Vuoden 2012 parhaat lukematta jääneet kirjat

Lukemisen suhteen vuosi 2012 oli osaltani oikein onnistunut. Juoksuvertausta käyttäen sanoisin, että treeniohjelma oli tarpeeksi haastava ja monipuolinen: oli pitkää lenkkiä (Ian Morris: Why the West Rules for Now), kevyttä hölkkää (Miika Nousiainen: Metsäjätti), normaalivauhtista juoksua (Julian Barnes: Flaubertin papukaija), kovavauhtisia juoksuja (Jukka Koskelainen: Rakas Rappio) ja tietysti intervalliharjoituksia korkeilla sykkeillä (Ha-Joon Chang: 23 Things They Don't Tell You About Capitalism). Vielä kun ravintopuoli oli kohdallaan ja levättyäkin tuli tarpeeksi, niin henkisen suorituskyvyn kohoaminen oli väistämätöntä.

Oikeastaan ainut asia, mikä lukuvuodessa 2012 jäi harmittamaan, oli ajan puute. Olisi tehnyt mieli treenata vielä kovemmin, järjestelmällisemmin ja kunnianhimoisemmin, mutta kun oli leipätyökin hoidettavana. 

Työtehtäviä suorittaessa ajauduin usein kirjallisiin haaveisiin ja katselin kaihoisasti työhuoneeni ikkunasta ulos. Haaveista tuli joskus lauseita, joskus kirjalistoja. Kirjalistoista tuli hankintoja parilla klikkauksella. Klik klik. Tilaukset tippuivat pitkin vuotta postiluukusta kuin plussapisteet ja kerääntyivät yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Monet odottavat yhä, mutta sellaista elämä on. Kaikkea tilaamaansa kirjallisuutta ei aina ehdi lukea, kaikkea haluamaansa ei koskaan. 

Lohduttautua voi sillä, että lukemattomattomat kirjat ovat vähintään yhtä arvokkaita kuin luetut kirjat, koska ne muistuttavat meitä päivittäin siitä, kuinka vajavaista tietämyksemme on. Ne tuijottavat meitä otsikkoineen hyllyiltä ja yöpöydiltä kuin sanoen: tätäkään et vielä tiedä. Se opettaa nöyräksi. Nassim Nicolas Talebin sanoin:
 

“{…}Read books are far less valuable than unread ones. The library should contain as much of what you do not know as your financial means, mortgage rates, and the currently tight real-estate market allow you to put there. You will accumulate more knowledge and more books as you grow older, and the growing number of unread books on the shelves will look at you menacingly. Indeed, the more you know, the larger the rows of unread books. Let us call this collection of unread books an antilibrary."

Keräsin alle muutaman näytteen vuoden 2012 antikirjastostani. Ne ovat kirjoja yöpöydälläni, joilla on siedettävä jonotusnumero. Jos kiinnostaa, nimeä klikkaamalla löytyy lisätietoa kyseisistä teoksista.        

Tony Judt: Thingking the 20th Century

Stefan Zweig: Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisenmuistelmia  

Pascal Bruckner: Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy

Dani Rodrik: The Globalization paradox: Democracy and the Future of the World Economy

Daniel Kahnemann: Thinking Fast and Slow 

James C. Scott: Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed

Hilary Mantel: The Wolf Hall & Bringing Up the Bodies

Juha Seppälä: Mr. Smith

 

Curzio Malaparte: Iho & Kaputt

Minä, Saarikoski ja ajattelu

Gnothi seauton, Tunne itsesi. Tähän kreikkalaisen Delfoin temppelin sisäpihalta aikoinaan löytyneeseen tekstiin kiteytyy Saska Saarikosken mukaan hänen runoilijaisänsä Pentti Saarikosken elämänmatka ja kirjallinen tuotanto. Filosofit ovat tulkinneet kyseistä elämänohjetta siten, että koska ihminen on osa kosmosta, hän joka todella tuntee itsensä, tuntee koko maailman.
 
Saskan mukaan Pentti otti kreikkalaisten heittämän haasteen vastaan ja yritti oppia tuntemaan itsensä ja maailman. Lopulta kuitenkin molemmat tehtävät osoittautuvat mahdottomiksi ja runoilija joutui myöntämään: itseään ei voi ymmärtää, ei siis maailmaakaan. Näin Saska asian kiteyttää isästään toimittamassaan kirjassa Sanojen alamainen:

”Pentin kirjallinen tuotanto on kuvaus näistä kahdesta ihmiskokeesta, inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta. Jos hänen kootuille teoksilleen pitäisi antaa yksi nimi, minun olisi vaikea keksiä parempaa kuin Epäonnistumisten kronikka. Kirjalliseen laatuun se ei viittaa.” 

Voi olla totta, että Pentti Saarikoski ei koskaan oppinut tuntemaan itseään, eikä siten maailmaakaan. Mutta kukapa olisi?

Minulle Pentti Saarikosken tuotannossa on ollut rakkainta juuri etsintä, hänen harhailunsa erilaisten aatteiden, tyylien ja ajatusten avaruudessa. Parikymppisenä opiskelijana ihastuin erityisesti hänen 60-luvun poliittis-yhteiskunnallisiin runoihinsa. Nykyisin ne tuntuvat lapsellisilta ja löydän enemmän tarttumapintaa hänen myöhäiskautensa laajemmista pohdinnoista. Joka tapauksessa Pentti Saarikoski on minulle tärkeä kirjailija. Koen olevani vähän samanlaisella elämänmittaisella opintomatkalla kuin hän. Tänään näin, huomenna ehkä noin. Mistä sen tietää:

”Minä saatan samankin päivän kuluessa, mielentilasta riippuen, esittää aivan vastakkaisia käsityksiä, mutta tämä ei merkitse sitä että minä olisin pelkkä pelle (kuten tietyillä tahoilla väitetään). Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle.” Päiväkirjat, 1979

Minustakin on hauska panna erilaisia ajatustapoja koetukselle. Jonkun poleemisen esseekirjan luettuani saatan lukea madonluvut koko länsimaiselle kulttuurille ja haukkua väärässä tietoisuudessa elävät pikkuporvarit maan rakoon Facebook-päivityksessäni. Seuraavana viikkona olen useimmiten jo rauhoittunut, tutustunut vasta-argumentteihin ja maltillistunut mielipiteissäni. Uskon, että ajattelu voi kehittyä vain, jos säilyttää mielensä avoimena erilaisille argumenteille puolesta ja vastaan ja uskaltaa myöntää olleensa väärässä. Sen vuoksi en halua kahlita ajatteluani turhan tarkkarajaiseen maailmankatsomukseen. Pentilläkin oli selvästi hetkiä, jolloin hän ajatteli näin:

”Ehkä se uusi mitä minä etsin, on että pystyn elämään uskomatta mihinkään, katsomaan ilman mitään katsomusta, näkemään ilman valmista näkemystä.” Päiväkirjat, 1972                                

”Paljon tärkeämpää on huomata olleensa väärässä kuin olleensa oikeassa. Asiat eivät ole niin kuin niiden sanotaan olevan, mutta eivät myöskään niin kuin minä luulen niiden olevan.” Suomentajan päiväkirjat, 1970 

”Henkinen kehittyminen on totuuksien muuttumista valheiksi.” Nuoruuden päiväkirjat, 1956

Sanottakoon selvyyden vuoksi, että vaikka minäkin pyrin näkemään ilman valmista näkemystä, katsomaan ilman katsomusta, en nyt sentään heitä viikottain mielipiteiden täysympyrää Slavoj Zizekistä Ayn Randiin, ainakaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Minulle henkinen kehittyminen ei ole kaikkien vaan JOIDENKIN totuuksien muuttumista valheiksi. Marx ei merkkaa minulle enää mitään, mutta pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidän yhä yhtenä maailman hienoimmista keksinnöistä. Olen edelleen kriittinen kasvua kasvun vuoksi -ajattelua kohtaan, mutta ymmärrän myös sen, miksi kasvu on niin merkittävää nykyiselle talousjärjestelmälle. Voisin aivan hyvin tehdä lyhyempää työviikkoa ja leppoistaa elämääni, mutta heikentyvä huoltosuhde huolettaa. Ja niin edelleen.

Ai niin, ja uskon, että ihmiset olisivat tyytyväisempiä ja henkisesti tasapainoisempia, jos he kävelisivät hitaammin ja pysähtyisivät useammin pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Siitäkin huolimatta, ettei mitään tarkoitusta ole. Vai mitä Pentti?

”Ajattelen tätä maailmaa, että miten tässä pitäisi olla ja elellä, ajattelen alituiseen. Eihän elämällä tietystikään mitään tarkoitusta ole, mutta elämiselleen tarvitsee ihminen tarkoituksen ja motivaation. Minä teen kirjoja. Mutta sitten on kysyttävä kirjojen tarkoitusta. Aina tämän saman ongelman edessä, sinä et kysy siltä, se kysyy sinulta, sillä se on Sfinksi!” Päiväkirjat, 1983

Elämän tarkoitus, tarkoitus elämiselle, motivaatio. Kyllä kyllä. Mutta mistä?

Pentti kirjoitti kirjoja, joiden tarkoitusta epäili.

Minä taas luin kerran teepussista, että elämässä tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Eli totuus elämästä on pienissä jutuissa ja kaikki ihmisten pyrinnöt ovat loppujen lopuksi aika merkityksettömiä.

Täyttä roskaa, tiedän, mutta parempaakaan en nyt keksi.

Tai keksinpäs: kirjoittaminen. Sehän on tämän maailman tärkein asia. Sen kun vielä joskus oppisi ja saisi tottelemaan ajatuksenjuoksua. Saisiko silloin kehuja ja nimen lehteen? Taputuksia selkään? Tirauttaisiko joku jopa liikutuksen kyyneleen? Olisinko silloin onnellinen? Kysynpä vaan.


* Pentti Saarikosken päiväkirjamerkinnät olen poiminut Saska Saarikosken toimittamasta kirjasta Sanojen alamainen (Otava, 2012) 

EU:n perustajaäitejä etsimässä

(Esipuhe Eurooppalaisen Suomen raporttiin nro 9 (2/2012): EU:n perustajaisät -neljä visiota Euroopan yhdentymisestä)

Kaikki tunnistavat Jean Monnet'n. Mutta kuka on pöydän toisella puolella istuva nainen?

Onko olemassa EU:n perustajaäitejä?

Tämä oli yksi ensimmäisiä kysymyksiä, joka esitettiin Eurooppalaisen Suomen toimistolla, kun rupesimme suunnittelemaan luentosarjaa ja raporttia EU:n perustajahahmoista keväällä 2012.

Toimiston henkilökunnalle ei tullut yhtään varteenotettavaa nimeä mieleen. Monien ensimmäinen intuitio oli rautarouva Margaret Thatcher, mutta vaikka hän vahva vaikuttaja olikin, häntä tuskin voidaan pitää suurena Euroopan yhdentymisen edistäjänä. Päinvastoin, Thatcher on jäänyt Euroopan historiaan integraation jarruttajana, joka vaati Britannian yhteisölle maksamia rahoja takaisin ja sanoi ”No, no, no!” integraation syventämiselle. Sitä paitsi Thatcherin valtakaudella Euroopan yhdentyminen oli jo pitkällä, tärkeimpiä toimielimiä myöten.

Kysyimme perustajaäideistä myös sisarjärjestöltämme Eurooppanaisilta ja muutamalta Euroopan integraatiohistorian asiantuntijalta, mutta tulos säilyi samana: yhtään varteenotettavaa nimeä ei noussut esiin.

Vahvoja ja kyvykkäitä naisia olisi varmasti ollut tarjolla. Olivathan Suomessakin Minna Canthin ja Hella Wuolijoen kaltaiset voimanaiset jo onnistuneet raivaamaan tiensä kansakunnan kaapin päälle. Ajat vain olivat tuolloin hyvin toisenlaiset kuin nykyään. Talouden ja politiikan maailmaa hallitsivat pääsääntöisesti miehet. Sen vuoksi, kun luettelemme henkilöitä, jotka kaikkein voimakkaimmin vaikuttivat Euroopan yhdentymiseen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, törmäämme aina lähes samaan listaan miehiä: Aristide Briand, Winston Churchill, Konrad Adenauer, Alcide De Gasperi, Robert Schuman, Jean Monnet, Paul-Henri Spaak, Altiero Spinelli.

Osa heistä oli luomassa yhdentymisen poliittis-aatteellista pohjaa, osa konkreettisia ehdotuksia yhteistyön aikaansaamiseksi ja osa jopa allekirjoittamassa Rooman sopimusta, joka loi Euroopan talousyhteisön, Euroopan unionin edeltäjän. Mitään yksittäistä tapahtumaa tai hetkeä, joka perustajahahmoa määrittäisi - kuten Yhdysvalloissa itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaminen – ei EU:ssa ole olemassa. Silti teesi säilyy: kaikki tärkeimmistä EU:n perustajahahmoista olivat miehiä, valitettavasti.

Onneksi edistystä on kuitenkin tapahtunut noiden vuosien jälkeen. Emme ole vielä lähelläkään tasa-arvon saavuttamista, mutta naiset ovat joka tapauksessa tulleet ryminällä mukaan kansalliseen ja ylikansalliseen poliittiseen vaikuttamiseen.

Jo yhteensä 10:llä nykyisistä EU:n jäsenmaista on ollut naispääministeri (joista neljässä ennen EEC/EY/EU-jäsenyyttä): Britannia, Portugali (ennen EU-jäsenyyttä), Liettua (ennen EU-jäsenyyttä), Ranska, Puola (ennen EU-jäsenyyttä), Bulgaria (ennen EU-jäsenyyttä), Suomi, Saksa, Slovakia, Tanska. Sen lisäksi Irlannilla, Latvialla, Liettualla ja Suomella on ollut 1990-/2000-luvuilla naispresidentti.

Naisten asema on kohentunut myös EU:n toimielimissä. Euroopan parlamentissa naisjäsenten määrä on kasvanut tasaisesti vuosikymmenten saatossa. Kun Euroopan parlamentti valittiin ensimmäisen kerran suoralla kansanvaalilla vuonna 1979, oli valituksi tulleista naisia vain noin 17 prosenttia. Viimeisimmissä europarlamenttivaaleissa, jotka järjestettiin vuonna 2009, lukema nousi jo lähes 35 prosenttiin. Kahdessa tasa-arvon suhteen erittäin edistyksellisessä maassa, Suomessa ja Ruotsissa, Euroopan parlamenttiin valittiin jopa enemmän nais- kuin miesedustajia.

Huomionarvoista on myös se, että useimmissa jäsenmaissa naisia on suurempi osa europarlamentaarikoista kuin kansallisen parlamentin jäsenistä. Tämä johtunee pääosin eurovaalien suhteellisesta vaalitavasta.

Tasa-arvokehitys on jättänyt jälkensä myös Euroopan komissioon, tosin Euroopan parlamenttia hitaammin. Ensimmäiset naiskomissaarit, Christiane Scrivener (Ranska) and Vasso Papandreou (Kreikka), valittiin vasta vuonna 1989 toiseen ranskalaisen Jacques Delorsin johtamaan komissioon. He olivat ainoat naiset tuolloin 17 henkisessä Euroopan komissiossa. Tällä hetkellä toimivassa 27 henkisessä komissiossa naisten määrä on jo yhdeksän, eli tasan kolmasosa komissaareista on naisia. Heistä vaikutusvaltaisimpia, ainakin asemansa puolesta, ovat komission varapuheenjohtajina toimivat EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Catherine Ashton ja oikeus-, perusoikeuksien ja kansalaisuusasioiden komissaari Viviane Reding.

Politiikan puolella tasa-arvokehitys näyttää melko lupaavalta, mutta taloudessa eletään vielä vanhojen vuosikymmenten malliin. EU:n keräämien tietojen mukaan naisilla oli vuonna 2011 EU:ssa vain 13,7 prosenttia listattujen suuryritysten hallituspaikoista. Työn tasa-arvon edistämiseksi on siis ehdottomasti jatkuttava. Silti yllä mainittujen lukujen valossa olen täysin vakuuttunut siitä, että jos EU:ta oltaisiin luomassa nyt, 2010-luvulla, olisi perustajahahmojen joukossa myös naisia toisin kuin reilu 60 vuotta sitten.

Tilastoja:

1. Naisparlamentaarikkojen määrän kehitys Euroopan parlamentissa:

Kansanvaalit:

1979: 16,6 %
1984: 17,7 %
1989: 19,3 %
1994: 25,9 %
1999: 30,3 %
2004: 30,2 % 
2009 (2011): 34,8 %

Lähde: http://www.europarl.europa.eu/RegData/publications/2011/0001/P7_PUB%282011%290001_EN.pdf  

2. Naiskomissaarien määrän kehitys

Delors 1989: 2 / 17
Delors 1993: 1 / 17
Santer 1995: 5 / 20
Prodi 1999: 3 / 20
Prodi 2004: 5 / 30 (laajentumisen jälkeen)
Barroso 2004: 9 / 27 (vuoden 2007 laajentumisen jälkeen; sitä ennen 8 / 25)
Barroso 2009: 9 / 27

Malka omassa silmässä

Minulla on taas asiaa. Jaksaisitko hetken matkassani?

Tarina alkaa näin:

Yhteiskuntakritiikki on tärkeää. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin kritiikki kritiikkiä kohtaan.

Tämän opin, kun huomasin Wille Rydmanin kannanottoja kritisoineen blogikirjoitukseni joutuneen teurastettavaksi Hommaforumilla. Kritiikki kritiikkiäni kohtaan oli osin ideologista törkyä, mutta pääosin asiallista argumentointia. Monet hatarin perustein esittämäni väitteet ammuttiin alas aivan oikeutetusti. Opin, että idioottimaisten trollaajien lisäksi netin keskustelupalstat ovat täynnä fiksuja kirjoittajia, jotka saattavat repiä väitteesi palasiksi, ellei niitä ole testattu kaikkia mahdollisia vasta-argumentteja vastaan. Samanmielisten nyökyttelevässä huminassa kaikki vain vahvistavat omia lukkoon lyötyjä kantojaan eikä kukaan opi mitään uutta.

Kritiikin kritiikin tärkeys ja kyseinen oppitunti palautui mieleeni lukiessani Jukka Koskelaisen levollisen sivistynyttä esseekirjaa Rakas Rappio. Kirjassa Koskelainen kertoo yllättyneensä siitä, kuinka kritiikittömästi humanististen alojen opetuksessa suhtauduttiin moniin kriittisiin ajattelijoihin. Derridan ja Foucault’n kaltaisten filosofikuninkaiden ajattelua opetettiin vailla minkäänlaista epäilyksen häivää, vaikka juuri humanististen alojen edustajat mieltävät itsensä mielellään kriittisiksi ajattelijoiksi. Valitettavan usein kriittinen ajattelu tuntui kuitenkin tarkoittavan kriittisten ajattelijoiden kritiikitöntä seuraamista.

Koskelainen kertoo saaneensa osakseen sääliviä katseita kritisoituaan joitain näiden ajattelijoiden päättömyyksiä. Hänen oli annettu ymmärtää, ettei hän ollut perehtynyt heidän teksteihin riittävän tarkasti pystyäkseen ymmärtämään niiden syvimpiä merkityksiä. Vielä vuosia yliopistoaikojen jälkeenkin hän oli joutunut erään yliopisto-opettajan ankaraan puhuttelun esitettyään Helsingin Sanomien sivuilla näkemyksiä, jotka poikkesivat aika lailla hartaiden Heidegger-lukijoiden käsityksistä. Viimeistään se opetti hänelle, että joihinkin klassikkoajattelijoihin kohdistuu sen kaltaista hartautta, että voi hyvin puhua intellektuellien uskonnosta.

Yhteiskuntatieteilijänä (lähes humanistina) minun on helppo samaistua Koskelaisen kokemuksiin. Olen itsekin istunut useilla luennoilla, joilla annettiin rivien välissä ymmärtää, että kaikki mitä edellä mainitut kuolleet valkoiset miehet ovat koskaan sanoneet tai kirjoittaneet, on jotenkin lähtökohtaisesti varteenotettavaa. Näin siitä huolimatta, että monet heidän tekstinsä tuntuivat alusta alkaen täysin lukukelvottomilta. Muistan myös istuneeni luennolla, jolla aivan Koskelaisen tarinan kaltaisesti yritettiin selittää, että juuri natsitaustansa takia Heidegger pystyy parhaiten valaisemaan kansallissosialismin olemusta, koska hän on ajatellut sieltä tiensä ulos. Perustelu ei vakuuttanut silloin ja vielä vähemmän uskon siihen tämän kirjan luettuani.   

Huolimatta kritiikistään humanistisissa tieteissä esiintyvää henkilökulttia kohtaan, Koskelainen ei pyri tekemään näiden alojen opetusta tai tutkimusta naurunalaiseksi (onhan hän itsekin humanisti), vaan osoittamaan, kuinka tärkeää yliopiston olisi haastaa sankariajattelijansa jo pelkän ajatusharjoituksen vuoksi. Omassa harjoituksessaan hän nimittäin huomasi, että monien humanististen tieteiden klassikoiden teksteissä toistuu ajatus rappiosta vuosisadoista toiseen.

Rappioajattelulle on tyypillistä, että oma aika nähdään jotenkin vieraantuneena, korruptoituneena, mekaanisena ja kylmänä, eikä sen koeta enää tarjoavan samaa kokonaisvaltaista elämänkokemusta kuin menneet ajat. Rankasti karrikoiden tätä voisi kutsua ”ennen oli paremmin” -asenteeksi.

Sen lisäksi, että rappioajattelulle on tyypillistä voimakas ajan hengen kritisointi, siinä myös usein jätetään huomioimatta kaikki edistys ja projisoidaan omat toiveet ja haaveet johonkin kaukaiseen aikaan ja/tai paikkaan. Monien ajattelijagurujen ”ennen oli paremmin” -ajattelu kohdistuu tietenkin eurooppalaisen kulttuurin kehtoon, antiikin Kreikkaan. Siellä oleminen oli syvää, ajattelu kirkasta, demokratia puhdasta ja vapaus vitivalkoista. Länsimaisessa kulttuurissa taas kaikki on mennyt pieleen viimeistään siitä lähtien kun kreikan sanat käännettiin latinaksi: tekniikka on tunkenut jokaiseen soppeen, tehnyt meistä renkinsä, alituisen valvonnan, tarkkailun ja alistamisen kohteen. Kaikki spontaanius on hävitetty ja kulttuuriamme leimaa merkonomiestetiikka, k-kauppiasmoraali ja hyötyorientoitunut hankeajattelu. 

Kritiikin lisäksi (viime vuodet ovat olleet maailmanhistorian pahimmat) rappiodramaturgiassa on tärkeää tuoda mukaan menetyksen tunne (ennen elettiin aidommin) ja esittää lopuksi kysymys: onko enää mahdollista muuttaa kurssia?   

Itsekin huomaan usein ajattelevani tähän tapaan nykyajasta ja esittäväni rappiodramaturgian mukaisia kysymyksiä. Mutta samalla mieleen hiipii myös kysymys: mistä voin todella tietää, onko aikamme jotenkin erityisen rappeutunut muihin aikakausiin verrattuna? Tuskin mistään.

Silti romanttinen kaipuu ”parempiin aikoihin” yllättää tuon tuosta. Se taitaa kuulua meidän ihmisten ikiaikaisiin taipumuksiin. Koskelainen kiteyttää sen hienosti:

”Tämä on mitä tavallisin psykologinen kehityskulku: meillä kaikilla on käsitys siitä, että elämämme on vajaa, että meillä ei ole sitä yhteyttä toisiin ihmisiin ja korkeampiin voimiin, jota kaipaamme. Elämämme on rikkonainen ja puutteenalainen. Joudumme tekemään mitä ihmeellisimpiä töitä, sikäli kun meillä on töitä, saadaksemme rahaa kelvolliseen elämään, ja jos sen onnistumme saavuttamaan, kaivattu loma ei ole toiveiden täyttymys. Oikea elämä on aina toisaalla, eikä sinne pääse taksilla, vaikka Jari Tervo niin väittää. Sisällämme elää kuva paratiisista tai täydellisesti mökkilomasta, jossa voisi kerrankin kaikessa rauhassa grillata, saunoa ja mietiskellä syntyjä syviä.”     

Oikea elämä on aina toisaalla. Tätä utopistista rappioajatusta olemme kantaneet mukanamme aina Aristoteleen ja Platonin ajoista asti, ehkä paljon kauemminkin. Ja kannamme vastaisuudessakin.

Koskelainen tähdentää, että sen ymmärtäminen, että olemme aina eläneet rappion aikoja, voi olla helpottava kokemus: ehkä emme elä nykyään sen huonompia aikoja kuin ennenkään. Toisaalta vanhojen ajatusten kiertokulku osoittaa myös sen, että huolimatta tekniikan huimasta kehityksestä, emme sittenkään ole päässeet niin paljon eteenpäin psyyken toiminnan osalta kuin saattaisimme kuvitella.

Vilkaisu kirjahyllyyn muistuttaa minua siitä, että olen viimeisten vuosien aikana marinoinut mieltäni lukuisilla rappiotarinoilla. Jo otsikot ovat kuvaavia: Living in the End Times (Zizek), In Defence of Lost Causes (Zizek), Collapse (Diamond), Our Culture, What’s Left of It (Dalrymple), Länsimaiden tuho (Vihavainen), Hajoamisen käsikirja (Cioran), I’ll Fares the Land (Judt), Voisiko elämä voittaa (Linkola). Vaikea sanoa oliko ajatus rappiosta herännyt minussa jo ennen tämänkaltaisten kirjojen lukemista, mutta jäljen ne jättivät. Lähinnä itseä muistuttaakseni kaivoin esiin muutamia otsikoita vanhoista kirjoituksistani ja rappioajattelu puskee niistä läpi kuin hiki urheilusuorituksen jälkeen: Miljonääriäidit ja ajan henki, Barbarimin 360 astetta, Viimeinen ihminen, Rahat ja henki, Romahtaako EU?

Näiden kirjojen ja kirjoitusten esiin nostamisella en halua sanoa, että olisin ”kasvanut yli” rappioajattelusta. Päinvastoin, koen yhä, että olemme menossa huonompaan suuntaan ja kaiken turhan krääsän ympärillä pyörivä kertakäyttökulttuurimme kaipaisi kipeästi rinnalleen syvemmän henkisen ja hengellisen kulttuurin. Tiedostan myös sen, että raja syväluotaavan yhteiskunnallisen kritiikin ja menneitä aikoja nostalgisoivan rappioajattelun välillä on veteen piirretty. Joka tapauksessa Rakas rappio -kirjan luettuani tulin kriittisemmäksi omaa ajatteluani kohtaan. Opin, että ajan henkeä kohtaan on esitetty vastaavanlaista kritiikkiä läpi vuosituhansien, eikä sellaista kulttuurin kultakautta, mihin palata, ole olemassakaan.

Ohimennen tiedostin myös sen, että ajatteluni on maltillistunut ja muuttunut konservatiivisemmaksi viimeisen vuoden aikana. En osaa sanoa mistä se johtuu. Ehkä syynä ovat toisenlaisia virikkeitä antaneet kirjat, ikääntyminen tai asteittainen siirtyminen kohti keskiluokkaa. Niin tai näin, yllätän itseni harva se päivä naureskelemasta setämäisesti radikaaleille nuorille, jotka vaativat vakiintuneiden ajatustottumusten totaalista hylkäämistä ja romantisoivat vallankumouksia. En nimittäin usko ollenkaan, että heidän ylistämänsä vallankumoukselliset ratkaisut johtaisivat meidät parempaan maailmaan. Reilu vuosi sitten Zizekiä lukiessa vielä uskoin.

Mihin sitten uskon?

Hillittyihin uudistuksiin. Vuoropuheluun. Vasta-argumenteista oppimiseen. Deliberaatioon.

Latteaa, ehkä, mutta aivan samoihin johtopäätöksiin päätyy kirjassaan myös Jukka Koskelainen. Hänkään ei tahdo enää mennä juurille, repiä mitään juurineen pois, koska pelkää tilalle tunkevia villejä kasvustoja. Hänkin kauhistelee yhä finanssihaiden ahneutta ja kykyä saada talous horjumaan, mutta ei usko että paha katoaisi maailmasta, vaikka ökyrikkailta vietäisiin rahat ja pörssipeli lopetettaisiin. Meillä on yksinkertaisesti paha keskuudessamme aina jollain muotoa, mikä ei tarkoita sitä, ettemmekö kaipaisi oikeudenmukaisuutta ja parannuksia.   

Ambivalenttia, relativistista?

Varmasti, mutta juuri sen takia koin tämän kirjan läheiseksi, koska aistin siinä vahvan pyrkimyksen vasta-argumenteista oppimiseen, vuoropuheluun ja synteesiin. Useissa kohdissa tuntui siltä, että aivan kuten minä, hänkin on joutunut vuosien saatossa muuttamaan ajatustensa suuntaa useaan kertaan, oppinut ”vastustajiltaan” ja maltillistunut sen myötä kannoissaan. Hänen pyrkimyksensä ymmärtää omien haaveidensa ja todellisen maailman välistä ristiriitaa kosketti minua syvästi. Kirjan päätössanoissa koin jopa pienen katharsiksen:

”Mutta minussa asuu pieni anarkisti ja laiskuri. Olen ahne. Kaipaan parempia aikoja, jolloin minun ei tarvinnut tehdä näin paljon töitä.

Toisin sanoen: joka päivä on tapeltava itseään vastaan, jos tahtoo piirun verran paremman maailman. Ainakin yritettävä. On tunnistettava ulkomaailma omassa itsessään. Malka on omassa silmässä.”    

Arroganssin ja ignoranssin petollinen yhdistelmä

Mitä helvettiä olen taas mennyt kirjoittamaan?

Sivu täynnä referaattimaista sontaa, muotoon pakotettuja mielipiteitä, joilla selvästi yritän osoittaa olevani nokkela. Ihan kuin olisin vasta eilen oppinut ajattelemaan ja saanut pakonomaisen tarpeen toitottaa sen koko maailmalle. Iskikö minuun Tuomas Enbuske syndrooma? Laajasalon opiston kuuluisimman intellektuellin mukaan nimetty tauti, jonka oireisiin kuuluu teinimäinen näsäviisastelu, sairaalloinen pätemisen tarve, vinksahtanut maailmankuva ja suuruudenhullu tarve pitää pilkkanaan koko tiedeyhteisöä. Enkö todella ole oppinut sen vertaa?

Deletoin kaiken ja aloitan alusta.

Sillä se, mitä todella aioin sanoa, tai oikeastaan kysyä, on hyvin yksinkertaista: kannattaako talouden tai politiikan asiantuntijoiden arvioihin tulevaisuudesta luottaa?

Tämä kysymys on vaivannut minua jo tovin. Se heräsi, kun eurokriisi julistettiin alkaneeksi (vai oliko se silloin vielä finanssikriisi, väliäkö tuolla?) ja televisioon oli kutsuttu liituraitapukuinen ekonomi kertomaan, mistä on kysymys. Hän oli itsevarman oloinen eikä takellellut sanoissaan: ”Nyt on tärkeintä pyrkiä välttämään douple-dip”, hän sanoi.

Muistan silloin jo miettineeni, että miksi tämä mies on täällä nyt? Miksei hän ollut täällä puoli vuotta aikaisemmin kertomassa kuinka tämä kriisi vältetään, jos kerran tietää noin hyvin.

Toisaalta mietin myös sitä, miksi en muistanut yhtään yhteiskuntatieteilijää, joka olisi ennustanut arabikevään synnyn. Mieleen tuli kyllä monta, jotka jo levottomuuksien syttymisen jälkeen astuivat rinta rottingilla televisiokameroiden eteen kertomaan, kuinka kaikki oli itse asiassa nähtävissä jo vuosia sitten.

Mikseivät he sitten sanoneet sitä vuosia sitten, jos kerran tiesivät? Tai miksei kukaan politologi puhunut jytkystä jo vuonna 2009, jos kerran kaikki merkit lähiöissä ja maaseudulla kyteneeseen kapinaan olivat jo olemassa? Kysynpä vaan, kuten netissä tavataan sanoa.

Tulin yhä epäilevämmäksi luettuani Nassim Nicolas Talebin kirjan Musta joutsen – erittäin epätodennäköisen vaikutus. Siinä kerrotaan psykologi Philip Tetlockin tutkimuksista, joissa politiikan ja talouden asiantuntijoiden kyky ennustaa lähitulevaisuuden tapahtumia oli laitettu testiin. Tutkimuksien tulokset olivat karua luettavaa: Ensinnäkin asiantuntijoiden virhetasot olivat monta kertaa heidän omia arvioitaan korkeammat. Sen lisäksi tohtorikoulutettujen asiantuntijoiden kyky arvioida tulevia tapahtumia ei ollut tavallisia kaduntallaajia parempi. Monet asiantuntijat siis osoittautuvat ei-asiantuntijoiksi, joiden korkea itseluottamus ei vastannut sen paremmin heidän osaamistaan kuin arvostustaan.

Mitä tällaisista tutkimustuloksista pitäisi ajatella?

Pitäisikö ajatella, että ainakin kaikilta talouden ja politiikan asiantuntijoilta tulisi riistää asiantuntijan titteli ja status ennen kuin heidän tuloskorttinsa on tarkastettu ja kelvolliseksi todistettu?

Ei kai sentään. Kyseessä on kuitenkin vain yksittäinen tutkimus. Silti suosittelen, että jokainen laittaa jatkossa asiantuntijoina esiintyvät tyypit – erityisesti liituraitapukuihin pukeutuneet ekonomit – tarkempaan syyniin. Nassim Nicolas Taleb nimittäin väittää, että aloilla, joilla tulevaa pyritään ennakoimaan toistumattomasta ja ainutkertaisesta historiasta johdetuin mallein, on jatkuva asiantuntijaongelma. Asiantuntijat ovat hyviä ennustamaan tapahtumia, jotka noudattavat heidän teorioitaan ja mallinnuksia, mutta täysin avuttomia tilastollisesti vieraiden ilmiöiden kanssa. He kuvittelevat, että maailmassa on vain valkoisia joutsenia ja ovat puulla päähän lyötyjä, kun musta joutsen sitten ilmestyykin jostain.

Kuitenkin lähes kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät ilmiöt ovat harvinaisia suuria shokkeja, mustia joutsenia, joilla on pitkäaikaisia vaikutuksia. Sen takia meillä olisi paljon enemmän opittavaa niistä, kuin mallien mukaisista ”normaaleista tapahtumista”, valkoisista joutsenista.

Oppimista kuitenkin harvoin tapahtuu. Sitä estää arroganssin ja ignoranssin petollinen yhdistelmä, kuten Erkki Liikanen hienosti kiteytti eräässä eurokriisiä käsitelleessä keskustelutilaisuudessa. Ihmiset ovat mestareita itsensä pettämisessä ja itsetuntonsa suojelussa. Sen sijaa, että virhearvioille ja oman kompetenssin puutteelle etsittäisiin syitä, keksitään erilaisia jälkikäteisperusteluja sille, kuinka kuitenkin oltiin ”melkein oikeassa”.  Kunnia otetaan oikeaan osuneista ennustuksista, mutta vastuu vääristä sysätään olosuhteille. Se on typerää, mutta niin me ihmiset vain tunnumme toimivan.

Eurokriisi on lukuisien muiden talouskriisien tavoin oiva esimerkki arroganssin ja ignoranssin petollisesta yhdistelmästä. Jälleen kerran samat tyypit, jotka eivät ensin nähneet mitään merkkejä kriisistä, ovat saapuneet lehtien palstoille esittämään vakuuttavia jälkikäteisperusteluja siitä, kuinka kriisi itse asiassa oli nähtävissä jo vuosikymmen sitten (Anne Brunilan haastattelu Helsingin Sanomissa tästä yhtenä irvokkaimmista esimerkeistä). Yhdenkään merkittävän asiantuntijan en muista tulleen julkisuuteen toteamaan, että pahus vie, me mokasimme taas. Yhdenkään en muista antaneen lausuntoa, jossa olisi tunnustettu, että analyyseissä käytetyt kehikot olivat puutteellisia, jättivät merkittävät osat kompleksista ihmisten toimintaa huomioimatta ja sen vuoksi yhteiskunnallis-taloudellisten päätöksenteon tueksi ei pystytty tarjoamaan hyödyllistä tietoa. Yhdenkään en muista esittäneen pahoittelua tai lupausta siitä, että puutteellisia menetelmiä muutetaan ja esitettyihin arvioihin lisätään jatkossa selkeämpiä varauksia.

Voi olla, että puhun täydellisen tietämättömyyden tuomalla itsevarmuudella, mutta minusta tuntuu, että emme yksinkertaisesti voi koskaan tietään tarpeeksi tehdäksemme ympäröivästä todellisuudesta järjestelmällisen, selkeän ja ennustettavan. Tietomme ovat aina puutteellista ja juuri se, mitä emme vielä tiedä, saattaa olla paljon merkityksellisempää, kuin se, minkä jo tiedämme. Sen vuoksi maailman kompleksisuus tulisi ottaa kaiken toiminnan lähtökohdaksi, varautua ennakoimattomiin seurauksiin – expect the unexpected, niin kuin Amerikassa sanotaan – ja muistaa aina suuria suunnitelmia tehdessämme, että jotain elintärkeää saattaa aina jäädä huomioimatta. Tapaus Talvivaara lienee opettanut tästä meille jotain.

Mutta palatakseni vielä alussa esittämääni kysymykseen: kannattaako politiikan ja talouden asiantuntijoiden arvioihin tulevaisuudesta luottaa?

Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Pyrkimällä vastaamaan tähän kysymykseen tyhjentävästi, tekisin vain itseni yhtä naurettavaksi, kuin nuo tuhannet testosteronia pursuvat pankeissa työskentelevät nuoret ekonomimiehet, jotka luulevat ymmärtävänsä jotain oleellista tämän maailman toiminnasta ymmärtämällä jotain taloudesta. Heidän itsevarmuutensa on vain osoitus heidän tietämättömyydestään.

Siksi totean vain latteasti, että olkaa kriittisiä hyvät ihmiset. Korkea koulutus, hieno titteli ja tyköistuva puku ei ole tae paremmasta ymmärryksestä. Etenkään, jos vasemman ranteen ympärille on kiedottu Power Balance-ranneke, kuten oman pankkini sijoistusasiantuntijalla.

Pyrrhoksen voitto

Tuttu tilanne Facebookista: joku esittää väitteen, jossa vaaditaan jotain tolkkua talouden nykymenoon. Sanotaan nyt vaikka, asettuu puolustamaan kansainvälistä rahoitusmarkkinaveroa.

Ensin saapuvat paikalle samanmieliset, tykkäämään. Yhdessä päivitellään pahaa maailmaa.

Mutta sitten paikalle saapuu libertaari. Hän toteaa heti alkuun, että ihan kauniita ajatuksia, mutta eivät vain toimi käytännössä. Tällaiset toimet heikentävät likviditeettiä, joka tulee näkymään ruuan ja tarvikkeiden hintojen nousuna, mistä kärsivät viime kädessä kuluttajat.

Kysyt perusteluja ja viittaat tutkimuksiin, joissa asiaa on juuri tutkittu. Niissä asia nähtiin toisin.

Libertaari vastaa, että juu juu, onhan noita tutkimuksia. Tutkimuksista saadaan aina sellaisia kuin halutaan. Niiden varaan ei kannata laskea.

Kysyt libertaarilta, mihin hän sitten perustaa väitteensä?

Päivänselvään logiikkaan, hän vastaa. Maailma muuttuu, mutta ihmisluonne ei. Ihmisluonnetta ei voi hallita, kontrolloida tai pakottaa. Näin sanoi jo Ludvig von Mises vuonna 1949 kirjassaan Human Action.

Tivaat edelleen faktoja näiden väitteiden taakse. Et halua, että väittely typistyy varjonyrkkeilyksi.

Libertaari toteaa, että faktoja ei ole, mutta lupaa selittää ajattelunsa logiikan: Pääoma menee sinne, missä se on turvassa ja sen on järkevä olla. Tässä tapauksessa pankit siirtyvät maihin missä välitystoimintaa on järkevä harjoittaa.

Muistutat, että lukuisat tutkijat ovat arvelleet, että pieni kitka markkinoilla saattaisi estää pahimmat ylilyönnit, toisi merkittävästi verotuloja, loisi uusia mahdollisuuksia seurata ja tilastoida rahan liikkeitä, ja verottaisi tällä hetkellä aliverotettua finanssialaa.

Viittaat myös niin sanottuun Humen giljotiiniin: siitä millainen maailma on tai kuinka se toimii, ei voida päätellä sitä, millainen maailman pitäisi olla. Voimme siis teoillamme muokata maailmaa.

Ehkä, hän toteaa, mutta tärkeintä on kysyä, ovatko vastaavat toimenpiteet toimineet historiassa, onko niillä ollut positiivia vaikutuksia? Yhdestäkään hallitusten interventiosta markkinoilla, jolla olisi saatu jotain hyvää aikaan, hän ei muista lukeneensa - päinvastoin!

Vastaat, että sinulle tulee mieleen montakin. Aloitetaan nyt vaikka orjuuden ja lapsityövoiman lakkauttamisesta.

Hän vastaa, että hallituksilla on toki tärkeä rooli yksilön vapauksien suojelussa, mutta jos ne puuttuvat markkinoiden hinnanmuodostusmekanismeihin, kuten tämä vero tekee, seuraukset eivät ole koskaan hyviä. Rahoitusmarkkinavero johtaisi meidät peruuttamattoman epäreiluun asemaan.

Mutta… väsyt jankkaamaan ja lopetat keskustelun. Huomaat, että lukkoon lyötyä maailmankuvaa ei voi muuttaa.

Silloin libertaari juhlii Pyrrhoksen voittoaan. Jälleen kerran hän on väsyttänyt vastustajansa puskutraktorimaisella otteellaan. Selvityksesi ja tutkimuksesi hän on tappanut logiikallaan. Arvelusi hän on korvannut varmuudellaan. Keskustelu pyörii kehää. Uuden oppiminen lakkaa.

Taisi olla 1900-luvun filosofisuuruus Bertrand Russell oikeassa todetessaan, että yksi maailman suurimmista vitsauksista on se, että typerät ovat aina ehdottoman varmoja ja viisaat täynnä epäilystä.

Romahtaako EU?

 ”Virkailijat ovat hyvin sivistyneitä, mutta vain yksipuolisesti, omalla alallaan virkamies pystyy yhdestä sanasta käsittämään heti kokonaisia ajatussarjoja, mutta jonkin toisen osaston toimialaan kuuluvia asioita hänelle täytyy selittää tuntikausia, jolloin hän ehkä nyökkää kohteliaasti, mutta ei sittenkään ymmärrä mitään.”

                      Franz Kafka, Linna

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten artikkelin, jossa kerrottiin, että osa Lissabonin sopimusneuvotteluissa istuneista Irlannin edustajista myönsi heidän kotimaassaan järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, etteivät he olleet edes lukeneet sopimustekstiä kokonaan. Kansa siis laitettiin äänestämään tekstistä, joka oli niin puuduttavaan luettavaa, etteivät edes sopimusta muokkaamassa olleet poliitikot jaksaneet lukea sitä loppuun. Voi vain arvella kuinka monella prosentilla kansalaisista oli tarvittavat tiedot järkevän mielipiteen muodostamiseen sopimuksesta. Sopimus hyväksyttiin lokakuussa 2009 67 prosentin enemmistöllä.

Pari viikkoa sitten luin Iltasanomista, että tuoreen kyselytutkimuksen mukaan kansalaiset ovat ihan pihalla suomalaisten puolueiden eurokannoista. Tarkkoja lukuja en muista, mutta joka tapauksessa vain hälytyttävän pieni osa kyselyyn vastannaista tiesi, miten puolueet suhtautuvat tukipaketteihin, vakuusmekanismeihin tai ylipäätään euron pelastamiseen ja sen tulevaisuuteen.

Kyselyyn vastanneita kansalaisia on turha syyttää. Tuskin puolueilla itselläänkään on kovin selkeää visiota siitä, minkälaista Eurooppaa ne haluavat olla rakentamassa. Ne vastustavat monia asioita, mutta minkä puolesta ne ovat oikeastaan valmiita kamppailemaan? Suomen kansallisen edun? Mitä se sitten tarkoittaa? Tuntuu siltä, että puolueet ovat kansalaisten tavoin täysin eksyksissä EU-politiikan suhteen. Ne vain seuraavat spektaakkelia avuttomina vierestä ja yrittävät reagoida mahdollisimman johdonmukaisesti uusiin odottamattomiin käänteisiin.

Reilu viikko sitten torstaina istuin Eurooppa-salissa kuuntelemassa Eurooppa-tutkimuksen päivän avausluentoa, jonka otsikko oli ”Asiantuntijat ja päätöksenteko eurokriisissä”. Luento alkoi valtionvarainministeriön virkamiehen esityksellä, jossa käytiin läpi kriisin eri vaiheet ja niihin reagointi valtionhallinnossa. Pelkkä kaavio ”Euroalueen kriisinhallinta ja Suomen toimet” viimeiseltä viideltä kuukaudelta sai monet salissa pyörittelemään päätään. Päällekkäisistä kriisinhallinta instrumenteista, työryhmistä, väliarvioista ja neuvotteluista piirtyi seinälle niin surrealistinen kokonaisuus, että ainakin minulle tuli mieleen, että onkohan homma enää kenenkään hallussa. VM:n virkamies kuitenkin vakuutti, että ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta kriisi on hallinnassa ja tehokkaampia koko euroaluetta koskevia kriisinhallintamekanismeja luodaan koko ajan. Se oli tietysti helpottavaa kuulla.

Samassa tilaisuudessa puhuneella kokeneella Ylen politiikan toimittajalla ei ollut aivan yhtä selkeä kuva eurokriisistä ja sen hallinnasta. Hän kertoi tämän kriisin olleen ensimmäinen kerta hänen yli 20 vuotta kestäneellä politiikan toimittajan urallaan, jolloin hän on ollut täysin pihalla siitä, mitä tapahtuu. Anekdoottina hän kertoi vuosi pari sitten seuranneensa Yleltä keskusteluohjelmaa, jossa Mauri Pekkarinen yritti selittää yksinkertaisesti mistä eurokriisissä on kyse, mitä on päätetty ja kuinka tästä edetään. Lähetyksen jälkeen toimittaja kertoi palanneensa perheensä pariin ja todenneensa, että hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän kertoi jopa pohtineensa, kuinka hän pystyy palaamaan töihin, jos hän ei ymmärrä missä mennään.

Toimittaja kertoi saaneensa karistettua riittämättömyyden tunteen varsin nopeasti oltuaan töihin palattuaan yhteydessä useisiin niin sanottuihin asiantuntijoihin. Monet heistä olivat auliisti myöntäneet, etteivät hekään enää pysyneet kärryillä. EVM:t ja ERVV:t, niihin liittyvät vivutusinstrumentit ja päätöksentekomekanismit, stressitestit, takuut ja vakuudet, olivat heille yhtä sakeaa puuroa kuin satunnaisesti päivän lehdet selaaville tavallisille kaduntallaajillekin.

Itse voin todeta saman. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut selkeää kokonaiskuvaa kriisinhoidosta, vaikka seuraan EU-politiikkaa työni puolesta päivittäin lukuisista eri lähteistä. Näen painajaisia siitä, että joku soittaa minulle töihin ja kysyy mistä sanoista eurokriisin yhteydessä esiintyvät kirjainyhdistelmät tulevat, mitä ne tarkoittavat ja miksi asioista on tehty niin hemmetin hankalia tavalliselle ihmiselle käsittää. Tiedän jo nyt, etten osaisi vastata noihin kysymyksiin, enkä tiedä osaako kukaan (ainakaan tuohon viimeiseen).

Ja ehkä juuri tässä olemme koko ongelman ytimessä. Ehkä EU:sta on tullut, samaan tapaan kuin globaalista pankkijärjestelmästä, tai kapitalismista, niin kompleksinen järjestelmä, ettei sen kuntoon saattaminen ole mahdollista kuin romahduksen kautta. Tämä ajatus tuli mieleen lukiessa antropologi Joseph Tainterin mielenkiintoista artikkelia Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Yksi Tainterin artikkelin pääsanomista, joka pohjaa hänen aiempiin tutkimuksiinsa kompleksisten yhteiskuntien sortumisesta (ks. The collapse of complex societies), on se, että ongelmanratkaisu yhteiskunnissa tapahtuu kasvattamalla kompleksisuutta, esimerkiksi luomalla monimutkaisempaa infrastruktuuria tai byrokratiaa, mutta tietyn pisteen jälkeen uusien ongelmien ratkaiseminen rakentamalla uusi kerros kompleksisuutta vanhan päälle ei enää toimi. Tainter kutsuu tätä selitysmalliaan alenevan rajahyödyn laiksi. Aluksi investoinnit kompleksisuuteen tuottavat suurta lisähyötyä, mutta jossakin vaiheessa investoinnit alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä ja niiden kannattavuus heikkenee. Esimerkiksi viljantuotannon kasvattaminen 1 kilogrammasta neliömetriltä 2 kilogrammaan merkitsee 100% kasvua, mutta seuraava lisäkilo tuottaa vain 50% kasvun ja sitä seuraava 33% kasvun. Samanaikaisesti jokaiseen lisäkiloon vaadittava työmäärä kasvaa eksponentiaalisesti (esimerkki otettu Tainteria käsittelevästä wikipedia-artikkelista).

Kompleksisissa yhteiskunnissa aleneva rajahyöty selittyy Tainterin mukaan sillä, että aluksi käytetään helpoimmat ja kannattavimmat ongelmanratkaisukeinot, joiden jälkeen on jäljellä vain vaikeampia ja kalliimpia keinoja (esim. jokainen koulussa vietetty vuosi maksaa edellistä enemmän mutta tuottaa suhteellisesti vähemmän lisäoppimista). Yhteiskunta romahtaa, kun se saavuttaa pisteen, jossa lisäinvestoinnit eivät tuota enää rajahyötyä. Vaikka rajahyöty ei edes kääntyisi negatiiviseksi, menettää yhteiskunta mahdollisuuden ratkaista ongelmia lisäämällä kompleksisuutta. Riittävän suuri kriisi romahduttaa yhteiskunnan tällöin nopeasti.

Tainterin mukaan historialliset yhteiskunnat ovat säännönmukaisesti romahtaneet jossakin vaiheessa. Rooman valtakunnan romahdus on näistä tunnetuin esimerkki. Odottaako EU:ta sitten Rooman valtakunnan kohtalo?

Niin paljon kuin saankin nautintoa kirjoista ja elokuvista, jossa saarnataan nyky-yhteiskuntien dekadenssista ja povataan pikaista apokalypsia, en edes halua yrittää vastata tuohon kysymykseen. Sen kuitenkin uskallan todeta, että on vaikea nähdä, kuinka EU voisi ratkaista nykyisen kriisinsä vain rakentamalla uusia kompleksisia hallintamekanismeja jo olemassa olevien päälle. Jo nyt olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ei pysty ratkaisemaan tyydyttävästi niitä ongelmia, joita varten se on luotu. Samalla EU:n kriisinhallintakoneistosta on tullut niin vaikea, etteivät sen toimintaa ymmärrä sen paremmin asiantuntijat kuin tavalliset kansalaisetkaan. Toimivan demokratian kannalta nykytilanne on kestämätön.

Mielestäni EU:lla onkin edessään kaksi vaihtoehtoa: joko järjestelmän yksinkertaistaminen tai romahdus. Tainterin mukaan Bysantti on ollut ainoa merkittävä valtakunta maailmanhistoriassa, joka on onnistunut estämään romahduksen yksinkertaistamalla itseään. Se yksinkertaisti hallintoaan, heikensi kaupunkikulttuuriaan ja vähensi panostuksiaan koulutukseen, ts. alensi kompleksisuuttaan, joka johti lopulta siihen (tosin vasta vuosisatojen jälkeen), että lisäinvestoinnit kompleksisuuteen rupesivat taas tuottamaan lisäarvoa. Tainter myöntää, että ajanjakso oli ihmisille monella tapaa vaikea, sotilaallisten tappioiden ja ruttojen sävyttämä, mutta valtakunta pysyi pystyssä ja pystyi jopa kasvattamaan aluettaan seuraavina vuosisatoina.

EU:lta vaadittaisiin nyt jotain vastaavaa, mikäli sen halutaan olevan pystyssä vielä vuosisadan lopulla. Uudistuminen ja yksinkertaistaminen eivät kuitenkaan ole mahdollisia niin kauan, kun positiiviset visiot EU:n ja Euroopan tulevaisuudesta puuttuvat. Nyt jos koskaan tulisikin pohtia sitä, millaisessa Euroopassa haluamme elää, tai minkälaista Eurooppaa haluamme rakentaa seuraaville sukupolville. Näiden pohdintojen pohjalta tulisi rakentaa selkeä visio tavoitteista ja miettiä, mitkä ovat parhaat keinot noiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Vain selkeitä päämääriä luomalla EU:sta voidaan tehdä yksinkertaisempi, helpommin ymmärrettävä ja toimivampi. Uudet hätätoimet ilman selkeää tietoa suunnasta taas vain uhkaavat tehdä järjestelmästä yhä monimutkaisemman, yhä vaikeamman hallita, yhä tehottomamman ja siten yhä alttiimman romahdukselle.

Menestysresepti

Kaikki alkoi siitä, kun kuulin viiksekkään miehen puhuvan radiossa. Hän oli juuri saanut valmiiksi EVA:n raporttisarjaan kirjoittamansa pamfletin Köyhät kyykkyyn: 9 + 1 loogista väitettä tunnevammaisille ihmisille uusliberaalin maailmankuvan puolustamiseksi, jonka sisältöä hän kuvaili Hyvää lauantaipäivää arvon vuorineuvos -ohjelmassa seuraavaan tyyliin:

”Siis mähän olin aikoinaan vasemmistolainen, mutta sitten luin vähän kirjoja. Niissä sanotaan aika selkeästi, että ihmisluontoa ei voi muuttaa, sitä ei voi hallita tai kontrolloida. Ihmiset ovat, nyt ja aina, ahneita, omaa etuaan röyhkeästi ajavia rationaalisia toimijoita, jotka etsivät vapautta. Mitä vapaammin ihmisten annetaan toimia, sitä enemmän kaikki hyötyy. Tää on aika selkeä fakta.”

Toimittaja: ”Entäs negatiiviset ulkoisvaikutukset? Eikö yksilön oman edun tavoittelu voi johtaa myös huonoihin lopputuloksiin yhteiskunnan kannalta, jos nyt mietitään vaikka ympäristöasioita?”

Viiksekäs mies: ”Kyllä markkinat korjaa aina itse itsensä. Ei siihen mitään sääntelyä kaivata. Jo Schumpeter puhui aikanaan luovasta tuhosta. Mä uskon, että luonnon osittainen tärveltyminen tai jopa tuhoutuminen voi olla hyvä juttu. Tiedä mitä hienoa me keksitään tilalle. Ennenkin ollaan keksitty. Tuho pakottaa ajattelemaan luovasti. Ihminen on parhaimmillaan selkä seinää vasten.”

Toimittaja: ”Mitä uusliberalismi sulle merkitsee?”

Viiksekäs mies: ”Mulle uusliberalismi merkitsee vapautta. Sitä, että valtiot tai muut julkiset tahot ei puutu mun tekemisiin. Julkinen sektori pitäisi supistaa minimiin. Mä en halua maksaa veroja siksi, että mun rahoilla autetaan mua.”

Toimittaja: ”Tekeekö raha onnelliseksi?”

Viiksekäs mies: ”Totta kai. On ihanaa kun voi ajella nelivetomaasturilla muiden yläpuolella. Mä en ymmärrä sitä, miten jotkut viitsii valittaa siitä, että pörssiyhtiön johtajan palkalla saa 24 tavallista työntekijää. Siihenhän kaikkien tulee pyrkiä. Maksimoimaan oma arvonsa työmarkkinoilla. Kyllä näkymätön käsi hoitaa ihmisille sellaisen palkan jonka ne ansaitsee.”

Toimittaja: ”Kertoisitko vielä loppuun lyhyesti, mikä on menestyksesi salaisuus?”

Viiksekäs mies: ”Tää on helppo, eikä se ole mikään salaisuus: Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus, eli Suomalainen yhteiskoulu, Reserviupseerikoulu, Kansallis-Osake-Pankki, Helsingin oikeustieteellinen tiedekunta ja kokoomuksen jäsenyys. Tuohon vielä pari vuotta Jenkeissä niin resepti on valmis.”

Toimittaja: ”Kiitos haastattelusta ja oikein mukavaa lauantaipäivän jatkoa!”

Tuosta haastattelusta on jo lähes 12 vuotta. Muistan sen yhä kuin eilisen, vaikka sanonta onkin klisee. Olin tuolloin 19-vuotias ensimmäisen vuoden sosiologian opiskelija ja valmistautumassa juuri sosiologian perusopintoihin kuuluvaan kirjatenttiin kansalliskirjaston lukusalissa. En oikein pystynyt keskittymään kaikuvassa lukusalissa Zygmunt Baumaniin puisevaan klassikkoon, joten laiton korvalappustereoiden kuulokkeet korvilleni ja pistin radion päälle. Yritin etsiä kanavaa, jolta tulisi klassista musiikkia tai jotain muuta rauhoittavaa, mutta parasta mitä onnistuin löytämään, oli YLE:n merisäätiedote. Sen päätyttyä alkoi viiksekkään miehen haastattelu ja loppu on historiaa.

Kun haastattelu loppui, nousin saman tien tuoliltani, heitin Baumanin Sosiologinen ajattelu -kirjan roskikseen ja lähdin Akateemiseen kirjakauppaan ostamaan oikiksen pääsykoekirjoja. Ne maksoivat 495 markkaa, mikä oli minulle suuri summa siihen aikaan, mutta minulla oli sen verran säästöjä jäljellä, että ostin samaan syssyyn myös kauppiksen pääsykoekirjat. ”Tupla tutkinto tuplaa tulot”, muistan hokeneeni itselleni.

Seuraavana kesänä kävikin sitten niin onnellisesti, että postilaatikkoni ulosti kaksi paksua kirjettä. Se tarkoitti, että minut oli hyväksytty sekä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan että Helsingin kauppakorkeakouluun. Juhlistin tätä onnenpäivää ostamalla vaaleanpunaisen Lacosten pikeepaidan ja liittymällä kokoomukseen.

Opintoni etenivät alusta alkaen ripeästi. Luin minimin mitä kurssiselosteissa käskettiin enkä välittänyt arvosanoista. Ykkönen=hyväksytty. Tarkoituksenani ei ollut jäädä yliopistoon sivistymään, kuten monet n:nnen vuoden sosiologian opiskelijat viivästynyttä valmistumistaan perustelivat, vaan hoitaa tutkinnot nopeasti alta pois ja ruveta sen jälkeen takomaan rahaa. Tutkinnoilla on vain välinearvo, ei arvoa sinänsä. Välineen arvo mitataan rahassa.

Kahden tutkinnon suorittamiselta jäävän vapaa-aikanikin pyrin viettämään säntillisesti. Siinä missä entiset sosiologian kurssikaverini rypivät ilta toisensa jälkeen haalarit päällä Kallion räkälöissä, minä istuin kauluspaita ja pikkutakki päällä kokoomusnuorten kokouksissa, seminaareissa ja verkostoitumistapahtumissa. Kyllähän noissakin tilaisuuksissa toki maljaa nostettiin, mutta vain sen verran, että huoliteltujen liittokokouskannanottojen valmistelu vielä onnistui. Joskus parin viinilasin jälkeen saatoimme jopa hieman hullutella ja tehdä puoluekokoukselle aloitteita muun muassa sosiaaliturvan lakkauttamiseksi ja suomalaisyritysten siirtämiseksi Viroon. Selviteltyämme päitämme muutaman tunnin, päädyimme luonnollisesti vielä huomattavasti jyrkempiin kannanottoihin. Se oli hyvää aikaa.      

Kokoomusnuorissa opin verkostoitumisen merkityksen. Kun viiden vuoden uurastamisen jälkeen sain paperit ulos molemmista opinahjoistani, minun ei tarvinnut kauaa töitä etsiä. Eräs Benin talliin aikanaan kuulunut lakimies tarjosi minulle töitä huippujohtajien kannustinjärjestelmiä suunnittelevassa yhtiössä heti valmistumispäivänäni. Otin luonnollisesti paikan vastaan. Palkka ja muut edut olivat hyvät, ja mikä tärkeintä, sain tehdä töitä tärkeän asian eteen. Vielä tuolloin huippujohtajien palkat olivat Suomessa naurettavan pienet. Peruspalkan lisäksi maksettiin vain mitättömiä tulosbonuksia ja optio-ohjelmat olivat aivan lapsen kengissä. Jotkut huonoa tulosta tehneiden yritysten toimarit saattoivat jäädä jopa kokonaan ilman bonuksia. Von Mises & Rand Group teki kaikkensa tällaisten vääryyksien korjaamiseksi. Yrityksen päätehtävä kiteytyy sen sloganissa: ”tuntipalkka maksetaan ajan kulumisesta, tulospalkka tuloksesta.”

Tuosta sloganista tuli elämäni johtoajatus. Halusin muuttaa yritysmaailman tulospalkkiot oikeudenmukaisemmiksi yritysjohtajien kannalta ja olin valmis työskentelemään pitkää päivää tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Motivaatio näkyi tuloksissani ja pienellä viiveellä myös palkkapussissani. Etenin kahdessa vuodessa junior konsultista Front Side Capital –yksikön manageriksi, nuorimpana yrityksen historiassa. Ilmoittaessaan minulle ylennyksestäni esimieheni vihjasi hienovaraisesti, että minun tulisi ostaa kalliimpi auto. Hänen mukaansa asiakkaille ei tulisi antaa väärää kuvaa toiminnastamme edes heikoin signaalein. Yksi yrityksen kirjoittamattomia sääntöjä oli se, että manageritason henkilöstö ajoi S-sarjan mersuilla. Palkat oli optimoitu sen mahdollistamiseksi. Virallisen kädenpuristuksen sijaan sain esimieheltäni kannustavan läpsäytyksen selkään ja toverilliset onnittelut: ”tervetuloa parhaaseen S-sarjaan kido!”

Elämäni oli siis oikeilla raiteilla. Minulla oli loistoduuni, hyvä terveys ja varakas ystäväpiiri, joka tunsi viinit ja homejuustot. En juuri toivonut enempää. Toki lisää rahaa, mutta se nyt oli itsestäänselvyys. Olin joka tapauksessa tyytyväinen. Tässä kaikessa tyytyväisyydessäni unohdin kuitenkin kapitalismin rautaisen lain: pysyvää on vain muutos.

Ollessani eräänä päivänä matkalla asiakkaan luokse, sain tekstiviestin pomoltani: ”Firma myyty kansainväliselle sijoittajakollektiiville. Suomen toiminnoista ottaa vastuu tunnettu suomalainen pankkiiri. Briiffaus Aleksin WarRoomissa alkaen 14 reikäleipä.”

Briiffi oli lyhyt ja ytimekäs. Toimintoja tehostetaan ja järkevöitetään etenkin Front Side, Central ja Back –office toimintojen osalta. Seuraa irtisanomisia. YT-neuvottelut alkavat heti ilmoitusajan päätyttyä. Irtisanomisista päättää uusi CEO, joka käy tilanteen läpi henkilökohtaisesti kaikkien työntekijöiden kanssa.

Minun vuoroni tuli reilun viikon päästä. Hiki liimasi mittatilauspaidan selkääni noustessani hissillä ensimmäistä kertaa ”isojen poikien” kerrokseen. Siellä minut otti vastaan kaunein koskaan näkemäni aulapalveluhenkilö. Hän pyysi minua odottamaan hetken. Sitten hän ilmoitti lankapuhelimella huoneeseen, että olen saapunut. Sain kutsun saapua sisään. Huoneessa minua odottivat General Manager Kekäläinen ja talousjohtaja Säilynoja, molemmat entisiä huippujääkiekkoilijoita. He istuivat jykevän jalopuupöydän takana ja heidän välissään oli tyhjä istuin. Arvelin sen kuuluvan kasvottomalle pääomalle, jonka sanomaa nämä kaksi huippujohtajaa olivat tulleet minulle kertomaan. Samassa kuitenkin kajahti kongi ja pöydän takana olevista japanilaistyylisistä ovista huoneeseen astui savuverhon saattelemana tyylikkäästi pukeutunut mies. Savun hälvettyä tunnistin hänet heti: hän oli viiksekäs mies!  

Istuttuaan alas viiksekäs mies ei alkuun puhunut mitään. Hän piti minua otteessaan dramaattisella hiljaisuudella ja tuijotti suoraan silmiini niin läpitunkevasti, että minun oli laskettava katseeni alas. Kylmäsi. Se oli jäätävin koskaan näkemäni katse.

Viimein hän levitti kätensä kristusmaisesti molemmille puolilleen, napsautti sormiaan ja tiuskaisi Säilynojalle ja Kekäläiselle: ”Paperit!” Salamannopeasti he ojensivat hänen eteensä nivaskan papereita. Viiksekäs mies silmäili niitä hetkisen, käänsi sitten katseensa minuun ja kysyi:

”Hannu P. Ikäheimo…”

”Niin.”

”tiedätkö sinä sinä, kuinka minusta tuli menestyjä?”

”Totta kai, olettehan kertonut sen useassa haastattelussa: Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus.”

”Aivan oikein. No pidätkö sinä sitten minua aivan idioottina?”

”Kuinka niin? Emmehän ole edes tavanneet aiemmin.”

”Ja mistähän se voisi johtua?”

”En osaa sanoa. Voisitteko kertoa?”

  

”Toki. Se johtuu siitä, että mulla on menestysresepti ja sulla ei. Kuvitteletko sä, että sä voit pitää kakun ja syödä sen?”

”Nyt en kyllä ymmärrä.”    

”Kuules Ikäheimo, mä olen periaatteiden mies. Yksi mun periaatteista on, että älä koskaan luota mieheen joka ei ole käynyt RUK:kia. Papereissasi en näe edes merkintää asepalveluksen suorittamisesta, joten miten on, voinko luottaa sinuun.”

”Olen suorittanut sivarin. Sain ATK-ajokortista täydet pisteet!”

”Hahahahahaa. Ainakin sinulla on huumorintajua. Vai että ihan täydet pisteet! Ikäheimo, älä pakota minua laskemaan alleni. Mutta vakavasti ottaen, toinen periaatteistani on, että älä koskaan palkkaa henkilöä, joka ei ole käynyt SYK:kiä. Kysymykseni kuuluu siis, oletko sinä käynyt SYK:in?”

”En ole käynyt SYK:iä. Suoritin lukioni Kuopion Lyseon lukiossa, joka on erittäin perinteikäs lukio sekin. Sen rehtorina on toiminut muun muassa J.V. Snellman ja…”

”Ikäheimo, kuulen vain kärpäsen surinaa. Katsopa jalkoihisi, siinä on lasikatto. Siihen sinä olet nyt lyönyt pääsi. Tuolla sivupöydällä on laatikko. Siihen voit tyhjentää työpöytäsi.”  

”Mutta helvetti sentään…Mähän oon tehnyt tälle firmalle aivan käsittämättömästi rahaa. Mut on valittu kolme kertaa kuukauden työntekijäksi ja mut ylennettiin kautta aikojen nuorimpana Front Siden manageriksi. Ettehän te voi potkia mua pihalla.”

”Ikäheimo, älä ota tätä henkilökohtaisesti. Sarasvuon Jari sanoi mulle joskus, että sian kanssa painiessa likaa aina omatkin kätensä. Sen takia mä en voi tehdä poikkeuksia. Kuten sanoin, olen periaatteiden mies ja sinun osaltasi resepti ei ole valmis, eikä koskaan tulekaan valmiiksi. Kekäläinen ja Säilynoja, onko teillä jotain sanottavaa Ikäheimolle?”

Kekäläinen: ”Oot tehnyt hyvää työtä, mutta sulla ei ole menestysreseptiä. Heidi Klumia lainaten: Auf wiedersehen.”

Säilynoja: ”Ei mulla oo tohon juuri lisättävää. Saat potkut!”

Viiksekäs mies: ”Olen selvästi hengaillut liikaa sen Sarasvuon kanssa kun musta on tullut tällainen nössö. Ikäheimo, mä vapautan sinut.”

Sain siis potkut ja tulin yhteen elämäni tienhaaroista. Minun piti valita jatkaisinko valitsemallani polulla vai ryhtyisinkö tekemään jotain muuta. Amerikkalaiselokuvien kliseisten toimintamallien mukaan minun olisi tässä vaiheessa pitänyt ymmärtää, että rahamaailma ja sen parissa toimivat ihmiset ovat läpimätiä, ja tehdä totaalinen suunnanmuutos: Pyrkiä pelastamaan maailma, sairaat ihmiset ja Afrikan nälkäänäkevät lapset. Niin ei kuitenkaan käynyt. En menettänyt uskoani rahaan, vaan epäonnistuminen sai minut haluamaan sitä kahta kauheammin. Vannoin itselleni, että joskus vielä lennän Lontooseen kolme konkurssia tehneenä multimiljonäärinä ja kuulutan koko maailmalle gordongekkomaisesti: Ikäheimo is back!

En myöskään menettänyt uskoani rahamaailman parissa toimiviin ihmisiin. On totta, että hetken ajan pidin yllättäviä potkujani epäoikeudenmukaisena. Olihan kuitenkin ollut reilut kolme vuotta kaikilla tulosmittareilla yksi firman tuottavimmista työntekijöistä. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään omistajien vaihduttua, ja miksipä olisikaan merkinnyt. Jokaisella omistajalla on oikeus rakentaa ympärilleen sellainen tiimi johon voi luottaa. Jos viiksekkään miehen mukaan minulla ei ole menestysreseptiä, niin asia on silloin niin. Viiksekäs mies on oikeassa, koska hän puhuu rahan kieltä. Hän on natiivi rahan kielessä. Hän on Suomen rikkain mies.

Yhdessä asiassa viiksekäs mies oli kuitenkin väärässä: minun reseptini tulee valmiiksi, tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut kirjeen ylioppilaslautakunnalta, joka on lukuisten anomusten ja valitusten jälkeen luvannut hylätä ylioppilastutkintoni. Se mahdollistaa minulle lukion uudelleen suorittamisen Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, Sykissä, tuossa tarunhohtoisessa menestystehtaassa. Sen lisäksi olen saanut neuvoteltua puolustusvoimien hallinnon kanssa erityisjärjestelyn, jolla suoritan reserviupseerikoulun kurssimuotoisena. Ainoastaan peruskoulutuskauden joudun suorittamaan yhtäjaksoisesti Santahaminan varuskunnassa.

Elämässä saa vain sen, minkä pystyy neuvottelemaan. Näinhän puhui Sarasvuo.  

Viiksekäs mies ja muut huippumenestyjät, antakaa minulle siis vielä muutama vuosi aikaan niin tulette näkemään mistä minut on tehty. Olen oppinut, että täytyy epäonnistua voidakseen onnistua. Ei ole kolmea ilman neljättä, neljättä ilman viidettä. Siinä kaikki.   

Oivallus ja villit lupiinit

Kun on kesä, vakituinen työsopimus, villi nuoruus takana ja ulkoa kuuluu vaimeaa autojen hurinaa, voi nostaa jalat pöydälle ja odottaa oivallusta. Oivallus on ratkaisevaa, jos haluaa saada aikaan jotain arvokasta, mutta toisin kuin monet aikalaisemme kuvittelevat, se ei ole pakotettavissa syntymään.

Pelkkä omenapuun alla makoilukaan ei toki riitä. Normaalisti oivallus vaatii pohjakseen hyvin kovaa työtä. Oivallus ei korvaa työtä. Työ taas ei voi korvata oivallusta eikä pakottaa sitä syntymään, ei liioin intohimo. Molemmat yhdessä houkuttelevat sitä esiin, mutta se tulee silloin, kun sitä huvittaa, ei silloin kun meitä huvittaa.

J. Karjalaisen tarina Villejä lupiineja –kappaleen synnystä on tästä oiva esimerkki. Yle-teemalla esitetyssä dokumentissa, Rock Suomi: Sanojen takana, Karjalainen kertoi työstäneensä pitkään erästä biisiä, eikä kertosäe ottanut syntyäkseen. Hän päätti pitää parin päivän tauon soittamisesta ja vaihtaa kitaran onkivapaan. Ollessaan palaamassa suosikkilammeltaan kohti kotia, hänen silmänsä osuivat tien varressa kasvaneisiin lupiineihin. Hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta tällä kertaa ne jostain syystä sytyttivät lampun. ”Villejä lupiineja” sanapari jäi soimaan hänen päähänsä ja kertosäe valmistui jo automatkan aikana. Intuition voima osoittautui niin voimakkaaksi, että Karjalainen työsti koko kappaleen uudelleen villien lupiinien ympärille ja lopulta myös valmisteilla ollut albumi nimettiin niiden mukaan. Kappaleesta tuli hitti ja sen myötä villeistä lupiineista symboli - ”ties mille”- kuten J. Karjalainen rehellisesti asian ilmaisi.

Suurena sanataiteilijana tiedän itsekin, että yleensä oivallukset ovat juuri Karjalaisen esimerkin kaltaisia intuitioita, välähdyksiä, joita ei voi analyyttisesti purkaa osiin. Jotain vain tapahtuu ja yhtäkkiä hahmottomista mietteistä muodostuu terävä kärki. Syntyy otsikko, ensimmäinen lause tai lopetus ja tuntuu kuin kirjoittaminen katoaisi. Zizekin sanoin:

“Up to a certain point, I’m telling myself, ‘No, I’m not yet writing. I’m just putting down ideas.’ Then, at a certain point, I tell myself, ‘Everything is already there. Now I just have to edit it.’ So that’s the idea: to split it into two. I put down notes; I edit it. Writing disappears.”

Wikipedian mukaan sana intuitio on muodostettu latinan sanasta intueor, joka tarkoittaa ’katsoa’, ’nähdä’. Juuri näkeminen näytteli suurta rooli J. Karjalaisenkin oivalluksessa. Parhaat oivallukset eivät kuitenkaan välttämättä edellytä välitöntä havaitsemista. Ne voivat syntyä, kuten Max Weber on asian hienosti ilmaissut, ”sikaria leposohvalla tuprutellessa tai kävellessä kadulla, joka nousee loivasti ylämäkeen”. Ne voivat syntyä punttisalilla hauiskääntöjä tehdessä tai kaverin kanssa kaljalla istuessa.

Olipa tapa mikä tahansa, oivallukset välähtävät juuri silloin kun niitä ei odota, eivät kirjoitus- tai miksauspöydän ääressä pohtiessa ja etsiessä. Ne eivät kuitenkaan olisi tulleet mieleen, elleivät niitä olisi edeltäneet tuo pöydän ääressä pohtiminen ja intohimoinen etsiminen ja kysymysten asettaminen. Kova työ ja intohimo ratkaisevat. Siksi Max Weber sanoi, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti.

Silti oivallus on aina uhkapeliä: koskaan ei tiedä tuleeko se vai ei. Joku voi olla intohimoinen ja teknisesti loistava kirjoittaja, mutta hänellä ei ole koskaan ollut omaa arvokasta oivallusta. Tällöin hänestä tuskin on odotettavissa rivijournalistia kummempaa kynäilijää. Minäkin tunnen monia ahkeria, touhukkaita, pitkän ja ansiokkaan työuran tehneitä ihmisiä, jotka yhä kärsivällisesti odottavat ensimmäistä omaa oivallustaan. Meille palkkatyöläiselle se on onneksi mahdollista, juovuttavista intuitioista eläville taiteilijoille ei.  

Myytinmurtajat

Tommi Uschanov pohtii hienossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus mahdollisuutta jonkinlaisen Yhteiskunnaliset myytinmurtajat televisiosarjan perustamiseen. Sarjassa kokeiltaisiin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters), pitävätkö tietyt kansan keskuudessa sitkeänä elävät uskomukset paikkansa, mutta keskityttäisiin vain yhteiskunnallisiin myytteihin. Uschanovin mukaan sarjassa voitaisiin tehdä esimerkiksi testi, jossa kaikille kaupungin asukkaille annettaisiin joka kuukausi ilmaista rahaa ja testattaisiin, vähenevätkö siellä työhalut? Toisaalla taas voitaisiin suorittaa koe, jossa rikoksesta saatavia rangaistuksia lievennettäisiin kahdesta samanlaisesta alueesta toisella, jonka jälkeen tarkkailtaisiin lisääntyvätkö siellä rikokset.   

Uschanovin sai tätä ajatusta pohtimaan deliberatiivisen demokratian tai keskustelevan demokratian kokeilut eripuolilla maailmaa. Muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Tanskassa ja Bulgariassa toteutetuissa kokeissa joukko kansalaisia houkuteltiin erilaisin keinoin tutustumaan perinpohjaisesti politiikan asiakysymyksiin. Viikonlopun aikana kokeeseen osallistujat esimerkiksi perehtyivät ryhmätyönä politiikan eri sektoreiden asiakysymyksiin keskustelemalla poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa puolueettomien vetäjien johdolla. Kokeissa niihin osallistuvien tavallisten ihmisten ymmärrys ikään kuin hinattiin asioista päättävien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa samalle tasolle.

Kokeiden tulokset ovat olleet positiivisia. Keskustelujen myötä osallistujien tietotason on havaittu kasvavan ja monien äänestyspäätösten muuttuvan. Lisäksi kokeet ovat lisänneet osallistujien luottamusta edustuselimiin ja politiikkaan. Britanniassa vuoden 1997 parlamenttivaalien yhteydessä tehdyssä kokeessa havaittiin, että kolmanneksi suurin puolue, liberaalidemokraattinen puolue, jopa kolminkertaisti kannatuksensa kokeen osanottajien päästyä selville sen kannanotoista vaalien asiakysymyksiin. Uschanovin mielestä onkin perusteltua epäillä, että jos äänestäjät ymmärtäisivät puolueet ja niiden kannat eri kysymyksiin samalla tavalla kuin puolueet itse, esimerkiksi puolueiden keskinäiset kannatussuhteet saattaisivat olla hyvinkin toisenlaiset kuin ne ovat.

Uschanovin epäilyihin on helppo yhtyä. Uskon, että meilläkin Suomessa monen kannat ympäristöasioihin, maahanmuuttoon, EU:hun, verotukseen, tulonjakoon ja moniin muihin asioihin muuttuisivat, jos perusfaktat olisivat hallussa. Se taas väistämättä johtaisi oman position tarkempaan pohtimiseen ja mahdollisesti toisenlaiseen äänestyspäätökseen. Oma äitinikin sanoi ruvenneensa pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä vasta katsottuaan televisiosta Food Inc. –dokumentin. Hän oli järkyttynyt näkemästään, eikä voinut ”maatalon tyttönä” uskoa, kuinka hirvittävällä tavalla elintarviketuotantoon tarkoitettuja kotieläimiä kohdellaan. Heidän kotitilallaan eläimet saivat juosta vapaana, niille lässytettiin kuin ystäville ja niitä kunnioitettiin. Vaikka hän oli tiennyt tuon idyllin murtuneen jo ajat sitten, ei hänelle ollut tullut mieleenkään, minkälainen Auschwitz tehokkuuden ja tuottavuuden maksimoinnilla oli muutamassa vuosikymmenessä saatu aikaan. Aika näyttää muuttiko tuo silmät avannut kokemus myös hänen äänestyskäyttäytymistään.   

Oman työni kautta törmään usein EU:ta koskeviin lentäviin lauseisiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Yksi niistä on väite EU-byrokratian kalleudesta. Monet jopa elävät hieman kärjistetysti siinä uskossa, että leijonanosa heidän ”veromarkoistaan” menee erilaisten EU-virkamiesten, eurokraattien, elättämiseen. Todellisuudessahan EU:n talousarviosta suurin osa käytetään maatalouden tukemiseen ja Euroopan kilpailukyvyn lisäämiseen muun muassa erilaisten rakenne –ja aluerahastojen avulla. Hallinnon osuus budjetista on vain noin 6 prosenttia ja se kyllä kestää vertailun useimpien kansallisvaltioiden hallintomenojen kanssa.

Väite EU-byrokratian erityisen suurista kustannuksista on siis faktoihin perustumaton uskomus, eli täysiverinen myytti. Media ja rahvaiden mölisevät suut ovat vastaavia EU-myyttejä pullollaan. Jopa niin pullollaan, että useat Euroopan komission edustustot ympäri Eurooppaa ovat ruvenneet keräämään sitkeimmin kansan keskuudessa pyöriviä myyttejä nettisivuilleen ja tarjoamaan tilalle faktatietoa. Muun muassa komission Britannian edustuston verkkosivuilla on pitkä lista mitä mielikuvituksellisimpia EU-legendoja. Sieltä löytyy vastineita lehtikirjoituksiin, joissa on väitetty muun muassa, että EU:n lainsäädäntö pakottaa brittisairaalat palkkaamaan työntekijöitä, jotka eivät puhu englantia tai että EU:n työturvallisuusdirektiivi kieltää korkeat korot kampaamoiden työntekijöiltä.   

Tällaiset sivustot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta koska niitä ylläpitävät pääasiassa myyttien kohteena olevat tahot, on vaara, että ne eivät tavoita suuria massoja ja/tai saarnaavat jo uskovaisille. Sen vuoksi Uschanovin ehdotus popularisoidusta Yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisiosarjasta on mitä kannatettavin. Laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mikäli tämä konsepti löisi läpi, olisin valmis perustamaan sen rinnalle Talouden myytinmurtajat televisiosarjan. Sen perustana voisi toimia esimerkiksi Ha-Joon Changin mainio kirja 23 Things They Don’t Tell You About Capitalism, jossa aseistariisuvasti osoitetaan vääräksi lukuisten kliseiden verkosto, jolle julkinen keskustelu taloudesta perustuu. Changin kirjan vahvuus on siinä, että se ei sorru yleiseen ahneuden kulttuurin tuomitsemiseen SDP:n poliitikkojen tyyliin, vaan osoittaa taloustieteen termein, mitkä markkinatalouden toimintalogiikkaan liittämämme uskomukset pitävät paikkansa ja mitkä eivät.

Chang itse uskoo markkinatalouteen, mutta haluaa asettaa sille sääntelyn avulla selkeät pelisäännöt. Sen vuoksi ensimmäinen myytti, jonka hän kirjassaan murtaa, on illuusio täysin vapaista markkinoista. Changin mukaan markkinoilla on aina rajoitteita ja ne näyttävät vapailta ainoastaan, koska hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Harva länsimaalainen esimerkiksi kyseenalaistaan nykyisin lapsityövoiman käytön tuomittavuutta, mutta 1800-luvun Britanniassa asiasta käytiin kovaa vääntöä. Tuolloin parlamentti sääti lain, että alle 9-vuotiaat lapset eivät saaneet työskennellä puuvillatehtaissa, joissa työskentely oli erityisen vaarallista terveydelle. Puuvillatehtailijoiden mielestä tällaisella lainsäädännöllä rajoitettiin ”vapaan markkinatalouden” toimintaa. Vastaavia kamppailuja käydään koko ajan eri talouden sektoreilla, eivätkä edellä mainitun esimerkin valossa vapauden puolustajat ole sen puhtaampia poliittisista motiiveista, kuin sääntelyn puolestapuhujatkaan. Chang toteaakin viisaasti, että vapaus, kuten kauneus, on katsojan silmässä.

Minusta olisikin tärkeää, että Talouden myytinmurtajissa keskityttäisiin Changin hengessä murtamaan talouden myyttejä mahdollisimman objektiivisesti taloustieteellisestä tutkimuksesta nousevin argumentein. Se voisi toimia railakkaana vaihteluna nykyiselle mediassa näyttäytyvälle ”talouskeskustelulle”, jonka peruskaava menee niin, että ensin joku Matti Apusen tai Björn Wahlroosin kaltainen äärityyppi esittää provosoivan mielipiteen, jonka jälkeen arkkiatrit ja punavihreät räppärit saapuvat paikalle tuomitsemaan ahneuden kulttuurin. Tällaisessa ilmapiirissä todellista parhaiden argumenttien kamppailua ei synny, koska keskustelijat saapuvat keskusteluun eri lähtöoletuksin – yhdet taloudellisin, toiset moraalis-eettisin. Se on surullista, koska talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään päteviä argumentteja, joilla vapaan markkinatalouden puolustajat pystytään ajamaan nurkkaan heidän omalla kotikentällään. Tähän Talouden myytinmurtajat voisi tuoda muutoksen.