Negatiivisuushaaste

Kiitos negatiivisuushaasteesta Emil Cioran, Albert Camus, Arthur Schopenhauer ja Michel Houellebecq. Otan sen ilolla vastaan tällaisena kuulaana päivänä, jonka kirkkautta minun on vaikea kestää. Onneksi tummat pilvet ovat jo matkalla.

Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tunne, ettei tästä tule mitään. Kaikki mihin ryhdyn, joko epäonnistuu tai tuntuu muuten vain turhalta. En saa kiinni elämän juonesta. Vuodet karkaavat käsistä. Kaikki omat valinnat kaduttavat, eikä niitä enää saa tekemättömiksi. Alustakaan ei jaksa enää aloittaa. Näillä korteilla mennään katkeraan loppuun saakka.

En saa luotua elämälleni ehjää tarinaa, jossa kulkisi jonkinlainen selityksen ja merkityksen lanka. Minulla on vain seitti, johon olen takertunut räpiköimään naurettavana ja epätoivoisena. Se mikä alkoi tragediana ja tulee päättymään farssina.

Toisin on muilla. Kaikkien muiden elämät ovat täynnä täyttymyksiä ja suuria harppauksia. Kaikki muut menevät eteenpäin kuin Juti lentokentällä. Hieman sekaisin mutta onnellisina. 

Tapasin vasta baarissa vanhan lukiotutun joka kertoi saavuttaneensa urallaan jo kaiken sen, mihin hän alun perin tähtäsikin. Ylimääräiset lantit hän sijoittaa nykytaiteeseen. Se on hänen perintönsä tälle maailmalle.

Minä en ole saavuttanut elämässäni mitään, mutta vielä joku päivä sijoitun 1000 parhaan joukkoon ulkoministeriön KAVAKU-haussa ja saan nimeni ASKI-muistioon varasijoille jääneiden hakijoiden joukossa. Sillä tavoin jätän nimeni historiankirjoihin.    

Juha Seppälä kirjoittaa:

”Elämän tulisi olla sarjafilmi, dramatiikkaa, episodeja, jaksoja, tuotantokausia, huolellisen pikkutarkasti rakennettua epookkia. Siinä pitäisi olla sopivin välein käännekohtia, kaikki siihenastinen kumuloituisi ja jatkettaisiin uuteen suuntaan varmoin askelin ja kirkastunein katsein.”

Seppälä piruilee, mutta kysymys jää. Entäs jos mitään käännekohtia ei tulekaan? Entäs jos kaikki jatkuukin samanlaisena mitäänsanomattomana harmautena tästä iäisyyteen? Samanlaisia tylsiä päiviä viikosta toiseen. Arkirutiineja, ASP-säästämistä, luumupuiden suojaamista rusakoilta, sisustushuolia, maratonharjoituksia tuhat kertaa nähdyissä maisemissa, Voice of Finlandin yhdeksäs tuotantokausi, Olvin IPA.  

Joku muka viisas sanoi, että ei ole merkityksettömiä hetkiä, on vain hetkiä joille ei ole annettu merkitystä. Karl-Ove Knausgård näytti tämän toteen. Hän sai tuhannet ihmiset ympäri maailman lukemaan hänen bussimatkoistaan uimahallille, viikonloppujuopottelustaan, kesätöistään, ihastuksistaan ja ennenaikaisista siemensyöksyistään.

Minäkin haluaisin sitoa nämä elämäni harmaat hetket yhteen kuin helmet nauhaan ja saada kaiken näyttämään yhtä rikkaalta. Oikealta elämän mysteeriltä. Haluaisin kirjoittaa suuren autofiktiivisen saagan, bestsellerin, jossa kertoisin lapsuudestani Julkulassa ja Länsi-Puijolla, Lisben grillistä, autiotalosta, ensimmäisestä jääkiekkomailastani, hiihtosuksista, ylipainosta, liian kireästä Barcelonan pelipaidasta, päälle jääneestä levystä, kissoja myrkyttävästä papista, luokan kauneimmista tytöistä, korirautaan ylettävästä Lassista, pelottavasta Kalmarista, lentopalloa rakastavasta luokanvalvojastamme Markusta, Kellonsoittaja-pubin aina sateisesta terassista. Kaiken tämän kirjoittaisin kuin Knausgård. Realistisesti mutta ripauksella García Márquezin rehevyyttä ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.   

Tiedän kuitenkin, etten koskaan saa sitä tehdyksi. Kaadun nauhoihini lähtöviivalla. Lauma mustia ötököitä valkoisella paperilla kasvaa isoksi syöpäläiseksi, joka pitää minut valveilla öisin ja hakkaa oveani aamuisin. Tuo syöpäläinen on piina jota tunnen, kun minun on pakko pitää sisälläni jotain joka pitäisi sanoa, mutta jota en koskaan saa sanotuksi.