Mistä populismi kumpuaa?

Protesti Euroopan unionia ja maahanmuuttoa vastaan on jo vuosia kanavoitunut populististen liikkeiden kautta. Näiden liikkeiden ajama politiikka ja toimintatavat kuitenkin vaihtelevat suuresti eri maiden välillä. Mistä siis puhumme, kun puhumme populismista?

Populismista tuli taas kuuma keskustelunaihe Suomessa, kun perussuomalaiset jytkyttivät eduskuntavaaleissa torjuntavoittoon ja sitä myötä maamme toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Monet varmaan olivat jo odottaneet perussuomalais-ilmiön taittumista, koska sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisissä joukkoviestimissä alkoi heti velloa täysin sama keskustelu, kun neljä vuotta sitten: Kuka näitä persuja oikeasti äänestää? Mistä heidän suosionsa johtuu?

Koska silmiini ei ole edelleenkään osunut hyvää analyysiä aiheesta, julkaisen ennen viime eduskuntavaaleja kirjoittamani blogitekstin uudelleen hieman päivitettynä versiona.   

Populismissa on kyse eurokriittisyyttä ja ”vanhoja puolueita” vastaan kohdistuvaa protestia monimuotoisemmasta ilmiöstä. Jotta sen erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin. Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen.

Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand-sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Helsingin Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tilanteessa jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan ei pääse syntymään poliittisia rajalinjoja. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla kertoo siitä, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference -malliksi. Sen edellytys on, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella vastauksella. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällaista utopistista toimintalogiikkaa ajatellen (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavat, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostoskeskuksen palveluihin ja kolmannet viheralueiden siisteyteen. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä käsillämme saattaakin olla laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on yksi populismin nousun tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuksien ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä yleensä seuraa, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisesti, yhteiskunnallinen dynamiikka muuttuu erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen.

Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa. Sen takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikan keinoin jakamaan kahteen leiriin: valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväenryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…), sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on mahdollinen ainoastaan luomalla sisällöltään tyhjiä merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden tyhjyys on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin.

Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan tunnus ”Change” on loistava esimerkki tyhjästä merkitsijästä. Se nivoi yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakensi vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastutti että köyhdytti alkuperäisiä vaateita. Rikastutti, koska se loi erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdytti, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyi typistää minimiin.

Tyhjien merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan ja altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin.

Tässä onkin tyhjien merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä yhteyksistään ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen tyhjät merkitsijät muuttuvat tällöin ajelehtiviksi merkitsijöiksi (floating signifier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus vihreyteen. Tämä yksinoikeus on kuitenkin murentunut pikkuhiljaa ja vihreydestä on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa kokoomus puolestaan kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään, työväen, kun Niinistöstä tehtiin ”työväen presidenttiä”. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, tyhjä merkitsijä ja poliittisen kentän kahtiajakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on olevaisen perimmäiseen olemukseen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological, not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko jokin poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellence. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina tyhjistä merkitsijöistä power-underdog -asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference -toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä on mahdollistanut Teekutsuliikkeen kaltaiset populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, perussuomalaisia, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva vanhan vallan vastainen profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Perussuomalaiset ovat verkkosivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi tyhjäksi merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Mikäli perussuomalaiset päättää nyt lähteä mukaan hallitukseen, sen täytyy keksiä uusi antagonistinen rajalinja EU-kriittisyyden tilalle tai muuttaa taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin sen edeltäjä SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa.

Lukuisat muutkin esimerkit todistavat, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää vallanvastaista asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja valta-altavastaaja-akselilla, kun on käytännössä itse osa vakiintunutta valtajärjestystä. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia onnistui merkillisellä tavalla pitkään toteuttaa populistista politiikkaa vallankahvasta käsin. Pääministeriydestään huolimatta myös Berlusconin brändi epäpoliitikkona säilyi vakaana, mikä mahdollisti ”politiikan” vastaisen politiikan myös vallasta käsin. Timo Soinin ja perussuomalaisten kannattaakin ehkä pirauttaa Berlusconille, mikäli he mielivät hallitukseen. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen vinkki.

Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa, että populismin nousussa ei ole mitään demokratian vastaista. Päinvastoin populististen liikkeiden nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Liikkeet toimivat niiden kansalaisten äänitorvena, jotka eivät saa ääntään kuuluviin vanhojen puolueiden kautta. Siten niiden nousu on seurausta vanhan puoluejärjestelmän jäykkyydestä ja vaihtoehdottomuudesta. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena”. Tällä mittarilla Suomenkin demokratia on yhä kuntokuurin tarpeessa.