EU-mies telakalla

Kävin hämmentävän puhelinkeskustelun reilu kuukausi sitten. Se meni jotenkin näin.

Minä: Hannu-Pekka Ikäheimo, Eurooppalainen Suomi ry

Soittaja: Korhonen täällä. [rykimistä, sitten hiljaista]

Minä: Moi Korhonen, oliko minkälaista?

Soittaja: No sitä minä vaan, että kun taas oli juttuja lehdissä että EU-tukia oli mennyt vääriin käsiin ja Kreikalle syydetään lisää rahaa, niin että mikä siinä on. Ja kuitenkin sanottiin jo radiossa, että talouden elpymisestäkin on jo merkkejä. [rykimistä, sitten hiljaista]

Minä: Enpäs ole nyt törmännyt kyseiseen artikkeliin, mutta sehän on tietysti erittäin valitettavaa, jos tukia käytetään väärin.

Soittaja: Niin on. Voisitko tulla puhumaan tästä tilanteesta meille eläkeyhdistyksen jäsenille? Teiltä on aiemminkin ollut joku nuori mies täällä puhumassa.

Minä: Mielelläni tulen, jos vain ajankohta sopii. Tietysti olisi kiva saada myös vähän tarkemmin tietää, että mistä EU-asioista erityisesti haluatte kuulla?

Soittaja: Se on ensi tiistaina, Laivakatu yksi, kello yksi. Helppo muistaa. Paikalle tulee noin 60 eläkeyhdistyksen jäsentä.

Minä: Näyttäisi sopivan kalenteriini, joten sopii hyvin. Mitenkäs sen aiheen kanssa?

Soittaja: Näistä talousasioista me haluttais kuulla, kun on ollut näitä kavalluksia. Että jos siitä voisit jotain.

Minä: Voin toki, mutta en todellakaan ole mikään talouden asiantuntija. Voin kyllä puhua tuoreesta raportistamme EU ja talouskasvu ja antaa yleiskatsauksen aiheesta käytävistä keskusteluista.

Soittaja: Kyllä sinä pärjäät. Tulen portille vastaan.

Minä: Ok. Nähdään siellä.

Soittaja: Hyvä. Moi. [tuut, tuut, tuut…]

Korhonen lopetti puhelun sen verran sukkelasti, että ilmaan jäi pari tärkeää kysymystä. Ensinnäkin en älynnyt täsmentää osoitteen sijaintia. Toiseksi en hoksannut kysyä tarkemmin minkä tyyppisestä eläkeyhdistyksestä on kysymys. En kuitenkaan jaksanut soittaa takaisin. Arvelin, että löydän kyllä tiedot googlettamallakin.

Osoitteen suhteen asia olikin selvä. Laivakatu 1 löytyi Helsingin Munkkisaaresta, street view-näkymän mukaan keskeltä telakka-aluetta. ”Tulen portille vastaan” –kommentti rupesi näyttäytymään uudessa valossa. Mutta eläkeyhdistys osoittautuikin vaikeammaksi palaksi. Pelkällä eläkeyhdistyksellä tuli yli 300 000 osumaa, ”Eläkeyhdistys Helsinki” ohjasi eläkeliiton sivuille ja ”Eläkeyhdistys Helsinki Korhonen” vei Helsingin eläkeläisjärjestöt HEJ:n sivuille. Mistään näistä ei löytynyt Korhosta. Kun muutkaan kokeilemani hakusanat eivät tuottaneet tulosta, päätin luovuttaa ja valmistella esitykseni niillä tiedoilla, jotka minulla olivat käytössäni: Pyydetty: Esitys EU:sta, erityisesti talousasioista (väärinkäytöksistä). Pyytäjä: Eläkeläisyhdistys. Aika: Ensi viikolla, kello 1, Laivakatu 1. Yhteyshenkilö: Korhonen.

Tiistai tuli nopeasti, enkä ehtinyt pahemmin valmistella esitystäni. Ajattelin, että vedän niin sanotulla peukalotuntumalla kunhan ensin näen minkälainen yleisö paikalla odottaa. Lähtöä tehdessäni päätin vielä soittaa Korhoselle ja kysyä, kuinka paljon tulonsa vahvistaneita on, jotta osaan ottaa mukaan oikean määrän julkaisuja. Olin menossa paikan päälle pyörällä, joten en halunnut kantaa mukana ylimääräistä kuormaa.

Korhonen: Asa.

Minä: Ikäheimon Hannu tässä terve. Oliko Korhonen?

Korhonen: Joo. Asa Korhonen.

Minä: Okei. Hienoa. Olen tulossa tänään teille puhumaan ja halusin vaan tarkentaa, että paljonko väkeä on tulossa paikalle.

Korhonen: Tarjoatko meille kahvit?

Minä: En, ei ei! Ei mulla resurssit riitä. Lähinnä mietin noita julkaisuja, että paljonko otan mukaan.

Korhonen: 55 ilmoittautunutta, mutta aina tulee enemmän. Ota kuusikymmentä. Minä tulen portille vastaan.

Minä: Selvä juttu. Nähdään kohta.

Korhonen: No hei. [ja luuri korvaan.]

Pyöräilin Munkkisaareen. Löysin laivakadun helposti, mutta rakennuksista oli vaikea erottaa numeroita. Google-mapsin mukaan olin perillä. Mitään porttia ei kuitenkaan näkynyt. Poljin lähemmäksi viljasiilon näköistä rakennusta ja tähyilin rakennuksen numeroa, kun samassa ovi aukesi ja ulos astui pieni sympaattisen näköinen mies. Hän kysyi minulta: ”Oletko sinä sieltä EU:sta?”. En jaksanut ruveta korjaamaan, joten ojensin käteni ja vastasin: ”Olen. Minua pyydettiin tänne puhumaan. Oletko sinä Korhonen?” Mies vastaa: ”Ei kun minä olen Kauko, Kake. Korhonen on vielä pitämässä kokousta. Pyörän voit jättää tuonne ja tästä saat vierailijakortin. Tervetuloa!”

Kake johdatti minut ensin portista sisään ja sitten kävelimme kohti telakka-alueen toisella laidalla sijaitsevaa suurta hallimaista rakennusta. Matkalla hän kertoi minulle, että eläkeyhdistys tapaa noin kerran kuukaudessa ja he yrittävät saada joka tapaamiseen jonkin alan asiantuntijan paikalle. Viime tapaamisessa heillä oli ollut ravintoneuvoja puhumassa terveellisestä ruokavaliosta. Europarlamentaarikko Mitro Repokin oli tehnyt visiitin hiljattain, mutta esitys oli ilmeisesti karannut sen verran kauas varsinaisista EU-asioista, että he halusivat ottaa uuden yrityksen. Siksi he soittivat minulle. Isä-Mitron tuntien Kaken kommentti ei yllättänyt lainkaan.

Päästyämme sisään isoon hallimaiseen rakennukseen nousimme portaat toiseen kerrokseen ja saavuimme jättimäiseen työmaaruokalaan. Valkoiset pöydät, teräksiset tarjoilukärryt ja pyöreät mustaviisariset kellot henkivät niin vahvasti peruskoulutunnelmaa, että välituntikellot rupesivat soimaan päässäni.

Jatkoimme tyhjän ruokalan läpi sen takana sijaitsevaan neuvotteluhuoneeseen. Neuvotteluhuoneen oven vieressä oli rahtilaivan pienoismalli. Avasin oven ja astuin sisään. Luokkamainen huone oli tupaten täynnä ihmisiä. Harvahampainen harmaahiuksinen mies seisoi pöydän takana ja tuli esittäytymään:

Minä: Korhonen, oletan? [vitsillä sisään]

Mies: Asa. Sano vaan Asa. [vitsin sivuuttaen]

Minä: Hannu, Eurooppalaisesta Suomesta.

Mies: Terve vaan. Soiteltiinkin.

Minä: Niin soiteltiin.

Mies: Sulla on noin tunti aikaa puhua.

Minä: Hienoa. Laitetaanko show heti pyörimään?

Mies: Laitetaan. Minä alotan.

Asa peruutti takaisin ”opettajan” pöydän taakse kertoi, että tämä mies tässä on EU:sta ja hän kertoo meille tänään EU:sta ja lopuksi meillä on mahdollisuus kysyä kysymyksiä. ”Alotetaan ja niin päästään sitten juomaan kahvia.”

Esittäydyin ja kiitin kutsusta. Sanoin oppineeni valtiovarainministeri Urpilaiselta, Eurooppalaisen Suomen entiseltä aktiivilta, että aivan aluksi on syytä kiittää. Vitsi ei uponnut. Jatkoin kertomalla hieman tarkemmin Eurooppalaisesta Suomesta, sen syntyhistoriasta ja kattojärjestöstä kansainvälisestä Eurooppa-liikkeestä. Yritin painottaa niin yksinkertaisesti ja selkeästi kuin osasin, että Eurooppalainen Suomi ry ei ole osa virallisia EU-instituutioita, eikä sama asia kuin Eurooppatiedotus, vaan itsenäinen, poliittisesti sitoutumaton ja kaikille avoin kansalaisjärjestö. Painotin, että itsenäisyys on erittäin tärkeä lähtökohta toiminnallemme, koska pystyäksemme yhdistyksen tavoitteiden mukaisesti kehittämään EU:ta nykyistä avoimempaan ja demokraattisempaan suuntaan, meidän on myös pystyttävä kritisoimaan kulloisiakin vallanpitäjiä. Siten, vaikka siis olemmekin Euroopan integraatioon myönteisesti suhtautuva yhdistys, emme ole kritiikitön ”jees jees-liike”, joka purematta nielee kaiken mikä EU:sta tulee.
 

Sanoin tämän kaiken kertaakaan hengittämättä. Sitten pidin pienen tauon aistiakseni yleisön tunnelmaa. Harhailevista katseista huomasin heti, että viesti ei ollut mennyt perille. Olin heille yhä mies EU:sta, jonka puheessa vilisee liian paljon vaikeita suuria sanoja ja organisaatioita. Otin rautalangan käteen ja rupesin vääntämään.

Aloitin eurosta. Sanoin, että vajavaisten tietojeni mukaan euroalue on yhä vaikeuksissa ja voi olla vielä pitkäänkin. Kuka sen tietää. Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Näinhän totesi jo edesmennyt keskustapoliitikko Ahti Karjalainen.

Silti on syytä heti alkuun erottaa toisistaan kaksi asiaa: Euroopan unioni EU ja Euroopan talous- ja rahaliitto EMU. EU:ssa on nimittäin kyse paljon pelkkää talous- ja raha-asioita koskettavaa yhteistyötä laajemmasta kuviosta, joita EMU yhteistyö käsittelee. EU:ssa tehdään rajat ylittävää yhteistyötä muun muassa maatalouden, ympäristöasioiden ja ulko- ja turvallisuusasioiden parissa. EMU:a ja sen näkyvintä piirrettä yhteisvaluutta euroa on kritisoitu voimakkaasti viime vuosina. Monet ovat jopa kyseenalaistaneet sen olemassa olon oikeutuksen. Silti vain ani harvat ovat kyseenalaistaneet koko EU-yhteistyön järkevyyttä. Ylivoimainen enemmistö asiantuntijoista on yhä sitä mieltä, että mikäli EU:ta ei olisi, se tulisi mitä pikimmiten keksiä.

EMU:n suhteen asiat ovat, kuten todettua, vaikeampia. Monien taloustieteilijöiden mielestä euroalue on ollut epäonnistunut kokeilu. Etelän köyhemmät taloudet eivät ole onnistuneet saavuttamaan rikkaampia pohjoisia talouksia, vaan päinvastoin, euroalue on jakanut siihen osallistuneet maat menestyjiin ja häviäjiin juuri sillä tavalla kuin useat teoriat ennustivat. Optimistisemmin euroon suhtautuvat taloustieteilijät taas muistuttavat, että ongelmista huolimatta euro on ollut vakaa valuutta. Se on pitänyt korot alhaalla ja kuluttajahinnat vakaina.

Ensimmäinen käsi nousee. Mies kulmikkaissa 60-luvun silmälaseissa kysyy: ”Miksi näitten etelän maitten annetaan pysyä euroalueessa, miksei niitä potkita pois?”

Oikeasti en tiedä yhtään, mutta vastaan kuitenkin viipyilemättä: ”No tällä hetkellä Euroopan poliittiset päättäjät ovat katsoneet, että euroalueen hajoamisesta koituvat riskit ovat niin suuret, että on järkevämpää pitää homma kasassa hinnalla millä hyvänsä. Ainakin toistaiseksi.”

Vastaukseni ei vakuuta, vaan toinen käsi nousee heti perään. ”Mitä järkeä Suomen on pysyä eurossa kun siitä on taloudellemme vain haittaa? Ruotsilla menee paljon paremmin, kun se ei ole eurossa.”

Jälleen kerran, jouduin vastaamaan kysymykseen joka ylitti kompetenssini. Vastasin kuitenkin, kun kerran olin suostunut taloudesta alustamaan: ”On totta, että Ruotsilla menee tällä hetkellä taloudellisesti paremmin kuin Suomella, mutta on hankala sanoa, kuinka suuri osuus eurolla on tuohon eroon. Useimpien asiantuntijoiden mukaan ei järin suuri. Useimpien euromaiden todelliset talouden ongelmat eivät johdu eurosta, vaan kansallisista tekijöistä. Monet maat, Suomi mukaan lukien, käyvät tällä hetkellä läpi rajua rakennemuutosta, jossa vanhat menestystekijät ovat kuihtumassa ja tilalle tulisi keksiä uusia. Euron ongelmista huolimatta monet EU-maat ovat tilanteessa, jossa niiden täytyy pystyä määrittämään asemansa kansainvälisessä työnjaossa uudelleen tekemällä muutoksia elinkeinorakenteeseen.”

Kansainvälinen työnjako, elinkeinorakenne. Mistä ihmeestä nuo termit repäisin? Mitä ne edes tarkoittavat? En tiedä vieläkään. Ymmärsin niiden kuitenkin olevan sen verran raskaan kaliiberin termejä, että ne kaipasivat rinnalleen pienen kevennyksen. Niinpä rakensin sillan seuraavaan teemaan lainaamalla keskustalaisfilosofi Tapani Tölliä, joka on todennut nerokkaasti, että siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. Tunnelma keveni heti parin hörähdyksen verran. Jatkoin, että Töllin lausahdus kuvastaa loistavasti EU:n nykytilaa. On hyväksyttävä tosiasiat, määriteltävä akuuteimmat ongelmat – rakennemuutos, heikko tuottavuus, väestön ikääntyminen, ilmaston muutos jne. – ja etsittävä kestäviä ratkaisuja ongelmiin. Ydin on nimenomaan ratkaisujen etsiminen. Pelkkä ongelmien viihdyttävä kuvailu ei johda mihinkään.

Mutta mitä ne kestävät ratkaisut sitten voisivat olla? Vastaus riippuu totta kai siitä, minkälaisessa Suomessa ja Euroopassa haluamme tulevaisuudessa elää. Jos haluamme jatkaa osana euroaluetta ja kehittää siitä paremmin toimivamman, monet asiantuntijat ovat esittäneet ratkaisuiksi ongelmiin työvoiman liikkuvuuden edistämistä ja/tai fiskaaliunionin luomista, jonka avulla yhteisvaluutan hyötyjä ja kustannuksia voitaisiin jakaa tehokkaammin. Nämä ovat olleet tekijöitä Yhdysvaltojenkin liittovaltion säilymisen taustalla.
 

Jos haluamme elää Suomessa ja Euroopassa, joka tähtää turvaamaan hyvinvoinnin nykyiseen tapaan talouskasvulla, meidän tulee pystyä parantamaan kilpailukykyämme ja tuottavuuttamme suhteessa kilpailijoihinsa, mutta myös luomaan samalla uusia työpaikkoja. Nämä tavoitteet saattavat olla lyhyellä aikavälillä jopa ristiriidassa keskenään, mutta talouden asiantuntijoiden mukaan rakennemuutosta ei pitäisi silti jarruttaa vaan pikemminkin edistää panostamalla koulutukseen ja tuotekehitykseen sekä uudistamalla työmarkkinasääntelyä. Työn kysyntä on joka tapauksessa siirtymässä teollisuudesta palvelualoille.

Jos taas haluamme elää Suomessa ja Euroopassa, jossa hyvä elämä luonnonjärjestelmien rajoissa nostetaan politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi, meidän tulee miettiä kaikki uusiksi, koska kasvu ei ole kestävällä pohjalla ja välttääksemme yhä pahenevat ympäristökriisit, talouden läpi kulkevia energia- ja materiavirtoja tulisi pienentää globaalisti. Politiikka joka alistaa julkisten palveluiden rahoituksen alati kasvavalle tuotannolle ja näkee hyvinvoinnin riippuvan jatkuvasti kasvavasta kulutuksesta, on ilmeisessä ristiriidassa energia- ja materiavirtojen vähentämistavoitteiden kanssa. Siten meidän tulee miettiä, sijaitsevatko hyvä elämä ja jatkuvasti kasvava talous samoissa vai eri suunnissa ja muodostaa yhteinen näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantomme ja elämäntapojemme kehittyvän.

Valitsimmepa minkä tien tahansa, me suomalaiset, me eurooppalaiset, olemme suurten linjanvetojen edessä. Kiitos!

Olin erittäin tyytyväinen puheeni lopetukseen. Ajattelin, että juuri näin Obamakin olisin puheensa päättänyt, tai ainakin JFK. Liikutuin ajatuksestani kananlihalle. Kapteeni Euro, palveluksessanne!

Lopetettuani Korhosen Asa käveli viereeni luokan eteen ja totesi, että vielä ois vartti aikaa, joten eiköhän oteta vielä pari kysymystä. Useampi käsi nousi välittömästi. Kysymykset käsittelivät järjettömiä direktiivejä (määrittääkö EU tästä edespäin, minkälaisia karjalanpiirakoita täällä valmistetaan), EU-tukia (miten on mahdollista, että 300 miljoonaa EU-tukia oli päätynyt vääriin käsiin?), maataloutta (miten voi olla, että Nalle saa niin paljon maataloustukia?), byrokratiaa (eikö se EU:n byrokratia olekin hirvittävän kallista?) ja tietysti tukipaketteja (miksi meidän pitää maksaa siitä, että toiset ovat eläneet yli varojensa?).

Vastailin hillitysti ja hallitusti. Heitin läppää ja kumosin myyttejä. Kerroin six packistä ja two packistä, kerroin pankkiunionista ja avasin pankkivalvonnan ja maatalouspolitiikan järkevöittämiseksi tehtyjä päätöksiä. Kerroin, ettei EU oikeasti ole rajoittamassa karjalanpiirakoiden tai kalakukkojen valmistamista, vaan kyse on totuudesta piittaamattoman brittilehdistön levittämistä huhuista."Hyvä ohje onkin, että jos uutinen on liian hölmö ollakseen totta, se luultavasti ei ole totta. Vaikka se koskisikin EU:ta" Ja jatkoin vielä, että syntyperäisenä savolaisena otan kalakukkoasiat niin henkilökohtaisesti, että tiedän mistä puhun. Röhönauru täytti huoneen. Olin pitelemätön!
 

Pitelemättömyyteni ei johtunut pelkästään luontaisesta karismastani ja huumorintajustani, vaan myös siitä, käänsin miljoonat ja miljardit kouriintuntuviksi arkisiksi kokemuksiksi. Huoliin EU:n byrokratian kalleudesta ja paisuvasta budjetista vastasin, että 150 miljardia saattaa vaikuttaa mahdottoman suurelta summalta, mutta keskimäärin se on vain noin 80 senttiä päivässä per perse EU:n budjetin rahoittamiseen. "Sillä ei saa kahvilasta edes kupillista kahvia, joten ei minusta kovinkaan kallis hinta rauhasta, vapaasta liikkuvuudesta tai pääsystä 500 miljoonan ihmisen sisämarkkinoille".

Kysymyksen EU-tukien väärinkäytöksistä taas käänsin päälaelleen vastakysymyksellä: Onko olemassakaan hallintojärjestelmää, jossa ei aina silloin tällöin tapahdu väärinkäytöksiä? EU ei missään nimessä ole täydellinen, mutta eivät ole muutkaan ihmisten luomat poliittiset hallintojärjestelmät. Silloin kun on kyse ihmisistä, mitä tahansa voi tapahtua. Vakuutin kuitenkin, että erilaisten EU-rahoitteisten projektien parissa useamman vuoden työskennelleenä uskallan väittää, että rahankäyttöä valvotaan EU:ssa tarkasti. Usein jopa niin tarkasti, että varsinaisille hankkeen edellyttämille toimille ei meinaa jäädä aikaa. Väärinkäytöksiä siis kyllä tapahtuu, mutta on tärkeää muistaa, että ne ovat vain pisara meressä. Suurin osa tuista menee oikeaan osoitteeseen.

Lopuksi painotin vielä, että vaikka olenkin monilla argumenteilla puheessani puolustanut EU:ta, tarkoitukseni ei ole muuttaa mustaa valkoiseksi, vaan tuoda erilaisia näkökulmia EU-keskusteluun. EU:ta kohtaan täytyy olla kriittinen, aivan kuten muitakin demokraattisia järjestelmiä kohtaan. Mutta on myös tärkeää, että kritiikki kohdistuu oikeasti merkittäviin asioihin ja perustuu faktoihin. Sen vuoksi en itse pidä hölmöjä direktiivejä tai EU-tukien päätymistä silloin tällöin vääriin käsiin lähellekään niin vakavana asiana kuin sitä tosiasiaa, että EU-maat menettävät arviolta tuhat miljardia euroa vuosittain veronkierron ja muun veropakoilun seurauksena. Se enemmän kuin kaikkien EU-maiden yhteenlaskettu julkinen velka eli niin sanottu kestävyysvaje. Se on suurin piirtein saman verran kuin EU:n seitsemän vuoden budjetti. Siksi vastuullinen EU-kritiikki keskittyy tällaisiin kysymyksiin eikä lillukan varsiin, koska tällaisista epäkohdista me tavalliset veronmaksajat kärsimme eniten ja tällaisiin rajat ylittäviin epäkohtiin toimivalla EU-yhteistyöllä voidaan myös parhaiten vaikuttaa.

Välituntikello löi kaksi ja tilaisuus päättyi. Sain puhujalahjaksi mojovat aplodit ja villasukat. Villasukat kutonut mummoikäinen nainen oli myös yleisössä ja tuli kertomaan minulle esitykseni jälkeen, että oli kutonut kolme erikokoista paria sukkia, kun ei tiennyt, minkälainen tyyppi sieltä on tulossa. Heti minut nähdessään hän oli kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että pienin pari oli minulle sopivin. Ehkä sekin hiukan iso, mutta jääpähän kasvun varaa. Ymmärsin rivien välistä, että villasukkanainen ei pitänyt minua fyysisiltä ominaisuuksiltani aivan ex-telakanjohtaja Martin Saarikankaan veroisena alfauroksena. Hän kuitenkin sanoi pitäneen esityksestäni, joka riitti oikein hyvin. Kiitin kovasti lahjasta ja totesin, että villasukat tulevat varmasti tarpeeseen sillä onhan talvi jo nurkan takana.

Korhosen Asa pyysi minua vielä jäämään kahville. ”Kun et kerran suostunut tarjoamaan meille kahveja, niin kai meidän on sitten tarjottava sinulle kahvit.”, hän loksautti.

Sanoin jääväni mielelläni, varsinkin kun kuulin sanan kampaviineri mainitun.

Kahvilla Asa kertoi minulle tarkemmin eläkeyhdistyksestä. Hän selitti, että kaikki yhdistyksen jäsenet ovat entisiä telakkatyöntekijöitä. Hän itse on entinen levyseppähitsaaja, villasukkanainen sihteeri, Make ahtaaja, tuo sitä, tuo tätä. Useimmat heistä tuntuivat työskennelleen pitkän uran juuri Helsingin Hietalahden telakalla, joka selitti myös sen, miksi yhdistyksen tapaaminen pidettiin näin ”eksoottisessa” paikassa. Telakan omistajat olivat vaihtuneet useaan kertaan vuosikymmenien varrella, mutta useimpien työpaikat olivat säilyneet muutoksista huolimatta. Pitkä historia samojen työnantajien palveluksessa loi yhteishengen, jonka myötä yhteydenpito on jatkunut myös työuran päätyttyä. Kaltaiselleni individualistisen Y-sukupolven edustajalle se kuulosti kovin vanhanaikaiselle luokkatietoiselle duunarimeiningille. Vanhanaikaiselle, mutta samalla niin kovin sympaattiselle ja solidaariselle duunarimeiningille. Menneen maailman duunarimeiningille.

Nämä kaurismäkeläiset ajatukset mielessäni lähdin polkemaan takaisin kohti työpaikkaa. Syysaurinko lämmitti ja oli muutenkin hyvä fiilis. Tapaamisesta jäi jotenkin erityisen merkityksellinen tunne. Mietin mistä se johtui? Ehkä siitä, että odotukseni tämän porukan suhteen ylittyivät. Korhosen Asan ensimmäisen puhelun perusteella uskoin tulevani puhumaan porukalle, jolla on paljon vahvoja mielipiteitä maailmasta ja vähän halua muuttaa niitä. Tällaista meininkiä olen nimittäin nähnyt paljon viime aikoina. Mutta yllättäen tämä porukka halusikin rauhassa kuunnella mitä minulla oli sanottavaa ja ryhtyä kiihkottomaan dialogiin sen pohjalta. He tuntuivat olevan erittäin kriittisiä EU:n suhteen, mutta halusivat silti tietää siitä lisää ja vaikuttivat myös valmiilta muuttamaan käsityksiään uuden tiedon valossa. Se on harvinainen asenne nykypäivänä. Ehkä se on myös jotain, mikä erottaa vanhan liiton duunarimeiningin uuden liiton duunarimeiningistä. Vasemmistolaisessa työväenliikkeessä kuitenkin arvostettiin sivistystä herravihasta huolimatta. Perussuomalaisessa työväenliikkeessä näin ei näytä olevan, vaan kaapin päälle nostetaan ne jotka uskaltavat koviten huutaa "totuuksia" faktoista välittämättä.

Oppeja Britannian EU-keskusteluista

Eurooppa-tutkimuksen professori Timothy Garton Ash ennusti vuonna 2006 kirjoittamassaan esseessä Why Britain is in Europe, että Britanniassa ei tulla lähitulevaisuudessa käymään elintärkeää keskustelua maan EU-suhteesta. Näin siksi, koska Briteissä ei järjestetty kansanäänestystä Euroopan perustuslaillisesta sopimuksesta vuonna 2005, joka olisi tarjonnut sille luontevan tilaisuuden. Ilman kansanäänestyksen tuomaa painetta ja pakkoa Garton Ash ei uskonut pääministeri Tony Blairin tai hänen seuraajakseen jo tuolloin kaavaillun Gordon Brownin, sen paremmin kuin konservatiivipuolueen puheenjohtajan David Cameroninkaan, nostavan Britannian EU-suhdetta julkisen keskustelun keskiöön, koska he pelkäävät sen repivän kahtia edustamansa puolueet.

Nyt vuonna 2013 voimme jälkiviisauden tuomalla varmuudella todeta, että Garton Ash ennusti väärin. Paine kasvoi liian suureksi ja Cameronin – jota Garton Ash muuten kuvaa ilmaisulla ” a liberal modernizer whom the European project is something slightly old-fashioned” – oli pakko toimia. Padotakseen yhtäältä oman puolueensa euroskeptikkojen ja toisaalta britannian persujen eli Ukipin (UK independence party) aiheuttamaa painetta, hän lupasi tämän vuoden alussa pitämässään linjapuheessa järjestää kansanäänestyksen ennen vuoden 2017 loppua, mikäli hänen konservatiivipuolueensa voittaa vaalit vuonna 2015.

Euroskeptikot siis saivat mitä halusivat, mutta onko tämä tappio meille Eurooppa-projektiin ja integraatioon myönteisesti suhtautuville kansalaisille? Ei välttämättä. Vaikka toivoisimmekin Britannian säilyvän EU:n jäsenenä, on erittäin hyvä, että maassa joudutaan käymään perusteellinen kansalaiskeskustelu EU:sta ja integraation suunnasta. Se voi koitua koko Eurooppa-projektin parhaaksi, sillä integraatio ei voi edetä eliitin vetämänä kuin juna raiteilla yhteen suuntaan välittämättä kansalaismielipiteestä. Aika on ajanut auttamatta ohi EU:n perustajaisä Jean Monnet’n integraatioajatuksesta – niin sanotusta Monnet’n metodista –  joka lähtee liikkeelle siitä, että ensin luodaan instituutioita ja kasvatetaan keskinäisriippuvuutta pienin askelin, ja demokratia kyllä seuraa perässä. Näinhän integraatiota pitkään edistettiinkin. Nyt vain eurokriisin kurittamassa EU:ssa huomaamme, että demokratia seurannutkaan perässä.  

Jean Monnet'lla oli omakohtaisia kokemuksia demokratian epäonnistumisesta Euroopassa sotienvälisenä aikana. Niiden vuoksi hän ei luottanut demokraattisen järjestelmän kykyyn suurten kysymysten ratkaisemisessa vaan ajatteli, että etujoukon pitää viedä integraatiota eteenpäin vastustuksesta huolimatta. Timothy Garton Ashin mukaan tämä sama asenne läpäisi Britannian poliittisen eliitin 1960–70-luvuilla jolloin se kampesi Britanniaa Euroopan yhteisön jäseneksi. Eliitin mielestä EY:hyn liittyminen oli välttämätöntä sotien jälkeen vaikutusvaltaansa menettäneen Britannian taloudellisten ja ulkopoliittisten etujen turvaamiseksi. Julkisesta mielipiteestä he eivät olleet kiinnostuneita, ennen kuin se rupesi muodostumaan ongelmaksi. Garton Ash kirjoittaa:

”The Cabinet Minutes for September 1962 record that ’public opinion was getting dangerously sceptical, and needed correction’. ’Correction’ – like penal correction. And so there was a little propaganda blitz, and then public opinion was forgotten again.”

Ja sama tapahtui uudelleen vuonna 1975, jolloin Britanniassa järjestettiin kansanäänestys EY:ssä pysymisestä (Britit liittyivät jäseniksi vuonna 1973). Äänestystä edelsi massiivinen propagandakampanja, mutta kun eliitin tarvitsema ”kyllä” saavutettiin, julkinen mielipide unohdettiin taas kokonaan.

Garton Ashin mukaan julkisesta mielipiteestä piittaamattomuus on ollut Britannian Eurooppa-politiikan pysyvä piirre. Kertaakaan maan EU-jäsenyyden aikana tai sitä ennen kansalaisille ei ole yritetty systemaattisesti selittää, miksi Britannian paikka on Euroopassa tai miksi Britannian kannattaa kuulua EU:hun. Siten ei ole ihme, että britit sijoittuvat vuodesta toiseen EU-tietoutta mittaavissa Eurobarometreissä pahnan pohjimmaisiksi. Kansalaisten yleinen ’don’t know, don’t trust, don’t care’ -suhtautuminen on mitä otollisinta maaperää levittää perättömiä huhuja EU:sta ja lietsoja EU-vastaista propagandaa. Tähän ”markkinarakoon” UK Independence Party eli Ukip onkin iskenyt onnistuneesti. Jopa niin onnistuneesti, ettei poliittisella eliitillä ole enää varaa jättää julkista mielipidettä huomiotta.   

Britanniassa aloitettiinkin reilu vuosi sitten kattava sektorikohtainen selvitys EU-jäsenyyden vaikutuksista (lisätietoja saatavissa täältä: Balance of Competences Review). Raporttien aineisto kootaan konsultoimalla erilaisia yrityksiä, ajatushautomoita, kansalaisyhteiskunnan ryhmiä ja muita toimijoita, joilla on omakohtaista kokemusta siitä, miten EU-jäsenyys vaikuttaa Britanniaan konkreettisesti. Raportit koostetaan virkamiesvetoisesti ja niissä käydään läpi kaikkiaan 32 politiikkasektoria, joihin EU-jäsenyys vaikuttaa.

Selvityksen ensimmäiset kuusi osaraporttia – jotka käsittelevät yhteismarkkinoita, terveydenhuoltoa, verotusta, ulkopolitiikkaa, eläinten hyvinvointia ja ruokaturvallisuutta sekä kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua – julkaistiin pari viikkoa sitten. Niiden tulokset ovat hämmästyttävän positiivisia. Näillä sektoreilla, ehkä lukuun ottamatta kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua, EU-jäsenyydestä koetaan olevan Britannialle selkeästi enemmän hyötyä kuin haittaa. Se on huono uutinen Britannian euroskeptikoille, mutta totuuden nimissä on todettava, että vaikeimmat kansalliseen suvereniteettiin, euroalueeseen ja EU-budjettiin liittyvät raportit ovat tulossa vasta myöhemmin. Sitä paitsi European Voice -sanomalehden mukaan tulokset saavuttivat vain vähän palstatilaa brittimediassa ja sekin vähä hautautui kuninkaallisten vauvauutisten alle. 

Jää siis nähtäväksi, onnistutaanko tällä ”harjoituksella” parantamaan Britannian EU-keskustelun laatua tai rakentamaan siltaa EU-myönteisten ja EU-skeptisten ryhmittymien välille. Todennäköisesti lopullinen aineisto tulee olemaan niin laaja ja moneen suuntaan polveileva, että vastapuolet voivat nostaa sieltä omiin propagandatarpeisiinsa sopivat faktat ja pysyä turvallisesti poteroissaan.

Mutta kävipä lopulta niin tai näin, minusta britit tekevät suuren palveluksen EU:lle selvittämällä faktapohjaisesti välinsä sen kanssa. On oikeastaan aika uskomatonta, että yksikään unionin jäsenmaa ei ole aiemmin ryhtynyt tekemään kokonaisvaltaista arviointia siitä, mitä EU-jäsenyys todella merkitsee. Brititkin ryhtyivät siihen vasta, kun oli aivan pakko – mutta ryhtyivät kuitenkin. Suomen kannattaisi nopeasti seurata perässä, sillä meidänkin maamme asema Euroopan unionin jäsenenä on aivan toinen kuin liittymisvuonna 1995. Ne argumentit, joilla EU aikanaan myytiin kansalaisille vaativat päivitystä, ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa tuo keskustelu, kuin laaja-alainen selvitys EU-jäsenyyden hyödyistä ja haitoista.Urpilainen, Katainen, Stubb ja muut, ehdotan siis, että ladotte faktat tiskiin vielä tämän vaalikauden aikana!

Demokratiabingoa Länsi-Balkanilla

Heinäkuun alku. Istun Kroatian kansalliskirjaston juhlasalissa Zagrebissa. EU Citizenship: Crossing Perspectives -konferenssin toinen ja viimeinen päivä on valmiina alkamaan. Ulkona paistaa aurinko ja lämpöä on yli 30 astetta – Kroatian kesä parhaimmillaan. Vaikka salissa on ilmastointi, hikoilen kuin pieni sika. Tekisi mieli ottaa pikkutakki päältä, mutta en viitsi, koska se paljastaisi jalkapallon kokoiset hikiläikät kainaloissani.

Selailen aulasta mukaan annettua konferenssimateriaalia. Kaikki tarvittava löytyy: ohjelma, puhujien esittely, kannanotot, muistiinpanovälineitä, tietoa ruokailuista ja iltaohjelmasta. Näiden perussettien alta löytyy kuitenkin yllätys: bingolappu, johon oli kerätty yleisimpiä vastaavissa tilaisuuksissa esiintyviä ammattitermejä. Tilaisuuden juontajat kertovat, että kyseessä on demokratiabingo, mukaelma bisnesseminaarien bullshit-bingosta, jonka voittaa se, joka saa kerättyä täyden pysty- tai vaakarivin jargon-termeistä ja huutaa ensimmäisenä ”bingo”.   

”Kiva idea”, hymähdän vierustoverilleni. Hyvä, että myös kansalaisjärjestöjen toimijat haluavat kriittisesti tarkastella omaa kielenkäyttöään. Pöhisevät bisnespiirit eivät todellakaan ole ainoita, jotka sortuvat tapaamisissaan toistelemaan papukaijamaisesti merkityksistä tyhjentyneitä käsitteitä. Osallistuminen, osallisuus, aktiivisuus. Innovaatio, innovatiivisuus, dynaamisuus. Tiedätte mistä puhun.

Ensimmäinen puhuja aloittaa. Saan heti muutaman rastin ruutuun. Democracy – mainittu. Inclusion – mainittu. Vierustoverini innostuu: ”Sähän voitat tämän!”, ja tökkää minua toverillisesti kylkeen. Aika pian kuitenkin väsyn leikkiin ja keskityn oikeasti kuuntelemaan, mitä puhujilla on sanottavaa.

Kahden puhujan jälkeen joudun surukseni toteamaan, että en ole kuullut yhtään ajatusta, ehkä edes lausetta, jota en ole kuullut aiemmin lausuttavan vastaavissa tilaisuuksissa. Näin siitä huolimatta, että puhujat edustivat minulle tuntemattomia kroatialaisia organisaatioita. Vaikka tilanteet toki vaihtelevat maittain, ovat kansalaisjärjestöjen toimintaan ja demokratiaan liittyvät ongelmat hyvin samankaltaisia eri puolilla Eurooppaa. Huomaan, että ajatukseni kulkevat koko ajan puheiden edelle ennakoiden seuraavaa lausetta tai johtoajatusta.   

Usein EU-seminaareissa tuntuu muutenkin siltä, että kaikki oleellinen on jo sanottu tuhanteen kertaan. EU:ssa on demokratiavaje. Kyllä. Euroopan parlamentin roolia tulisi vahvistaa ja EU:n päätöksentekojärjestelmää selkiyttää. Kyllä kyllä. Kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa EU-päätöksentekoon tulee lisätä. Päätöksenteon läpinäkyvyyttä tulee parantaa. Tiedonsaantia tulee helpottaa. Kyllä kyllä kyllä.

Kokemuksieni mukaan tiedostavien ihmisten kesken on helppo päästä yhteisymmärrykseen polttavimmista ongelmista ja monesti jopa mahdollisista ratkaisuista niihin riippumatta siitä, mistä he ovat kotoisin. Eri asia on sitten johtaako se mihinkään. Eräs pitkänlinjan kansalaisvaikuttaja kertoi minulle kerran, että demokratian ongelmista on puhuttu jo ainakin kymmenen vuotta täysin samoin argumentein – ja sama juttu ilmastonmuutoksen suhteen. Keskustelua käydään, ongelmat tiedostetaan, tietoa tarjotaan, mutta vain harvoja kiinnostaa. Muutos olisi mahdollinen, jos massat saataisiin mukaan, mutta kysymys kuuluu miten. Itsekin olen huomannut, että yhteiskunnallisiin seminaareihin ja työpiireihin osallistuvat viikosta toiseen samat naamat, vaikka ne ovat useimmiten kaikille avoimia tilaisuuksia. Se pistää miettimään koko tapahtumien mielekkyyttä, sillä mitä hyötyä on saarnata jo uskovaisille. Ehkä Max Weber oli oikeassa kirjoittaessaan joukkojen johdetuksi tulemisen tarpeesta jo reilut sata vuotta sitten.  

Kahvitauon aikana jaan nämä kyyniset mietteeni parin muun osallistujan kanssa ja he ovat kanssani samaa mieltä. Toisaalta he muistuttavat – aivan oikein – että demokratiassa asiat tapahtuvat hitaasti. Asioiden valtavirtaistuminen kestää usein kymmeniäkin vuosia. Eikä tästä näkökulmasta eurooppalaista demokratiaa ole harjoitettu vielä edes pitkään. Monet maat Euroopassa – mukaan lukien keskustelukumppanieni kotimaat – olivat vielä 1970-luvulla diktatuureja, joten nykyhetken suurista haasteista huolimatta edistystäkin on tapahtunut, eikä sitä sovi unohtaa, vaikka kuinka oltaisiin kriittisiä. Eikä sitä, että byrokraattisuudessaan, jähmeydessään ja ajoittaisessa absurdiudessaankin EU-yhteistyö on aina sotimista parempi vaihtoehto. ”To jaw-jaw is always better than to war-war”, kuten Churchill kuuluisasti totesi.

Seminaari jatkuu. Ajatukseni harhailevat edelleen kahvitaukokeskusteluissa, joten päätän ottaa esille demokratiabingon. Puhuja puhuu vapaasta liikkuvuudesta ja mainitsee sanan Schengen. Saan rastin ruutuun ja olen sanan päässä täydestä vaakarivistä. Puuttuva sana ”respect” tulee lähes heti perään. Vedän rastin ruutuun, mutta en huuda bingoa. Vierustoverini tökkii minua hermostuneesti kylkeen: ”Huuda nyt”, hän vaatii. Mutta en viitsi. En halua antaa sellaista kuvaa muille seminaariin osallistujille, että ottaisin tämän hölmön leikin tosissani. Haluan säilyttää viileyteni kuin jäämies Räikkönen. Ja yllätyksekseni en ole ainut, sillä kukaan muukaan ei huuda bingoa, vaikka näin täysiä pysty- ja vaakarivejä ympärilläni. Tunnen hennon myötähäpeän punan hiipivän poskilleni.

Kello on puoli kuusi ja päivän yhteenvedot alkavat. Katselen hajamielisesti ulos ikkunasta ja pohdin, pitäisikö käyttää hyväksi EU:n kansalaisoikeuttani vapaaseen liikkuvuuteen ja lähteä. Ulkona on yhä kaunista. Aurinko paistaa. Ihmiset istuskelevat kirjastoa ympäröivillä ruohoalueilla ja nauttivat säästä. Tekisi mieli ostaa pari olutta ja liittyä heidän seuraansa. Tai lehteä lenkille. Mutta päätän kuitenkin yrittää keskittyä vielä hetken. Tunnollisena työntekijä en viitsi poistua ennen aikojaan. Vielä 59 minuuttia.

Yhteenvedoissa kuullaan yllättäen päivän painavinta antia. Latvian kansalaisten teemavuoden vetäjä kiittelee kohteliaasti järjestäjiä, onnittelee kroatialaisia EU-jäsenyydestä ja muistuttaa, että demokratian ydin on luottamus. Luottamus siihen, että vähemmistöön jääneet ovat tarvittaessa valmiita hyväksymään enemmistön päätökset, koska kokevat siitä huolimatta, että heidän äänellään on merkitystä (you win some, you lose some). Sekä luottamus siihen, että järjestelmä toimii sovittujen sääntöjen mukaisesti ja säännöistä pidetään kiinni. Tämänkaltaisen luottamuksen hän pelkää olevan rapistumassa EU:ssa ja monessa sen jäsenvaltiossa. Se on huolestuttavaa ja vaatii pikaisia korjausliikkeitä. En voisi olla enempää samaa mieltä. Jää pohtimaan vain sitä, oliko sana ”trust” bingossa. Tarkistan asian. Ei ollut.

Vihoviimeiset sanat lausuu tapahtuman järjestämisestä ison vastuun kantanut Mirela Despotovic kroatialaisesta kansalaisjärjestöstä nimeltä Center for Civic Initiatives. Hän kertoo lyhyesti Kroatiassa vallitsevasta asenneilmapiiristä EU:ta kohtaan. Se ei ole mairitteleva. Maan taloudella menee huonosti, eikä EU:hun liittymisen uskota tuovan tähän muutosta. Päinvastoin, eurokriisissä kytevään unioniin liittymisen koetaan entisestään pahentavan asioita. Maan ensimmäisissä Euroopan parlamenttivaaleissa tänä keväänä – jossa kroatialaiset siis valitsivat omat edustajansa tynkäkaudelle reiluksi vuodeksi – vain reilut 20 prosenttia kansalaisista vaivautui uurnille. Tiettävästi se on historian alhaisin luku Kroatiassa järjestetyissä yleisissä vaaleissa. EU:n ennätys se on ainakin. Se kertoo jo paljon.

Silti Mirela kertoo olevansa aidosti iloinen Kroatia EU-jäsenyydestä. Kymmenvuotiset jäsenneuvottelut eivät olleet helpot, mutta niiden aikana Kroatia joutui todella kehittämään demokratiaansa ”eurooppalaistamalla” hallintoaan ja oikeuslaitostaan sekä kitkemällä korruptiota. Se on pelkästään positiivinen asia maan tulevaisuuden kannalta. Hän toivoo, että Kroatian esimerkki kannustaa myös muita Länsi-Balkanin maita tarvittaviin uudistuksiin ja integraatio etenee alueella. Siten ehkä joku päivä hajautumiskehitystä tarkoittavalle termille balkanisaatio saadaan luotua täysin päinvastainen merkitys.

Sitä sopii todella toivoa. Tosin muutamat matkan aikana käymäni satunnaiset keskustelut niin sanottujen tavallisten kroatialaisten kanssa eivät olleet kovin toivoa herättäviä. Heille EU näyttäytyi taas yhdeltä tunkeutujalta alueelle, jota ovat historian saatossa hallinneet muun muassa Venetsia, Ottomaanien imperiumi ja Itävalta-Unkari. EU on pelkkä kansainvälisen pääoman marionetti, jenkkien käsikassara, joka tulee tuhoamaan telakkateollisuutemme ja nostamaan uusia rajalinjoja ennen yhtenäisten alueiden välille, he sanoivat. ”Entäs demokratia?”, kysyin perään. ”Demokratia on vain korruptoituneiden poliitikkojen piirileikkiä.” Entäs rauha? ”Mitä teki EU lopettaakseen tappamisen Jugoslavian hajoamissodissa?”, he vastaavat vastakysymyksellä. Siihen on vaikea vastata mitään järkevää, mutta huomaan, että heidän silmissään ennen niin vallankumoukselliset termit kuten rauha, demokratia ja tasa-arvo eivät ole muuta kuin sanahelinää. Niillekin pitäisi pystyä luomaan uusi positiivinen merkitys.  

Paljon saa tapahtua, että EU voittaa näin ajattelevien ihmisten luottamuksen puolelleen. Kenties niin ei käy koskaan. Huolestuttavinta on kuitenkin se, että he eivät ole enää marginaalisia tapauksia vaan heidän joukkonsa kasvaa koko ajan ympäri Eurooppaa. Pelkään pahoin, että ellei kansalaisten luottamusta demokratiaan saada vahvistettua nopeasti, tulemme todistamaan eurooppalaisen yhteistyön yhä syvenevää ”balkanisaatiota” tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Toivottavasti olen väärässä.

Seminaari päättyy. On aika aloittaa loma. Vielä viimeisillä voimilla kirjoitan kuitenkin sanan balkanisaatio muistivihkooni. Aion ehdottaa sitä seuraavaan demokratiabingoon. 

Minä, minä, minä

“The most essential gift for a good writer is a build-in, shock-proof shit detector.”

                                            –        David Shields

George Orwell luettelee esseessään Why I Write neljä motiivia kirjoittamiselle, jotka hänen mukaansa yhdistävät hieman eri painotuksin kaikkia kirjoittajia. Ne ovat:

1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa viisaalta, olla puheenaiheena, jättää jälkensä historiaan.
2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen maailmassa, tai sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.
3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat niin kuin ne ovat, löytää oikeat faktat ja säilöä ne jälkipolvia varten.
4. Poliittiset tarkoitusperät – käyttäen sanaa poliittiset laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsityksiä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Raaka egoismi on varmasti tärkeä luomisvoiman lähde useimmille kirjoittajille. Harva jaksaisi naputella tekstiä työhuoneen pimeydessä, ellei luottaisi siihen, että vielä joku päivä joku tulee taputtamaan selkään. Tommi Melender vitsaileekin esseessään Yhden hengen orgiat, että jo Orwellin esseen alkukielinen otsikkokin on paljonpuhuva: ”jos lausuu ääneen ”Why I Write”, kuulee I-I-I eli minä-minä-minä.

Mutta kyllä muutkin Orwellin listaamat asiat pitävät kutinsa. Itse ainakin tunnistan kakkosen ja nelosen vahvoiksi motiiveiksi kirjoittamiselleni, erityisesti nelosen. Orwell toteaa esseessään, että toisenlaisena aikana hän olisi saattanut päätyä kirjoittamaan aivan toisenlaisista asioista, mutta vuosien 1936–37 kokemukset Espanjan sisällissodasta muuttivat kaiken.

”Every line of serious work I have written since 1936 has been written, directly or indirectly, against totalitarianism and for democratic Socialism, as I understand it.”

Minulla ei tietenkään ole mitään vastaavaa käännekohtaa elämässäni, joka olisi saanut minut kääntymään haikurunoista poliittiseen kirjoittamiseen. Olen ollut niin kauan kuin muistan kiinnostunut nimenomaan politiikasta ja poliittisesta kirjoittamisesta. Enkä nyt tarkoita vain edustukselliseen demokratiaan, puoluepolitiikkaan tai valtio-oppiin liittyvää politikkaa, vaan politiikkaa sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, joka on todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta tähtäävää toimintaa.

Ehkä kuitenkin vuonna 2008 (vai oliko se jo 2007?) alkanut ja yhä jatkuva talouskriisi on selkeyttänyt ajatuksiani siitä, minkä takana seison ja mitä vastaan haluan taistella. Kuvittelin naiivisti asioiden muuttuvan kriisin seurauksena, mutta kaikki jatkuikin aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Se sai vallitsevan todellisuuden näyttämään niin vialliselta ja vajavaiselta, että mielekkään elämän edellytyksenä oli toisenlaisen todellisuuden kuvitteleminen. Minulle kirjoittaminen onkin ensi sijassa vastarintaa aikakautemme teolliselle hulluudelle, ikuisen kasvun illuusiolle, väärille profeetoille ja tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä, piinsirua pursuavalle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Se on päättäväinen tapa sanoa: ”Pitäkää tunkkinne”.

Vaikka poliittiset tarkoitusperät ovat ensisijainen syy kirjoittamiselleni, ilman esteettistä intoa en kuitenkaan kirjoittaisi riviäkään. Tykkään lukea tekstejä joista aistii sen, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa etsiessään sanojen oikeaa rytmiä ja sointia. Nautin osuvista havainnoista ja kiteytyksistä, ja näitä elementtejä pyrin myös saamaan omiin teksteihini. Pelkät faktat eivät ole mitään ilman toimivaa muotoa, eivätkä argumentit ilman tyylitajua. Aivan kuten hyvissä puheissa, pitää teksteissäkin olla ethosta, pathosta ja logosta. Järkeä, tunnetta ja persoonaa. Vihaa ja rakkautta. Kuten Erno Paasilinnalla, Antti Nylenillä, Timo Hännikäisellä, Juha Seppälällä, Matti Mäkelällä tai Pentti Linkolalla. 

Kun Orwell toteaa esseessään, että hänen pyrkimyksensä on tehdä poliittisesta kirjoittamisesta taidetta, voin vain nyökytellä, sillä se on minunkin tavoitteeni – täsmälleen. Toivon, että joku vielä joskus sanoisi minulle: ”Olen kanssasi eri mieltä kaikesta, mutta nautin silti tekstiesi lukemisesta.” Se on kaunein kohteliaisuus, jonka kirjoittaja koskaan saada osakseen.

”Hyvä kirjailija on kapinallinen, hän vastustaa laveata tietä”, kirjoittaa Erno Paasilinna esseessään Lyhyt oppikirja. ”Ei voi olla kirjallisuutta ilman kapinoivaa henkeä. Kirjoja voi toki olla, mutta ei kirjallisuutta”, kirjoittaa Tommi Melender Yhden hengen orgioissaan. Olen heidän kanssaan samaa mieltä. Hyvä kirjallisuus kumpuaa ristiriidasta maailman kanssa. Se on esteettistä kapinaa, henkistä maanpakolaisuutta omien keskellä. Se on erakon kapinaa, yksinäisyyttä ja uhmaa. Joillekin sen suoma vapaus, etsintä ja yksinäisyys riittää. Minulle ei. Haluan olla mukana myös toiminnallisessa taistelussa minulle tärkeiden asioiden puolesta. Mieluummin mukana muokkaamassa agendaa kuin toteuttamassa jonkun toisen asettamia tavoitteita, varsinkaan sellaisia, joita en kannata.

”Mutta jos lähdet politiikkaan, etkö silloin menetäkin puolueettoman kommentaattorin roolisi?”, kyseli eräs ystäväni. Se on totta kai mahdollista. Varoittelihan Orwellkin kirjoittajia pitämään näppinsä erossa puoluekirjoista. Mutta Orwell totesi myös viisaasti, että mitä tietoisempi kirjoittaja on poliittisista ennakkoasenteistaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on toimia poliittisesti uhraamatta esteettistä ja intellektuaalista integriteettiään. Siihen minäkin uskon, ja sen ovat myös useat toimijat Soininvaarasta Donneriin todistaneet.  

Mutta en minä heitä ihaile vaan Tony Judtin ja Timothy Garton Ashin kaltaisia poliittisesti aktiivisia Eurooppa-tutkijoita, jotka vaikuttavat journalismin, kirjallisuuden ja tutkimuksen välisellä harmaalla alueella kommentoiden, ottaen kantaa, osallistuen ja ihanteidensa puolesta taistellen. En kuvittele yltäväni heidän saavutuksiinsa, mutta vastaavissa rooleissa haluaisin itsekin osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Heidän polkua seuratakseen tulisi varmaan tehdä väikkäri, joten ehkä sitä kohti seuraavaksi.

Minä, minä, minä. Tämäkin teksti kertoo taas minusta. Minun mieltymyksistäni. Minun elämästäni. Minun haaveistani. ”Olet itsekäs ja itserakas”, kuulen huudon. Ja totta kai se onkin. Kirjoitan usein itsestäni, mutta yritän perustella sen siten, että sitä kautta esiin nousee myös yleisempiä näkökulmia ihmisenä olemisen ehdoista. Enkä ole ainut, joka näin tekee. Eräs mammutti julkaisi vasta 1000-sivuisen faktafiktiivisen omaelämäkerran. Norjalaisen hittikirjailija Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa Taisteluni on yli 3000 sivua. Noita lukuja katsoasseni voi huoletta todeta olevani itseriittoisuudessanikin vielä täysi amatööri. Heimoveli kuitenkin.
 

” The great mass of human beings are not acutely selfish. After the age of thirty they abandon ambition - in many cases, indeed, they almost abandon the sense of being individuals at all - and live chiefly for others, or are simply smothered under drudgery.  But there is also the minority of gifted, wilful people who are determined to live their own lives to the end, and writers belong in this class.”

Kohti parempaa elämää työaikaa lyhentämällä

”I think that there is far too much work done in the world, that immense harm is caused by the belief that work is virtuous, and that what needs to be preached in modern industrial countries is quite different from what has been preached.”

                                                                     - Bertrand Russell

En voi käsittää, miksi annamme jatkuvan lisävaurauden tavoittelun orjuuttaa itseämme. Sen vuoksi olen jatkuvassa riidassa maailman kanssa. Järjissä pysyäkseni minun on kirjoitettava samat lauseet yhä uudestaan ja uudestaan. Ne menevät näin.

• Meillä on kaikki teknologiset edellytykset tuottaa kaikki välttämättömyyshyödykkeet ilman suuria ponnistuksia, mutta silti emme lyhennä työaikaamme ja suuntaa energiaamme ei-taloudellisiin pyrkimyksiin.

• Meillä on käsissämme yhä paheneva ympäristökriisi, mutta emme pyri tosissamme vähentämään talouden läpi kulkevia energia- ja materiavirtoja ja muuttamaan suuntaa.

• Me tavoittelemme kilpailukykyä ja talouskasvua talouskasvun vuoksi, vaikka hyvä elämä ja jatkuvasti kasvava talous sijaitsevat yltäkylläisessä maailmassa eri suunnissa.

• Politiikan tärkein tavoite ei pitäisi olla kasvu, vaan hyvä elämä luonnonjärjestelmien rajoissa.

• Vauraus on kuitenkin muuttunut päämääräksi, jolle perimmäinen päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu.

Miksi sitten toimimme näin järjenvastaisesti? Emmekö usko muutokseen vai olemmeko tyytyväisiä nykytilanteeseen, jossa yhä raadamme kuin hullut vaikka olemme jo luoneet yhteiskunnan, jossa on jo tarpeeksi kaikkea? Miksi emme halua lisää nautinnollista joutilaisuutta ja merkityksellisempää elämää?  

Nämä ovat isoja kysymyksiä, mutta eivät suinkaan uusia. Niihin ovat vastauksia etsineet aikansa vaikutusvaltaisimmat älyköt jo lähes 200 vuotta. Taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930 julkaistussa Economic Possibilities for Our Grandchildren esseessään, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet ”taloudellisen ongelman” eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille. Hän arveli, että jos työn tuottavuus jatkaa suotuisaa kehitystään, teemme muutamassa tunnissa työt, jotka hänen aikanaan veivät koko viikon, ja voimme suunnata energiamme ei-taloudellisiin pyrkimyksiin.

Työn tuottavuus kasvoikin 1900-luvulla huimaa tahtia, jopa huomattavasti Keynesin ennustuksia nopeammin, mutta köyhyys ja aineellinen puute eivät poistuneet yhteiskunnasta. Materiaa on riittävästi, mutta tuotettu materia on jaettu hyvin epätasaisesti. Eikä kiirekään ole helpottanut Keynesin ennustamalla tavalla. Keskimääräiset vuosityöajat lyhentyivät teollistuneissa länsimaissa voimakkaasti 1970-luvun alkuun saakka, mutta sen jälkeen ne ovat olleet jopa hienoisessa kasvussa, vaikka tuottavuutemme on jatkanut kasvuaan. Se tarkoittaa sitä, että työn tuottavuuden kasvu, joka voidaan käyttää karkeasti joko palkan korotuksiin ja kulutuksen lisäämiseen tai työajan lyhentämiseen, on jo useamman vuosikymmenen ajan käytännössä aina käytetty kulutuksen lisäämiseen.

Vuonna 2007 TNS Gallup selvitti Toimihenkilöunioni TU:n toimeksiannosta kansalaisten mielipiteen lisävapaa-ajasta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että työajan lyhennys on palkankorotuksiakin tärkeämpää enemmistölle suomalaisista. Kyselyyn vastanneista 68 prosenttia eli kaksi kolmasosaa ansiotyössä olevista kansalaisista ottaisi mieluummin viisi päivää vapaata vuodessa kuin kahden prosentin palkankorotuksen.

Mutta vaikka enemmistö suomalaisista ottaisi mieluummin lisävapaapäiviä työstä kuin vastaavan arvoisen palkankorotuksen, tätä ei ole käytännössä mahdollista toteuttaa nykyisessä suuryritysten hallitsemassa maailmassa, jossa kasvu on elinehto. Kaikki verojärjestelmää ja kirjanpitojärjestelmää myöten on rakennettu korostamaan rahallisen hyödyn etuoikeutettua asemaa. Tommi Uschanov kiteyttää tämän ideologian tausta-ajatuksen hyvin mainiossa Mikä vasemmistoa vaivaa -kirjassaan:

”Aika on kapitalismille uhka, koska se on työläisille enemmän ja aidommin omaa kuin raha: kapitalismi pakottaa ottamaan rahana senkin, minkä työläinen mieluummin ottaisi aikana, koska maksettu raha palaa kohta taas kapitalistin taskuun, mutta aika ei.”

Uschanov leikitteleekin ajatuksella, että ammattiliitot alkaisivat jäsentensä keskuudessa kampanjan teemalla ”Se, että saa palkkaa, on ihan hienoa, mutta mitä se lopulta olisi sen rinnalla, että saa itse päättää mihin aikansa käyttää?”. Se, että ajatus ei tunnu olevan tästä maailmasta, kertoo sen, kuinka syvään juurtuneita tietyt tavat ajatella ovat, ja toisaalta kuinka pitkä matka niiden muuttumiseen on.

Taloudellis-poliittisten ”tosiasioiden” lisäksi ajattelutapojen muutoksen tiellä on myös filosofisia esteitä. Kova, ahkera ja pyyteetön työn tekeminen on tärkeä osa protestanttista etiikkaa. Nautinto ja luppoaika on ansaittava kovalla työnteolla, joka näkyy myös arkisissa sanonnoissamme, kuten ”ensin työ, sitten huvi”, ”asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat” tai ”sitten kun olen eläkkeellä…”. Toki meillä hoetaan myös sananlaskua ”tyhmä paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä”, mutta oman kokemukseni mukaan laiskurit, sluibailijat ja työn vieroksujat eivät todellisuudessa ole yhteiskunnallisessa arvoasteikossa juuri pedofiilejä, murhamiehiä tai rötösherroja korkeammalla. Tämän on osoittanut myös keskustelu perustulon (ilmaisen/vastikkeettoman rahan) moraalisesti turmelluttavista vaikutuksista.

Filosofi Bertrand Russell hyökkäsi vuonna 1932 julkaistussa esseessään In Praise of Idleness juuri tällaista kovan työn ja velvollisuuksien ylistämisen kulttia vastaan. Hänen mielestään työn ylistäminen aikana, jolloin teknologia oli tehnyt mahdolliseksi ottaa rennommin, oli osoitus orjamoraalista. Hän ei voinut ymmärtää sitä, miksi ihmiset jatkoivat raatamista vanhaan tyyliin, vaikka neljän tunnin työskentelyllä olisi saanut tyydytettyä perustarpeet ja riittävän elämän mukavuuden, ja lopun ajan olisi voinut käyttää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Yli 80 vuotta myöhemmin minä pohdin yhä samaa asiaa.

“Modern methods of production have given us the possibility of ease and security for all; we have chosen, instead, to have overwork for some and starvation for others. Hitherto we have continued to be as energetic as we were before there were machines; in this we have been foolish, but there is no reason to go on being foolish forever.”         

Mutta kyse ei ole pelkästään kieroutuneesta työetiikasta ja orjamoraalista, vaan myös siitä, että meistä on tullut ahneita. Kukaan ei kiistä sitä, etteikö nousu köyhyydestä kohtuulliseen vaurauteen ole tehnyt elämästä mukavampaa, mutta jossain vaiheessa pitäisi havaita, että olemme jo tarpeeksi rikkaita. Lisäraha ei kuitenkaan ole vähentänyt rahantarvetta samaan tapaan kuin vesi helpottaa janoa, vaan olemme antaneet vaurauden tavoittelun orjuuttaa itsemme. Vauraudesta on tullut päämäärä, jolle perimmäinen päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu. Tässäkään suhteessa Keynes ei olisi voinut ampua pahemmin harhaan, ennustaessaan, että ”taloudellisen kysymyksen” ratkettua pääsemme eroon myös ihmisyyden alhaisimmista ja patologisimmista piirteistä, kuten ahneudesta ja rahanhimosta.

Tiedän, ettei edellä sanotussa ole mitään uutta. Kohtuuden viisautta ja ahneuden turmiollisuuttahan ovat saarnanneet kaikki uskonnot ja lähes kaikki maalliset filosofiset opit. Kaikki tarvittava on jo sanottu tuhanteen kertaan, mutta koska kukaan ei edelleenkään kuuntele, kaikki täytyy sanoa uudelleen.

En silti väitä, että vauraus olisi paha asia sinänsä tai että ihminen eläisi parempaa elämää askeettisessa kamppailussa vaikeuksia vastaan. En tahtoisi asettua asumaan linkolamaisesti erämaamökille ja taistella elantoni puolesta kalastamalla yötä päivää. En näe siinä mitään jaloa. En myöskään ole minkäänsortin luddiitti, vaan arvostan suuresti monia modernin tekniikan arkeamme helpottavia keksintöjä. Väitän ainoastaan, että meidän jälkiteollisien yhteiskuntien asukkaiden tulisi nyt vakavasti pohtia sitä, maksammeko lisävaurastumisesta liian kovan hinnan uhraamalla sen eteen kohtuuttomasti muita tärkeitä asioita elämässämme. Kyse on kilpailevien tavoitteiden välisestä vaihtosuhteesta, aivan kuten Osmo Soininvaara toteaa hienon Vauraus ja aika -teoksensa esipuheessa.

”Vaurastuminen on sinänsä hauskaa, mutta arvokkaita ovat myös muut asiat elämässä. Nyt muita arvoja uhrataan vaurauden hyväksi, vaikka lisävaurastumisesta koituva hyöty ei riitä korvaamaan uhrausten arvoa. Vaihtosuhde on epäedullinen.”

Vauraus ja aika muutenkin vakuuttava ja konkreettinen puheenvuoro siitä, miten siirtymä olennaisesti vähemmän työtä tekevään, mutta entistä hyvinvoivempaan yhteiskuntaa olisi konkreettisesti toteutettavissa, jos siihen olisi poliittista tahtoa. Suosittelenkin lukemaan teoksen, jos haluaa tietää tarkemmin niistä konkreettisista toimista, jotka voisivat edistää muutosta haluttuun suuntaan ja kuinka ne vastaväitteistä huolimatta olisivat myös taloudellisesti realistisia. Kolmen pennin sunnuntaifilosofina minulla ei ole niihin mitään lisättävää. Paitsi että kannattaa ehdottomasti vaihtaa lomarahat vapaiksi, mikäli se on suinkin mahdollista!  

Yhteiskunnalle kalliit suunnitteluvirheet olisi helppo välttää

Teksti on julkaistu Eurooppalainen -lehdessä 1/2013 
Kirjoittajat Matti Kahra ja Mr. Gägä

Usein sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Saamme kuitenkin jatkuvasti lukea yhteiskunnan rahoittamista kalliista hankkeista, jotka eivät toteudu alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti. Viimeisen parin kuukauden aikana ainakin Länsimetron, Olkiluoto 3 –ydinvoimalan ja Helsingin Kalasataman keskuksen viivästykset ja lisäkustannukset ovat olleet tapetilla. Herää väkisin kysymys: eivätkö päättäjämme osaa tehdä realistisia suunnitelmia ja niiden pohjalta hyviä päätöksiä?

Katsotaanpa vaikka tarkemmin Olkiluoto 3 –ydinvoimalan rakennusprosessia, joka on mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan yksi Suomen viime vuosien suurimmista hankkeista. Suunnitteluvaiheessa laitoksen arvioitiin valmistuvan neljässä vuodessa ja reilulla 3 miljardilla eurolla. Voimalan piti tuottaa sähköä valtakunnan verkkoon jo vuonna 2009.

Tällä hetkellä sen rakentaminen on kestänyt lähes yhdeksän vuotta ja alkuperäinen budjetti on ylitetty ainakin 5 miljardilla eurolla. Viimeisin valmistumisarvio on 2015, mutta täyttä varmuutta laitoksen käynnistymisajankohdasta voi tuskin vieläkään antaa. Maaliskuussa Helsingin kaupunginvaltuusto myönsi 30 miljoonaa euroa lisärahaa kasvavien kustannusten kattamiseen. Nuo miljoonat tuskin jäävät viimeisiksi.

Taloustieteestä Nobel-palkinnon voittanut psykologi Daniel Kahneman ja hänen kollegansa Amos Tversky ovat havainneet tutkimuksissaan, että ihmisillä ja organisaatioilla on taipumus aliarvioida erilaisiin projekteihin kuluvaa aikaa ja kustannuksia. Kahneman ja Tversky kutsuvat tällaisia tilanteita suunnitteluharhoiksi (planning fallacy). Niitä esiintyy kaikkialla, missä tehdään päätöksiä ja ne ovat käsittämättömän yleisiä ottaen huomioon, kuinka yksinkertaista niiden välttäminen olisi.

Mitä Olkiluoto 3:n suunnitteluvaiheessa olisi sitten pitänyt ottaa huomioon? Tutkijoiden vastaus on yksinkertainen: käyttää hyväksi tilastoja ja perehtyä tarkasti vastaavanlaisten projektien toteutuneisiin aikatauluihin ja kustannuksiin. Ne kertovat, ovatko omat suunnitelmat realistisella pohjalla.

Nopea katsaus kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) tilastoihin osoittaa, että Olkiluoto 3:n suunnitelma oli jo alun perin epärealistinen. Ydinvoimalahankkeiden rakennusajat ovat olleet voimakkaassa kasvussa 1970-luvun puolivälistä saakka. Viimeisen vuosikymmenen aikana valmistuneiden reaktorien rakentaminen on kestänyt keskimäärin yli 11 vuotta.

Selittävinä tekijöinä pitkittyneille valmistumisajoille on pidetty mm. tiukentuneita turvallisuusvaatimuksia ja monimutkaistuneita voimalakonsepteja. Venyvät rakennusajat ovat joka tapauksessa olleet jo vuosikymmeniä selkeästi havaittava trendi. Epävirallista maailmanennätystä pitää toistaiseksi hallussaan Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitseva Watts Bar –ydinvoimala, jota on rakennettu useassa eri vaiheessa jo yli 40 vuotta. Nähtäväksi jää, milloin Suomen viides voimala lopulta käynnistyy, ja ennen kaikkea millä hinnalla.

Pelkästään näiden tietojen valossa voi todeta, että päätöksenteko ja sitä edeltänyt suunnitteluprosessi epäonnistuivat pahasti. Vastaavien virheiden välttämiseksi jatkossa tulisi hankkeille jo suunnitteluvaiheessa etsiä sopivat kansainväliset vertailukohteet ja arvioida siltä pohjalta kustannusten ja hyötyjen realistisuutta. Ainakin Olkiluoto 3:n tapauksessa tämä helppo tilastoharjoitus olisi voinut säästää rakennuttajat jatkuvien viivästymisten tuottamalta tuskalta ja meidät veronmaksajat asteittain paljastuvilta lisäkustannuksilta.

Yhteisvastuu koetuksella

(Julkaistu Savon Sanomissa 9.5.2013 ja Helsingin Sanomissa 12.5.2013)

Ranskan ulkoministeri Robert Schuman antoi 9. toukokuuta 1950 julistuksen, jossa hän esitti, että rauhanomaisten suhteiden säilyttämiseksi on välttämätöntä luoda perusta Euroopan valtioliitolle. Tätä niin kutsuttua Schumanin julistusta pidetään lähtölaukauksena Euroopan integraatiolle ja nykyään 9. toukokuuta vietetään Eurooppa-päivää kaikissa EU:n jäsenvaltioissa.

Schumanin julistuksen sanoma on yli 60 vuoden jälkeen yhä monella tapaa ajankohtainen. Julistuksessa todetaan muun muassa kaukonäköisesti, että Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla. Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.

Eurokriisin aikana EU-maat ovat joutuneet kovan paineen alla kasvattamaan yhteisvastuullisuutta. Se on jakanut mielipiteitä. Osan mielestä yhteisvastuullisuudessa on menty jo liian pitkälle, toiset toivoisivat yhä syvempää ja aidompaa yhteisvastuullisuutta.

Erityisesti kriisimaille myönnetyt tukipaketit ja EU:n ajamat säästö- ja sopeutusohjelmat ovat nakertaneet kansalaisten luottamusta EU:ta kohtaan. Monissa maissa on nähty laajoja mielenosoituksia ja EU-skeptisten populististen puolueiden nousua.

Ne ovat nostaneet taas esiin puheet EU:n demokratiavajeesta, koska protesti EU:ta kohtaa ei kohdistu suoraan EU-tason päätöksentekoon, vaan kanavoituu erilaisia kiertoteitä. Useissa tutkimuksissa on todettu kansalaisten kiinnostuksen Euroopan unionin päätöksentekoa ja Euroopan parlamentin vaaleja kohtaan olevan erittäin alhaisella tasolla, joka kielii siitä, että niihin vaikuttamisen ei koeta johtavan todelliseen muutokseen.

Nykyisellään kansalaisella ei ole riittävästi demokraattisia välineitä vaikuttaa päätöksentekoon Euroopan tasolla. Toisin kuin kansallisissa vaaleissa, Euroopan parlamentin vaalien tulos ei suoraan vaikuta valittavan komission kokoonpanoon ja siten poliittiseen linjaan. Jos komissio sen sijaan valittaisiin parlamenttiin valittujen edustajien piiristä vaalitulosta kunnioittaen, myös EU:ssa toteutuisi aidompi kansalaisten tahtoa toteuttava parlamentarismi.

Institutionaalisia uudistuksia tärkeämpää on kuitenkin tunne osallisuudesta. Unionin kohtaama uskottavuusongelma on ratkaistavissa vain, jos ja kun kansalaiset saadaan kiinnostumaan Euroopan tason asioista ja kokemaan osallistumisen eurooppalaiseen demokratiaan tärkeänä.

Etenkin nyt Euroopan kansalaisten teemavuonna kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen elämään ja demokraattiseen päätöksentekoon on tuettava päätöksenteon kaikilla tasoilla.Tässä mielessä eurooppalainen kansalaisaloite on tärkeä askel oikeaan suuntaan, koska se tarjoaa kansalaisille suoran väylän vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Demokratia ei enää 2010-luvulla voi perustua pelkästään kerran neljässä tai viidessä vuodessa vaaleissa annettavaan edustajan mandaattiin.

Kyynisyyden ja naiiviuden yhdistelmä

Olen ironinen ihminen (lat. homo ironicus). Nautin suuresti asioiden päälaelleen kääntämisestä ja sovinnaisten ajatusten halveksimisesta. Erityisesti vierastan kaikenlaisia massailmiöitä. Kun lähes koko somesfäärini ilmoitti statuksissaan äänestävänsä Haavistoa tai kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia, minulle tuli pakonomainen hiukan ravistella tuota suloista yksimielisyyttä, vaikka oikeasti olinkin heidän kanssaan samaa mieltä. Sama juttu Flow-festivaalien suhteen. Vaikka pukeudun usein vaatteisiin jotka ainakin kotikaupungissani Kuopiossa laskettaisiin trendikkäiksi, Flowhun tekee joka kerta laittaa päälle jotain ihan muuta, ettei olisi osa tuota ”yksilöllisyydessään yhtenäistä” massaa. Ja vastaavia esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka paljon.    

Tällainen ambivalentti suhtautuminen on lajityypillistä meille ironisille ihmisille. Saatamme näyttää hipstereiltä, haista hipstereiltä, elää kuin hipsterit, mutta silti kiellämme olevamme hipstereitä ja saamme nautintoa irvaillessamme hipstereille. Muutenkin pidämme aina pienen hajuraon itsemme ja jopa kannattamiemme asioiden välillä. Kirjailija George Orwell, tunnettu homo ironicus ja Labour-puolueen arvojen kannattaja, totesi aikanaan osuvasti, että kirjoittaja voi pysyä rehellisenä vain, jos hän pitää näppinsä erossa puoluekirjoista. Mielestäni ohjeen voi laajentaa koskemaan myös muita vapaan ajattelun esteitä, kuten uskontoja ja vahvoja (ammatti-)identiteettejä. Kirjoittaminen vaatii kykyä katsoa asioita ulkopuolisin silmin, kieroista kulmista ja taipuisaa identiteettiä, joka on luontevaa ironisille ihmisille. Kirjailija Tommi Melenderin on jopa väittänyt, että ironinen luku- ja kirjoitustaito on yksi maailmankirjallisuuden edellytyksistä.   

Melenderillä on muitakin kiinnostavia ajatuksia ironiasta hänen tuoreessa esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat. Ironian tuolle puolle –esseessä hän käsittelee ironiaa amerikkalaisen kulttikirjailija David Foster Wallecen tuotannon kautta, jolta hän kertoo saaneensa eniten aihetta ironiaa koskevaan ajatteluunsa. Melenderin mielestä Foster Wallace onnistui kiteyttämään aikamme polttavimmat kysymykset, joista yksi johon palasi kirjoituksissaan jatkuvasti oli: Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää? 

Foster Wallacen eetos lähti siitä, että niin kirjailijan kuin kansalaisen on pystyttävä yhdistämään kyynisyys ja naiivius, toisin sanoen hänen on osattava epäillä ja kyseenalaistaa, mutta myös uskallettava seistä kirkkain silmin niiden asioiden takana, joihin uskoo. Vain kyynisyyden ja naiiviuden yhdistelmä voi vapauttaa loputtoman ironisuuden kahleista.

Se on hyvin sanottu, sillä ironia todella on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se on hyödyllinen työkalu illuusioiden rikkomiseen ja vallanpitäjien kaksoispuheen tunnistamiseen. Se antaa resistanssia paskanjauhamiselle. Mutta toisaalta ironia voi myös olla kaiken tyhjäksi tekevää. Tullessaan itsetarkoitukselliseksi tavaksi paistatella omassa fiksuudessaan, ironia lakkaa olemasta kumouksellista ja muuttuu vain tyhjyydessä humisevaksi paskaiseksi ivanauruksi. Sellainen ironia tekee vain kyyniseksi ja välinpitämättömiksi, sillä miksi oikeastaan välittää mistään, kun olemme kerta kerran jälkeen kyenneet osoittamaan kuinka naurettavaa kaikki on.

Sukupolveni on imenyt ämpärikaupalla tällaista asennetta Simpsoneiden, South Parkin ja Family Guyn kaltaisista ”anarkistisista” animaatiosarjoista, joissa, kuten Melender asian hienosti kiteyttää, kaikki pyhä, ylväs ja säätyperäinen häväistään ja alennetaan ja lopulta koko länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo.  

Välillä minusta tuntuu siltä, että sukupolveni on jo hukuttanut kaikki tämän maailman tärkeimmätkin asiat paskaisen naurun alle, emmekä osaa enää uskoa mihinkään ihanteisiin. Ehkä aiempien sukupolvien varoittavien esimerkkien pelottamana välttelemme kokonaisvaltaista aatteellista tai poliittista sitoutumista. Meille on tärkeää vain olla oikealla tavalla tiedostava, siististi cool, ja kannattaa kaikkia hyviä asioita joita kaikki muutkin kannattavat. Esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteen allekirjoittaminen ja siitä Facebookissa kertominen oli hetken ajan siisteintä mitä tiedostava kaupunkilainen saattoi tehdä, mutta kertoiko se laajemmin sukupolvemme poliittisesta heräämisestä. Enpä usko. Tuon asian suhteen vain saattoi helposti kerätä irtopisteet peukuttamalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Muissa tilanteissa suurin osa samoista naamoista poistuu edelleen nopeasti täyttämään naksukulhoaan poliittisten keskustelujen alkaessa.

Samanlainen naiivia ja sentimentaalista sitoutumista välttelevä asenne tuntuu vaivaavan myös maamme niin kutsuttua älymystöä. Vain harvat heistä uskaltavat enää pohtia sitä, miten voisimme korjata sen mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vialla. Ehkä sitoutuminen ei ole heidänkään keskuudessa muodikasta tai ehkä he ovat yhtä kujalla kuin kaikki muutkin. Tai vielä pahempaa: Ehkä he pelkäävät näyttävänsä kyllästyneiden ironikkojen silmissä naiiveilta ja sentimentaalisilta. Silloin ironia ei kuitenkaan ole enää vapauttavaa vaan orjuuttavaa ja herättää luontevan jatkokysymyksen (Juha Seppälää mukaillen): Mitä teemme älymystöllä, jolle riittää, vapaus promota elokuvaansa, kirjaansa, kokoelmaansa, vastustaa Natoa, puolustaa sinappia, raivata tietään marginaalin PR-tungoksessa, olla koko ajan tyrkyllä, myydä tavaraansa, käyttäytyä ennustettavammin kuin yhdenkään markkinatutkimuksen toinen segmentti? Emme juuri mitään.

Mielestäni aikamme suorastaa huutaa suunnannäyttäjiä, enkä tarkoita suuria johtajia, enkä unelmahöttöä tarjoavia juttaurpilaisia ja jyrkikataisia, vaan keskustelijoita, jotka uskaltavat puolustaa itselleen tärkeitä vakaumuksia, vaikka tietäisivät, ettei niille heru ymmärrystä ja hyväksyntää tässä ajassa. Melenderin kiteyttää ajatukseni hyvin:

”- - Älymystö on luikkinut norsunluutorneihinsa ja jättänyt aatteelliset kamppailut erilaisille kiihkoilijoille, olivatpa nämä uskonnollisia fundamentalisteja, vasemmistolaisia militantteja tai oikeistolaisia radikaaleja. Yliopistoväen ja kulttuurieliitin keskuudessa vallitsee dogmaattinen poliittinen oikeaoppisuus, jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenkäytön pieniä vivahteita, kaivaa niistä jotain vaarallista, epäilyttävää ja paheksuttavaa. Älymystö on vieraantunut kaikesta siitä mikä lopulta tekee elämästä merkityksellistä ja tärkeää: tunteista, vakaumuksista, motiiveista.”

Eikä siitä ole kuin muutama kuukausi kun luin eräästä EU-nörttien sanomalehdestä jutun, jossa ihmeteltiin sitä, miksi Eurooppa-tutkijat ovat olleet niin hiljaa eurokriisiä käsittelevissä keskusteluissa. Syiksi mainittiin, että tutkijat pelkäävät poliittista leimautumista ja toisaalta julkiseen keskusteluun osallistuminen ei kerrytä akateemisia meriittejä, jonka tärkein kriteeri vertaisarvioitujen artikkeleiden läpi saaminen. Eli karrikoidusti, kun Eurooppa on tulessa, Eurooppa-tutkijoiden mielestä on tärkeämpää vääntää diskurssianalyysiä tutkijankammiossa kuin tuoda syventäviä näkökulmia EU:n ja Euroopan tulevaisuutta koskeviin keskusteluihin.

Tällaisia juttuja lukiessa tulee kovasti ikävä pari vuotta sitten menehtynyttä brittihistorioitsija Tony Judtia. Hänen kaltaisiaan naiiveja ja sentimentaalisia, vakaumustensa takana seisovia julkisia keskustelijoita maanosamme tarvitsisi tällä hetkellä. Kirjaimellisesti kuolinvuoteellaan kirjoittamansa jäähyväisteoksen Ill Fares the Land esipuheessa Judt kertoo, että yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamiseen oli halu edesauttaa paluuta moraalis-eettiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka kaikkialle tunkeutuva talouskeskeisyys oli hänen mukaansa tukahduttanut.

Kirja onkin varsinainen poliittinen vuorisaarna, jonka viesti on osoitettu juuri meille 80- ja 90-luvun lapsille. Judt haluaa muistuttaa meidän sukupolveamme siitä, että paluu ei-materiaalisiin arvoihin pohjautuvaan yhteiskunnalliseen keskusteluun on mahdollista. Olemme intuitiivisesti tietoisia epäoikeudenmukaisuudesta, epätasa-arvosta, moraalittomuudesta ja epäreiluudesta. Meidän on vain uudelleen löydettävä kieli, jolla puhua niistä. Jos emme puhu toisin, emme toimi toisin. Judtin sanoin:

”Something is profoundly wrong the way we live today. For thirty years we have made a virtue out of the pursuit of material self-interest: indeed, this very pursuit now constitutes whatever remains of our sense of collective purpose. We know what things cost but have no idea what they are worth. We no longer ask of a judicial ruling or a legislative act: is it good? Is it fair? Is it just? Is it right? Will it help bring about a better society or a better world? Those used to be The political questions, even if they invited no easy answers. We must learn once again to pose them.

The materialistic and selfish quality of contemporary life is not inherent in the human condition. Much of what appears natural today dates from the 1980s: the obsession with wealth creation, the cult of privatization and the private sector, the growing disparities of rich and poor. And above all, the rhetoric which accompanies these: uncritical admiration for unfettered markets, distain for the public sector, the delusion of endless growth.

We cannot go on living like this. - -“

Kukaan ei puhu enää näin. Juuri siksi Judtin kirja kannattaa lukea.

Muutama ajatus onnellisuudesta, kampaviinereistä ja arvokkaasta elämästä

“I love my life too much to want to be merely happy!”

                                                        - Pascal Bruckner

Ystäväni oli törmännyt lentokentällä yhteiseen tuttuumme, jota en ole juuri nähnyt intin jälkeen. Suoraviivaiseen tyyliinsä tämä tuttu oli muun keskustelun lomassa udellut kuulumisiani: ”Tiedätkö, onko se Hannu onnellinen?”

En enää muista, mitä ystäväni kertoi vastanneensa tähän yllättävään kysymykseen, mutta voin arvata hänen mutisseen jotain opiskeluistani ja työstäni. Sillä näinhän me ihmiset usein toimimme: kohdatessamme liian vaikean kysymyksen vastattavaksi, vaihdamme kysymyksen lennosta helpompaan kyseistä aihetta liippaavaan. ”Oletko onnellinen?” -kysymys vaihtuu helposti ”Oletko tyytyväinen työhösi?” -kysymykseen – tai johonkin vastaavaan? Psykologi Daniel Kahneman kutsuu ilmiötä ammattitermillä substituutio. Juhani ”Tami” Tamminen käyttää samaa termiä kuvaamaan pelaajavaihtoa.

Mutta leikki sikseen. Kysymys onnellisuudesta on vakava asia ja ansaitsee tulla asianmukaisesti käsitellyksi. Siispä, olenko onnellinen?

Olen ja en ole. Vastaukseni vaihtelee hetkestä toiseen. Nyt kun kevätaurinko paistaa, vatsa on täynnä, vieressäni on kuppi tuoretta kahvia ja on aikaa kirjoittaa, olen onnellinen. Toisaalta, jos olisin nyt nälkäinen, kiireinen, stressaantunut ja väsynyt, en olisi onnellinen. Onnen hetket tulevat ja menevät. Yksi kuuluisimmista onnen epäilijöistä – Sigmund Freud – on hienosti kiteyttänyt tuntemukseni: ”Se, mitä ahtaassa mielessä onneksi kutsutaan, kumpuaa pitkään pantattujen tarpeiden äkillisestä tyydytyksestä ja on sinällään mahdollista vain hetkellisenä ilmiönä.” Mielestäni siis pysyvä onni on harhaa. Tästä ovat yhtä mieltä kanssani sen verran kovat nykyajan ja menneisyyden ajattelijat, että saa olla ihan rauhassa eri mieltä.

Olen myös sitä mieltä, että itseisarvoinen onnen tavoittelu on turhaa, jopa vahingollista. Se tekee ihmisen vain onnettomaksi. Onni on sivutuote, joka saattaa seurata merkityksellisten asioiden tekemisestä, ei koskaan päämäärä sinänsä. Onnen itsepäinen jahtaaminen karkottaa sen vain kauemmas. Sen vuoksi suhtaudun erittäin kyynisesti demareiden ja vihreiden nuorten puheisiin onnellisuuspolitiikasta ja onnellisesta yhteiskunnasta. Seikat, mistä he puhuvat - muun muassa oikeudenmukaisesta toimeentulosta, terveydestä, turvallisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa itseään ja vaikuttaa elinympäristöönsä - ovat klassisia hyvinvoinnin edellytyksiä, eivät onnen. Siten, kun vihreät nuoret kysyvät onnellinenyhteiskunta.fi -verkkosivuilla, "Onko politiikan tehtävänä ihmisten onnellisuus?", voin vastata vain kieltävästi. Politiikan tehtävänä on ihmisten, eläinten ja luonnon hyvinvoinnin turvaaminen, ei onnellisuus. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, kun taas hyvinvoinnille voimme sentään asettaa edes jonkinlaisia objektiivisia mittareita.

Ja päälle vielä pieni piruilu, jos sallitte: Gustave Flaubertin mukaan onnen edellytyksiä on kolme: typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys – mutta jos typeryys puuttuu, ei muistakaan ole hyötyä. Ehkä vihreiden nuorten ja demareiden pitäisikin pohtia sitä, tulisiko politiikan tehtävänä olla ihmisten typeryyden lisääminen? Se saattaisi olla ajan hengen huomioiden helpommin saavutettavissa oleva tavoite ja johtaa kiertotietä nykyistä onnellisimpaan yhteiskuntaan.

En muuten ole ainut jonka mielestä tämäntyyppisessä onnellisuushötössä on jotain ajallemme tyypillistä. Ranskalaiskirjailija Pascal Bruckner on jopa kirjoittanut kokonaisen kirjan aiheesta (Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy). Hänen mukaansa aikaamme leimaa velvollisuus olla onnellinen. Kaunis ajatus yksilön oikeudesta onneen, joka oli aikanaan vallankumouksellinen ajatus, on kääntynyt täydelliseksi vastakohdakseen: nyt ihmiset ovat onnettomia, koska he eivät ole onnellisia. Näin Bruckner kirjoittaa:

”on the one hand, we have to make the most of our lives; on the other hand, we have to be sorry and punish ourselves if we don’t succeed in doing so. This is a perversion of a very beautiful idea: that everyone has a right to control his own destiny and to improve his life. How did a liberating principle of Enlightenment, the right to happiness, get transformed into a dogma, a collective catechism?”

Bruckner ei vastusta onnellisuutta sinänsä, vaan sitä, että onnen hauras tunne on muutettu kollektiiviseksi huumeeksi, josta meidän kaikkien on tultava riippuvaiseksi. Historiallisesti kysymys on valistuksen ja Ranskan vallankumouksen henkisestä perinnöstä, joka aikoinaan lupasi vapautusta kärsimyksestä, perisynnistä. Paradoksaalisesti kärsimyksen pakonomainen välttäminen onkin tuonut kärsimyksen keskiöön. Mitä enemmän sitä torjutaan, sitä sitkeämmin se pysyy ja jopa leviää.

Ja kuitenkin onni sisältää aina myös onnettomuutta, ripauksen kärsimystä. Ainakin minä löydän itsestäni sen verran nietzscheläistä, etten usko elämän perimmäisen tavoitteen olevan kivun välttäminen vaan intensiiviset kokemukset. Nietzschehän uskoi, ettei ihminen, joka pyrkii elämään täyttä elämää, saa väistää kipua, sillä tuska pakottaa pohtimaan elämää. Konsulttikielelle käännettynä tämän voisi sanoa vaikka siten, että ihminen voi kokea elämänsä onnistuneeksi ja onnelliseksi vain silloin, kun hän hyväksyy myös sen haasteet ja näkee ne mahdollisuuksina kehittyä. Uskaltautuu epämukavuusalueelle. Etsii omaa sisäistä sankariaan.  

Filofisessa tarkastelussa kysymys ei kuitenkaan ole ihmisen onnesta, vaan arvokkaasta elämästä. Juuri siitä, mistä Himanen puhuu. Kampaviinereistä ja tunnustuksen saamisesta.  Omien rajojen etsimisestä ja niiden ylittämisestä. Valinnasta pienen ja suuren elämän välillä. Bernard Henry-Levyn sanoin:

”The idea, if you prefer, that there is life and there is greater life and although the first may seem futile, although at the end nothing of you or your projects will remain, the second and only the second, that greater life means that a person’s life was worth living. The greater life…”

Minä olen elänyt jo lähes 30 vuotta pientä elämää. Olen suorittanut kiltisti kaikki siirtymäriitit siinä järjestyksessä, kuin on ennalta määrätty. Olen opiskellut ja työskennellyt tunnollisesti. Saanut palkkaa ja maksanut veroja, maistanut pikkuporvarillista mukavuutta ja turvallisuuden tunnetta. Minulta ei puutu mitään. Voisin jatkaa tällä tasaisen hengissä pysyttelemisen tiellä loppuun saakka. Joka ei etsi mitään, ei löydä mitään. Tyytyisin vain sen toteamiseen, että kaikki jatkuu, mikä ei suinkaan ole vähän.

Mutta aina silloin tällöin huomaan yhä olevani herkkä ja ailahteleva nuorukainen, kuin Frédéric Moreau Gustave Flaubertin romaanissa Sydämen oppivuodet, joka haikailee taiteellisten pyrkimysten ja suuremman elämän perään. Hänen tavoin en halua elämältäni vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. Haluan myös kamppailua ja uhrautumista. Ainakin vielä hetken haluan uskoa enempään kuin pelkkään hengissä pysyttelemiseen.

Mistä EU-myytit kumpuavat?

EU kieltää lapsilta ilmapallot ja vappupillit. EU kieltää paidatta työskentelyn. EU:n säädös uhkaa kieltää kalakukot. EU-direktiivi määrää vauvojen ruoka-ajat.   

Mitä yhteistä luulette näillä väittämillä olevan?

Aivan oikein. Yksikään niistä ei pidä paikkaansa, mutta siitä huolimatta ne ovat levinneet median ja internetin välityksellä laajalle kansan keskuuteen aiheuttamaan huolta ja turhaumista.

Ja nämä väittämät ovat vain pisara meressä. EU-instituutioiden nettisivuilla on kerättynä pitkiä listoja vastaavista tapauksista ja lisää tulee koko ajan (katso linkit jutun lopussa).

EU tuntuukin olevan erityisen altis erilaisille perättömille huhuille. Mistähän se voisi johtua?

Yksi selittävä tekijä voi olla se (vaikka EU-tiedottajat muuta väittävätkin), että EU on aika monimutkainen juttu. Sen toimintalogiikan ja päätöksentekomenettelyn opettelu vaatii aikaa ja panostusta. Tärkeimmät toimielimet – jotka muuten ovat Euroopan parlamentti, Euroopan komissio, Euroopan unionin neuvosto ja Eurooppa-neuvosto - oppii nimeämään varsin pienellä vaivalla, mutta se, kuinka ne toimivat, missä menevät niiden vaikutusvallan rajat, onkin jo haastavampi tehtävä.

Vielä haastavammaksi homma menee, kun muistetaan, että edellä mainitut toimielimet luovat asetuksia, direktiivejä, päätöksiä ja antavat suosituksia ja lausuntoja. Näistä oikeudellisista säädöksistä toiset ovat sitovia, toiset eivät. Joitakin säädöksiä sovelletaan kaikissa EU-maissa, toisia vain osassa maita. Tähän kun vielä lisätään vaikeita akronyymejä – kuten EKP, EVM, EMU, EKR, EAKR - vilisevä EU-jargon, eli ammattikieli, niin ei ole ihme, jos pää meinaa mennä pyörälle.   

Toinen perättömille huhuille altistava tekijä on suoraan kytköksissä ensimmäiseen: kansalaisten tietämättömyys. Vaikka EU:n toiminta onkin ajoittain vaikeaselkoista, pääsee perustiedoilla jo pitkälle ja pystyy useimmiten erottamaan faktat fiktiosta. Huolestuttavan suuri osa eurooppalaisista tuntuu kuitenkin olevan täysin pihalla EU-asioista. Tuoreen eurobarometrin mukaan lähes kolmasosa eurooppalaisista ei pysty nimeämään yhtään EU:n toimielintä. Iso-Britanniassa lukema oli huimat 63 prosenttia, mutta Suomessakin eurooppalaista keskiarvoa korkeampi, 39 prosenttia.  

Kysyttäessä EU:n toiminnasta, sen toimielinten rooleista ja niitä pyörittävistä johtajista, lukemat olivat, jos mahdollista, vielä karumpaa luettavaa. ”Ei yhtään mitään” ja ”vain vähän” tietävien osuus nousi kysymyksestä riippumatta noin 70 prosenttiin. Tämän huomioon ottaen ei ole ihme, jos mitä ihmeellisimmät EU-legendat löytävät yleisönsä ja lähtevät leviämään kulovalkean tavoin.

Internet, erityisesti sosiaalinen media, luonnollisesti edesauttaa perättömien huhujen leviämistä. Joko vahingossa tai tarkoituksellisesti väärin ymmärretty tieto on vain yhden klikkauksen päässä laajemmasta yleisöstä. Toisaalta verkossa toimiessaan myös perinteiset tiedon portinvartijat, kuten sanomalehdet, joutuvat reagoimaan tapahtumiin entistä nopeammin, minkä johdosta faktojen tarkistamiselle jää yhä vähemmän aikaa. Se näkyy lisääntyvinä epätarkkuuksina ja virheinä journalistisissa sisällöissä.

Tästä riittää esimerkkejä. Yhtenä tuoreimmista mainittakoon niin sanottu EU:n leluturvallisuusdirektiivi. Lukuisat suomalaismediat väittivät 10. päivä lokakuuta 2011 tuoreen EU-direktiivin kieltävän ilmapallojen puhaltamisen alle 8-vuotiailta lapsilta. Seuraavana päivänä tämä väite kumottiin laajalti, mutta vahinko oli jo sattunut. Myytti levisi verkossa ja monet saivat aiheetonta vahvistusta jo ennestään negatiivisille käsityksilleen EU-byrokratiasta.

Kolmas tekijä joka altistaa EU:ta erilaisille perättömille huhuille on luonnollisesti poliittinen valtakamppailu. EU:ssa tehdään koko maanosan kannalta isoja päätöksiä, joiden vaikutukset harvoin miellyttävät kaikkia. Euroopan komission, Euroopan parlamentin, jäsenvaltioiden, poliittisten puolueiden, markkinavoimien ja ammattijärjestöjen kannat saattavat poiketa toisistaan hyvinkin paljon ja kun poliittinen vääntö käy kuumimmillaan, faktaa voi olla hankala erottaa fiktiosta.

Tänä syksynä kovaa poliittista vääntöä on käyty muun muassa rikkidirektiivistä ja rahoitusmarkkinaverosta. Niiden osalta julkiseen keskusteluun on noussut toinen toistaan ihmeellisempiä lukuja, sekä puolesta että vastaan, joiden faktapohja lähemmässä tarkastelussa on osoittautunut kyseenalaiseksi. Piti siitä tai ei, se tuntuu kuitenkin olevan osa valtakamppailuun kuuluvaa tiedotussotaa, jossa omalle näkökannalle haetaan oikeutusta julkisuuden kautta. Tällöin uusilta myyteiltä voi olla vaikea välttyä.

Kaikista edellä mainituista syistä huolimatta EU ei voi sysätä vastuuta perättömistä EU-huhuista tai muista imago-ongelmistaan yksin lehdistön, tietämättömien kansalaisten harteille tai propagandaa levittävien lobbareiden harteille, vaan sen on käännettävä katse kohti omaa napaansa. Mikäli EU:n päätöksentekokoneisto on kansalaisten mielestä liian vaikea ymmärtää, EU:n tulee miettiä kuinka siitä voisi tehdä yksikertaisemman. Mikäli EU-asiat eivät kiinnosta kansalaisia, EU:n tulee miettiä kuinka päätöksenteosta saataisiin tehtyä kiinnostavampaa ja paremmin kansalaisia aktivoivaa. Kansalaisuus 2010-luvulla ei voi tarkoittaa pelkkää numeron kirjoittamista äänestyslippuun. Sen vuoksi keväällä voimaan astunut Eurooppalainen kansalaisaloite on pieni askel oikeaan suuntaan.

Myyteistä EU tuskin pääsee koskaan eroon, mutta onnistuneella viestinnällä se saattaisi pystyä kääntämään ne omaksi edukseen. Ehdotukseni on, että EU perustaisi isolla rahalla EU:n myytinmurtajat tv-sarjan, jossa sitä koskevat väitteet laitettaisiin syyniin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters). Sarjassa voitaisiin esimerkiksi kokeilla rahoitusmarkkinaveroa parissa maassa ja testata, karkaavatko pankit naapurimaihin vai eivät. Mahdotonta, ehkä, mutta laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.  

Lisää EU-myyttejä:

http://ec.europa.eu/finland/press/facts/index_fi.htm

http://ec.europa.eu/dgs/communication/take_part/myths_en.htm