden varsin pientä hyötyä; humanististen tieteiden hienosteleva ja tyhjä jaaritus; sisustusarkkitehtuuri joka oli kokonaan alistettu inhottaville muotivirtauksille; apteekkariraukat jotka oli alennettu myymään purkkeja ja pulloja. Kun hän kysyi itseltään: minkä ammatin valitsen koko elämäkseni? hänen sisimpänsä vajosi erittäin kiusaantuneeseen hiljaisuuteen.” 

Jean-Marc päätyi lopulta opiskelemaan lääketiedettä, koska koki sen harjoittamisen ainoaksi kiistattomasti ihmiskuntaa hyödyttäväksi toiminnaksi. Pettymykset kuitenkin seurasivat pian. Joutuessaan toisena opiskeluvuotena viettämään aikaansa ruumiita leikkelemällä, Jean-Marc koki järkytyksen, josta hän ei toipunut koskaan. Hän ei pystynyt katsomaan kuolemaa kasvoihin. Hän ei pystynyt katsomaan ruumista, sen väistämätöntä ja syyntakeetonta epätäydellisyyttä, aikataulussaan etenevää mätänemistä, ruumiin verta, sisälmyksiä, tuskaa.

Jean-Marc opiskeli lääketiedettä kolme vuotta ennen kuin lopetti. Lopettamispäätöksen tehtyään hän tunsi joutuneensa haaksirikkoon. "Mitä hän valitsisi kolmen hukatun vuoden jälkeen? Mihin hän takertuisi, jos hänen sisimpänsä pysyisi yhtä mykkänä kuin aikaisemmin?", hän pohti. Kävellessään ulos viimeisen kerran ulos lääketieteen laitoksen komeasta barokkirakennuksesta hän tunsi kuin olisi saapunut tyhjälle asemalaiturille, josta kaikki junat ovat jo lähteneet.     

Minun on helppo samaistua Jean-Marcin tarinaan, sillä olen esittänyt samoja kysymyksiä itselleni viime aikoina. Mihin takertuisin seuraavaksi? Minkälaiseen tarinaan olisin tyytyväinen?

Kaksikymppisenä sitä helposti uskottelee itselleen, että aikaa loputtomasti ja huonotkin valinnat ehtii korjata. Tärkeintä on mennä eteenpäin, hankkia kokemuksia. Minäkin lähdin opiskelemaan valtio-oppia vähän sillä ajatuksella, että katsotaan nyt. En todellakaan selvittänyt itselleni tarkasti, mitä haluan tutkinnolta tai elämältä. Halusin pitää ovet auki moneen suuntaan. Yhtenä päivänä sitten heräsin olohuoneen nojatuolista löysät housussa ihmettelemässä, mihin nämä kymmenen vuotta ovat menneet. 

Ongelma on siinä, että teemme monet elämämme tärkeimmät päätökset iässä, jolloin itsetuntemuksemme on lievästi sanottuna vajavainen. Kunderan Tietämättömyydessä päähenkilö Irena lipsauttaa eräässä kohtauksessa vanhalle ystävälleen, että jälkeenpäin ajateltuna hänen miehensä kuolemaa seuranneet vuodet ovat olleet hänen elämänsä onnellisimpia. Ei siksi, että hän olisi ollut epäonnisessa liitossa, vaan siksi, että tuolloin hän koki ainoan kerran hallitsevan itse elämäänsä. Hän oli mennyt naimisiin kaksikymppisenä vain päästäkseen pois äitinsä luota. Kaiken huipuksi hän oli mennyt naimisiin äitinsä vanhan ystävän kanssa, sillä hän tunsi vain hänen tuttujaan. Niin hän pysyi tavallaan äitinsä valvonnassa, vaikka olikin naimisissa. Se oli virhe, jota hän ei koskaan pystynyt korjaamaan.

”Siinä iässä nainen menee naimisiin, saa ensimmäisen lapsensa, valitsee ammattinsa. Jonain päivänä hän sitten alkaa tietää ja ymmärtää monia asioita, mutta silloin on jo liian myöhäistä, sillä koko elämä määräytyi ajankohtana, jolloin hän ei tiennyt mistään mitään.”

Olemisen kertaluoteisuus, sen sattumanvaraisuus, on teema joka toistuu useissa Kunderan teoksissa. Niistä tunnetuimmassa, Olemisen sietämättömässä keveydessä, tälle filosofialle on annettu saksankielinen ilmaus ”Einmal ist keinmal”. Ilmaus pyrkii selittämään sitä, ettei kerran tehty asia ei oikeastaan merkitse mitään, ja koska ihmisellä on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole paljonkaan merkitystä tai painoarvoa. Emme voi koskaan tietää mihin päätöksemme johtavat niitä tehdessä, koska meillä ei ole toista tai kolmatta elämää, joihin verrata päätöksiämme. Merkittömyys tekee elämästä kevyttä, mutta joidenkin näkökulmasta sen samanaikainen turhanpäiväisyys voi tuntua myös sietämättömän kevyeltä.

Kunderan romaanitaiteessa ihmiselämä on kuin maalauksen luonnos: Parhaimmillaan onnistunut ja ehyt kokonaisuus, mutta useimmiten vähän sinne päin vedetty töherrys. Oma elämäni tulee väistämättä kallistumaan jälkimmäiseen kategoriaan. Jo tässä vaiheessa viivat harottavat liian moneen suuntaan, eivätkä paniikissa tehdyt parjausliikkeet ole auttaneet. Lohduttavaa on vain se, etten taatusti ole ainut.