Oivallus ja villit lupiinit

Kun on kesä, vakituinen työsopimus, villi nuoruus takana ja ulkoa kuuluu vaimeaa autojen hurinaa, voi nostaa jalat pöydälle ja odottaa oivallusta. Oivallus on ratkaisevaa, jos haluaa saada aikaan jotain arvokasta, mutta toisin kuin monet aikalaisemme kuvittelevat, se ei ole pakotettavissa syntymään.

Pelkkä omenapuun alla makoilukaan ei toki riitä. Normaalisti oivallus vaatii pohjakseen hyvin kovaa työtä. Oivallus ei korvaa työtä. Työ taas ei voi korvata oivallusta eikä pakottaa sitä syntymään, ei liioin intohimo. Molemmat yhdessä houkuttelevat sitä esiin, mutta se tulee silloin, kun sitä huvittaa, ei silloin kun meitä huvittaa.

J. Karjalaisen tarina Villejä lupiineja –kappaleen synnystä on tästä oiva esimerkki. Yle-teemalla esitetyssä dokumentissa, Rock Suomi: Sanojen takana, Karjalainen kertoi työstäneensä pitkään erästä biisiä, eikä kertosäe ottanut syntyäkseen. Hän päätti pitää parin päivän tauon soittamisesta ja vaihtaa kitaran onkivapaan. Ollessaan palaamassa suosikkilammeltaan kohti kotia, hänen silmänsä osuivat tien varressa kasvaneisiin lupiineihin. Hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta tällä kertaa ne jostain syystä sytyttivät lampun. ”Villejä lupiineja” sanapari jäi soimaan hänen päähänsä ja kertosäe valmistui jo automatkan aikana. Intuition voima osoittautui niin voimakkaaksi, että Karjalainen työsti koko kappaleen uudelleen villien lupiinien ympärille ja lopulta myös valmisteilla ollut albumi nimettiin niiden mukaan. Kappaleesta tuli hitti ja sen myötä villeistä lupiineista symboli - ”ties mille”- kuten J. Karjalainen rehellisesti asian ilmaisi.

Suurena sanataiteilijana tiedän itsekin, että yleensä oivallukset ovat juuri Karjalaisen esimerkin kaltaisia intuitioita, välähdyksiä, joita ei voi analyyttisesti purkaa osiin. Jotain vain tapahtuu ja yhtäkkiä hahmottomista mietteistä muodostuu terävä kärki. Syntyy otsikko, ensimmäinen lause tai lopetus ja tuntuu kuin kirjoittaminen katoaisi. Zizekin sanoin:

“Up to a certain point, I’m telling myself, ‘No, I’m not yet writing. I’m just putting down ideas.’ Then, at a certain point, I tell myself, ‘Everything is already there. Now I just have to edit it.’ So that’s the idea: to split it into two. I put down notes; I edit it. Writing disappears.”

Wikipedian mukaan sana intuitio on muodostettu latinan sanasta intueor, joka tarkoittaa ’katsoa’, ’nähdä’. Juuri näkeminen näytteli suurta rooli J. Karjalaisenkin oivalluksessa. Parhaat oivallukset eivät kuitenkaan välttämättä edellytä välitöntä havaitsemista. Ne voivat syntyä, kuten Max Weber on asian hienosti ilmaissut, ”sikaria leposohvalla tuprutellessa tai kävellessä kadulla, joka nousee loivasti ylämäkeen”. Ne voivat syntyä punttisalilla hauiskääntöjä tehdessä tai kaverin kanssa kaljalla istuessa.

Olipa tapa mikä tahansa, oivallukset välähtävät juuri silloin kun niitä ei odota, eivät kirjoitus- tai miksauspöydän ääressä pohtiessa ja etsiessä. Ne eivät kuitenkaan olisi tulleet mieleen, elleivät niitä olisi edeltäneet tuo pöydän ääressä pohtiminen ja intohimoinen etsiminen ja kysymysten asettaminen. Kova työ ja intohimo ratkaisevat. Siksi Max Weber sanoi, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti.

Silti oivallus on aina uhkapeliä: koskaan ei tiedä tuleeko se vai ei. Joku voi olla intohimoinen ja teknisesti loistava kirjoittaja, mutta hänellä ei ole koskaan ollut omaa arvokasta oivallusta. Tällöin hänestä tuskin on odotettavissa rivijournalistia kummempaa kynäilijää. Minäkin tunnen monia ahkeria, touhukkaita, pitkän ja ansiokkaan työuran tehneitä ihmisiä, jotka yhä kärsivällisesti odottavat ensimmäistä omaa oivallustaan. Meille palkkatyöläiselle se on onneksi mahdollista, juovuttavista intuitioista eläville taiteilijoille ei.  

Myytinmurtajat

Tommi Uschanov pohtii hienossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus mahdollisuutta jonkinlaisen Yhteiskunnaliset myytinmurtajat televisiosarjan perustamiseen. Sarjassa kokeiltaisiin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters), pitävätkö tietyt kansan keskuudessa sitkeänä elävät uskomukset paikkansa, mutta keskityttäisiin vain yhteiskunnallisiin myytteihin. Uschanovin mukaan sarjassa voitaisiin tehdä esimerkiksi testi, jossa kaikille kaupungin asukkaille annettaisiin joka kuukausi ilmaista rahaa ja testattaisiin, vähenevätkö siellä työhalut? Toisaalla taas voitaisiin suorittaa koe, jossa rikoksesta saatavia rangaistuksia lievennettäisiin kahdesta samanlaisesta alueesta toisella, jonka jälkeen tarkkailtaisiin lisääntyvätkö siellä rikokset.   

Uschanovin sai tätä ajatusta pohtimaan deliberatiivisen demokratian tai keskustelevan demokratian kokeilut eripuolilla maailmaa. Muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Tanskassa ja Bulgariassa toteutetuissa kokeissa joukko kansalaisia houkuteltiin erilaisin keinoin tutustumaan perinpohjaisesti politiikan asiakysymyksiin. Viikonlopun aikana kokeeseen osallistujat esimerkiksi perehtyivät ryhmätyönä politiikan eri sektoreiden asiakysymyksiin keskustelemalla poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa puolueettomien vetäjien johdolla. Kokeissa niihin osallistuvien tavallisten ihmisten ymmärrys ikään kuin hinattiin asioista päättävien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa samalle tasolle.

Kokeiden tulokset ovat olleet positiivisia. Keskustelujen myötä osallistujien tietotason on havaittu kasvavan ja monien äänestyspäätösten muuttuvan. Lisäksi kokeet ovat lisänneet osallistujien luottamusta edustuselimiin ja politiikkaan. Britanniassa vuoden 1997 parlamenttivaalien yhteydessä tehdyssä kokeessa havaittiin, että kolmanneksi suurin puolue, liberaalidemokraattinen puolue, jopa kolminkertaisti kannatuksensa kokeen osanottajien päästyä selville sen kannanotoista vaalien asiakysymyksiin. Uschanovin mielestä onkin perusteltua epäillä, että jos äänestäjät ymmärtäisivät puolueet ja niiden kannat eri kysymyksiin samalla tavalla kuin puolueet itse, esimerkiksi puolueiden keskinäiset kannatussuhteet saattaisivat olla hyvinkin toisenlaiset kuin ne ovat.

Uschanovin epäilyihin on helppo yhtyä. Uskon, että meilläkin Suomessa monen kannat ympäristöasioihin, maahanmuuttoon, EU:hun, verotukseen, tulonjakoon ja moniin muihin asioihin muuttuisivat, jos perusfaktat olisivat hallussa. Se taas väistämättä johtaisi oman position tarkempaan pohtimiseen ja mahdollisesti toisenlaiseen äänestyspäätökseen. Oma äitinikin sanoi ruvenneensa pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä vasta katsottuaan televisiosta Food Inc. –dokumentin. Hän oli järkyttynyt näkemästään, eikä voinut ”maatalon tyttönä” uskoa, kuinka hirvittävällä tavalla elintarviketuotantoon tarkoitettuja kotieläimiä kohdellaan. Heidän kotitilallaan eläimet saivat juosta vapaana, niille lässytettiin kuin ystäville ja niitä kunnioitettiin. Vaikka hän oli tiennyt tuon idyllin murtuneen jo ajat sitten, ei hänelle ollut tullut mieleenkään, minkälainen Auschwitz tehokkuuden ja tuottavuuden maksimoinnilla oli muutamassa vuosikymmenessä saatu aikaan. Aika näyttää muuttiko tuo silmät avannut kokemus myös hänen äänestyskäyttäytymistään.   

Oman työni kautta törmään usein EU:ta koskeviin lentäviin lauseisiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Yksi niistä on väite EU-byrokratian kalleudesta. Monet jopa elävät hieman kärjistetysti siinä uskossa, että leijonanosa heidän ”veromarkoistaan” menee erilaisten EU-virkamiesten, eurokraattien, elättämiseen. Todellisuudessahan EU:n talousarviosta suurin osa käytetään maatalouden tukemiseen ja Euroopan kilpailukyvyn lisäämiseen muun muassa erilaisten rakenne –ja aluerahastojen avulla. Hallinnon osuus budjetista on vain noin 6 prosenttia ja se kyllä kestää vertailun useimpien kansallisvaltioiden hallintomenojen kanssa.

Väite EU-byrokratian erityisen suurista kustannuksista on siis faktoihin perustumaton uskomus, eli täysiverinen myytti. Media ja rahvaiden mölisevät suut ovat vastaavia EU-myyttejä pullollaan. Jopa niin pullollaan, että useat Euroopan komission edustustot ympäri Eurooppaa ovat ruvenneet keräämään sitkeimmin kansan keskuudessa pyöriviä myyttejä nettisivuilleen ja tarjoamaan tilalle faktatietoa. Muun muassa komission Britannian edustuston verkkosivuilla on pitkä lista mitä mielikuvituksellisimpia EU-legendoja. Sieltä löytyy vastineita lehtikirjoituksiin, joissa on väitetty muun muassa, että EU:n lainsäädäntö pakottaa brittisairaalat palkkaamaan työntekijöitä, jotka eivät puhu englantia tai että EU:n työturvallisuusdirektiivi kieltää korkeat korot kampaamoiden työntekijöiltä.   

Tällaiset sivustot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta koska niitä ylläpitävät pääasiassa myyttien kohteena olevat tahot, on vaara, että ne eivät tavoita suuria massoja ja/tai saarnaavat jo uskovaisille. Sen vuoksi Uschanovin ehdotus popularisoidusta Yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisiosarjasta on mitä kannatettavin. Laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mikäli tämä konsepti löisi läpi, olisin valmis perustamaan sen rinnalle Talouden myytinmurtajat televisiosarjan. Sen perustana voisi toimia esimerkiksi Ha-Joon Changin mainio kirja 23 Things They Don’t Tell You About Capitalism, jossa aseistariisuvasti osoitetaan vääräksi lukuisten kliseiden verkosto, jolle julkinen keskustelu taloudesta perustuu. Changin kirjan vahvuus on siinä, että se ei sorru yleiseen ahneuden kulttuurin tuomitsemiseen SDP:n poliitikkojen tyyliin, vaan osoittaa taloustieteen termein, mitkä markkinatalouden toimintalogiikkaan liittämämme uskomukset pitävät paikkansa ja mitkä eivät.

Chang itse uskoo markkinatalouteen, mutta haluaa asettaa sille sääntelyn avulla selkeät pelisäännöt. Sen vuoksi ensimmäinen myytti, jonka hän kirjassaan murtaa, on illuusio täysin vapaista markkinoista. Changin mukaan markkinoilla on aina rajoitteita ja ne näyttävät vapailta ainoastaan, koska hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Harva länsimaalainen esimerkiksi kyseenalaistaan nykyisin lapsityövoiman käytön tuomittavuutta, mutta 1800-luvun Britanniassa asiasta käytiin kovaa vääntöä. Tuolloin parlamentti sääti lain, että alle 9-vuotiaat lapset eivät saaneet työskennellä puuvillatehtaissa, joissa työskentely oli erityisen vaarallista terveydelle. Puuvillatehtailijoiden mielestä tällaisella lainsäädännöllä rajoitettiin ”vapaan markkinatalouden” toimintaa. Vastaavia kamppailuja käydään koko ajan eri talouden sektoreilla, eivätkä edellä mainitun esimerkin valossa vapauden puolustajat ole sen puhtaampia poliittisista motiiveista, kuin sääntelyn puolestapuhujatkaan. Chang toteaakin viisaasti, että vapaus, kuten kauneus, on katsojan silmässä.

Minusta olisikin tärkeää, että Talouden myytinmurtajissa keskityttäisiin Changin hengessä murtamaan talouden myyttejä mahdollisimman objektiivisesti taloustieteellisestä tutkimuksesta nousevin argumentein. Se voisi toimia railakkaana vaihteluna nykyiselle mediassa näyttäytyvälle ”talouskeskustelulle”, jonka peruskaava menee niin, että ensin joku Matti Apusen tai Björn Wahlroosin kaltainen äärityyppi esittää provosoivan mielipiteen, jonka jälkeen arkkiatrit ja punavihreät räppärit saapuvat paikalle tuomitsemaan ahneuden kulttuurin. Tällaisessa ilmapiirissä todellista parhaiden argumenttien kamppailua ei synny, koska keskustelijat saapuvat keskusteluun eri lähtöoletuksin – yhdet taloudellisin, toiset moraalis-eettisin. Se on surullista, koska talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään päteviä argumentteja, joilla vapaan markkinatalouden puolustajat pystytään ajamaan nurkkaan heidän omalla kotikentällään. Tähän Talouden myytinmurtajat voisi tuoda muutoksen.

Turhaa tietoa

Lukion teatterimatkalla, muistaakseni vuonna 2001, annoin kaikille kanssakilpailijoille kunnon selkäsaunan urheilutietovisassa. Olin ylpeä itsestäni ja kuvittelin, että viimeistään nyt olin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin tietämykselläni. Käärin hihojani ylös ja nojasin tyytyväisenä rennosti taaksepäin.

Pian kuitenkin kävi ilmi, että olin kuvitellut liikoja. Ennen palaamistaan omalle tuolilleen luokan priimustyttö tokaisi kylmästi: ”Ei urheilusta tarvitsekaan tietää mitään”.

Olisin voinut kuitata sen pelkkänä huonon häviäjän katkerana kommenttina, mutta asia jäi kaivertamaan mieltäni. Mietin, että olinko tankannut urheilustatistiikkaa päähäni aivan turhaan kaikki nuo vuodet, jos kerran sillä ei tehtykään vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen. Jos urheilusta ei tarvinnut tietää mitään, niin mistä sitten tarvitsi?  Musiikista? Historiasta? Filosofiasta? Fysiikasta? Matematiikasta? Vai kenties kirjallisuudesta?

Kysymykseeni ei löytynyt vastausta internetistä (ehkä nyt jo löytyisi, en ole kokeillut), eikä lähipiirissäni ollut ketään uskottavaa auktoriteettia jolta kysyä, joten jouduin tyytymään hakuammuntaan. Kävelin Kuopion pääkirjastoon, asettauduin huolellisesti pääsalin keskipisteeseen, suljin silmäni ja rupesin pyörimään ympyrää. Laskettuani mielessäni kymmeneen lopetin pyörimisen, nostin oikean käteni 90 asteen kulmaan osoittamaan kulkusuuntaa ja kävelin kohti ensimmäistä vastaantulevaa hyllyä. ”Numero 30, valtio-oppi, politiikka” luki hyllyssä. ”Lupaavaa”, muistan ajatelleeni. Ainakin tarpeeksi kaukana siihenastisesta mukavuus- ja vahvuusalueeltani, hyllystä numero 79 – liikunta, urheilu, leikit ja pelit.

Aloitin järjestelmällisen opiskelun. Lähdin liikkeelle perusteista Heikki Paloheimon ja Matti Wikbergin kirjoittaman Politiikan perusteet –kirjan avulla. Samainen kirja johdatti minut yliopistoon, jossa varsin pian siirryinkin jo nauttimaan huomattavasti kovempaa kamaa. Luin läpi suomalaisia klassikoita Janssonista Paastelaan, Borgista Paloseen, opiskelin poliittista historiaa, poliittista kansalaistoimintaa, poliittisen tyylin taitoa, globaalia poliittista toimintaa, poliittisia järjestelmiä ja perehdyin Euroopan yhdentymiseen. Ymmärtääkseni paremmin valtioiden oikeudellista ja taloudellista perustaa nautin välipalaksi oikeusteoriaa, julkis- ja yksityisoikeutta, vero-oikeutta sekä kansantaloustiedettä. Poliittisen filosofian Aristoteleineen, Platoneineen, Webereineen ja Arendteineen jätin viimeiseksi herkkupalaksi, jälkiruoaksi. Niiden pohjalta loin itselleni omaa ajatteluani suuntaavien perusteltujen väitteiden systemaattisen kokonaisuuden, jota maailmankuvaksikin kutsutaan (saks. Weltanschauung).

Kaikkeen tähän paloi aikaa kuusi vuotta. Siitä olisi saanut erittäin pitkän rockymaisen treenimontaasin johonkin elokuvaan – Hattori Hanzo valmisti kuuluisat miekkansa huomattavasti lyhyemmässä ajassa – joten sen huomioon ottaen lienee vähintään ymmärrettävää, että jätin yliopiston ovet taakseni takki auki. Oli tullut aika näyttää maailmalle mitä osasin.

Valitsin ensimmäisiksi kohteekseni työnantajat. Soitin muutamalle ja sovin pari tapaamista. Tapaamisissa kerroin laaja-alaisista politiikan ja kansainvälisten suhteiden opinnoistani, korostin monipuolista kielitaitoani ja klassista humanistista sivistystäni. Näytteeksi kerroin muutaman anekdootin Rooman imperiumin hajoamisesta, siteerasin Platonia ja Herakleitosta kytkemällä heidän ajatuksensa nykyaikaan parin ajankohtaisen esimerkin avulla. Lopuksi korostin vielä olevani erittäin hyvä hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia ja esimerkillinen tiimipelaaja.

”Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista, Hannu[han se oli?], tuo sinun osaamisesi”, vastasivat työnantajat markkinointipuheeseeni. ”Haluaisimme kuitenkin esittää sinulle muutaman kysymyksen: Ensinnäkin osaatko käyttää Exceliä? Tässä työssä on tosi tosi tärkeetä osata käyttää näppärästi Exceliä. Nykyisin melkein kaikki tehdään Excelillä. Osaathan sinä?"

”Toiseksi kai sinulla on kokemusta projektihakemusten ja raporttien kirjoittamisesta? Ja nettisivujen päivittämisestä? Ja sidosryhmäyhteistyöstä? Ja asiakasrajapinnoilla toimimisesta tai SOMEsta? Kaikki on nykyisin SOMEssa. Tiedäthän sen Hannu!”

 ”Nää on ne tärkeimmät jutut tämän työn kannalta. Tuo sinun yleissivistyshässäkkä on tosi mielenkiintoista, mutta politiikka, comoon, eihän siitä nyt tarvitsekaan tietää mitään.”

Vesiperä. Mutta en luovuttanut. Jatkoin samalta istumalta eräisiin bileisiin ja päätin, että hurmaan siellä kaikki politiikan tietämykselläni.

Heti sisään päästyäni painelin suoraan boolikulholle ja aloitin yhteiskunnallis-poliittisen keskustelun ensimmäisten vastaantulijoiden kanssa. Kerroin juuri lukeneeni Tommi Uschanovin Suuren Kaalihuijauksen ja järkyttyneeni ihmisten yhteiskunnallisen tietämättömyyden syvyydestä. Yhtä kirjan kirkkainta ajatusta mukaillen korostin, että mielestäni tietämättömyyden pääsyy ei ole ihmisten pahuus tai tyhmyys vaan tietämättömyys omasta tietämättömyydestä – sekä sen syvyydestä että niistä alueista, joille se ulottuu. Ehdotin ratkaisuksi demokratiakasvatuksen tehostamista peruskoulun opintosuunnitelmissa ja yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisio-ohjelman perustamista. Niiden avulla voitaisiin murtaa sitkeimpiä kansan keskuudessa kulkevia vääriä uskomuksia. Loppuun vielä kevensin tunnelmaa naureskelemalla perussuomalaisten kannattajille, jotka korostavat maan tavan tärkeyttä, mutta joilla ei ole tilastojen perusteella hajuakaan siitä, mikä tuo maan tapa on (2/3 heistä on huonommat perustiedo politiikastat, kuin suomalaisilla keskimäärin) . ”Tulee väkisin mieleen Einsteinin toteamus, että on olemassa vain kaksi ääretöntä asiaa – universumi ja ihmisten typeryys”, totesin alleviivaavasti aloittaakseni keskustelun.

Tyyppi Y: ”Heh, joo, aivan aivan. Toi on tosi…Hei eiks tää biisi oo Olavi Uusivirran uudelta albumilta?”

Tyyppi X: ”On joo. Oodi ilolle. Helmi levy. Mä en oo aiemmin tykänny sen Uusivirran touhuista, mut mut…tää on kyllä hyvä.”

Tyyppi Y: ”Joo, tosi raikasta uutta kotimaista. Hei, pitäiskö hakee hiukka lisää naksuja.”

Tyyppi Z: ”Hei joo, ehdottomasti, lisää naksuja… ja ehkä pari märkää. Röh röh, hehehehee.”

Ja niin Y, X ja Z lähtivät kohti olohuonetta ja jättivät minut tuijottelemaan kengänkärkiäni. Seisoin hiljaa paikallani ja yritin toipua keskustelunavaukseni totaalisesta sivuuttamisesta. Hetken kuluttua kävelin heidän perässään olohuoneeseen. Siellä osa juhlaväestä seurasi kiinnostuneena hiekkapestyihin farkkuihin, vaaleanpunaiseen Tommy Hilfigerin neuleeseen ja mustiin Adidaksen tennissukkiin pukeutuneen insinöörin esitelmää erilaisista kotiteatteri-systeemeistä. Vieressä tyttöporukka keskusteli innostuneesti keittiökaapiston ovista, niiden vetimistä ja värivalinnoista. Taustalla auki olleesta teeveestä tuli Huvila & Huussi. Seinällä oli tuoreimman Idols-voittajan juliste.  

Käännyin hiljaa pois, hain takkini naulasta ja kävelin kadulle. Tiesin haukanneeni paskaa, kuuden vuoden verran.

Hain lohtua kirjallisuudesta. Tein zeniläisen egotripin Pirsigin Moottoripyörän kunnossapidon matkassa, tunsin itseinhoa J.M. Coetzeen omaelämänkerrallisten romaanien parissa, itkin maailman pahuutta Stefan Zweigin kanssa. Lopulta Dostojevskin ja Flaubertin matkassa sukelsin niin syvälle ihmisen sieluun, että en meinannut päästä takaisin pinnalle. Ymmärsin, että elämä oli pohjimmiltaan rumaa ja tarkoituksetonta, aina kaukana mielikuvituksen luomista ihanteista, ja juuri siksi rakastuin kirjallisuuteen. Kirjallisuutta eivät tarvitse ne, jotka rakastavat elämää. Sen salainen vetovoima on suunnattu niille, jotka tietävät, että onnellisuutta ei ole olemassa. On vain onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät.  

Tässä mielessä kirjat todella ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet, jotka pahimmassakin tapauksessa voivat tehdä ihmisestä vain kuolleen. Kirjat voivat tehdä - Antti Nyleniä mukaillen - ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla tämän mieleen epäterveen viihtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Se on elinikäinen vamma, johon ei ole muuta parannuskeinoa, kuin kirjoittaminen. 

Niinpä aloin kirjoittaa. Ensin pöytälaatikkoon, mutta varsin pian kyllästyin kirjoittamaan vain itselleni ja perustin blogin nimimerkillä Herra Gägä. En kertonut siitä kenellekään. Tuotin rauhassa sisältöä ja ajattelin, että kyllä ihmiset sen löytävät. 

Eivät löytäneet, joten laitoin puskaradion soimaan. Kehuin Herra Gägää vuolaasti Suomi 24- ja Kaksplus – keskustelupalstoilla, liitin sen suosituimmille blogilistoille ja jätin siitä vihjeitä Facebook-profiiliini. Lukijamäärät kasvoivat, mutta tuskaisen hitaasti. Viimeisenä epätoivoisena keinona päätin ruveta jakamaan juttujani statuspäivityksinä omalla Facebook-seinälläni. Se toimi ja pikkuhiljaa blogini saavutti noin 100 hengen aktiivisen lukijakunnan. Sain kaipaamiani Facebook-tykkäyksiä ja jopa ylistävää lukijapalautetta. Kehujen myötä unohdin varsin nopeasti, kuinka alhaisin keinoin ne oli herutettu laajennetulta kaveripiiriltä. Kaikki on sallittua sodassa ja Facebook-peukutusten saalistuksessa.    

Kehut voimistivat narsismiani. Halusin jakaa kaikki ajatukseni ja tekemiseni kaikkien kanssa, koska koin, että kaikki haluavat kuulla juuri niistä, eivätkä mistään muusta. Päivitin Facebook-statuksiani monta kertaa päivässä, twiittasin tauotta ja merkkasin itseni Foursquarella identiteettiäni pönkittäviin paikkoihin. Tavatessani ystävieni kanssa toin tauoitta esille uniikkeja ajatuksiani, listasin lukemiani kirjoja ja knoppailin oppineilla sitaateilla. Heidän haukottaville jutuilleen ja turhanpäiväisille jorinoille taas viittasin kintaalla. Ei-oppineet analyysit keskeytin tykkänään. 

Kuvittelin olevani poikkeuksellisen tyylikäs, älykäs ja sivistynyt tyyppi. Ja ajattelin myös muiden ajattelevan niin. 

Totuus kuitenkin paljastui - kuinkas muutenkaan - kaljatuopin äärellä. Olin kutsunut vanhan opiskelukaverini keskustaan kuuntelemaan listausta viimeaikoina lukemistani kirjoista ja kehumaan syvällisiä ajatuksiani. Puolen tunnin verran kaverini jaksoikin kuunnella ja nyökytellä kärsivällisesti monologilleni, mutta sitten hänellä poltti kiinni perusteellisesti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja käski minun pitää turpani kiinni. Seurasi avautuminen:

”Hannu, kuuntele tarkkaan. Sinusta on tullut ihan helvetin rasittava saivartelija sen jälkeen, kun hurahdit kirjallisuuteen. Olit toki rasittavan itsekeskeinen tyyppi ennen sitäkin, mutta nykyisin sinun kanssa ei voi enää keskustella normaalisti. Sinun pitää aina olla oikeassa, heittää fiksuin mielipide, saada sanoa viimeinen sana. Ei sellaista jaksa kukaan. 

Muistatko sen Berliinin reissun? Meidän piti pysähtyä joka toisen rakennuksen kohdalla, kun sulla sattui olemaan tietoa, että se ja se arkkitehti on suunnitellut tämän rakennuksen, joka on sitä ja sitä tyyliä ja jossa on asunut se ja se kirjailija. Hirveetä nimien pudottelua! Mikset voi vaan nauttia siitä, että rakennus on kaunis tai että keskustelu on hyvää? Miksi saivartelet ja droppailet nimiä? 

Oikeastaan ainut asia mikä on noita sinun kirjallisuussaivarteluja rasittavampaa, on ne sinun iänikuiset yhteiskunnallis-poliittiset analyysit. Sun pitäis liittyä johonkin puolueeseen ja jauhaa siellä sitä poliittista scheissea. Normaalit ihmiset on kiinnostuneita lätkästä, jalkapallosta, laajakuvatelevisioista, sisustuksesta, matkustamisesta, kokkauksesta ja laulukilpailuista. Jos et usko, avaa televisio. Vois tehdä ihan hyvää sulle. 

Ja sun pitää hyväksyä se fakta, ettei politiikasta ja kirjallisuudesta tarvitsekaan tietää mitään. Tervetuloa todellisuuteen!”

Vapaus jostakin vai vapaus johonkin

Eräs pankkiiri on puhuttanut Suomea viime aikoina. Ensin oli se haastattelu, sitten se toinen ja nyt vielä tämä kirja, jonka nimeä en aio mainita. Tästä kirjasta, jonka nimeä en muuten aio mainita, nousi kohu. Tai oikeastaan kohu nousi Timo Harakan Helsingin Sanomiin kirjoittamasta arviosta, jossa tämä kirja teilattiin todellisuudesta vieraantuneen höppänän ylimalkaisiksi jorinoiksi triviaaleista kysymyksistä.

Arviota kiiteltiin laajalti. ”Saipahan miljonääri kerrankin ansionsa mukaan”, ajattelivat monet. ”Ei ole muuten vaatteita tällä keisarilla”, huusivat toiset.

Myös Timo itse oli arvioonsa tyytyväinen, pääsihän hän osoittamaan koko Suomen lukutaitoiselle väestölle kuinka oikeamielinen ja laajasti taloustieteisiin perehtynyt mies hän on. Viimeistään nyt oli saatettu kaikkien tietoon, että hän on terävähampainen vallan vahtikoira, raatelija, joka upottaa hampaansa niihin kankkuihin, jotka Suomen kansalle pyllistävät.  

”Väärä koira, väärät kannikat”, ajatteli eurooppaministeri Stubb, jonka mielestä Timon arvostelu oli ideologisesti värittynyt, suoraan sanottuna pateettinen pohjanoteeraus. ”Pankkiiri ei ole vain menestynyt pankkiiri, vaan myös oppinut, syvällinen ajattelija”, hän sanoi lehdelle. Tässä kirjassaan pankkiiri haluaa puolustaa vapautta, siksi pankkiirin kirja on syytä lukea.

Ministeri oli vakuuttunut pankkiirin syvällisyydestä juteltuaan hänen kanssaan useat kerrat pankkiirin edustusauton takapenkillä. Siellä pankkiiri oli kertonut ministerille Amerikan vuosistaan ja vapaudesta, johon ministeri oli vastannut kertomalla omista Amerikan vuosistaan ja vapaudesta. He olivat löytäneet nopeasti yhteisen sävelen siitä, että Amerikassa vallitsi vapaus ja Pohjoismaissa enemmistön tyrannia. Johtopäätöskin löytyi vaivatta: vapautta täytyi puolustaa ajamalla Amerikan malli mitä pikimmiten Pohjoismaihin. Muuten miljonäärit lähtevät etsimään vapautta jostain muualta.

En ole lukenut pankkiirin kirjaa, mutta sen julkistamista seurannutta kohua seuratessani mietiskelin, että olikohan pankkiirin tarkoituksena todella puolustaa vapautta yleisesti vai vain omaa vapauttaan. Itse kun koen olevani varsin vapaa täällä Pohjoismaissa, vaikka täällä ylläpidetäänkin laajempia sosiaalipalveluja ja jaellaan anteliaampia sosiaalietuuksia, kuin mikä olisi pankkiirin mielestä optimaalista.

Itse asiassa juuri kattavien julkisten palveluiden takia koen olevani vapaa. Voin esimerkiksi luottaa siihen, että minulla on turvattu oikeus perusterveydenhuoltoon (ainakin toistaiseksi) ja käyttää sen ajan ja energian, jonka monet amerikkalaiset käyttävät sairasvakuutuksista huolehtimiseen ja eri palveluntarjoajien vertailuun, johonkin huomattavasti mielekkäämpään toimeen.

Amerikkalaisilla on eittämättä minua laajemmat vapaudet valita erilaisten palvelun tarjoajien välillä, mutta niin kauan kuin lähes jokainen kuitenkin tarvitsee pääsyn perusterveydenhuoltoon, heillä on myös ”vapaus” huolehtia siitä, riittävätkö rahat vakuutuksiin. Tällaisissa pakotetun valinnan tilanteissa vapaus valita ei välttämättä kasvata yksilön henkilökohtaista vapautta, pikemminkin päinvastoin.

Voi olla, että myös naisena tuntisin olevani vapaa juuri pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Jos en haluaisi jäädä kotiäidiksi, minulla olisi yhteiskunnan takaama mahdollisuus viedä lapseni kunnan järjestämään päivähoitoon ja jatkaa työelämässä vaikka heti äitiysloman päättymisen jälkeen. Ei ole sattumaa, että naisten työvoimaosuus on Suomessa erittäin korkealla tasolla, muistaakseni maailman top 5:ssä. Kun kerroin subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta yhdelle amerikkalaiselle tutulleni, hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Tiedätkö miksi me kutsuisimme tuota USA:ssa? Kommunismiksi.” Me voisimme kutsua sitä vaikka valinnanvapaudeksi.

Kattavat julkiset palvelut ja vapaus eivät ole siis toisiaan poissulkevia asioita. Pankkiirin kaltaisen taloudellisesti riippumattoman yksilön vapautta niiden ylläpitämiseen vaadittava korkea verotus toki kaventaa, mutta meille taviksille ne takaavat vapauden olla huolehtimatta monista perusasioista ja siten mahdollisuuden keskittyä olennaiseen. Kyse on painotuserosta: siinä missä pankkiiri etsii vapautta jostakin, kaltaisiani taviksia palvelee paremmin vapaus johonkin.

Rusina

Mistä taide kumpuaa? Erno Paasilinnan kulunutta fraasia mukaillen: onko elettävä sellainen elämä, josta syntyy taiteilija?

Esseisti Matti Mäkelän mukaan yksi taiteilijan vakiorooleista on olla kokeilija, joka tekee muiden puolesta sen, mitä he eivät itse voi tai halua tehdä. Monien suomalaisten taiteilijoiden kohdalla se on tarkoittanut kokemuksien etumatkan hakemista alkoholista.

Esseessään Hyvä riippuvuus Mäkelä nostaa esimerkiksi Juicen, joka saavutti suomalaisen kuulijakunnan suosion laulunsanoituksilla, jotka ovat edellyttäneet elämänkokemuksia, joita harva kuulija haluaakaan kokea. Harva esimerkiksi haluaa vetää viinaa kahta viikkoa, vain päästäkseen kertomaan, mille sen jälkeinen ”viidestoista yö” tuntuu. Juicen klassikkokappaleesta voimme aavistaa koetun tunnelman, mutta emme halua menne pidemmälle. Olemme iloisia siitä, että Juice on kokenut sen meidän puolestamme.

Mäkelä kertoo katselleensa 50-vuotisjuhliaan viettäneen Juicen olemusta televisiohaastattelussa ja kiinnittäneensä huomiota Juicen rusinamaiseen olemukseen. Laulut eivät tulleet lunnaitta:

”Juicen olemusta katsellessa tuli myös mieleen sijaiskärsimisen tai –nauttimisen hinta, ne tunnetut laulujen lunnaat. 50-vuotias mies näytti kuntoilevia, terveellistä, kurinalaista elämää viettäviä ihailijoitaan vanhemmalta ja kuluneemmalta. Juice oli kutistunut, Juice oli rusina. Me suomalaiset olemme siis puristaneet mehut tuosta mehukkaasta miehestä, vain siten tullaan kokemusten Jeesukseksi. Mutta onneksi Juice on selvinnyt itsetyytyväisen näköiseksi 50-vuotiaaksi. Suon sen hänelle, olemme kumpikin ”makeita jätkiä”, sairastamme samaa tautia. Ehkäpä Juice olikin ensin viinirypäle, sitten rusina, ja nyt rusina simapullossa, vähän pullea omista mehuistaan, jatkuvasti pinnalla, hankala saada ulos.”

Siinä missä tavallinen ihminen rakentaa baaritiskiä neljäkymmentä tuntia viikossa, jotta voisi nuokkua sen ääressä hyvällä omallatunnolla kymmenen tuntia työviikon päälle, taiteilija juo tehostaakseen työskentelyään. Taiteilijoiden on revittävä työnsä mallittomasta maailmasta ja tässä jatkuvassa tihennetyn valinnan tehtävässä viinasta on selvä hyöty paitsi paineen purkajana, mutta myös siinä, että krapulatila ja tottuneisuus alkoholin käyttöön alentavat valinnan tekemisen kynnystä. Kun on pakko koko ajan valita, valinnan porras tehtävä mahdollisimman alhaiseksi. Taiteilijoille ei makseta paikallaolosta - heillä on jatkuva tulospakko.

Siten taiteilijoiden kohdalla viina on rinnastettavissa lähinnä piristeisiin, kahvin ja tupakan kanssa samaan rintamaan. Sen tarkoitus on saada ihmisestä ensin kaikki irti ja sitten vielä paljon enemmän.

Mäkelä naureskeleekin niille viisastelijoille, jotka nykymuodin mukaisesti väittävät, että Saarikoski ja Leino olisivat olleet vielä parempia taiteilijoita, jos he eivät olisi juoneet. Hän epäilee, että tällaisten teorioiden esittäjät tietävät itsekin puhuvansa raittiuspropagandaa. Raittiita taiteilijoita on toki ollut (Antti Hyry), mutta heidän rinnalleen pystyy aina tuomaan melkoisen joukon kirjailijoita, jotka hyvästellessään alkoholin ovat samalla hyvästelleet hyvän proosan tai runouden.

Juice, tuo pullea rusina, liiteli lopulta ulos simapullosta. Ei tyylikkäästi, ei omin ehdoin, mutta kuitenkin. Alkoholille hän ei jättänyt hyvästejä. Makea jätkä.

Sulokas kuona

Emil Michel Cioran on punasolujamme uhkaavista vaaroista vakavin: todellinen kirjailija.

Todellisen kirjailijan tuntee siitä, että he eivät vain saa meitä omaksumaan joitain uusia ajatuksia tai esteettisiä näkökulmia, vaan he muuttavat veremme. Raapimalla sivilisaation sulokkaan kuonan silmiemme edestä he puuttuvat elimistömme syvimpään ytimeen, joka omaksuu heidät kuin paheen. Heidän tekstiensä henki jättää jälkeensä oudon vierauden tunteen, hajoamisen, joka tapahtuu kun sielun epäpuhtaus ja ihmisen todelliset motiivit revitään esiin valheellisen hienostuneisuuden alta. Todellisista kirjailijoista puhuttaessa hajoamista seuraa kuitenkin katharsis, tuhkasta nouseva uudesti syntyminen.

Mitä sivilisaation sulokkaan kuonan alta sitten löytyy?

Cioran on löytänyt sieltä ruusuvedeltä tuoksuvan kalvakkaan nahjuksen, jota nimitämme jumalaksi.

Hän kysyy: miksi jumala on mielenkiinnoton, tarmoton ja vanhanaikainen, ja niin vähän meidän kaltaisemme? Miksi olemme heijastaneet häneen niin kalpeita valoja ja haparoivia voimia?

Toisaalta: miksi paholainen on niin täynnä elämää? Miksi olemme liittäneet häneen vahvimmat ominaisuutemme ilkeyden ja peräänantamattomuuden ja pukeneet hänet juhlallisesti mustiin? Miksi hän niin on vireä, oikukas, älykäs ja ironinen?

Kuluivatko energiavarastomme, jotka olimme varanneet jumalan luomiseksi, loppuun?

Vai loimmeko tämän lempeän, hyvän, ylevän ja jalon hahmon juuri sen takia, että se on niin kaukana kaksinaamaisesta mysteeristä nimeltä ihminen? Paholaisen puoleenkaan kun ei voi kääntyä, koska hänen palvomisensa olisi introspektiota, oman itsemme rukoilua. Ei päivänselvyyksiä rukoilla, eivätkä totuudelliset asiat ole palvonnan kohteena.

Sivilisaation sulokkaan kuonan alta Cioran on löytänyt kauniita aatteita, jotka päättyvät rovioille, mestauslavoille ja vankiloihin. Ei ihmisten ilkeyden vaan heidän vakaumuksiensa takia.

Elämän tunnusmerkkejä ovat raakuus, fanatismi ja suvaitsemattomuus, kun taas herttaisuus, ymmärtäväisyys ja armeliaisuus ovat rappion merkkejä. Niin kauan kuin liike tai instituutio perustuu vahvoihin vietteihin, se ei hyväksy vihollisia eikä vääräoppisia. Ennemmin tai myöhemmin poliisi takaa sen totuuden.

Inkvisitiolla kirkko osoitti, että se oli vielä sangen elinvoimainen. Uskonto alkoi sammua heti, kun se alkoi hyväksyä totuuksia, jotka kieltävät sen. Jumala, jonka nimeen ei enää tapeta, on kuollut jumala.

Sulokkaan kuonan alta Cioran on löytänyt edistykseen uskovan levottoman ihmisen. Kauhun ajat ovat tyyneyden aikoja väkevämpiä, koska ihmistä ärsyttää paljon enemmän tapahtumien puute, kuin niiden yltäkylläisyys. Haaveileva valloittaja on suurin onnettomuus, joka ihmistä voi kohdata. Siitä huolimatta kerta kerran jälkeen lumoudumme hänen sairaasta kunnianhimostaan ja haitallisista ihanteistaan.

Kukaan järkevä ihminen ei koskaan ole ollut palvonnan kohde. Ihmiskunta on palvonut vain niitä, jotka ovat saattaneet sen perikatoon. Rauhalliset aikakaudet eivät ole jääneet historiankirjoihin, eivätkä viisaat hallitsijat, joita heidän alamaisensa ovat aina halveksineet.

Sulokasta kuonaa raaputettuaan Cioran on huomannut, että filosofiasta ei ole mitään apua. Sen antamat vastaukset ovat täysin tyhjiä. Olemassaoloa ei voi välttää selityksillä, sen voi vain kestää, rakastaa tai vihata sitä. Elämämme alkaa vasta filosofian loputtua, sen raunioilla.

Filosofia on pakokeino niille aroille ja laimeille ihmisille, jotka väistelevät elämän turmelevaa rehevyyttä. Väkijoukot eivät hievahdakaan tarkkojen käsitteiden tai selväpiirteisten ihanteiden edessä, vaan niitä kiehtoo kunniattomuuden hohde. Moraaliskandaalit ovat ihmisten tiedonhalun perusta ja kaikkien tapahtumien piilevä vaikutin. On siis aivan luonnollista, ettei tyrannittomista kansakunnista puhuta ja että kansan tekemien epäoikeudenmukaisuuksien summa on sen vaikutusvallan ja elinvoiman mittari. Aikakauden energia mitataan ihmisissä, jotka sen kuluessa kärsivät.

”Kansakunta, joka ei enää raiskaa, on täysin rappiolla; kansakunta osoittaa luonteensa ja tulevaisuutensa raiskausten määrällä. Tutkikaapa mistä sodasta lähtien se on lakannut harjoittamasta tuota rikosta suuressa mittakaavassa: olette löytäneet ensimmäisen merkin sen heikentymisestä; tutkikaa mistä lähtien rakkaudesta on tullut sille rituaali ja sängystä orgasmin edellytys, ja olette löytäneet sen heikkouden alkupisteen ja sen barbaarisuuden periytymisen loppupisteen.”

Sulokkaan kuonaisten voittajien tarinoiden takaa Cioran on löytänyt ihmiskunnan historian, joka on pahan historiaa. Onnettomuuksien poistaminen historiasta on sama kuin kuvittelisi luonnon ilman vuodenaikoja.

Lähde:

Cioran, E.M.: Hajoamisen käsikirja

Viisasta vai tyhmää

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että tunteihin ja minuutteihin jaettu moderni elämä ei ole minua varten. Haluaisin jättää kaiken taakse, karistaa byrokratian, politiikan ja historian tomut jaloistani, paeta Ruusutaloon ja elää harmoniassa luonnon kanssa. Haluaisin työskennellä konkreettisten tavoitteiden eteen, jotka itse asetan ja joiden merkityksen voin ymmärtää. Haluaisin elää ajassa joka on näkyvä ja konkreettinen, kuten ovat päivä, ilta ja yö. Se kai on kaipuuta isovanhempieni aikaan. Nostalgia on paikka, jota ei koskaan ollutkaan.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti. Päivät siintävät ohi toissijaisten askareiden parissa ja vapaa-aika kadonnutta aikaa etsiessä. ”Minustahan piti tulla jotain hienoa ja erikoista”. ”Minunhan piti loistaa estradeilla ja kirjoittaa vuosisadan romaani”. ”Minunhan piti tehdä jotain luovaa, elää intuitioiden huumasta ja seurata kutsumustani”. Mutta täällä toimistossahan minä istun. Täällä mitättömässä toimistossa, päivästä toiseen, puuhakkaana askareiden parissa, joita ei enää huomenna muistele kukaan.

Aina silloin tällöin iskee vapauden puuska. Se yllättää pitkällä lenkillä vieraassa ympäristössä niin lujaa, että tekee mieli hakata käsiään yhteen. Se yllättää hiljaa hiipivästi silloin, kun erehtyy katsomaan työhuoneen ikkunasta kevätauringossa kimaltelevaa kinosta liian pitkään. Se painaa rintaan ja ahdistaa sohvalla maatessa, kun televisio näyttää uskaliaiden travellereiden viimeisimmät seikkailut. Vapaana ihminen syntyy, mutta kaikkialla hän on kahleissa.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että onni, jonka mainioiden henkisten kykyjeni vuoksi ansaitsisin, tulee liian verkkaisesti. Onni tuntuu olevan mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista. Flaubertin mukaan onnen edellytyksiä on kolme: typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys – mutta jos typeryys puuttuu, ei muistakaan ole hyötyä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, ettei onnellisuus ole riittävä päämäärä ihmisen elämälle. Henkiset nautinnot voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla heihin epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Antti Nylenin mukaan siihen ei ole muuta lääkettä kuin kirjoittaminen. Olen silti mieluummin tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ennemmin tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että toimettomat käsittävät enemmän asioita ja ovat syvällisempiä kuin toimeliaat. Mikään touhuilu ei rajoita heidän perspektiiviään. Ainaisen sunnuntain lapsina he katselevat, kun ihmiset heidän ympärillään pakenevat puhtaan olemassaolon pohdintaa mitättömyyteen perustuvaan työhön. He ovat meistä parhaiten valmistautuneita kohtaamaan maailman, josta on tullut ikuinen sunnuntai-iltapäivä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että ”ylpeys panee meidät kaipaamaan ratkaisua elämälle – ratkaisua, tarkoitusta, lopullista syytä; mutta mitä tarkempia kaukoputkia keksitään, sitä enemmän tähtiä ilmestyy näköpiiriin. Ihmiskuntaa ei voi muuttaa, sen voi vain tuntea”. (Julian Barnes: Flaubertin papukaija)

Aina silloin tällöin, kun elämän mitättömyys ja jokapäiväisyys näyttäytyy alastomimmillaan, mieleen hiipii kysymys: onko viisasta vai tyhmää ottaa elämä vakavasti?

Käännetty todistustaakka

Nuori vihreä vaikuttaja Erkki Perälä kirjoitti pari viikkoa sitten blogitekstin, jossa hän väitti Timo Soinin valehdelleen suorassa tv-lähetyksessä lukiolaisen esittämään ilmastonmuutos-aiheiseen kysymykseen. Perälä tarttui tekstissään Soinin väitteeseen, että ihmisen osuutta ilmastonmuutokseen ei pystytä täysin sanomaan. Perälän mielestä pystytään ja tästä vallitsee hänen mukaansa tieteellinen konsensus. Väitteensä tueksi hän nosti esiin lainauksen Suomen ilmatieteenlaitoksen Ilmasto-oppaasta, jossa todetaan, että ”1900-luvun puolivälin jälkeen havaittu maapallon keskilämpötilan nousu johtuu valtaosin ihmiskunnan kasvihuonekaasujen päästöistä”. Jompikumpi siis valehtelee, Soini tai ilmatieteenlaitos.

Otsikkoaan myöten poleeminen Perälän kirjoitus sai odotetusti ilmastoskeptikot liikkeelle. Lajilleen tyypillisen runsaslukuisena ja rahvaanomaisena he hyökkäsivät Perälän kimppuun kaikista ilmansuunnista. Yhteen ääneen, toisistaan voimaa ammentaen he huusivat, että mikään ei ole muuttunut, kyse on syklisistä lämmön vaihteluista, ihminen ei ole tehnyt mitään väärin, Soini on oikeassa, luovuttaisit jo Perälä.

Ihailtavan kohteliaasti Perälä jaksoi vastailla runsaasti solvauksia sisältäviin kommentteihin. Väite väitteeltä hän yritti kääntää kommentoijien päitä, tarjota parempaa tietoa, selittää mistä on kysymys, vedota järkeen ja logiikkaan, mutta turhaan. Typeryyden hyökyaalto, tuo kaikista luonnonvoimista suurin ja mahtavin, pyyhkäisi hänen ylitseen.

On sinänsä mahtavaa, että uhmakkaat maallikot ovat valmiita kyseenalaistamaan tutkijoiden liki yksimielisen kannan. Vaikka ilmaston lämpeneminen onkin kaikista maapalloa lähitulevaisuudessa uhkaavista vaaroista näkyvin, tutkituin ja dokumentoiduin, kukaan voi tuskin täysin aukottomasti todistaa, että se muodostaa vakavan uhkan ihmiskunnalle. Eihän sitä paitsi olisi ensimmäinen kerta, kun tiede erehtyy.

Olen silti täysin vakuuttunut siitä, että meidän kannattaa tarttua toimeen, vaikka emme olisikaan 100 prosenttisen varmoja, onko uhka todellinen vai ei. Toimeen kannattaa tarttua, vaikka kolmenkymmenen vuoden kuluttua huomaisimme, että hätäilyille irvaileva ilmastoskeptikkojen joukko olikin oikeassa. Vaikka vielä epäilisimme, meidän on toimittava, kuin olisimme varmoja.

Kuinka niin?

Vetoan perustelussani matemaatikko Blaice Pascalin vedonlyöntiin, eli ns. pelurin todistukseen. Sen avulla Pascal ainakaan osoitti, että Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa.Pelurin todistus sanoo, että vaikka ei tiedettäisi, onko jumala olemassa vai ei, jumalaan kannattaa uskoa, koska näin saavutettava palkinto, iankaikkinen elämä, on äärettömän suuri, ja epäuskosta seuraava rangaistus, iankaikkinen kärsimys, on hirvittävä. Voiton odotusarvo, joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri.(Wikipedia)

”Ilmastonmuutosuskovaisena” en malta olla sanomatta, että tässä on myös ilmaston lämpenemistä koskevan vedonlyönnin lähtökohta: jos emme kykene muuttamaan toimintatapojamme ja uhka osoittautuu todeksi, menetämme kaiken; jos kykenemme muuttamaan toimintatapojamme radikaalisti ja uhka osoittautuu turhaksi, emme menetä mitään. Amin Maaloufia lainaten:

”Jos nimittäin ajattelee asiaa, ne toimenpiteet joilla ilmastouhkaa voidaan torjua, kannattaa joka tapauksessa toteuttaa – jotta vähennetään saasteita ja niiden haittavaikutuksia ihmiseen, jotta vähennetään niiden mahdollisesti aiheuttamia puutteita ja sosiaalisia häiriöitä, jotta vältetään veriset konfliktit taistelussa öljy- ja kaivosalueiden sekä vesistöjen hallinnasta ja jotta ihmiskunta voi jatkaa kehitystään rauhallisemmissa merkeissä.”

Tästä seuraa loogisesti se, että ei ole tutkijoiden ja muiden valistuneiden kansalaisten tehtävä osoittaa, että uhka on todellinen. On pikemminkin toisinajattelevan vähemmistön tehtävä osoittaa kiistämättömästi, että vaara on täysin kuvitteellinen. Todistustaakka siirtyy toiselle, kuten juristit asian ilmaisevat.


Ps. Tämä kirjoitus on saanut innoituksensa Amin Maaloufin esseekirjasta Maailma järkkyy (kuvassa). Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille lukutaitoisille.

Barbarismin 360 astetta

Minun osaltani uusi vuosi alkoi maailman lopun merkeissä – tai no ainakin länsimaiden perikadon merkeissä. Näihin pirteisiin ja lohduttaviin aatoksiin minua eivät johdattaneet tulevaisuutta luotettavasti ennustavat uuden vuoden tinat, vaan Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen esseekirja Länsimaiden tuho. Tässä pari vuotta sitten julkaistussa kirjassa Vihavainen pistää länsimaita ruotuun sen verran kovalla kädellä, että herkimmillä lentävät takuulla tinat kauhasta.

Vihavaisen mukaan länsimaiden tulevaisuus näyttää sysimustalta monestakin syystä, ja nämä syyt ovat vallinneet jo ennen meneillään olevaa suurta lamaa. Ensinnäkin luonnon riisto, joka on kohtalokasta etenkin maapallon lämpenemisen takia, on asia, jota länsimaat eivät pysty hallitsemaan saati lopettamaan. Toiseksi länsi on painumassa taloudellisesti idän nousevien suurvaltojen varjoon. Kolmanneksi länsi on hiipumassa varjojen maille pelkästään demografisen kehityksen valossa. Demografiset prosessit tulevat muuttamaan länsimaat perinjuurin toisenlaiseksi parin sukupolven sisällä. Länsi muuttuu monikulttuuriseksi, jossa niin sanottu länsimainen kulttuuri ei tule olemaan kaikki itseensä sulattava kehityksen korkein aste, vaan pikkuhiljaa väistyvä instituutio, joka on jo nyt puolustuskannalla omissa asemamaissaan.

Ulkoisista uhkatekijöistä huolimatta suurimmat ongelmat ovat sisäsyntyisiä. Vihavainen muistuttaa, että vaikka puhe länsimaiden perikadosta on jatkunut kohta parisataa vuotta, ei uusin pessimismin aalto ole edeltäjiensä kaltainen. Orwellin tai Huxleyn dystopioiden tavoin länsimaiden kohtalona ei enää pidetä niiden oman järjestelmän äärimmilleen viritettyä tehokkuutta ja rationaalisuutta, vaan nimenomaan niiden tehottomuutta ja irrationaalisuutta. Pyrkimys ikuisesti laajenevaan tuotantoon ymmärretään jo pohjimmiltaan järjettömäksi, mutta siitä irtaantuminen on mahdotonta, koska se on ainut mitä meillä on jäljellä ”kulttuuristamme”. Kulttuuristamme heittomerkeissä, koska (kuten Vihavainen toteaa) vielä aivan hiljattain kulttuuri tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä erityisesti korkeimpia saavutuksia, joita tällä saralla voitiin esittää. Nykyisin tämänkaltaisilla määritelmillä ei ole merkitystä, ne kuuluvat historiaan.

Muutaman kymmenen vuoden aikana tapahtunut muutos ei koske vain sanoja, vaan yleisesti hyväksyttyä ja normina pidettyä käsitystä ihmisestä ja ihmisenä olemisesta ehdoista. Menneisyyden ja nykyisyyden kulttuureita vertaillut Oswald Spengler katsoi, että kulttuurin ytimessä on aina uskonto. Länsimaisessakin kulttuurissa sen tuhatvuotisen historian aikana uskonto on aina ollut keskeinen koossa pitävä side. Uskonnon hiipuessa sitä osittain korvasivat nationalismin ja kommunismin kaltaiset massaliikkeet, mutta nyt nekin ovat hiipuneet. Tämän vuoksi Vihavainen kysyy aiheellisesti: minkä ympärille kulttuurimme nykyään rakentuu?

Vastaus on lyhyt, ytimekäs ja moneen kertaan kuultu, mutta jatkuvan toiston kestävä: mammona.

Uskonnon eroosio ei niinkään ollut muutoksen syy kuin sen taustatekijä. Eroosiota oli tapahtunut hitaasti jo parisataa vuotta ja muutos oli levinnyt yhä syvemmälle yhteiskunnan kaikille tasoille. Ratkaisevia vuosikymmeniä olivat kuitenkin 1950- ja 60-luvut, jolloin konsumerismi lähti valtaisaan kasvuun sekä rahassa että asenteissa mitaten. Voimakkaan taloudellisen kasvun myötä yhä useammalle riitti mitä kuluttaa ja uudesta ihmisestä, kuluttavasta narsistista, tuli suvaittu ja sallittu ihanne:

”Konsumeristisessa yhteiskunnassa kunnialla ei ollut enää mitään merkitystä, eikä liioin ylevällä puheenparrella. Narsisti vaati nyt itselleen hyödykkeitä, palveluita, yltäkylläisyyttä, lyhyesti sanoen halujen tyydytystä kaikinpuolisesti. Ja yhteiskunta salli tämän ja jopa tuki sitä. Kysymys on siitä, että kulutuksesta tuli nyt koko yhteiskunnan yleinen ja yhtäläinen raison d’être. Kieltäytyjä, marttyyri, tuli säälittäväksi hahmoksi, johon tuota tunnetta ei tosin käytännössä tuhlattu.”

Konsumerismin kyky korvata uskonto on kieltämättä ollut erittäin merkittävä. Vihaivainen epäilee, että se kykenee jossain määrin soittelemaan juuri samoja kieliä kuin uskonto. Ihmisten yhteisyys, mystinen unioni tapahtuu arkisesti, mutta todellisesti, ostoskeskuksissa, saippuasarjojen, tosi-tv:n ja muun roskaviihteen parissa, jotka keräävät television välityksellä miljoonia ihmisiä yhdeksi huutavaksi massaksi. Ihmisen on yhä helpompi olla osa suurta kokonaisuutta. Se ei vaadi heiltä muuta kuin kaikkein primitiivisimpien vaistojen seuraamista.

Mentäessä yhä pidemmälle 1900-luvun loppua, konsumerismissa tapahtui irtiotto, siirtyminen uuteen aikakauteen. 1960-luvun vaatimattomat supermarketit korvattiin 1980-luvun hypermarketeilla. Hypermarketit edustivat edistyksen kirkkainta kärkeä, ja muistanpa itsekin saaneen joskus 80-luvulla kollaasikuvapostikortin Tampereelta, jossa komeili yhtenä kaupungin kohokohdista K-Citymarket. Sen verran ovat kulutustemppelit noista ajoista kehittyneet (kasvaneet), että harva kaupunki tohtisi enää kehuskella K-Citymarketin sijaitsevan sen alueella. 2000-luvun ostoskeskuksista saa jo kaiken, mitä ihminen voidaan panna tarvitsemaan. Ovatko ne erään kehityskulun päätepiste vai voiko elämämme muuttua vieläkin irvokkaammaksi?

Pari jaksoa Tuuri –tosi-tv-ohjelmaa katsoneena vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on valitettavasti, että kyllä voi. Siinä missä 1980-luvun kulutusjuhla päättyi lamaan, 2000-luvun lama tulee päättymään ihmisten ja ostoskeskusten symbioottiseen yhteiseloon Tuuri –ohjelman tapaan.

Sen lisäksi, että kulutusmentaliteetin yhä röyhkeämpi rooli kulttuurissamme on muuttanut ympäristömme mainospropagandan ja kulutustemppeleiden täyttämäksi moskaksi, on se myös hämärtänyt ajatuksen korkeakulttuurista. Kulttuuri on muuttunut vain yhdeksi kulutushyödykkeeksi muiden joukossa. Korkeakulttuurin, popkulttuurin ja epäkulttuurin välille ei vedetä enää mitään rajoja, eikä niiden välillä nähdä laadullisia eroja. Kulttuurin tarkoitus on viihdyttää ja se mikä viihdyttää enemmän, eli siis tyydyttää narsistista kuluttajaa enemmän, on tietenkin parempaa.

Kysymys on siitä, kuka nauttii eniten. Kulttuurissa, jossa mielihyvän maksimointi on ainoa hyve ja perimmäinen tarkoitus, ei mikään voi korvata sen menettämistä. Ei asian etu, ei isänmaa tai oma kunnia. Vihavaisen sanoin, ’kysymys on kuin onkin äärellisestä, jonka sijoittaminen äärettömän mittapuuksi ei toimi’. Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaiseksi katsota yksilöiden narsistista pyrkimystä nauttia yhä enemmän.

Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato kirjassaan lähes sata vuotta sitten esittämän kuuluisan teesin mukaan historiasta voitiin havaita, että kulttuurien ikä oli tuhatkunta vuotta ja loppuvaiheissaan ne muuttuivat aina sivilisaatioiksi. Sivilisaatiolla hän tarkoitti sitä rappeutumisen ja kuoleman vaihetta, joka seurasi aina varsinaisen kulttuurin ammennettua itsensä tyhjiin. Spenglerin kuvailujen mukaan jokainen suuri kulttuuri ”alkaa valtavalla teemalla, joka kohoaa kaupungittomasta maaseudusta, toteutuu monisointuisena taiteissa ja ajattelutavoissa kaupungeissa sekä päättyy materialismin finaaliin suurkaupungissa”. Materialismi kuului Spenglerin mielestä väistämättä sivilisaatioon ja suurkaupunkiin: ”Se on aina irrationaalisesta lopullisesti luopuneen maailmankaupunkihengen ylemmyyttä, ja se katselee halveksuen kaikkea valveillaoloa, joka vielä tuntee tai tunnustaa salaisuuksia”. Materialismi ei kuitenkaan olisi täydellistä, ellei se joskus tuntisi tarvetta rentoutua nauttimalla ”irrationaalisen, olemuksettoman tai vaikkapa typerän viehätyksestä”. Idän uskontojen harrastaminen lännessä, esimerkiksi erilaisten Western Buddhism –liikkeiden muodossa, ovat osoitus juuri tästä.

Spenglerin mukaan sivilisaation loppuaikoihin kuuluu lainomaisesti rahan politiikka, demokratia, joka on muuttunut plutokratiaksi, mutta sen syrjäyttää lopulta caesarismi, keisarinaika. Kuulostaako tutulta? Plutokratia ainakin on jo todellisuutta ja eikös kansa ole jo jonkin aikaa huudellut gallupeissa ”vahvan johtajan” kaipuuta. Jääkäämme siis innolla odottamaan keisarin saapumista.

Niin tai näin, näytämme joka tapauksessa elävän suuren murroksen aikaa. ”Ratkaisun vuodet”, joista Spengler kirjoitti lähes sata vuotta sitten, ovat luultavasti jo takana ja parinsadan vuoden kuluttua puhumme länsimaista enää vain maantieteellisessä ja historiallisessa mielessä. Onko sitten rappiota syytä voivotella, ellei mitään ole enää tehtävissä?

Kulttuurin rappio on valtava historiallinen prosessi, ja on mahdollista, ettei kulttuurin muutosprosesseille voida tehdä yhtään mitään. Vihavaisen mukaan on jopa todennäköistä, ettei länsimaiselle kulttuurille löydy pelastusta eikä ikuista jatkoa maailmanhistoriassa. Ovathan kaikki muutkin sivilisaatiot ajan myötä painuneet historiaan. Tämän toteaminen ei kuitenkin oikeuta fatalismia, jonka puitteissa olisi vain hyväksyttävä se kaikki huono, mitä sivilisaatio tässä kehitysvaiheessaan sattuu tuottamaan:

”Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa.”

Ensin on kuitenkin suostuttava näkemään mitä ympärillämme tapahtuu. Tarjoan triviaalin esimerkin rakkaan kotikaupunkini Kuopion kauppatorilta. 360 asteen pyörähdys tuolla historiallisella paikalla todistaa kenelle tahansa, että sadassa vuodessa ainakin kulttuurimme kyky luoda kauniita rakennuksia ja kaupunkiympäristöjä on täysin rappeutunut. Toinen toistaan hirveämmät kulutustemppelit ja laatikkotalot ovat vallanneet tilan, jota joskus ennen hallitsivat Carl Ludvig Engelin suunnittelema Lyseon lukio ja Viktor Strömbergin suunnittelema kauppahalli etelässä ja ties kenen suunnittelema kaunis kaupungintalo pohjoisessa. Yhtä historiallista osaa kauppahallista ollaan jo purkamassa, eikä välttämättä tarvitse odottaa montaakaan vuosikymmentä, kun loputkin arvorakennukset saavat väistyä markkinatalouden käyttöön paremmin soveltuvien betonibunkkereiden alta. Kuinka oikeassa konservatiiviajattelija Edmund Burke olikaan todetessaan, että “all that is necessary for barbarism to triumph is for civilized men to do nothing”.

Minusta tuntuu (Vihavaisen tavoin), että näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla ymmärtää.

Parhaat kirjat 2011

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle rakkaita harrastuksia, joita työnteko sotkee harmittavan usein. Tämänkin blogin piti alun perin käsitellä lähinnä kirjoja ja kirjallisuutta, mutta harhauduin jossain vaiheessa jauhamaan ”painokkaita” teesejä politiikasta. ”Painokkaita”, koska nettihän on tunnetusti täynnä poliittisia blogeja, joissa puolihullut ja mökkihöperöt laittavat maailmaa järjestykseen. Näin vuoden loppua kohti tultaessa, en ole enää ollenkaan varma haluanko jatkossa olla yksi heistä. Ehkä kirjoitan tästä eteenpäin vain kirjallisuudesta tai puutarhatontuista.

Oli miten oli, kirjoittamista en aio jättää. Niiden puolentoista vuoden aikana, joina olen tätä blogia pitänyt, olen syvästi kasvanut kiinni kirjoittamiseen. Kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa elämääni ja identiteettiäni. Se auttaa minua jäsentämään omaa ajatteluani ja tarjoaa hetkellisen paon hektisestä todellisuudesta. Se auttaa minua kanavoimaan turhautumiseni tätä rumaa maailmaa kohtaan johonkin luovaan ja pitää minut järjissäni. Mutta ennen kaikkea se auttaa minua tyydyttämään narsismiani.

Narsismini on pohjaton säkki. Tarvitsen jatkuvia kehuja ja selkään taputteluja. Sen takia perustin tämän bloginkin, koska koin sen erinomaiseksi välineeksi näiden perustarpeiden tyydyttämiseen. Täällä vain minä olen valokeilassa. Täällä vain minä olen estradilla ja pullistelen kirjallisilla lihaksillani. Täällä yksin minä olen avarakatseisin, sivistynein, luovin ja lukenein.

Tässä ovat muuten hauikseni aakkosjärjestyksessä. Eivätkö olekin kauniit?

1. Julian Barnes: The Sense of an Ending. Tämänvuotinen Man Booker -voittaja, eikä syyttä. Hieno kirja ajasta ja muistista. Vetää mukaansa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Laitoin jo tämän innoittamana Barnesin aiempaa tuotantoa tilaukseen.

2. Albert Camus: Putoaminen. Minulla ei ole kovinkaan ruusuista kuvaa ihmisen perimmäisistä motiiveista. Sen vuoksi tämä Camus’n hieno pelkistetty kirja ihmisen tekopyhyydestä puhutteli minua voimakkaasti. Se kuvaa upeasti meitä nykyihmisiä ympäröivää epäaitouden ilmapiiriä.

3. Theodore Dalrymble: Our Culture, What’s Left of It. Konservatiiviajattelija-lääkärin paras kirja. Laaja-alaisia, tyylikkäitä ja ennen kaikkea totuuteen pyrkiviä esseitä kirjallisuudesta, taiteesta, yhteiskunnasta ja politiikasta.

4. Pentti Haanpää: Noitaympyrä.Yksi kaikkien aikojen suomalaisista romaaneista. Kirja rahasta, vapauden etsimisestä ja ihmisenä olemisen ehdoista.

5. Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä. Ihmisen identiteettiin liittyvät kysymykset kiehtovat minua. Tässä kirjassa identiteetin häilyvyyteen liittyvä problematiikka tuodaan nerokkaasti ja luovasti esille. Osui ja upposi.

6. Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Odotin tämän kirjan suomennosta pitkään ja hartaasti, eikä Houellebecq taaskaan tuottanut pettymystä. Uskoisin, että hän on yksi niistä aikamme kirjailijoista, joita luetaan vielä 100 vuoden kuluttua.

7. Milan Kundera: The Encounter. Suuren eurooppalaisen kirjailijan suuria tarinoita kirjallisuudesta. Monien mielestä Kundera on tärkeilevä ja suureellinen, mutta minä rakastan hänen kirjoituksiaan juuri sen takia. Hän on viimeisiä ”suurten kertomusten” miehiä.

8. Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi. Suuri seikkailuromaani miehestä, joka ei halua hävitä, eikä häviä. Jäljelle jää vain kysymys: oliko se kaiken sen vaivannäön arvoista?

9. Fredrik Lång: Minä, sinä, rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä. Upean sivistyneitä kulttuuriesseitä, jotka avaavat uusia polkuja nykyaikaan aatehistorian valossa. Suosittelen erityisesti kulttuurisnobeille ja muille hienopieruille.

10. Slavoj Zizek: Living in the End Times. Kenellekään minua tuntevalle ei liene yllätys, että tämä kirja on tällä listalla. Jos haluaa nähdä läpi aikamme ideologisten sumuverhojen, Zizekiä kannattaa lukea.