Mistä EU-myytit kumpuavat?

EU kieltää lapsilta ilmapallot ja vappupillit. EU kieltää paidatta työskentelyn. EU:n säädös uhkaa kieltää kalakukot. EU-direktiivi määrää vauvojen ruoka-ajat.   

Mitä yhteistä luulette näillä väittämillä olevan?

Aivan oikein. Yksikään niistä ei pidä paikkaansa, mutta siitä huolimatta ne ovat levinneet median ja internetin välityksellä laajalle kansan keskuuteen aiheuttamaan huolta ja turhaumista.

Ja nämä väittämät ovat vain pisara meressä. EU-instituutioiden nettisivuilla on kerättynä pitkiä listoja vastaavista tapauksista ja lisää tulee koko ajan (katso linkit jutun lopussa).

EU tuntuukin olevan erityisen altis erilaisille perättömille huhuille. Mistähän se voisi johtua?

Yksi selittävä tekijä voi olla se (vaikka EU-tiedottajat muuta väittävätkin), että EU on aika monimutkainen juttu. Sen toimintalogiikan ja päätöksentekomenettelyn opettelu vaatii aikaa ja panostusta. Tärkeimmät toimielimet – jotka muuten ovat Euroopan parlamentti, Euroopan komissio, Euroopan unionin neuvosto ja Eurooppa-neuvosto - oppii nimeämään varsin pienellä vaivalla, mutta se, kuinka ne toimivat, missä menevät niiden vaikutusvallan rajat, onkin jo haastavampi tehtävä.

Vielä haastavammaksi homma menee, kun muistetaan, että edellä mainitut toimielimet luovat asetuksia, direktiivejä, päätöksiä ja antavat suosituksia ja lausuntoja. Näistä oikeudellisista säädöksistä toiset ovat sitovia, toiset eivät. Joitakin säädöksiä sovelletaan kaikissa EU-maissa, toisia vain osassa maita. Tähän kun vielä lisätään vaikeita akronyymejä – kuten EKP, EVM, EMU, EKR, EAKR - vilisevä EU-jargon, eli ammattikieli, niin ei ole ihme, jos pää meinaa mennä pyörälle.   

Toinen perättömille huhuille altistava tekijä on suoraan kytköksissä ensimmäiseen: kansalaisten tietämättömyys. Vaikka EU:n toiminta onkin ajoittain vaikeaselkoista, pääsee perustiedoilla jo pitkälle ja pystyy useimmiten erottamaan faktat fiktiosta. Huolestuttavan suuri osa eurooppalaisista tuntuu kuitenkin olevan täysin pihalla EU-asioista. Tuoreen eurobarometrin mukaan lähes kolmasosa eurooppalaisista ei pysty nimeämään yhtään EU:n toimielintä. Iso-Britanniassa lukema oli huimat 63 prosenttia, mutta Suomessakin eurooppalaista keskiarvoa korkeampi, 39 prosenttia.  

Kysyttäessä EU:n toiminnasta, sen toimielinten rooleista ja niitä pyörittävistä johtajista, lukemat olivat, jos mahdollista, vielä karumpaa luettavaa. ”Ei yhtään mitään” ja ”vain vähän” tietävien osuus nousi kysymyksestä riippumatta noin 70 prosenttiin. Tämän huomioon ottaen ei ole ihme, jos mitä ihmeellisimmät EU-legendat löytävät yleisönsä ja lähtevät leviämään kulovalkean tavoin.

Internet, erityisesti sosiaalinen media, luonnollisesti edesauttaa perättömien huhujen leviämistä. Joko vahingossa tai tarkoituksellisesti väärin ymmärretty tieto on vain yhden klikkauksen päässä laajemmasta yleisöstä. Toisaalta verkossa toimiessaan myös perinteiset tiedon portinvartijat, kuten sanomalehdet, joutuvat reagoimaan tapahtumiin entistä nopeammin, minkä johdosta faktojen tarkistamiselle jää yhä vähemmän aikaa. Se näkyy lisääntyvinä epätarkkuuksina ja virheinä journalistisissa sisällöissä.

Tästä riittää esimerkkejä. Yhtenä tuoreimmista mainittakoon niin sanottu EU:n leluturvallisuusdirektiivi. Lukuisat suomalaismediat väittivät 10. päivä lokakuuta 2011 tuoreen EU-direktiivin kieltävän ilmapallojen puhaltamisen alle 8-vuotiailta lapsilta. Seuraavana päivänä tämä väite kumottiin laajalti, mutta vahinko oli jo sattunut. Myytti levisi verkossa ja monet saivat aiheetonta vahvistusta jo ennestään negatiivisille käsityksilleen EU-byrokratiasta.

Kolmas tekijä joka altistaa EU:ta erilaisille perättömille huhuille on luonnollisesti poliittinen valtakamppailu. EU:ssa tehdään koko maanosan kannalta isoja päätöksiä, joiden vaikutukset harvoin miellyttävät kaikkia. Euroopan komission, Euroopan parlamentin, jäsenvaltioiden, poliittisten puolueiden, markkinavoimien ja ammattijärjestöjen kannat saattavat poiketa toisistaan hyvinkin paljon ja kun poliittinen vääntö käy kuumimmillaan, faktaa voi olla hankala erottaa fiktiosta.

Tänä syksynä kovaa poliittista vääntöä on käyty muun muassa rikkidirektiivistä ja rahoitusmarkkinaverosta. Niiden osalta julkiseen keskusteluun on noussut toinen toistaan ihmeellisempiä lukuja, sekä puolesta että vastaan, joiden faktapohja lähemmässä tarkastelussa on osoittautunut kyseenalaiseksi. Piti siitä tai ei, se tuntuu kuitenkin olevan osa valtakamppailuun kuuluvaa tiedotussotaa, jossa omalle näkökannalle haetaan oikeutusta julkisuuden kautta. Tällöin uusilta myyteiltä voi olla vaikea välttyä.

Kaikista edellä mainituista syistä huolimatta EU ei voi sysätä vastuuta perättömistä EU-huhuista tai muista imago-ongelmistaan yksin lehdistön, tietämättömien kansalaisten harteille tai propagandaa levittävien lobbareiden harteille, vaan sen on käännettävä katse kohti omaa napaansa. Mikäli EU:n päätöksentekokoneisto on kansalaisten mielestä liian vaikea ymmärtää, EU:n tulee miettiä kuinka siitä voisi tehdä yksikertaisemman. Mikäli EU-asiat eivät kiinnosta kansalaisia, EU:n tulee miettiä kuinka päätöksenteosta saataisiin tehtyä kiinnostavampaa ja paremmin kansalaisia aktivoivaa. Kansalaisuus 2010-luvulla ei voi tarkoittaa pelkkää numeron kirjoittamista äänestyslippuun. Sen vuoksi keväällä voimaan astunut Eurooppalainen kansalaisaloite on pieni askel oikeaan suuntaan.

Myyteistä EU tuskin pääsee koskaan eroon, mutta onnistuneella viestinnällä se saattaisi pystyä kääntämään ne omaksi edukseen. Ehdotukseni on, että EU perustaisi isolla rahalla EU:n myytinmurtajat tv-sarjan, jossa sitä koskevat väitteet laitettaisiin syyniin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters). Sarjassa voitaisiin esimerkiksi kokeilla rahoitusmarkkinaveroa parissa maassa ja testata, karkaavatko pankit naapurimaihin vai eivät. Mahdotonta, ehkä, mutta laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.  

Lisää EU-myyttejä:

http://ec.europa.eu/finland/press/facts/index_fi.htm

http://ec.europa.eu/dgs/communication/take_part/myths_en.htm

Dippailijan tunnustuksia

Ahmaisen sen hetkessä. Näin toteaa eräs ystäväni lähes poikkeuksetta saadessaan uuden kirjan hyppysiinsä. Väite on helppo uskoa, koska kyseessä on nopea lukija ja tekijämies. Kirja aloitetaan, kirja lopetetaan. Suoritettu. Seuraava kirja. Elämä jatkuu.

Prototyyppinen ahmija pitää perinteisistä juonivetoisista romaaneista, joissa verevä henkilökuvaus yhdistyy yleishumaaniin eetokseen ja myötäelävään lämpöön (vrt. Intouchables – Koskemattomat -elokuva). Hän pitää romaaneista, joissa on selkeä rakenne (alku – keskikohta – loppu) ja saumattomasti eteenpäin soljuva juoni jonka vietäväksi on helppo heittäytyä. Ahmija haluaa, että romaani imaisee hänet mukaansa. Hän haluaa eskapistiselle retkelle romaanin maailmaan, hetkeksi irti todellisuudesta. Hänelle romaanin lukeminen on yksi tapa nauttia muiden joukossa. Nojatuolin selkänoja alhaalla. Ykkösluokassa. Pikkukulho täynnä naksuja vieressä.

Me dippailijat taas olemme toista rotua. Meille juonivetoiset romaanit ovat eilispäivän juttu. Me uppoudumme tekstien yksityiskohtiin ja katkelmiin, kiinnostumme enemmän osista kuin kokonaisuuksista. Sen vuoksi me pidämme esseistisistä romaaneista, jotka voi aukaista miltä tahansa sivulta ja saada lohtua osuvista kiteytyksistä tai tarkkanäköisistä havainnoista. Meille romaani on sika, joka syö mitä tahansa. Me rakastumme tekijään, emme juoneen.

Annan esimerkin: Juha Seppälän Mr. Smith. Siinä ei ole toimivia henkilöhahmoja, ei vetävää juonta, ei jännitystä, mutta siinä on kiteytettynä kaikki ne ominaisuudet, joita me dippailijat romaanilta etsimme: kielellistä nerokkuutta, tunnistettava tapa hahmottaa maailmaa, armoton pyrkimys nähdä maailma sellaisena kuin se on (siitä seuraava totuuden ja kauneuden läsnäolo - ei lukijalle pehmustettua todellisuusilluusiota) ja ennen kaikkea näennäisen juonen sisään leivottuja täsmäkiteytyksiä ihmisenä olemisen ehdoista. Lainaukset puhukoon puolestaan:

Työnteosta

 ”Se on edelleen syvä inhimillinen tragedia: valtaosa ihmisistä joutuu heittämään suuren osan elämästään hukkaan, lahjoittamaan sen vieraille ihmisille ja tarkoitusperille, tekemään rahasta jotain mitä ilman pakkoa eivät koskaan tekisi, ja järkyttävintä on, että he joutuvat suorastaan tavoittelemaan tuota tilaa, ponnistelemaan siihen päästäkseen. Sitä pidetään päämääränä, johon yltämiseksi yhteiskunta antaa tukea.

                      He kutsuvat palkkaorjuutta työksi.

Heidän on ensin päästävä palkkaorjiksi, jotta he onnistuisivat pääsemään pankin orjiksi.

                      Jos he eivät tässä onnistu, he syrjäytyvät.”

Median murroksesta

”Uusi lukijasukupolvi, yhteisöllinen media, hallitsi. Se oli lyönyt printtimedian rähmälleen. Jos pölvästit eivät linkittäneet verkkouutiseen, se ei ollut uutinen. Ja todellista vaihtoehtoa ei ollut: verkkoon oli mentävä tyhmistymään, kerjäämään, puhumaan verkon käyttäjien kieltä, nuolemaan niiden persettä. Datajournalismia. Koodin voimaa. Personalisoitua uutistarjontaa. Paskaa. Nettiuskovaiset filtterikuplassaan. Kerjäämistä lehdenteko nyt oli enemmän kuin journalismia.—”

Rahasta

”Kaikki tietävät, että rahoitusmarkkinoiden innovaatiot syntyvät säänneltyjen markkinoiden ulkopuolelle. Jos pankkeja säännellään liikaa, syntyy varjopankkitoimintaa, jos säännellään elintarvikkeiden myyntiä, syntyy musta pörssi.

                      Raha etsii rahan lyhintä mahdollista reittiä, kuin suora kahden pisteen välillä.”

Kun me dippailijat löydämme Mr. Smithin kaltaisen runsaudensarven, alkavat raskaat ajat ystävillemme. Sitaatteja romaanista alkaa sadella joka tuutista: tekstiviesteinä, twiitteinä, facebook-päivityksinä, sähköpostiviestien automaattisina allekirjoituksina ja tietysti osana omia blogikirjoituksia, kuten tässä tapauksessa. Ystävämme eivät pääse niitä karkuun edes meitä tavatessaan, sillä aina löytyy jokin aasinsilta johdattaa keskustelu dippailijan uuteen löytöön.  

Me dippailijat olemme myös nimemme mukaisesti parantumattomia dippailijoita. Tykkäämme yli kaiken siitä, kun pääsemme ujuttamaan keskustelun sekaan (olkoon aihe miten arkinen tahansa) jonkun oppineen sitaatin tai nokkeluuden. Näin toimiessamme haluamme tietysti esitellä seuralaisillemme laaja-alaista lukeneisuuttamme ja sivistyneisyyttämme, mutta kyse ei ole pelkästään performanssista, vaan me dippailijat nimittäin aidosti nautimme syväluotaavista keskusteluista. Sitaattien avulla haluamme tuoda keskusteluihin uusia näkökulmia, laajentaa keskustelujen fokusta ja kytkeä ne jo aiheesta aiemmin käytyihin keskusteluihin, koska me dippailijat olemme megalomaaneja. Haluamme aina mennä joko juuriin saakka tai leijua korvat kiinni tähdissä. Käännämme sekunnissa konkreettiset ajatustenvaihdot kylppäriremonteista keskusteluiksi maailmankansalaisen etiikasta.

Käytännöllisiä ihmisiä nämä lajityypilliset ominaisuutemme luonnollisesti ärsyttävät. Heille me dippailijat olemme taivaanrannan maalareita; malliesimerkkejä ihmisistä, jotka tietävät kaiken, mutta eivät osaa mitään. He kutsuvat meitä yleiskäsitteellä humanisti (sanan negatiivisessa merkityksessä). Toki he saattavat soittaa meille silloin tällöin ja pyytää kirjavinkkiä läheisen syntymäpäivälahjaa varten, mutta muissa käytännön asioissa olemme viimeisiä ihmisiä, joilta he neuvoa kysyvät. Jotkut heistä ovat oppineet tämän kantapään kautta.

Näistä ilmiselvistä puutteistamme huolimatta, voin vakuuttaa, että me dippailijat emme ole pahoja ihmisiä. Me olemme vain hieman todellisuudelle vieraita. Tullessamme tienhaaraan, jossa täytyy valita kylttien ”Taivas” ja ”Luentoja taivaasta” väliltä, lähdemme oitis suunnistamaan jälkimmäisen osoittamalle tielle.

Me uimme syvissä vesissä. Ajattelemme alituiseen tätä maailmaa, että miten tässä pitäisi olla ja elellä, ja mistä löytäisi motivaation. Se aiheuttaa meille alituiseen syvää eksistentiaalista tuskaa. Silloin katselemme alakuloisen näköisenä ulos junan ikkunasta ja näytämme syvämietteisiltä.

Mutta aina sekään ei auta. Vaikka toiminnan välitön päämäärä olisikin tiedossamme, saatamme kadottaa elämän juonen, sen kohdan, jossa olemme elämänkertomuksemme kulussa. Minulle kävi näin viimeksi tammikuun lopulla ollessani matkalla töihin. Tipahdin outoon eksistentiaaliseen tyhjiöön, oman elämäni mustaan aukkoon.

Onneksi eräs toinen dippailija oli opettanut minulle, että tällaisten filosofisen pätkimisten alkaessa on kiiruhdettava kotiin ja haettava lohtua kirjoista. Kirjallisuus on hyödytöntä, mutta se voi auttaa sietämään olemassaoloa. Varsinkin sellainen kirjallisuus, joka ei yritä tarjota meille nautintoa vaan näyttää maailman sellaisena kuin se on. Sellaisia kirjoja me dippailijat luemme hädän hetkellä. Sellaisista kirjoista me dippailijat haemme lohtua. Sellainen kirja on Juha Seppälän Mr. Smith.

”Sain tarpeekseni elämästä, josta en löytänyt paikkaani vaikka olin koko ajan liikkeessä. Niin kauan kuin tavoittelin jotain, tuntui kaikki olevan kohtuullisen hyvin. Kun jollakin tavalla aloin tulla perille, vauhtini hyytyi. Elämä ei kulje tasaisen lineaarisesti. Se etenee vaiheittain, sykäyksittäin, kuin auto autopesulan kuljetinalustalla. Äkkiä ihminen huomaa olevansa jonkin vaiheen päätepisteessä, taivasalla säämiskä kourassaan, vettä pisaroiva ajoneuvo kirkkaana vieressään.”

Mammuttien vuosi

Jos minä olisin Mammutti, tämä blogikirjoitus olisi kilometrin pitkä leikekirja. Kertoisin siinä elämäni niin kuin sen muistaisin, itseäni siteeraten, fiktiivisen kertoja kautta. Tunnustaisin eläneeni. Linkittäisin sen Facebookkiin ja saisin satatuhatta tykkäystä.

Jos minä olisin Mammutti, ei elämässäni olisi merkityksettömiä tapahtumia vaan vain tapahtumia, joille ei ole vielä annettu merkitystä. Kirjoittaisin tiiliskiviä. Loisin psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja. Tallentaisin pikkutarkasti sukuni tarinan isästä poikaan. Minua tituleerattaisiin vuorotellen Töölön Tolstoiksi ja Pohjoisrannan Balzaciksi.  

Jos minä olisin Mammutti, eläisin taiteelleni, eläisin itselleni. ”Minä, minä, minä”, huutaisin. Ehkä myös l’art pour l’art. Antaisin intuition viedä. En sitoutuisi mihinkään, mitä en voisi jättää taakseni kuudessa minuutissa.

Selättäisin parantumattoman syövän ja kertoisin siitä kuin talvisodassa sotineet kertoivat taisteluistaan. Olisin sankarisairastaja. Tähtäisin tekoihin, jotka kaikuvat iäisyyteen.  

Ärsyttäisin porvareita. Näyttäisin heille munani ja veisin heidän naisensa sänkyyni. Kukaan ei voisi vastustaa lespaavaa ässääni. Näkkäripolviani pidettäisiin osoituksena miehekkäästä haavoittuvuudesta.

Etsisin totuutta. Epäilisin niitä, jotka väittävät sen löytäneet.

Pokkaisin Finlandian. Pokkaisin Oscarin. Pokaisin Lenitan. 

***

Jos minä olisin Mammutti, ajattelisin, että hallituksen tulevat ja menevät, mutta minä pysyn. Laatisin leikkauslistoja. Sanoisin, että kestävyysvaje sitä ja kilpailukyky tätä. Lehteen kuvauttaisin itseni pahvitaulun kanssa, jossa olisi teksti: Muistakaa tulevat sukupolvet.

Itse en tuota ohjetta noudattaisi.

Jos minä olisin Mammutti, lukisin Machiavellin Ruhtinasta. Alleviivaisin siitä sanan välttämättömyys, necessità, koska valtion säilyminen olisi minulle tärkeämpää kuin toimieni moraalinen hyväksyttävyys. Päiväkirjaani kirjoittaisin, että tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku. Sulkuihin lisäisin talouden lainalaisuudet ja markkinatalouden rautaiset lait.

Sairastuisin syöpään, selättäisin sen. Kun joku kysyisi, eikö tätä voisi lykätä vuodella, sanoisin, että ei missään nimessä. Minulla on aikaa puoli vuotta. Muutokset täytyy tehdä nyt. Vain leikkaamalla voi tehdä itsestään jossain määrin vähemmän kuolevaisen. Leikkaus on teko, joka kaikuu iäisyyteen. 

Jos minä olisin Mammutti, kasvattaisin niin ison mahan, että olisin too big to fall. Jäähyväispuheeni pitäisin Smolnassa 300 kutsuvieraalle. Kunnianosoituksena kaikki vieraat kuuntelisivat kolmen vartin mittaisen puheeni seisten.

Tilaisuuden jälkeen toimittaja kysyisi: ”kuinka pärjäämme ilman sinua?”

”Se ei ole minun huoliani”, vastaisin.

***

Jos minä olisin Mammutti, jättäisinkö taakseni katkeria lapsia, petettyjä naisia?

Paremman maailman vai leipäjonoja ja syrjäytyneitä?

Sanoisivatko ihmiset jälkeeni, että siinä meni viimeinen renessanssimies, viimeinen patruuna?

Jäätäisiinkö minua kaipaamaan?

Jäisikö skeneen aukko?

***

Mutta nythän sanotaan, että Mammutit ovat kuolemassa sukupuuttoon.

Ja yhtenäiskulttuuri.

Ja suuret kertomukset.

Eikä suurempaa valhetta ole kuultu hetkeen.

Vuoden 2012 parhaat lukematta jääneet kirjat

Lukemisen suhteen vuosi 2012 oli osaltani oikein onnistunut. Juoksuvertausta käyttäen sanoisin, että treeniohjelma oli tarpeeksi haastava ja monipuolinen: oli pitkää lenkkiä (Ian Morris: Why the West Rules for Now), kevyttä hölkkää (Miika Nousiainen: Metsäjätti), normaalivauhtista juoksua (Julian Barnes: Flaubertin papukaija), kovavauhtisia juoksuja (Jukka Koskelainen: Rakas Rappio) ja tietysti intervalliharjoituksia korkeilla sykkeillä (Ha-Joon Chang: 23 Things They Don't Tell You About Capitalism). Vielä kun ravintopuoli oli kohdallaan ja levättyäkin tuli tarpeeksi, niin henkisen suorituskyvyn kohoaminen oli väistämätöntä.

Oikeastaan ainut asia, mikä lukuvuodessa 2012 jäi harmittamaan, oli ajan puute. Olisi tehnyt mieli treenata vielä kovemmin, järjestelmällisemmin ja kunnianhimoisemmin, mutta kun oli leipätyökin hoidettavana. 

Työtehtäviä suorittaessa ajauduin usein kirjallisiin haaveisiin ja katselin kaihoisasti työhuoneeni ikkunasta ulos. Haaveista tuli joskus lauseita, joskus kirjalistoja. Kirjalistoista tuli hankintoja parilla klikkauksella. Klik klik. Tilaukset tippuivat pitkin vuotta postiluukusta kuin plussapisteet ja kerääntyivät yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Monet odottavat yhä, mutta sellaista elämä on. Kaikkea tilaamaansa kirjallisuutta ei aina ehdi lukea, kaikkea haluamaansa ei koskaan. 

Lohduttautua voi sillä, että lukemattomattomat kirjat ovat vähintään yhtä arvokkaita kuin luetut kirjat, koska ne muistuttavat meitä päivittäin siitä, kuinka vajavaista tietämyksemme on. Ne tuijottavat meitä otsikkoineen hyllyiltä ja yöpöydiltä kuin sanoen: tätäkään et vielä tiedä. Se opettaa nöyräksi. Nassim Nicolas Talebin sanoin:
 

“{…}Read books are far less valuable than unread ones. The library should contain as much of what you do not know as your financial means, mortgage rates, and the currently tight real-estate market allow you to put there. You will accumulate more knowledge and more books as you grow older, and the growing number of unread books on the shelves will look at you menacingly. Indeed, the more you know, the larger the rows of unread books. Let us call this collection of unread books an antilibrary."

Keräsin alle muutaman näytteen vuoden 2012 antikirjastostani. Ne ovat kirjoja yöpöydälläni, joilla on siedettävä jonotusnumero. Jos kiinnostaa, nimeä klikkaamalla löytyy lisätietoa kyseisistä teoksista.        

Tony Judt: Thingking the 20th Century

Stefan Zweig: Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisenmuistelmia  

Pascal Bruckner: Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy

Dani Rodrik: The Globalization paradox: Democracy and the Future of the World Economy

Daniel Kahnemann: Thinking Fast and Slow 

James C. Scott: Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed

Hilary Mantel: The Wolf Hall & Bringing Up the Bodies

Juha Seppälä: Mr. Smith

 

Curzio Malaparte: Iho & Kaputt

Minä, Saarikoski ja ajattelu

Gnothi seauton, Tunne itsesi. Tähän kreikkalaisen Delfoin temppelin sisäpihalta aikoinaan löytyneeseen tekstiin kiteytyy Saska Saarikosken mukaan hänen runoilijaisänsä Pentti Saarikosken elämänmatka ja kirjallinen tuotanto. Filosofit ovat tulkinneet kyseistä elämänohjetta siten, että koska ihminen on osa kosmosta, hän joka todella tuntee itsensä, tuntee koko maailman.
 
Saskan mukaan Pentti otti kreikkalaisten heittämän haasteen vastaan ja yritti oppia tuntemaan itsensä ja maailman. Lopulta kuitenkin molemmat tehtävät osoittautuvat mahdottomiksi ja runoilija joutui myöntämään: itseään ei voi ymmärtää, ei siis maailmaakaan. Näin Saska asian kiteyttää isästään toimittamassaan kirjassa Sanojen alamainen:

”Pentin kirjallinen tuotanto on kuvaus näistä kahdesta ihmiskokeesta, inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta. Jos hänen kootuille teoksilleen pitäisi antaa yksi nimi, minun olisi vaikea keksiä parempaa kuin Epäonnistumisten kronikka. Kirjalliseen laatuun se ei viittaa.” 

Voi olla totta, että Pentti Saarikoski ei koskaan oppinut tuntemaan itseään, eikä siten maailmaakaan. Mutta kukapa olisi?

Minulle Pentti Saarikosken tuotannossa on ollut rakkainta juuri etsintä, hänen harhailunsa erilaisten aatteiden, tyylien ja ajatusten avaruudessa. Parikymppisenä opiskelijana ihastuin erityisesti hänen 60-luvun poliittis-yhteiskunnallisiin runoihinsa. Nykyisin ne tuntuvat lapsellisilta ja löydän enemmän tarttumapintaa hänen myöhäiskautensa laajemmista pohdinnoista. Joka tapauksessa Pentti Saarikoski on minulle tärkeä kirjailija. Koen olevani vähän samanlaisella elämänmittaisella opintomatkalla kuin hän. Tänään näin, huomenna ehkä noin. Mistä sen tietää:

”Minä saatan samankin päivän kuluessa, mielentilasta riippuen, esittää aivan vastakkaisia käsityksiä, mutta tämä ei merkitse sitä että minä olisin pelkkä pelle (kuten tietyillä tahoilla väitetään). Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle.” Päiväkirjat, 1979

Minustakin on hauska panna erilaisia ajatustapoja koetukselle. Jonkun poleemisen esseekirjan luettuani saatan lukea madonluvut koko länsimaiselle kulttuurille ja haukkua väärässä tietoisuudessa elävät pikkuporvarit maan rakoon Facebook-päivityksessäni. Seuraavana viikkona olen useimmiten jo rauhoittunut, tutustunut vasta-argumentteihin ja maltillistunut mielipiteissäni. Uskon, että ajattelu voi kehittyä vain, jos säilyttää mielensä avoimena erilaisille argumenteille puolesta ja vastaan ja uskaltaa myöntää olleensa väärässä. Sen vuoksi en halua kahlita ajatteluani turhan tarkkarajaiseen maailmankatsomukseen. Pentilläkin oli selvästi hetkiä, jolloin hän ajatteli näin:

”Ehkä se uusi mitä minä etsin, on että pystyn elämään uskomatta mihinkään, katsomaan ilman mitään katsomusta, näkemään ilman valmista näkemystä.” Päiväkirjat, 1972                                

”Paljon tärkeämpää on huomata olleensa väärässä kuin olleensa oikeassa. Asiat eivät ole niin kuin niiden sanotaan olevan, mutta eivät myöskään niin kuin minä luulen niiden olevan.” Suomentajan päiväkirjat, 1970 

”Henkinen kehittyminen on totuuksien muuttumista valheiksi.” Nuoruuden päiväkirjat, 1956

Sanottakoon selvyyden vuoksi, että vaikka minäkin pyrin näkemään ilman valmista näkemystä, katsomaan ilman katsomusta, en nyt sentään heitä viikottain mielipiteiden täysympyrää Slavoj Zizekistä Ayn Randiin, ainakaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Minulle henkinen kehittyminen ei ole kaikkien vaan JOIDENKIN totuuksien muuttumista valheiksi. Marx ei merkkaa minulle enää mitään, mutta pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidän yhä yhtenä maailman hienoimmista keksinnöistä. Olen edelleen kriittinen kasvua kasvun vuoksi -ajattelua kohtaan, mutta ymmärrän myös sen, miksi kasvu on niin merkittävää nykyiselle talousjärjestelmälle. Voisin aivan hyvin tehdä lyhyempää työviikkoa ja leppoistaa elämääni, mutta heikentyvä huoltosuhde huolettaa. Ja niin edelleen.

Ai niin, ja uskon, että ihmiset olisivat tyytyväisempiä ja henkisesti tasapainoisempia, jos he kävelisivät hitaammin ja pysähtyisivät useammin pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Siitäkin huolimatta, ettei mitään tarkoitusta ole. Vai mitä Pentti?

”Ajattelen tätä maailmaa, että miten tässä pitäisi olla ja elellä, ajattelen alituiseen. Eihän elämällä tietystikään mitään tarkoitusta ole, mutta elämiselleen tarvitsee ihminen tarkoituksen ja motivaation. Minä teen kirjoja. Mutta sitten on kysyttävä kirjojen tarkoitusta. Aina tämän saman ongelman edessä, sinä et kysy siltä, se kysyy sinulta, sillä se on Sfinksi!” Päiväkirjat, 1983

Elämän tarkoitus, tarkoitus elämiselle, motivaatio. Kyllä kyllä. Mutta mistä?

Pentti kirjoitti kirjoja, joiden tarkoitusta epäili.

Minä taas luin kerran teepussista, että elämässä tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Eli totuus elämästä on pienissä jutuissa ja kaikki ihmisten pyrinnöt ovat loppujen lopuksi aika merkityksettömiä.

Täyttä roskaa, tiedän, mutta parempaakaan en nyt keksi.

Tai keksinpäs: kirjoittaminen. Sehän on tämän maailman tärkein asia. Sen kun vielä joskus oppisi ja saisi tottelemaan ajatuksenjuoksua. Saisiko silloin kehuja ja nimen lehteen? Taputuksia selkään? Tirauttaisiko joku jopa liikutuksen kyyneleen? Olisinko silloin onnellinen? Kysynpä vaan.


* Pentti Saarikosken päiväkirjamerkinnät olen poiminut Saska Saarikosken toimittamasta kirjasta Sanojen alamainen (Otava, 2012) 

EU:n perustajaäitejä etsimässä

(Esipuhe Eurooppalaisen Suomen raporttiin nro 9 (2/2012): EU:n perustajaisät -neljä visiota Euroopan yhdentymisestä)

Kaikki tunnistavat Jean Monnet'n. Mutta kuka on pöydän toisella puolella istuva nainen?

Onko olemassa EU:n perustajaäitejä?

Tämä oli yksi ensimmäisiä kysymyksiä, joka esitettiin Eurooppalaisen Suomen toimistolla, kun rupesimme suunnittelemaan luentosarjaa ja raporttia EU:n perustajahahmoista keväällä 2012.

Toimiston henkilökunnalle ei tullut yhtään varteenotettavaa nimeä mieleen. Monien ensimmäinen intuitio oli rautarouva Margaret Thatcher, mutta vaikka hän vahva vaikuttaja olikin, häntä tuskin voidaan pitää suurena Euroopan yhdentymisen edistäjänä. Päinvastoin, Thatcher on jäänyt Euroopan historiaan integraation jarruttajana, joka vaati Britannian yhteisölle maksamia rahoja takaisin ja sanoi ”No, no, no!” integraation syventämiselle. Sitä paitsi Thatcherin valtakaudella Euroopan yhdentyminen oli jo pitkällä, tärkeimpiä toimielimiä myöten.

Kysyimme perustajaäideistä myös sisarjärjestöltämme Eurooppanaisilta ja muutamalta Euroopan integraatiohistorian asiantuntijalta, mutta tulos säilyi samana: yhtään varteenotettavaa nimeä ei noussut esiin.

Vahvoja ja kyvykkäitä naisia olisi varmasti ollut tarjolla. Olivathan Suomessakin Minna Canthin ja Hella Wuolijoen kaltaiset voimanaiset jo onnistuneet raivaamaan tiensä kansakunnan kaapin päälle. Ajat vain olivat tuolloin hyvin toisenlaiset kuin nykyään. Talouden ja politiikan maailmaa hallitsivat pääsääntöisesti miehet. Sen vuoksi, kun luettelemme henkilöitä, jotka kaikkein voimakkaimmin vaikuttivat Euroopan yhdentymiseen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, törmäämme aina lähes samaan listaan miehiä: Aristide Briand, Winston Churchill, Konrad Adenauer, Alcide De Gasperi, Robert Schuman, Jean Monnet, Paul-Henri Spaak, Altiero Spinelli.

Osa heistä oli luomassa yhdentymisen poliittis-aatteellista pohjaa, osa konkreettisia ehdotuksia yhteistyön aikaansaamiseksi ja osa jopa allekirjoittamassa Rooman sopimusta, joka loi Euroopan talousyhteisön, Euroopan unionin edeltäjän. Mitään yksittäistä tapahtumaa tai hetkeä, joka perustajahahmoa määrittäisi - kuten Yhdysvalloissa itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaminen – ei EU:ssa ole olemassa. Silti teesi säilyy: kaikki tärkeimmistä EU:n perustajahahmoista olivat miehiä, valitettavasti.

Onneksi edistystä on kuitenkin tapahtunut noiden vuosien jälkeen. Emme ole vielä lähelläkään tasa-arvon saavuttamista, mutta naiset ovat joka tapauksessa tulleet ryminällä mukaan kansalliseen ja ylikansalliseen poliittiseen vaikuttamiseen.

Jo yhteensä 10:llä nykyisistä EU:n jäsenmaista on ollut naispääministeri (joista neljässä ennen EEC/EY/EU-jäsenyyttä): Britannia, Portugali (ennen EU-jäsenyyttä), Liettua (ennen EU-jäsenyyttä), Ranska, Puola (ennen EU-jäsenyyttä), Bulgaria (ennen EU-jäsenyyttä), Suomi, Saksa, Slovakia, Tanska. Sen lisäksi Irlannilla, Latvialla, Liettualla ja Suomella on ollut 1990-/2000-luvuilla naispresidentti.

Naisten asema on kohentunut myös EU:n toimielimissä. Euroopan parlamentissa naisjäsenten määrä on kasvanut tasaisesti vuosikymmenten saatossa. Kun Euroopan parlamentti valittiin ensimmäisen kerran suoralla kansanvaalilla vuonna 1979, oli valituksi tulleista naisia vain noin 17 prosenttia. Viimeisimmissä europarlamenttivaaleissa, jotka järjestettiin vuonna 2009, lukema nousi jo lähes 35 prosenttiin. Kahdessa tasa-arvon suhteen erittäin edistyksellisessä maassa, Suomessa ja Ruotsissa, Euroopan parlamenttiin valittiin jopa enemmän nais- kuin miesedustajia.

Huomionarvoista on myös se, että useimmissa jäsenmaissa naisia on suurempi osa europarlamentaarikoista kuin kansallisen parlamentin jäsenistä. Tämä johtunee pääosin eurovaalien suhteellisesta vaalitavasta.

Tasa-arvokehitys on jättänyt jälkensä myös Euroopan komissioon, tosin Euroopan parlamenttia hitaammin. Ensimmäiset naiskomissaarit, Christiane Scrivener (Ranska) and Vasso Papandreou (Kreikka), valittiin vasta vuonna 1989 toiseen ranskalaisen Jacques Delorsin johtamaan komissioon. He olivat ainoat naiset tuolloin 17 henkisessä Euroopan komissiossa. Tällä hetkellä toimivassa 27 henkisessä komissiossa naisten määrä on jo yhdeksän, eli tasan kolmasosa komissaareista on naisia. Heistä vaikutusvaltaisimpia, ainakin asemansa puolesta, ovat komission varapuheenjohtajina toimivat EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Catherine Ashton ja oikeus-, perusoikeuksien ja kansalaisuusasioiden komissaari Viviane Reding.

Politiikan puolella tasa-arvokehitys näyttää melko lupaavalta, mutta taloudessa eletään vielä vanhojen vuosikymmenten malliin. EU:n keräämien tietojen mukaan naisilla oli vuonna 2011 EU:ssa vain 13,7 prosenttia listattujen suuryritysten hallituspaikoista. Työn tasa-arvon edistämiseksi on siis ehdottomasti jatkuttava. Silti yllä mainittujen lukujen valossa olen täysin vakuuttunut siitä, että jos EU:ta oltaisiin luomassa nyt, 2010-luvulla, olisi perustajahahmojen joukossa myös naisia toisin kuin reilu 60 vuotta sitten.

Tilastoja:

1. Naisparlamentaarikkojen määrän kehitys Euroopan parlamentissa:

Kansanvaalit:

1979: 16,6 %
1984: 17,7 %
1989: 19,3 %
1994: 25,9 %
1999: 30,3 %
2004: 30,2 % 
2009 (2011): 34,8 %

Lähde: http://www.europarl.europa.eu/RegData/publications/2011/0001/P7_PUB%282011%290001_EN.pdf  

2. Naiskomissaarien määrän kehitys

Delors 1989: 2 / 17
Delors 1993: 1 / 17
Santer 1995: 5 / 20
Prodi 1999: 3 / 20
Prodi 2004: 5 / 30 (laajentumisen jälkeen)
Barroso 2004: 9 / 27 (vuoden 2007 laajentumisen jälkeen; sitä ennen 8 / 25)
Barroso 2009: 9 / 27

Malka omassa silmässä

Minulla on taas asiaa. Jaksaisitko hetken matkassani?

Tarina alkaa näin:

Yhteiskuntakritiikki on tärkeää. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin kritiikki kritiikkiä kohtaan.

Tämän opin, kun huomasin Wille Rydmanin kannanottoja kritisoineen blogikirjoitukseni joutuneen teurastettavaksi Hommaforumilla. Kritiikki kritiikkiäni kohtaan oli osin ideologista törkyä, mutta pääosin asiallista argumentointia. Monet hatarin perustein esittämäni väitteet ammuttiin alas aivan oikeutetusti. Opin, että idioottimaisten trollaajien lisäksi netin keskustelupalstat ovat täynnä fiksuja kirjoittajia, jotka saattavat repiä väitteesi palasiksi, ellei niitä ole testattu kaikkia mahdollisia vasta-argumentteja vastaan. Samanmielisten nyökyttelevässä huminassa kaikki vain vahvistavat omia lukkoon lyötyjä kantojaan eikä kukaan opi mitään uutta.

Kritiikin kritiikin tärkeys ja kyseinen oppitunti palautui mieleeni lukiessani Jukka Koskelaisen levollisen sivistynyttä esseekirjaa Rakas Rappio. Kirjassa Koskelainen kertoo yllättyneensä siitä, kuinka kritiikittömästi humanististen alojen opetuksessa suhtauduttiin moniin kriittisiin ajattelijoihin. Derridan ja Foucault’n kaltaisten filosofikuninkaiden ajattelua opetettiin vailla minkäänlaista epäilyksen häivää, vaikka juuri humanististen alojen edustajat mieltävät itsensä mielellään kriittisiksi ajattelijoiksi. Valitettavan usein kriittinen ajattelu tuntui kuitenkin tarkoittavan kriittisten ajattelijoiden kritiikitöntä seuraamista.

Koskelainen kertoo saaneensa osakseen sääliviä katseita kritisoituaan joitain näiden ajattelijoiden päättömyyksiä. Hänen oli annettu ymmärtää, ettei hän ollut perehtynyt heidän teksteihin riittävän tarkasti pystyäkseen ymmärtämään niiden syvimpiä merkityksiä. Vielä vuosia yliopistoaikojen jälkeenkin hän oli joutunut erään yliopisto-opettajan ankaraan puhuttelun esitettyään Helsingin Sanomien sivuilla näkemyksiä, jotka poikkesivat aika lailla hartaiden Heidegger-lukijoiden käsityksistä. Viimeistään se opetti hänelle, että joihinkin klassikkoajattelijoihin kohdistuu sen kaltaista hartautta, että voi hyvin puhua intellektuellien uskonnosta.

Yhteiskuntatieteilijänä (lähes humanistina) minun on helppo samaistua Koskelaisen kokemuksiin. Olen itsekin istunut useilla luennoilla, joilla annettiin rivien välissä ymmärtää, että kaikki mitä edellä mainitut kuolleet valkoiset miehet ovat koskaan sanoneet tai kirjoittaneet, on jotenkin lähtökohtaisesti varteenotettavaa. Näin siitä huolimatta, että monet heidän tekstinsä tuntuivat alusta alkaen täysin lukukelvottomilta. Muistan myös istuneeni luennolla, jolla aivan Koskelaisen tarinan kaltaisesti yritettiin selittää, että juuri natsitaustansa takia Heidegger pystyy parhaiten valaisemaan kansallissosialismin olemusta, koska hän on ajatellut sieltä tiensä ulos. Perustelu ei vakuuttanut silloin ja vielä vähemmän uskon siihen tämän kirjan luettuani.   

Huolimatta kritiikistään humanistisissa tieteissä esiintyvää henkilökulttia kohtaan, Koskelainen ei pyri tekemään näiden alojen opetusta tai tutkimusta naurunalaiseksi (onhan hän itsekin humanisti), vaan osoittamaan, kuinka tärkeää yliopiston olisi haastaa sankariajattelijansa jo pelkän ajatusharjoituksen vuoksi. Omassa harjoituksessaan hän nimittäin huomasi, että monien humanististen tieteiden klassikoiden teksteissä toistuu ajatus rappiosta vuosisadoista toiseen.

Rappioajattelulle on tyypillistä, että oma aika nähdään jotenkin vieraantuneena, korruptoituneena, mekaanisena ja kylmänä, eikä sen koeta enää tarjoavan samaa kokonaisvaltaista elämänkokemusta kuin menneet ajat. Rankasti karrikoiden tätä voisi kutsua ”ennen oli paremmin” -asenteeksi.

Sen lisäksi, että rappioajattelulle on tyypillistä voimakas ajan hengen kritisointi, siinä myös usein jätetään huomioimatta kaikki edistys ja projisoidaan omat toiveet ja haaveet johonkin kaukaiseen aikaan ja/tai paikkaan. Monien ajattelijagurujen ”ennen oli paremmin” -ajattelu kohdistuu tietenkin eurooppalaisen kulttuurin kehtoon, antiikin Kreikkaan. Siellä oleminen oli syvää, ajattelu kirkasta, demokratia puhdasta ja vapaus vitivalkoista. Länsimaisessa kulttuurissa taas kaikki on mennyt pieleen viimeistään siitä lähtien kun kreikan sanat käännettiin latinaksi: tekniikka on tunkenut jokaiseen soppeen, tehnyt meistä renkinsä, alituisen valvonnan, tarkkailun ja alistamisen kohteen. Kaikki spontaanius on hävitetty ja kulttuuriamme leimaa merkonomiestetiikka, k-kauppiasmoraali ja hyötyorientoitunut hankeajattelu. 

Kritiikin lisäksi (viime vuodet ovat olleet maailmanhistorian pahimmat) rappiodramaturgiassa on tärkeää tuoda mukaan menetyksen tunne (ennen elettiin aidommin) ja esittää lopuksi kysymys: onko enää mahdollista muuttaa kurssia?   

Itsekin huomaan usein ajattelevani tähän tapaan nykyajasta ja esittäväni rappiodramaturgian mukaisia kysymyksiä. Mutta samalla mieleen hiipii myös kysymys: mistä voin todella tietää, onko aikamme jotenkin erityisen rappeutunut muihin aikakausiin verrattuna? Tuskin mistään.

Silti romanttinen kaipuu ”parempiin aikoihin” yllättää tuon tuosta. Se taitaa kuulua meidän ihmisten ikiaikaisiin taipumuksiin. Koskelainen kiteyttää sen hienosti:

”Tämä on mitä tavallisin psykologinen kehityskulku: meillä kaikilla on käsitys siitä, että elämämme on vajaa, että meillä ei ole sitä yhteyttä toisiin ihmisiin ja korkeampiin voimiin, jota kaipaamme. Elämämme on rikkonainen ja puutteenalainen. Joudumme tekemään mitä ihmeellisimpiä töitä, sikäli kun meillä on töitä, saadaksemme rahaa kelvolliseen elämään, ja jos sen onnistumme saavuttamaan, kaivattu loma ei ole toiveiden täyttymys. Oikea elämä on aina toisaalla, eikä sinne pääse taksilla, vaikka Jari Tervo niin väittää. Sisällämme elää kuva paratiisista tai täydellisesti mökkilomasta, jossa voisi kerrankin kaikessa rauhassa grillata, saunoa ja mietiskellä syntyjä syviä.”     

Oikea elämä on aina toisaalla. Tätä utopistista rappioajatusta olemme kantaneet mukanamme aina Aristoteleen ja Platonin ajoista asti, ehkä paljon kauemminkin. Ja kannamme vastaisuudessakin.

Koskelainen tähdentää, että sen ymmärtäminen, että olemme aina eläneet rappion aikoja, voi olla helpottava kokemus: ehkä emme elä nykyään sen huonompia aikoja kuin ennenkään. Toisaalta vanhojen ajatusten kiertokulku osoittaa myös sen, että huolimatta tekniikan huimasta kehityksestä, emme sittenkään ole päässeet niin paljon eteenpäin psyyken toiminnan osalta kuin saattaisimme kuvitella.

Vilkaisu kirjahyllyyn muistuttaa minua siitä, että olen viimeisten vuosien aikana marinoinut mieltäni lukuisilla rappiotarinoilla. Jo otsikot ovat kuvaavia: Living in the End Times (Zizek), In Defence of Lost Causes (Zizek), Collapse (Diamond), Our Culture, What’s Left of It (Dalrymple), Länsimaiden tuho (Vihavainen), Hajoamisen käsikirja (Cioran), I’ll Fares the Land (Judt), Voisiko elämä voittaa (Linkola). Vaikea sanoa oliko ajatus rappiosta herännyt minussa jo ennen tämänkaltaisten kirjojen lukemista, mutta jäljen ne jättivät. Lähinnä itseä muistuttaakseni kaivoin esiin muutamia otsikoita vanhoista kirjoituksistani ja rappioajattelu puskee niistä läpi kuin hiki urheilusuorituksen jälkeen: Miljonääriäidit ja ajan henki, Barbarimin 360 astetta, Viimeinen ihminen, Rahat ja henki, Romahtaako EU?

Näiden kirjojen ja kirjoitusten esiin nostamisella en halua sanoa, että olisin ”kasvanut yli” rappioajattelusta. Päinvastoin, koen yhä, että olemme menossa huonompaan suuntaan ja kaiken turhan krääsän ympärillä pyörivä kertakäyttökulttuurimme kaipaisi kipeästi rinnalleen syvemmän henkisen ja hengellisen kulttuurin. Tiedostan myös sen, että raja syväluotaavan yhteiskunnallisen kritiikin ja menneitä aikoja nostalgisoivan rappioajattelun välillä on veteen piirretty. Joka tapauksessa Rakas rappio -kirjan luettuani tulin kriittisemmäksi omaa ajatteluani kohtaan. Opin, että ajan henkeä kohtaan on esitetty vastaavanlaista kritiikkiä läpi vuosituhansien, eikä sellaista kulttuurin kultakautta, mihin palata, ole olemassakaan.

Ohimennen tiedostin myös sen, että ajatteluni on maltillistunut ja muuttunut konservatiivisemmaksi viimeisen vuoden aikana. En osaa sanoa mistä se johtuu. Ehkä syynä ovat toisenlaisia virikkeitä antaneet kirjat, ikääntyminen tai asteittainen siirtyminen kohti keskiluokkaa. Niin tai näin, yllätän itseni harva se päivä naureskelemasta setämäisesti radikaaleille nuorille, jotka vaativat vakiintuneiden ajatustottumusten totaalista hylkäämistä ja romantisoivat vallankumouksia. En nimittäin usko ollenkaan, että heidän ylistämänsä vallankumoukselliset ratkaisut johtaisivat meidät parempaan maailmaan. Reilu vuosi sitten Zizekiä lukiessa vielä uskoin.

Mihin sitten uskon?

Hillittyihin uudistuksiin. Vuoropuheluun. Vasta-argumenteista oppimiseen. Deliberaatioon.

Latteaa, ehkä, mutta aivan samoihin johtopäätöksiin päätyy kirjassaan myös Jukka Koskelainen. Hänkään ei tahdo enää mennä juurille, repiä mitään juurineen pois, koska pelkää tilalle tunkevia villejä kasvustoja. Hänkin kauhistelee yhä finanssihaiden ahneutta ja kykyä saada talous horjumaan, mutta ei usko että paha katoaisi maailmasta, vaikka ökyrikkailta vietäisiin rahat ja pörssipeli lopetettaisiin. Meillä on yksinkertaisesti paha keskuudessamme aina jollain muotoa, mikä ei tarkoita sitä, ettemmekö kaipaisi oikeudenmukaisuutta ja parannuksia.   

Ambivalenttia, relativistista?

Varmasti, mutta juuri sen takia koin tämän kirjan läheiseksi, koska aistin siinä vahvan pyrkimyksen vasta-argumenteista oppimiseen, vuoropuheluun ja synteesiin. Useissa kohdissa tuntui siltä, että aivan kuten minä, hänkin on joutunut vuosien saatossa muuttamaan ajatustensa suuntaa useaan kertaan, oppinut ”vastustajiltaan” ja maltillistunut sen myötä kannoissaan. Hänen pyrkimyksensä ymmärtää omien haaveidensa ja todellisen maailman välistä ristiriitaa kosketti minua syvästi. Kirjan päätössanoissa koin jopa pienen katharsiksen:

”Mutta minussa asuu pieni anarkisti ja laiskuri. Olen ahne. Kaipaan parempia aikoja, jolloin minun ei tarvinnut tehdä näin paljon töitä.

Toisin sanoen: joka päivä on tapeltava itseään vastaan, jos tahtoo piirun verran paremman maailman. Ainakin yritettävä. On tunnistettava ulkomaailma omassa itsessään. Malka on omassa silmässä.”    

Arroganssin ja ignoranssin petollinen yhdistelmä

Mitä helvettiä olen taas mennyt kirjoittamaan?

Sivu täynnä referaattimaista sontaa, muotoon pakotettuja mielipiteitä, joilla selvästi yritän osoittaa olevani nokkela. Ihan kuin olisin vasta eilen oppinut ajattelemaan ja saanut pakonomaisen tarpeen toitottaa sen koko maailmalle. Iskikö minuun Tuomas Enbuske syndrooma? Laajasalon opiston kuuluisimman intellektuellin mukaan nimetty tauti, jonka oireisiin kuuluu teinimäinen näsäviisastelu, sairaalloinen pätemisen tarve, vinksahtanut maailmankuva ja suuruudenhullu tarve pitää pilkkanaan koko tiedeyhteisöä. Enkö todella ole oppinut sen vertaa?

Deletoin kaiken ja aloitan alusta.

Sillä se, mitä todella aioin sanoa, tai oikeastaan kysyä, on hyvin yksinkertaista: kannattaako talouden tai politiikan asiantuntijoiden arvioihin tulevaisuudesta luottaa?

Tämä kysymys on vaivannut minua jo tovin. Se heräsi, kun eurokriisi julistettiin alkaneeksi (vai oliko se silloin vielä finanssikriisi, väliäkö tuolla?) ja televisioon oli kutsuttu liituraitapukuinen ekonomi kertomaan, mistä on kysymys. Hän oli itsevarman oloinen eikä takellellut sanoissaan: ”Nyt on tärkeintä pyrkiä välttämään douple-dip”, hän sanoi.

Muistan silloin jo miettineeni, että miksi tämä mies on täällä nyt? Miksei hän ollut täällä puoli vuotta aikaisemmin kertomassa kuinka tämä kriisi vältetään, jos kerran tietää noin hyvin.

Toisaalta mietin myös sitä, miksi en muistanut yhtään yhteiskuntatieteilijää, joka olisi ennustanut arabikevään synnyn. Mieleen tuli kyllä monta, jotka jo levottomuuksien syttymisen jälkeen astuivat rinta rottingilla televisiokameroiden eteen kertomaan, kuinka kaikki oli itse asiassa nähtävissä jo vuosia sitten.

Mikseivät he sitten sanoneet sitä vuosia sitten, jos kerran tiesivät? Tai miksei kukaan politologi puhunut jytkystä jo vuonna 2009, jos kerran kaikki merkit lähiöissä ja maaseudulla kyteneeseen kapinaan olivat jo olemassa? Kysynpä vaan, kuten netissä tavataan sanoa.

Tulin yhä epäilevämmäksi luettuani Nassim Nicolas Talebin kirjan Musta joutsen – erittäin epätodennäköisen vaikutus. Siinä kerrotaan psykologi Philip Tetlockin tutkimuksista, joissa politiikan ja talouden asiantuntijoiden kyky ennustaa lähitulevaisuuden tapahtumia oli laitettu testiin. Tutkimuksien tulokset olivat karua luettavaa: Ensinnäkin asiantuntijoiden virhetasot olivat monta kertaa heidän omia arvioitaan korkeammat. Sen lisäksi tohtorikoulutettujen asiantuntijoiden kyky arvioida tulevia tapahtumia ei ollut tavallisia kaduntallaajia parempi. Monet asiantuntijat siis osoittautuvat ei-asiantuntijoiksi, joiden korkea itseluottamus ei vastannut sen paremmin heidän osaamistaan kuin arvostustaan.

Mitä tällaisista tutkimustuloksista pitäisi ajatella?

Pitäisikö ajatella, että ainakin kaikilta talouden ja politiikan asiantuntijoilta tulisi riistää asiantuntijan titteli ja status ennen kuin heidän tuloskorttinsa on tarkastettu ja kelvolliseksi todistettu?

Ei kai sentään. Kyseessä on kuitenkin vain yksittäinen tutkimus. Silti suosittelen, että jokainen laittaa jatkossa asiantuntijoina esiintyvät tyypit – erityisesti liituraitapukuihin pukeutuneet ekonomit – tarkempaan syyniin. Nassim Nicolas Taleb nimittäin väittää, että aloilla, joilla tulevaa pyritään ennakoimaan toistumattomasta ja ainutkertaisesta historiasta johdetuin mallein, on jatkuva asiantuntijaongelma. Asiantuntijat ovat hyviä ennustamaan tapahtumia, jotka noudattavat heidän teorioitaan ja mallinnuksia, mutta täysin avuttomia tilastollisesti vieraiden ilmiöiden kanssa. He kuvittelevat, että maailmassa on vain valkoisia joutsenia ja ovat puulla päähän lyötyjä, kun musta joutsen sitten ilmestyykin jostain.

Kuitenkin lähes kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät ilmiöt ovat harvinaisia suuria shokkeja, mustia joutsenia, joilla on pitkäaikaisia vaikutuksia. Sen takia meillä olisi paljon enemmän opittavaa niistä, kuin mallien mukaisista ”normaaleista tapahtumista”, valkoisista joutsenista.

Oppimista kuitenkin harvoin tapahtuu. Sitä estää arroganssin ja ignoranssin petollinen yhdistelmä, kuten Erkki Liikanen hienosti kiteytti eräässä eurokriisiä käsitelleessä keskustelutilaisuudessa. Ihmiset ovat mestareita itsensä pettämisessä ja itsetuntonsa suojelussa. Sen sijaa, että virhearvioille ja oman kompetenssin puutteelle etsittäisiin syitä, keksitään erilaisia jälkikäteisperusteluja sille, kuinka kuitenkin oltiin ”melkein oikeassa”.  Kunnia otetaan oikeaan osuneista ennustuksista, mutta vastuu vääristä sysätään olosuhteille. Se on typerää, mutta niin me ihmiset vain tunnumme toimivan.

Eurokriisi on lukuisien muiden talouskriisien tavoin oiva esimerkki arroganssin ja ignoranssin petollisesta yhdistelmästä. Jälleen kerran samat tyypit, jotka eivät ensin nähneet mitään merkkejä kriisistä, ovat saapuneet lehtien palstoille esittämään vakuuttavia jälkikäteisperusteluja siitä, kuinka kriisi itse asiassa oli nähtävissä jo vuosikymmen sitten (Anne Brunilan haastattelu Helsingin Sanomissa tästä yhtenä irvokkaimmista esimerkeistä). Yhdenkään merkittävän asiantuntijan en muista tulleen julkisuuteen toteamaan, että pahus vie, me mokasimme taas. Yhdenkään en muista antaneen lausuntoa, jossa olisi tunnustettu, että analyyseissä käytetyt kehikot olivat puutteellisia, jättivät merkittävät osat kompleksista ihmisten toimintaa huomioimatta ja sen vuoksi yhteiskunnallis-taloudellisten päätöksenteon tueksi ei pystytty tarjoamaan hyödyllistä tietoa. Yhdenkään en muista esittäneen pahoittelua tai lupausta siitä, että puutteellisia menetelmiä muutetaan ja esitettyihin arvioihin lisätään jatkossa selkeämpiä varauksia.

Voi olla, että puhun täydellisen tietämättömyyden tuomalla itsevarmuudella, mutta minusta tuntuu, että emme yksinkertaisesti voi koskaan tietään tarpeeksi tehdäksemme ympäröivästä todellisuudesta järjestelmällisen, selkeän ja ennustettavan. Tietomme ovat aina puutteellista ja juuri se, mitä emme vielä tiedä, saattaa olla paljon merkityksellisempää, kuin se, minkä jo tiedämme. Sen vuoksi maailman kompleksisuus tulisi ottaa kaiken toiminnan lähtökohdaksi, varautua ennakoimattomiin seurauksiin – expect the unexpected, niin kuin Amerikassa sanotaan – ja muistaa aina suuria suunnitelmia tehdessämme, että jotain elintärkeää saattaa aina jäädä huomioimatta. Tapaus Talvivaara lienee opettanut tästä meille jotain.

Mutta palatakseni vielä alussa esittämääni kysymykseen: kannattaako politiikan ja talouden asiantuntijoiden arvioihin tulevaisuudesta luottaa?

Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Pyrkimällä vastaamaan tähän kysymykseen tyhjentävästi, tekisin vain itseni yhtä naurettavaksi, kuin nuo tuhannet testosteronia pursuvat pankeissa työskentelevät nuoret ekonomimiehet, jotka luulevat ymmärtävänsä jotain oleellista tämän maailman toiminnasta ymmärtämällä jotain taloudesta. Heidän itsevarmuutensa on vain osoitus heidän tietämättömyydestään.

Siksi totean vain latteasti, että olkaa kriittisiä hyvät ihmiset. Korkea koulutus, hieno titteli ja tyköistuva puku ei ole tae paremmasta ymmärryksestä. Etenkään, jos vasemman ranteen ympärille on kiedottu Power Balance-ranneke, kuten oman pankkini sijoistusasiantuntijalla.

Pyrrhoksen voitto

Tuttu tilanne Facebookista: joku esittää väitteen, jossa vaaditaan jotain tolkkua talouden nykymenoon. Sanotaan nyt vaikka, asettuu puolustamaan kansainvälistä rahoitusmarkkinaveroa.

Ensin saapuvat paikalle samanmieliset, tykkäämään. Yhdessä päivitellään pahaa maailmaa.

Mutta sitten paikalle saapuu libertaari. Hän toteaa heti alkuun, että ihan kauniita ajatuksia, mutta eivät vain toimi käytännössä. Tällaiset toimet heikentävät likviditeettiä, joka tulee näkymään ruuan ja tarvikkeiden hintojen nousuna, mistä kärsivät viime kädessä kuluttajat.

Kysyt perusteluja ja viittaat tutkimuksiin, joissa asiaa on juuri tutkittu. Niissä asia nähtiin toisin.

Libertaari vastaa, että juu juu, onhan noita tutkimuksia. Tutkimuksista saadaan aina sellaisia kuin halutaan. Niiden varaan ei kannata laskea.

Kysyt libertaarilta, mihin hän sitten perustaa väitteensä?

Päivänselvään logiikkaan, hän vastaa. Maailma muuttuu, mutta ihmisluonne ei. Ihmisluonnetta ei voi hallita, kontrolloida tai pakottaa. Näin sanoi jo Ludvig von Mises vuonna 1949 kirjassaan Human Action.

Tivaat edelleen faktoja näiden väitteiden taakse. Et halua, että väittely typistyy varjonyrkkeilyksi.

Libertaari toteaa, että faktoja ei ole, mutta lupaa selittää ajattelunsa logiikan: Pääoma menee sinne, missä se on turvassa ja sen on järkevä olla. Tässä tapauksessa pankit siirtyvät maihin missä välitystoimintaa on järkevä harjoittaa.

Muistutat, että lukuisat tutkijat ovat arvelleet, että pieni kitka markkinoilla saattaisi estää pahimmat ylilyönnit, toisi merkittävästi verotuloja, loisi uusia mahdollisuuksia seurata ja tilastoida rahan liikkeitä, ja verottaisi tällä hetkellä aliverotettua finanssialaa.

Viittaat myös niin sanottuun Humen giljotiiniin: siitä millainen maailma on tai kuinka se toimii, ei voida päätellä sitä, millainen maailman pitäisi olla. Voimme siis teoillamme muokata maailmaa.

Ehkä, hän toteaa, mutta tärkeintä on kysyä, ovatko vastaavat toimenpiteet toimineet historiassa, onko niillä ollut positiivia vaikutuksia? Yhdestäkään hallitusten interventiosta markkinoilla, jolla olisi saatu jotain hyvää aikaan, hän ei muista lukeneensa - päinvastoin!

Vastaat, että sinulle tulee mieleen montakin. Aloitetaan nyt vaikka orjuuden ja lapsityövoiman lakkauttamisesta.

Hän vastaa, että hallituksilla on toki tärkeä rooli yksilön vapauksien suojelussa, mutta jos ne puuttuvat markkinoiden hinnanmuodostusmekanismeihin, kuten tämä vero tekee, seuraukset eivät ole koskaan hyviä. Rahoitusmarkkinavero johtaisi meidät peruuttamattoman epäreiluun asemaan.

Mutta… väsyt jankkaamaan ja lopetat keskustelun. Huomaat, että lukkoon lyötyä maailmankuvaa ei voi muuttaa.

Silloin libertaari juhlii Pyrrhoksen voittoaan. Jälleen kerran hän on väsyttänyt vastustajansa puskutraktorimaisella otteellaan. Selvityksesi ja tutkimuksesi hän on tappanut logiikallaan. Arvelusi hän on korvannut varmuudellaan. Keskustelu pyörii kehää. Uuden oppiminen lakkaa.

Taisi olla 1900-luvun filosofisuuruus Bertrand Russell oikeassa todetessaan, että yksi maailman suurimmista vitsauksista on se, että typerät ovat aina ehdottoman varmoja ja viisaat täynnä epäilystä.

Romahtaako EU?

 ”Virkailijat ovat hyvin sivistyneitä, mutta vain yksipuolisesti, omalla alallaan virkamies pystyy yhdestä sanasta käsittämään heti kokonaisia ajatussarjoja, mutta jonkin toisen osaston toimialaan kuuluvia asioita hänelle täytyy selittää tuntikausia, jolloin hän ehkä nyökkää kohteliaasti, mutta ei sittenkään ymmärrä mitään.”

                      Franz Kafka, Linna

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten artikkelin, jossa kerrottiin, että osa Lissabonin sopimusneuvotteluissa istuneista Irlannin edustajista myönsi heidän kotimaassaan järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, etteivät he olleet edes lukeneet sopimustekstiä kokonaan. Kansa siis laitettiin äänestämään tekstistä, joka oli niin puuduttavaan luettavaa, etteivät edes sopimusta muokkaamassa olleet poliitikot jaksaneet lukea sitä loppuun. Voi vain arvella kuinka monella prosentilla kansalaisista oli tarvittavat tiedot järkevän mielipiteen muodostamiseen sopimuksesta. Sopimus hyväksyttiin lokakuussa 2009 67 prosentin enemmistöllä.

Pari viikkoa sitten luin Iltasanomista, että tuoreen kyselytutkimuksen mukaan kansalaiset ovat ihan pihalla suomalaisten puolueiden eurokannoista. Tarkkoja lukuja en muista, mutta joka tapauksessa vain hälytyttävän pieni osa kyselyyn vastannaista tiesi, miten puolueet suhtautuvat tukipaketteihin, vakuusmekanismeihin tai ylipäätään euron pelastamiseen ja sen tulevaisuuteen.

Kyselyyn vastanneita kansalaisia on turha syyttää. Tuskin puolueilla itselläänkään on kovin selkeää visiota siitä, minkälaista Eurooppaa ne haluavat olla rakentamassa. Ne vastustavat monia asioita, mutta minkä puolesta ne ovat oikeastaan valmiita kamppailemaan? Suomen kansallisen edun? Mitä se sitten tarkoittaa? Tuntuu siltä, että puolueet ovat kansalaisten tavoin täysin eksyksissä EU-politiikan suhteen. Ne vain seuraavat spektaakkelia avuttomina vierestä ja yrittävät reagoida mahdollisimman johdonmukaisesti uusiin odottamattomiin käänteisiin.

Reilu viikko sitten torstaina istuin Eurooppa-salissa kuuntelemassa Eurooppa-tutkimuksen päivän avausluentoa, jonka otsikko oli ”Asiantuntijat ja päätöksenteko eurokriisissä”. Luento alkoi valtionvarainministeriön virkamiehen esityksellä, jossa käytiin läpi kriisin eri vaiheet ja niihin reagointi valtionhallinnossa. Pelkkä kaavio ”Euroalueen kriisinhallinta ja Suomen toimet” viimeiseltä viideltä kuukaudelta sai monet salissa pyörittelemään päätään. Päällekkäisistä kriisinhallinta instrumenteista, työryhmistä, väliarvioista ja neuvotteluista piirtyi seinälle niin surrealistinen kokonaisuus, että ainakin minulle tuli mieleen, että onkohan homma enää kenenkään hallussa. VM:n virkamies kuitenkin vakuutti, että ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta kriisi on hallinnassa ja tehokkaampia koko euroaluetta koskevia kriisinhallintamekanismeja luodaan koko ajan. Se oli tietysti helpottavaa kuulla.

Samassa tilaisuudessa puhuneella kokeneella Ylen politiikan toimittajalla ei ollut aivan yhtä selkeä kuva eurokriisistä ja sen hallinnasta. Hän kertoi tämän kriisin olleen ensimmäinen kerta hänen yli 20 vuotta kestäneellä politiikan toimittajan urallaan, jolloin hän on ollut täysin pihalla siitä, mitä tapahtuu. Anekdoottina hän kertoi vuosi pari sitten seuranneensa Yleltä keskusteluohjelmaa, jossa Mauri Pekkarinen yritti selittää yksinkertaisesti mistä eurokriisissä on kyse, mitä on päätetty ja kuinka tästä edetään. Lähetyksen jälkeen toimittaja kertoi palanneensa perheensä pariin ja todenneensa, että hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän kertoi jopa pohtineensa, kuinka hän pystyy palaamaan töihin, jos hän ei ymmärrä missä mennään.

Toimittaja kertoi saaneensa karistettua riittämättömyyden tunteen varsin nopeasti oltuaan töihin palattuaan yhteydessä useisiin niin sanottuihin asiantuntijoihin. Monet heistä olivat auliisti myöntäneet, etteivät hekään enää pysyneet kärryillä. EVM:t ja ERVV:t, niihin liittyvät vivutusinstrumentit ja päätöksentekomekanismit, stressitestit, takuut ja vakuudet, olivat heille yhtä sakeaa puuroa kuin satunnaisesti päivän lehdet selaaville tavallisille kaduntallaajillekin.

Itse voin todeta saman. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut selkeää kokonaiskuvaa kriisinhoidosta, vaikka seuraan EU-politiikkaa työni puolesta päivittäin lukuisista eri lähteistä. Näen painajaisia siitä, että joku soittaa minulle töihin ja kysyy mistä sanoista eurokriisin yhteydessä esiintyvät kirjainyhdistelmät tulevat, mitä ne tarkoittavat ja miksi asioista on tehty niin hemmetin hankalia tavalliselle ihmiselle käsittää. Tiedän jo nyt, etten osaisi vastata noihin kysymyksiin, enkä tiedä osaako kukaan (ainakaan tuohon viimeiseen).

Ja ehkä juuri tässä olemme koko ongelman ytimessä. Ehkä EU:sta on tullut, samaan tapaan kuin globaalista pankkijärjestelmästä, tai kapitalismista, niin kompleksinen järjestelmä, ettei sen kuntoon saattaminen ole mahdollista kuin romahduksen kautta. Tämä ajatus tuli mieleen lukiessa antropologi Joseph Tainterin mielenkiintoista artikkelia Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Yksi Tainterin artikkelin pääsanomista, joka pohjaa hänen aiempiin tutkimuksiinsa kompleksisten yhteiskuntien sortumisesta (ks. The collapse of complex societies), on se, että ongelmanratkaisu yhteiskunnissa tapahtuu kasvattamalla kompleksisuutta, esimerkiksi luomalla monimutkaisempaa infrastruktuuria tai byrokratiaa, mutta tietyn pisteen jälkeen uusien ongelmien ratkaiseminen rakentamalla uusi kerros kompleksisuutta vanhan päälle ei enää toimi. Tainter kutsuu tätä selitysmalliaan alenevan rajahyödyn laiksi. Aluksi investoinnit kompleksisuuteen tuottavat suurta lisähyötyä, mutta jossakin vaiheessa investoinnit alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä ja niiden kannattavuus heikkenee. Esimerkiksi viljantuotannon kasvattaminen 1 kilogrammasta neliömetriltä 2 kilogrammaan merkitsee 100% kasvua, mutta seuraava lisäkilo tuottaa vain 50% kasvun ja sitä seuraava 33% kasvun. Samanaikaisesti jokaiseen lisäkiloon vaadittava työmäärä kasvaa eksponentiaalisesti (esimerkki otettu Tainteria käsittelevästä wikipedia-artikkelista).

Kompleksisissa yhteiskunnissa aleneva rajahyöty selittyy Tainterin mukaan sillä, että aluksi käytetään helpoimmat ja kannattavimmat ongelmanratkaisukeinot, joiden jälkeen on jäljellä vain vaikeampia ja kalliimpia keinoja (esim. jokainen koulussa vietetty vuosi maksaa edellistä enemmän mutta tuottaa suhteellisesti vähemmän lisäoppimista). Yhteiskunta romahtaa, kun se saavuttaa pisteen, jossa lisäinvestoinnit eivät tuota enää rajahyötyä. Vaikka rajahyöty ei edes kääntyisi negatiiviseksi, menettää yhteiskunta mahdollisuuden ratkaista ongelmia lisäämällä kompleksisuutta. Riittävän suuri kriisi romahduttaa yhteiskunnan tällöin nopeasti.

Tainterin mukaan historialliset yhteiskunnat ovat säännönmukaisesti romahtaneet jossakin vaiheessa. Rooman valtakunnan romahdus on näistä tunnetuin esimerkki. Odottaako EU:ta sitten Rooman valtakunnan kohtalo?

Niin paljon kuin saankin nautintoa kirjoista ja elokuvista, jossa saarnataan nyky-yhteiskuntien dekadenssista ja povataan pikaista apokalypsia, en edes halua yrittää vastata tuohon kysymykseen. Sen kuitenkin uskallan todeta, että on vaikea nähdä, kuinka EU voisi ratkaista nykyisen kriisinsä vain rakentamalla uusia kompleksisia hallintamekanismeja jo olemassa olevien päälle. Jo nyt olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ei pysty ratkaisemaan tyydyttävästi niitä ongelmia, joita varten se on luotu. Samalla EU:n kriisinhallintakoneistosta on tullut niin vaikea, etteivät sen toimintaa ymmärrä sen paremmin asiantuntijat kuin tavalliset kansalaisetkaan. Toimivan demokratian kannalta nykytilanne on kestämätön.

Mielestäni EU:lla onkin edessään kaksi vaihtoehtoa: joko järjestelmän yksinkertaistaminen tai romahdus. Tainterin mukaan Bysantti on ollut ainoa merkittävä valtakunta maailmanhistoriassa, joka on onnistunut estämään romahduksen yksinkertaistamalla itseään. Se yksinkertaisti hallintoaan, heikensi kaupunkikulttuuriaan ja vähensi panostuksiaan koulutukseen, ts. alensi kompleksisuuttaan, joka johti lopulta siihen (tosin vasta vuosisatojen jälkeen), että lisäinvestoinnit kompleksisuuteen rupesivat taas tuottamaan lisäarvoa. Tainter myöntää, että ajanjakso oli ihmisille monella tapaa vaikea, sotilaallisten tappioiden ja ruttojen sävyttämä, mutta valtakunta pysyi pystyssä ja pystyi jopa kasvattamaan aluettaan seuraavina vuosisatoina.

EU:lta vaadittaisiin nyt jotain vastaavaa, mikäli sen halutaan olevan pystyssä vielä vuosisadan lopulla. Uudistuminen ja yksinkertaistaminen eivät kuitenkaan ole mahdollisia niin kauan, kun positiiviset visiot EU:n ja Euroopan tulevaisuudesta puuttuvat. Nyt jos koskaan tulisikin pohtia sitä, millaisessa Euroopassa haluamme elää, tai minkälaista Eurooppaa haluamme rakentaa seuraaville sukupolville. Näiden pohdintojen pohjalta tulisi rakentaa selkeä visio tavoitteista ja miettiä, mitkä ovat parhaat keinot noiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Vain selkeitä päämääriä luomalla EU:sta voidaan tehdä yksinkertaisempi, helpommin ymmärrettävä ja toimivampi. Uudet hätätoimet ilman selkeää tietoa suunnasta taas vain uhkaavat tehdä järjestelmästä yhä monimutkaisemman, yhä vaikeamman hallita, yhä tehottomamman ja siten yhä alttiimman romahdukselle.