Mistä populismi kumpuaa?

Protesti Euroopan unionia ja maahanmuuttoa vastaan on jo vuosia kanavoitunut populististen liikkeiden kautta. Näiden liikkeiden ajama politiikka ja toimintatavat kuitenkin vaihtelevat suuresti eri maiden välillä. Mistä siis puhumme, kun puhumme populismista?

Populismista tuli taas kuuma keskustelunaihe Suomessa, kun perussuomalaiset jytkyttivät eduskuntavaaleissa torjuntavoittoon ja sitä myötä maamme toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Monet varmaan olivat jo odottaneet perussuomalais-ilmiön taittumista, koska sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisissä joukkoviestimissä alkoi heti velloa täysin sama keskustelu, kun neljä vuotta sitten: Kuka näitä persuja oikeasti äänestää? Mistä heidän suosionsa johtuu?

Koska silmiini ei ole edelleenkään osunut hyvää analyysiä aiheesta, julkaisen ennen viime eduskuntavaaleja kirjoittamani blogitekstin uudelleen hieman päivitettynä versiona.   

Populismissa on kyse eurokriittisyyttä ja ”vanhoja puolueita” vastaan kohdistuvaa protestia monimuotoisemmasta ilmiöstä. Jotta sen erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin. Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen.

Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand-sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Helsingin Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tilanteessa jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan ei pääse syntymään poliittisia rajalinjoja. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla kertoo siitä, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference -malliksi. Sen edellytys on, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella vastauksella. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällaista utopistista toimintalogiikkaa ajatellen (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavat, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostoskeskuksen palveluihin ja kolmannet viheralueiden siisteyteen. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä käsillämme saattaakin olla laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on yksi populismin nousun tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuksien ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä yleensä seuraa, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisesti, yhteiskunnallinen dynamiikka muuttuu erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen.

Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa. Sen takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikan keinoin jakamaan kahteen leiriin: valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväenryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…), sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on mahdollinen ainoastaan luomalla sisällöltään tyhjiä merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden tyhjyys on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin.

Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan tunnus ”Change” on loistava esimerkki tyhjästä merkitsijästä. Se nivoi yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakensi vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastutti että köyhdytti alkuperäisiä vaateita. Rikastutti, koska se loi erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdytti, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyi typistää minimiin.

Tyhjien merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan ja altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin.

Tässä onkin tyhjien merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä yhteyksistään ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen tyhjät merkitsijät muuttuvat tällöin ajelehtiviksi merkitsijöiksi (floating signifier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus vihreyteen. Tämä yksinoikeus on kuitenkin murentunut pikkuhiljaa ja vihreydestä on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa kokoomus puolestaan kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään, työväen, kun Niinistöstä tehtiin ”työväen presidenttiä”. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, tyhjä merkitsijä ja poliittisen kentän kahtiajakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on olevaisen perimmäiseen olemukseen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological, not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko jokin poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellence. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina tyhjistä merkitsijöistä power-underdog -asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference -toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä on mahdollistanut Teekutsuliikkeen kaltaiset populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, perussuomalaisia, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva vanhan vallan vastainen profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Perussuomalaiset ovat verkkosivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi tyhjäksi merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Mikäli perussuomalaiset päättää nyt lähteä mukaan hallitukseen, sen täytyy keksiä uusi antagonistinen rajalinja EU-kriittisyyden tilalle tai muuttaa taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin sen edeltäjä SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa.

Lukuisat muutkin esimerkit todistavat, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää vallanvastaista asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja valta-altavastaaja-akselilla, kun on käytännössä itse osa vakiintunutta valtajärjestystä. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia onnistui merkillisellä tavalla pitkään toteuttaa populistista politiikkaa vallankahvasta käsin. Pääministeriydestään huolimatta myös Berlusconin brändi epäpoliitikkona säilyi vakaana, mikä mahdollisti ”politiikan” vastaisen politiikan myös vallasta käsin. Timo Soinin ja perussuomalaisten kannattaakin ehkä pirauttaa Berlusconille, mikäli he mielivät hallitukseen. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen vinkki.

Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa, että populismin nousussa ei ole mitään demokratian vastaista. Päinvastoin populististen liikkeiden nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Liikkeet toimivat niiden kansalaisten äänitorvena, jotka eivät saa ääntään kuuluviin vanhojen puolueiden kautta. Siten niiden nousu on seurausta vanhan puoluejärjestelmän jäykkyydestä ja vaihtoehdottomuudesta. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena”. Tällä mittarilla Suomenkin demokratia on yhä kuntokuurin tarpeessa. 

Supervallan ja sen kansalaisten suuri vastuu

Hämähäkkimies-elokuva on tehnyt tunnetuksi Theodore Rooseveltin aikoinaan kirjoittaman kuolemattoman toteamuksen "suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun". Näiden sanojen myötä identiteettiään pohtiva Peter Parker ymmärtää, ettei hän voi pakoilla vastuuta. Hänen on otettava vastaan suuri vastuu, joka hänelle annetuista suurista voimista seuraa. Se on hänen lahjansa mutta myös hänen kirouksensa.

Samoin identiteettinsä kanssa painivan EU:n tulisi ymmärtää suuri vastuunsa maailman tilasta ja alkaa toimia sen mukaisesti. EU:n lähialueilla on meneillään lukuisia vakavia konflikteja, joiden rauhanomaiseen ratkaisuun EU:n tulee pystyä vaikuttamaan. Se on EU:n uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Kehitysyhteistyön saralla EU on jo todellinen supervalta. Vuonna 2013 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat antoivat apua 56,5 miljardilla eurolla, mikä oli 52 prosenttia kaikesta maailmassa annetusta julkisesta kehitysavusta. Asemansa vuoksi EU:lla on myös todelliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaiset kestävän kehityksen tavoitteet syksyllä pidettävässä YK:n yleiskokouksessa hyväksytään. Pyritäänkö siihen, että saadaan tavoitteet, jotka kaikki voivat saavuttaa ilman erityisiä ponnisteluja vai halutaanko sellaiset tavoitteet, joiden saavuttaminen todella muuttaisi maailmamme kestävämmäksi ja oikeudenmukaisemmaksi.  

Pelkän rahan lisäksi EU:n pitää pystyä johtamaan myös esimerkillään. Suurena kauppamahtina EU on vastuussa suuresta määrästä maailman saasteita ja jätteitä. Noudattamalla itse niitä periaatteita, joita se vaatii muilta, EU voi suoraan edistää kestävän kehityksen tavoitteita myös rajojensa ulkopuolella.

Myös EU:n sääntelyn ja sen solmimien kauppasopimusten vaikutukset heijastelevat laajalle. EU on yksi avaintoimijoista tavoiteltaessa veronkierron, verojen välttelyn ja verokilpailun hillitsemistä. Yhtiöiden verojen välttely ja yksityishenkilöiden veronkierto on tunnistettu kaikkien maiden ongelmaksi, mutta kehitysmailla on keskimäärin rikkaita maita heikommat resurssit puuttua ongelmaan. Sen vuoksi päävastuu asian korjaamisesta on kehittyneillä mailla.

EU:n solmimat kauppasopimukset ovat todellisia tehonyrkkejä ihmisarvoisten työolojen ja sosiaalisen vastuun edistämiseen, joita EU arvostelijoiden mukaan käyttää aivan liian vähän tähän tarkoitukseen. Yhdessäkään EU:n tähän saakka neuvottelemassa kauppasopimuksessa ei ole tiukkoja sanktioita työntekijöiden oikeuksien polkemista tai muita ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Yhdysvaltojen solmimissa vapaakauppasopimuksissa tällaisia on, joten mikäli EU:n ja USA:n välille syntyy vapaakauppasopimus, sen sisältö voi näyttää suuntaa myös muille sopimuksille.

Meillä eurooppalaisilla äänestäjillä on valtaa vaikuttaa satojen miljoonien ihmisten elämään, ja vuonna 2013 julkaistun Eurobarometrin mukaan me myös haluamme muutosta. Sen mukaan peräti 83 prosenttia EU-maiden kansalaisista pitää kehitysmaiden ihmisten tukemista tärkeänä ja rahallisenkin tuen lisäämistä kannattaa 61 prosenttia. Lisäksi jopa kaksi kolmesta EU:n kansalaisesta on sitä mieltä, että kehitysmaiden köyhyyden voittamisen tulisi olla yksi unionin pääprioriteeteista.

Kaikkien kehitysmaiden tilanteesta huolestuneiden kansalaisten olisi hyvä tietää, että vain kolme kahdeksasta vuosituhattavoitteesta saavutetaan tämän vuoden loppuun mennessä. Lapsikuolleisuus on vähentynyt, puhtaan juomaveden määrä on kasvanut ja HIV-tartuntojen määrä on kääntynyt laskuun. Nämä ovat hyviä uutisia, mutta maailma ei ole tullut valmiiksi. Vailla riittävää määrää ruokaa ja mahdollisuutta kouluttautua ovat yhä sadat miljoonat lapset ympäri maailman.

Tietämällä enemmän osaamme myös vaatia poliitikoiltamme enemmän. He päättävät viime kädessä siitä, kuinka tosissaan veronkiertoon tai ilmastonmuutokseen halutaan puuttua, miten avoimesti ja millaisin kriteerein EU:n kauppasopimukset solmitaan, sallitaanko työolojen polkemista kehitysmaissa vai ei. Heillä on ylipäätään valta päättää siitä, millainen globaali toimija EU on tulevaisuudessa.

Negatiivisuushaaste

Kiitos negatiivisuushaasteesta Emil Cioran, Albert Camus, Arthur Schopenhauer ja Michel Houellebecq. Otan sen ilolla vastaan tällaisena kuulaana päivänä, jonka kirkkautta minun on vaikea kestää. Onneksi tummat pilvet ovat jo matkalla.

Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tunne, ettei tästä tule mitään. Kaikki mihin ryhdyn, joko epäonnistuu tai tuntuu muuten vain turhalta. En saa kiinni elämän juonesta. Vuodet karkaavat käsistä. Kaikki omat valinnat kaduttavat, eikä niitä enää saa tekemättömiksi. Alustakaan ei jaksa enää aloittaa. Näillä korteilla mennään katkeraan loppuun saakka.

En saa luotua elämälleni ehjää tarinaa, jossa kulkisi jonkinlainen selityksen ja merkityksen lanka. Minulla on vain seitti, johon olen takertunut räpiköimään naurettavana ja epätoivoisena. Se mikä alkoi tragediana ja tulee päättymään farssina.

Toisin on muilla. Kaikkien muiden elämät ovat täynnä täyttymyksiä ja suuria harppauksia. Kaikki muut menevät eteenpäin kuin Juti lentokentällä. Hieman sekaisin mutta onnellisina. 

Tapasin vasta baarissa vanhan lukiotutun joka kertoi saavuttaneensa urallaan jo kaiken sen, mihin hän alun perin tähtäsikin. Ylimääräiset lantit hän sijoittaa nykytaiteeseen. Se on hänen perintönsä tälle maailmalle.

Minä en ole saavuttanut elämässäni mitään, mutta vielä joku päivä sijoitun 1000 parhaan joukkoon ulkoministeriön KAVAKU-haussa ja saan nimeni ASKI-muistioon varasijoille jääneiden hakijoiden joukossa. Sillä tavoin jätän nimeni historiankirjoihin.    

Juha Seppälä kirjoittaa:

”Elämän tulisi olla sarjafilmi, dramatiikkaa, episodeja, jaksoja, tuotantokausia, huolellisen pikkutarkasti rakennettua epookkia. Siinä pitäisi olla sopivin välein käännekohtia, kaikki siihenastinen kumuloituisi ja jatkettaisiin uuteen suuntaan varmoin askelin ja kirkastunein katsein.”

Seppälä piruilee, mutta kysymys jää. Entäs jos mitään käännekohtia ei tulekaan? Entäs jos kaikki jatkuukin samanlaisena mitäänsanomattomana harmautena tästä iäisyyteen? Samanlaisia tylsiä päiviä viikosta toiseen. Arkirutiineja, ASP-säästämistä, luumupuiden suojaamista rusakoilta, sisustushuolia, maratonharjoituksia tuhat kertaa nähdyissä maisemissa, Voice of Finlandin yhdeksäs tuotantokausi, Olvin IPA.  

Joku muka viisas sanoi, että ei ole merkityksettömiä hetkiä, on vain hetkiä joille ei ole annettu merkitystä. Karl-Ove Knausgård näytti tämän toteen. Hän sai tuhannet ihmiset ympäri maailman lukemaan hänen bussimatkoistaan uimahallille, viikonloppujuopottelustaan, kesätöistään, ihastuksistaan ja ennenaikaisista siemensyöksyistään.

Minäkin haluaisin sitoa nämä elämäni harmaat hetket yhteen kuin helmet nauhaan ja saada kaiken näyttämään yhtä rikkaalta. Oikealta elämän mysteeriltä. Haluaisin kirjoittaa suuren autofiktiivisen saagan, bestsellerin, jossa kertoisin lapsuudestani Julkulassa ja Länsi-Puijolla, Lisben grillistä, autiotalosta, ensimmäisestä jääkiekkomailastani, hiihtosuksista, ylipainosta, liian kireästä Barcelonan pelipaidasta, päälle jääneestä levystä, kissoja myrkyttävästä papista, luokan kauneimmista tytöistä, korirautaan ylettävästä Lassista, pelottavasta Kalmarista, lentopalloa rakastavasta luokanvalvojastamme Markusta, Kellonsoittaja-pubin aina sateisesta terassista. Kaiken tämän kirjoittaisin kuin Knausgård. Realistisesti mutta ripauksella García Márquezin rehevyyttä ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.   

Tiedän kuitenkin, etten koskaan saa sitä tehdyksi. Kaadun nauhoihini lähtöviivalla. Lauma mustia ötököitä valkoisella paperilla kasvaa isoksi syöpäläiseksi, joka pitää minut valveilla öisin ja hakkaa oveani aamuisin. Tuo syöpäläinen on piina jota tunnen, kun minun on pakko pitää sisälläni jotain joka pitäisi sanoa, mutta jota en koskaan saa sanotuksi. 

Kuinka idea Euroopan investointiohjelmasta sai alkunsa?

Euroopan talous- ja rahoituskriisi on aiheuttanut sen, että investoinnit EU:ssa ovat vähentyneet noin 15 prosenttia vuoden 2007 huippulukemista. Investointien vähäisyys haittaa talouden elpymistä, työpaikkojen luomista ja kilpailukykyä. 

Ongelmaan ei ole yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta siilinjärveläistaustaisella Euroopan komission jäsenellä Jyrki Kataisella on idea. Hänen mielestään Euroopalle tulisi luoda uusi investointiohjelma, jonka avulla voitaisiin maksimoida julkisten varojen vaikutus ja houkutella yksityisiä investointeja. 

Eräänä iltana, hyvissä ajoin ennen neuvotteluja EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä, Katainen päättää tarttua luuriin ja kertoa Euroopan komission puheenjohtajalle Jean-Claude Junckerille suunnitelmastaan.

Katainen: Moi JC, täällä Jyrki, mitäs kuuluu?

Juncker: No mitäpäs tässä. Keeping busy niin kuin aina. Entäs ite?

Katainen: Kuuleppa, ajattelin sellaista, että pitäiskö meidän luoda sellaisten investointikelpoisten hankkeiden jatkumo, joilla on Euroopan laajuista merkitystä?

Juncker: Kiinnostavaa. Kerro lisää.

Katainen: Hankeluettelo olisi niinku dynaaminen, ja se perustuisi yksinkertaisiin ja yleisesti hyväksyttyihin taloudellisiin kriteereihin.

Juncker: Joo-o.

Katainen: Niin siis idea olisi, että hankkeita lisättäisiin jatkuvasti luetteloon ja niitä myös poistettaisiin siitä ajan mittaan.

Juncker: öö...siis täh?

Katainen: Joo, joo. Se ei siis tarkoittaisi sitä, että jokaista luettelossa olevaa hanketta tarvitsisi rahoittaa investointiohjelman puitteissa, mutta sijoittajien saatavilla olisi asianmukaista ja läpinäkyvää tietoa.

Juncker: Okei...

Katainen: Sitten luettelo näistä arvioiduista ja arvioimattomista hankkeista asetettaisiin jollekin nettisivulle, joka puolestaan voitaisiin yhdistää vastaaviin kansallisen ja alueellisen tason luetteloihin. How about that JC?

Juncker: Vähän kuulostaa kyllä monimutkaiselta mun korvaan.

Katainen: Äläs nyt. Ajan mittaan tämä voisi johtaa sellaisten toteuttamiskelpoisten investointihankkeiden eurooppalaiseen sertifiointijärjestelmään, jotka täyttävät tietyt kriteerit. Se vastaisi myös G20:n puitteissa maailmanlaajuisesti toteutettavia toimia parhaiden käytäntöjen jakamiseksi investointihankkeita varten.

Juncker: Jyrki hyvä, nyt en kyllä ota tolkkua tuosta. Paljonko sä ajattelit, että tälle pitäis lohkaista?

Katainen: Tota noin... itse olin ajatellut jotain 300-400 miljardin luokkaa. Mites olis 315 miljardia?

Juncker: Jaa-a. Kai se on mahdollisuuksien rajoissa. Ainakin osan vois hyvinkin lohkaista EU:n tutkimusrahoituksesta, esim. Horisontti 2020 -ohjelmasta. Varmaan joistakin muistakin EU:n rahoitusohjelmista irtois jotain. Mä voin tsekkailla vähän tota budjettiraamia.  

Katainen: JESS!  Mä arvasin että suhun voi luottaa JC!

Juncker: Noh noh, äläs nyt vielä innostu. Mähän vasta lupasin selvittää asiaa. Mutta jo tässä vaiheessa sä voisit varmistaa, että kaikki jatkumoon lisättävät ja sieltä poistettavat hankkeet ovat sellaisia, joilla on Euroopan laajuista merkitystä. Se on kaltaiselleni federalistille tärkeää.

Katainen: Totta kai. Teen sen ensi tilassa. Palataan.

Juncker: Jes. Kuullaan pian. 

*Kirjoitus on saanut inspiraationsa Komission tiedonannosta COM(2104) 903 final. 

Suomi troikan puristuksessa

Eurokriisin myötä ihmiset ovat oppineet tuntemaan kansainvälisen valuuttarahaston, Euroopan keskuspankin ja Euroopan komission muodostaman kolmen koplan nimellä troikka. Erkki Liikasen klassikkoteoksesta Brysselin päiväkirjat 1990–1994 käy ilmi, että reilut 20 vuotta sitten suomalaisissa EU-keskusteluissa puhuttiin myös troikasta, mutta aivan eri yhteydessä. Tuolloin troikalla viitattiin kolmen peräkkäisen EU-puheenjohtajamaan koplaan – Belgia, Kreikka ja Saksa – jotka johtivat Suomen jäsenyysneuvotteluja EU:n puolelta.

Nykytroikka on saanut voimakasta kritiikkiä otteistaan eurokriisin taltuttamisessa. Erityisesti kreikkalaisten silmissä siitä on tullut kuripolitiikan symboli, jonka on väitetty vähät välittävän kiistanalaisten päätösten demokraattisesta hyväksyttävyydestä. Ei voikaan olla näkemättä jonkinlaista historian ironiaa siinä, että 1990-luvun alussa juuri Kreikka kovisteli Suomea tekemään nopeampia päätöksiä osana kolmen puheenjohtajamaan koplaa. Neuvotteluja Suomen puolesta Brysselissä hoitanut EU-suurlähettiläs Liikanen joutuikin muistuttamaan ylikierroksella käyneille kreikkalaisille, että Suomi on demokraattinen maa, jossa päätösten tulee noudattaa sovittua päätöksentekojärjestystä. Siinä mielessä valtasuhteet ovat kääntyneet päälaelleen 20 vuodessa.

Liikasen päiväkirjoista tekee kiinnostavan historiallisen dokumentin ennen kaikkea se, että merkinnät on kirjoitettu tapahtumien syntyhetkellä ja julkaistu heti tuoreeltaan niiden jälkeen. Ajan tuomalla perspektiivillä Liikasen havainnoista pystyy aistimaan muutoksen, jonka EU on vuosien varrella kokenut kasvaessaan suhteellisen tiiviistä 12 maan yhteisöstä 28 jäsenmaan unioniksi. 1990-luvun alun EU:ta pyöritti vielä pieni eliittitoimijoiden joukko pääosin ranskaksi. Kaikki tuntuivat tuntevan kaikki. Jopa komission puheenjohtaja Jacques Delorsilla oli aikaa hengailla Liikasen kaltaisen pikkutekijän kanssa.

Sittemmin EU:n pääkieleksi on noussut englanti ja yhteistyö arkipäiväistynyt muutenkin. Myös Suomessa se koskettaa nykyisin varsin laajaa toimijoiden joukkoa.

Instituutioiden valtasuhteissa ehkä merkittävin muutos 1990-luvun alkuun on ollut Euroopan parlamentin vallan kasvu. Liikasen kuvauksissa Euroopan parlamentti vilahtelee vain sivulauseissa ja yhteistyö oli muutenkin vahvasti hallitustenvälistä. Maastrichtin sopimuksen voimaanastumisen jälkeen Liikanen arvioi, että Suomen tulee huolellisesti arvioida, millaista politiikkaa se ajaa parlamentin suhteen unionissa.

Suomi joutui liittymisneuvotteluissa hyväksymään noin 40 000 sivua EY-säädöksiä ilman vaikutusmahdollisuuksia niiden sisältöihin (mukaan lukien Maastrichtin sopimus). Liikasen mukaan kaikesta muusta päästiin sopuun varsin kivuttomasti, mutta maataloudesta väännettiin loppuun saakka. Lopullinen neuvottelutulos saatiin aikaan 4.3.1994. Liikanen kuvaa historiallista hetkeä seuraavasti:

"Illansuussa pääsihteeri Williamson tuli pieneen kokoushuoneeseen, jossa Antti Satuli ja minä odottelimme, sikaria poltellen. Kello oli vähän yli 18. "Se on sitten selvä. Suomesta tulee jäsen.", sanoi David."

Todellisuudessa asia ei vielä tuolloin ollut selvä, vaan Suomessa oli edessä neuvoa-antava kansanäänestys syksyllä 1994. Gallupit ennustivat äänestyksestä tiukkaa, mutta loppujen lopuksi Kyllä-äänet voittivat melko selvästi 57 prosentin enemmistöllä. Ottaen huomioon sopimuksen laajuuden ja sen ennustamattomat tulevaisuuden vaikutukset, äänestäneiden kansalaisten enemmistöllä tuskin oli kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, minkä puolesta tai mitä vastaan he kantaa ottivat. EU:hun joka tapauksessa päädyttiin ja Liikasesta tuli Suomen ensimmäinen komissaari. Niin päättyi yksi vaihe ja toinen alkoi. 

Puolueiden EU-kannoissa on selviä eroja

Eduskuntavaalikeskustelujen pääpaino on toistaiseksi ollut muissa kuin EU-kysymyksissä. Se on ymmärrettävää tässä taloudellisessa tilanteessa. Ottaen kuitenkin huomioon EU:n suuren painoarvon Suomen lainsäädäntötyön ja talouden kannalta äänestäjien olisi syytä kiinnittää huomiota myös puolueiden EU-linjauksiin.

Eurooppalainen Suomi ry:n tekemän kyselyn mukaan erityisesti suhtautuminen EU:n yhteiseen ilmastopolitiikkaan jakaa puolueita. Kokoomuksen, vasemmistoliiton, vihreiden ja RKP:n mielestä EU:n ilmastopolitiikan kunnianhimoa on nostettava, vaikka se tarkoittaisi eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyvystä tinkimistä. Ne kannattavat myös EU:n sitoutumista merkittäviin kasvihuonepäästövähennyksiin, vaikka muut maailman suurvallat eivät sitoutuisi vastaavan tasoisiin vähennyksiin. SDP, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit eivät kannata yhtä vahvaa sitoutumista. Keskusta on valmis merkittäviin kasvihuonepäästövähennyksiin, muttei joustamaan teollisuuden kilpailukyvystä.

Vasemmistoliitto, vihreät ja perussuomalaiset eivät pidä Euroopan talouskriisin ratkaisemiseksi luotuja ratkaisuja onnistuneina. Muiden puolueiden mielestä ne ovat enemmän tai vähemmän toimivia. RKP, vihreät ja vasemmistoliitto lämpiävät ajatukselle, että EU:lla pitäisi olla mahdollisuus kerätä nykyistä suurempi osa budjetistaan itse. Kristillisdemokraatit, keskusta ja perussuomalaiset ovat tästä väitteestä täysin eri mieltä. Vihreät on ainut puolue jonka mielestä EU-tasolla pitäisi kehittää sisäisiä tulonsiirtomekanismeja.

Kolmas puolueita selvästi jakava teema on EU:n ja Yhdysvaltojen välinen vapaakauppasopimus TTIP. Kokoomuksen, keskustan, RKP:n ja kristillisdemokraattien suhtautuminen sopimukseen on myönteinen. Ne eivät usko sopimuksen vaarantavan EU-maiden kansallista itsemääräämisoikeutta tai alentavan kuluttajansuojaa. Vasemmistoliitto ja vihreät näkevät sopimuksessa toistaiseksi enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia.

Perussuomalaisia lukuun ottamatta puolueet ovat sitä mieltä, että 20 vuoden jäsenyys Euroopan unionissa on koitunut Suomelle hyödyksi. Myös Suomen vaikutusmahdollisuuksia EU:ssa pidetään hyvänä. Vain perussuomalaiset ja vasemmistoliitto näkevät nykytilanteessa selvää parantamisen varaa. Kiteyttäen voisikin todeta, että vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat EU:hun kriittisimmin suhtautuvat puolueet. Vihreät ja kokoomus taas ovat EU-yhteistyöhön myönteisimmin suhtautuvat puolueet, tosin niidenkin välillä on suuria eroja painotuksissa.

Kyselyn tulokset ovat ladattavissa kokonaisuudessaan täältä.

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 21.3.2015

Yksi totuus EU-keskustelukohusta

Eurooppalainen Suomi ry:n tiedotteessa "kohukeskustelun" järjestäjät pahoittelevat keskustalle sitä, että paneeliin osallistumisen motivointiin tarkoitetut viestit olivat tulkittavissa julkisuudella painostamiseksi. Ei siis uhkailuksi, kuten Juha Sipilä eilisessä tv-väittelyssä väitti, vaan painostamiseksi.

Järjestäjien ja Sipilän avustajien väliset viestit läpi lukeneena väitän, että painostaminenkin on tässä tapauksessa melkoinen vastaantulo järjestäjiltä. Itse en olisi kuuna päivänä lähtenyt tuollaisia viestejä pahoittelemaan, mutta tässä tilanteessa järjestäjätahot päättivät yhdessä viheltää pelin poikki. Keskustan suunnalta tuleva paine ja uhka koettiin liian suureksi. Koska jäin mielipiteideni kanssa oppositioon, jätän tähän henkilökohtaiseen blogiini eriävän mielipiteen seuraavan tilannekuvauksen muodossa.

Totuus on se, että keskustan kanssa yritettiin sopia pitkään ja hartaasti sopivaa päivää vaalipaneelille. Heille ei vain tuntunut sopivan mikään. Päivämäärää muutettiin useaan otteeseen, mutta keskusta panttasi vastaustaan. Me järjestäjät koimme sen luonnollisesti niin, että keskustalla ei ollut edes haluakaan löytää päivämäärää EU-paneelille ja että vastauksen viivyttelyllä he pyrkivät siihen, ettei paneelia saada järjestettyä laisinkaan.  

Siinä vaiheessa, kun enemmistö eduskuntapuolueiden puheenjohtajista oli näyttänyt vihreää valoa, päivämäärä päätettiin lyödä lukkoon. Me järjestäjät koimme EU-aiheisen paneelin järjestämisen niin oleelliseksi, että päätimme tehdä sen joko keskustan kanssa tai ilman heitä.

Saimme lopulta päivämäärän sovitettua kaikkien muiden eduskuntapuolueiden puheenjohtajien kalenteriin paitsi keskustan. Parin puolueen puheenjohtajat saatiin suostuteltua mukaan paneeliin sillä, että linjasimme, että emme hyväksy paneeliin korvaajia. ”Tämä on puheenjohtajapaneeli ja sillä siisti”. Pelkona oli, että jos yhden puolueen annetaan korvata puheenjohtaja varapuheenjohtajalla, muut seuraavat perässä. Tästä meillä oli kokemusta aiempien tilaisuuksien osalta. 

Tällä linjauksella oli se vaikutus, että tietojemme mukaan ainakin Paavo Arhinmäki oli puolueen toimesta ”käsketty” osallistumaan paneeliin ja lopulta Päivi Räsänenkin pääsi paikalle.

Sama viesti oli mennyt alusta alkaen myös keskustalle, mutta he yrittivät siitä huolimatta loppuun saakka saada Olli Rehnin edustamaan heitä paneeliin. Asiasta käytiin järjestäjien kesken pitkään vääntöä, mutta lopulta äänestyksen jälkeen päädyttiin siihen, että ei ole reilua muita osallistujia kohtaan, että yhdellä puolueella on mahdollisuus lähettää oma ”EU-eksperttinsä” paikalle, kun muut joutuvat ”tyytymään” puheenjohtajaan. Löyhänä kompromissina keskustalle esitettiin mahdollisuutta lähettää Olli Rehn paikalle tilaisuuteen kommentoimaan jossain vaiheessa puheenjohtajien väitteitä. Loppu onkin historiaa.  

Oma näkemykseni on, että tilanne lähti eskaloitumaan kohti konfliktia jo tiistaina, kun Helsingin Sanomat julkaisi raflaavan kirjoituksen, jossa annettiin rivien välistä ymmärtää, että Sipilä välttelee EU-tenttiä. Kirjoitus oli minusta vihjaavuudessaan mauton ja sen ajoitus huono, mutta vapaa media toimii niin kuin vapaa media haluaa. Helsingin Sanomat oli tapahtuman järjestelyissä mukana alusta alkaen, joten he kyllä tiesivät asian taustat eikä kirjoituksessa ollutkaan yhtään faktaa, joka ei olisi pitänyt paikkaansa. 

Helsingin Sanomien kirjoitus julkaistiin juuri ennen Eurooppalaisen Suomen hallituksen kokousta, joka pidettiin myös tiistaina. Kirjoitus herätti jo kokouksessa keskustelua. Keskustan edustaja muun muassa totesi, ettei tässä nyt varmaan ole syytä ruveta riitelemään. Jo siitä kommentista pystyi näin jälkikäteen analysoiden aistimaan, että asia ei jää keskustan osalta tähän.

Ja eihän se jäänytkään. Ensin tenttiä kommentoimaan tullut Olli Rehn haukkui järjestelyt, syytti komission Suomen edustustoa Suomen sisäpolitiikkaan puuttumisesta ja poistui paikalta. Yhtä arroganttia ja vallantäyteistä esiintymistä en ole eläissäni nähnyt keneltäkään suomalaiselta poliitikolta. Rehn saikin ansaitusti buuaukset monisatapäiseltä yleisöltä eikä sen jälkeen kenellekään tilaisuutta seuranneelle jäänyt epäselväksi, kuka varasti koko shown.

Sitten myöhemmin illalla keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä kertoi medialle, että hänen avustajiaan oli uhkailtu järjestäjien toimesta, tietysti täsmentämättä yhtään, mitä hän uhkailulla tarkoitti. Skuuppeja metsästävät toimittajat reagoivat välittömästi. Toiminnanjohtajamme oli joutunut puoleen yöhön asti vastailemaan median kyselyihin siitä, miten ja miksi hän oli Sipilää uhkaillut.

Olen nähnyt kaikki tapaukseen liittyvät avainviestit ja niiden väittäminen keskustan taholta uhkailuksi on minusta naurettavaa. Tapauksesta kertovien uutisten keskusteluja seuranneena huomasin, että useille ihmisille oli jäänyt se kuva, että Eurooppalaisen Suomen harjoittama ”uhkailu” oli ollut rikoksen tunnusmerkistöt täyttävää toimintaa, josta kannattaisi aloittaa poliisitutkinta. Todellisuudessa painokkaimmassakin viestissä vain todettiin, että julkisuudessa saattaa näyttää erikoiselta, jos keskustan puoluejohtaja jää ainoana pois EU-tentistä. Se viesti oli ehkä huonosti muotoiltu, mutta vaatii varsin luovaa tulkintaa, jos sen haluaa nähdä uhkailuna.

Ennen eilisen tapahtumia pidin Olli Rehniä ja Juha Sipilää erittäin varteenotettavina poliitikkoina. Yksinä pienen kansakuntamme parhaista. Nyt kuvani heistä on valitettavasti saanut kolhun. Se houseofcardsmainen draama ja uhriutumisella pisteitä keräävä mediasirkus, jonka he saivat aikaan, ei ansaitse kunnioitustani. Päätän kirjoitukseni Michel de Montaignen kuolemattomiin sanoihin, jotka tulivat mieleen ex-komissaari Olli Rehnin käytöksestä.

”Me elämme ja olemme tekemisissä kansan kanssa; jos sen kanssa puhuminen on meistä vastenmielistä, jos emme suvaitse uhrata huomiotamme alhaisille ja rahvaanomaisille sieluille, vaikka alhaiset ja rahvaanomaiset ovat usein aivan yhtä johdonmukaisia kuin kehittyneimmätkin – typerää on kaikki tieto, joka ei osaa mukautua yleiseen tietämättömyyteen – ei meidän enää tule ottaa hoitaaksemme omia eikä toisten asioita; sekä yleiset että yksityiset asiat hoidetaan tuollaisten ihmisten kanssa.”  

Viisi miljoonaa normien purkamisen eri sävyä

Jokainen meistä vastustaa turhia sääntöjä, ja tuskinpa kellään on mitään parempaa sääntelyäkään vastaan.

Ongelma on vain siinä, että meillä ihmisillä on niin hirvittävän monenlaisia mielipiteitä siitä, mikä on turhaa sääntelyä ja mikä ei. Katumaasturilla ajavien yritysjohtajien, globalisaatiokriittisten fennovegaanien ja aivan tavallisten suomalaisten mielipiteet eivät mene aina yksiin. Siksi tarvitsemme politiikkaa.

Eilen julkaistussa Normitalkoot –kannanotossa Kokoomuksen eduskuntaryhmä kertoo omat mielipiteensä turhasta sääntelystä. Kannanoton mukaan turhaa sääntelyä löytyy ainakin lupaprosesseista, rakentamista koskevista määräyksistä, matkailu- ravintola- ja panimoalalta, päivittäistavarakaupan alalta ja apteekkialalta. Kannanotto on jatkoa Sanni Grahn-Laasosen ja Lasse Männistön vuonna 2013 julkaisemalle K18-tähtisädetikut – ja 45 muuta turhaasääntöä, ohjetta ja kieltoa -julkaisulle.

Normitalkoot -kannanotossa on monia hyviä ajatuksia. Paljon toki myös sellaista mitä en itse kannata, mutta nostan silti kokoomukselle hattua tästä julkaisusta. Toisin kuin Lassen ja Sannin -listauksessa siinä ei tehdä pelkästä tikusta asiaa, vaan hahmotellaan jo hieman laajemmin kokoomuksen ajatuksia normitalkoiden suunnasta. Sen vuoksi siihen on myös muiden puolueiden mielekästä tarttua.   

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö ehtikin jo tuoreeltaan kritisoida kannanoton vaatimusta, että kaikissa lupa-asioissa pidättäydytään EU:n minimivaatimuksissa. Hänen mielestään se olisi erityisen turmiollista Itämeren suojelulle ja siitä kärsisivät luonto, ihmisten virkistyskäyttö, mökkeilijät ja veneilijät. Niinistö myös ilmaisi huolensa siitä, että norminpurkuhuumassa uhkaa mennä lapsi pesuveden mukana. Hölmöjen säädösten ohella puretaan samalla joukko hyviä.

Jaan Niinistön huolen. Norminpurkutalkoo -kampanjat ovat toimivaa populistista poliittista viestintää, koska kansan syvät rivit ovat aina vihanneet kaikkia yksityiskohtaisia määräyksiä. Ihmisten olisi kuitenkin syytä pitää mielessään, että norminpurkutalkoot ovat vahvasti poliittinen projekti niin Suomessa kuin EU-tasollakin. Kyse ei ole mistään objektiivisesti mitattavissa olevan hölmön sääntelyn purkamisesta vaan poliittisista mielipiteistä.

Kokoomuksen kannanotossa ehdotetaan muun muassa koeajan pidentämistä jopa 12 kuukauteen, jotta firmojen kynnys palkata uusia työntekijöitä laskisi. En usko, että työntekijäjärjestöt tai vasemmistopuolueet olisivat tästä kovin innoissaan.

Uusi oikeistovetoinen Euroopan komissio taas aloitti norminpurkutalkoot antamalla kyytiä muutamille edellisen komission valmistelemille ympäristösäädöksille. Ei kumotakseen, omien sanojensa mukaan, vaan tehdäkseen parempaa. Kenen näkökulmasta parempaa? Ehkä teollisuuden? Ei ainakaan vihreiden.

Usein norminpurkuideologia on myös älyllisesti epärehellistä. Kokoomuksen paperissa vaaditaan lupaprosessien sujuvoittamista ja ehdotetaan käsittelytakuuta eli velvoitetta antaa päätös jonkin säädetyn määräajan puitteissa. Heti seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että hallinnon näkökulmasta tällainen on tietysti resurssikysymys.

Kyse ei siis välttämättä olekaan huonoista lupakäytännöistä, vaan siitä, että valtionhallinnon tuottavuusohjelmalla julkinen hallinto on leikattu niin ohueksi, ettei se pysty enää hoitamaan tehtäviään ajoissa. Ehkä normitalkoiden rinnalle tulisikin perustaa virkamiesten palkkaustalkoot, jotta voisimme pitää kiinni muun muassa korkealuokkaisista ympäristöstandardeistamme ja saada silti tehtaat pystyyn.

Yleinen byrokratiavastaisuus on yksi norminpurkutalkoiden ärsyttävimmistä piirteistä, koska byrokratiassa ei ole lähtökohtaisesti mitään pahaa, päinvastoin. Moderneissa valtioissa mielivalta, ylhäisten oikuttelu, nepotismi ja suosikkihallinnon tapauskohtainen improvisointi on päätetty korvata byrokratialla. Tässä tarkoituksessa se on edelleen korvaamaton. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö byrokratiaakin olisi olemassa hyvää ja huonoa laatua.

Silti en voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka yhdessä lauseessa päivittelevät EU-rahojen karkaamista vääriin käsiin ja heti perään haukkuvat EU:ta liiallisesta byrokratiasta. Eikö rahojen tiukempi valvonta tarkoittaisi juuri tarkemmin valvottuja prosesseja eli entistä enemmän byrokratiaa?

Kuten Normitalkoot -kannanoton johdannossa todetaan, jokainen laki, asetus, hallinnollinen määräys tai ohje - normi - on syntynyt jostain tarpeesta. Monet normit ovat olleet välttämättömiä taloudellisen tai inhimillisen kehityksen näkökulmasta. Sama pätee myös niiden purkamiseen.  

Minusta hyvä hallinto ja korkeat ympäristöstandardit ovat merkkejä valtion sivistyneisyydestä ja edistyksellisyydestä. En soisi niitä rapautettavan edes pahimmassa norminpurkukiimassa.  

Minkälainen ehdokas saa ääneni?

Tuopin ääressä tuli mieleen, että eduskuntavaalit lähestyvät ja pian pitäisi taas päättää kenelle äänensä antaa.  

Viime keväänä sain katsella poliittista kampanjointia lähietäisyydeltä kiertäessäni eurovaalien tiedotuskiertueen mukana yhteensä 28 paikkakunnalla ennen vaaleja. Tapasin suurimman osan eurovaaliehdokkaista ja pääsin seuraamaan vierestä, kuinka he itseään markkinoivat ja kohtasivat äänestäjiä. Se antoi aika paljon perspektiiviä myös tulevien äänestyspäätösten tekemiseen. Olen kiteyttänyt oppimani kolmeen prinsiippiin.

Ensimmäinen prinsiippi: Älyllinen rohkeus

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on älyllistä rohkeutta.

Yksi eurovaalikiertueen silmiinpistävimmistä havainnoista oli se, miten monet ehdokkaat - kokeneetkin poliitikot - päätyivät vain myötäilemään kansalaisten mielipiteitä, vaikka tiesivät näiden olevan väärässä. Yrittäessään voittaa ääniä poliitikoilla tuntui olevan erittäin suuri houkutus vastata kansalaisille niin kuin nämä haluavat vastattavan.  

Jäin monesti ihmettelemään tätä äänestäjien mielistelyä, sillä monet kohtaamani kansalaiset olivat kiitollisia, kun oioin heidän vääriä käsityksiään EU:n budjetista, Euroopan parlamentin toiminnasta, byrokratian kalleudesta, maataloustukien suuruudesta ja niin edelleen. Koin sen velvollisuudekseni puoluepoliittisesti sitoutumattoman kansalaisjärjestön edustajana. Totta kai sain myös paljon paskaa niskaan kun tarjosin älyttömien väitteiden vastapainoksi faktoja, mutta yleisesti ottaen sain tästä suorapuheisuudestani enemmän kiitosta kuin lokaa.  

Samanlaiseen johtopäätökseen päätyy Osmo Soininvaara kirjassaan Vihreä politiikka. Hän kertoo tarinan parinkymmenen vuoden takaa, jolloin Helsinkiin tehtiin suurta energiaratkaisua. Ensin kaavailuissa oli rakentaa kivihiilivoimala Vuosaareen. Vuosaarelaiset onnistuivat kuitenkin blokkaamaan sen äänekkäällä protestillaan ja valtuusto päätyi lopulta kannattamaan maakaasuvoimalaa saastuttavan kivihiililaitoksen sijaan.

Sen sijaan että vuosaarelaiset olisivat olleet kiitollisia, he vaativat, ettei maakaasuvoimalaakaan saa sijoittaa Vuosaareen, vaan esittivät sen paikaksi köyhempää naapurikaupunginosaa Myllypuroa. Asian tiimoilta järjestettiin paneelikeskustelu, jossa vuosaarelaisilla oli mahdollisuus tentata eri puolueiden edustajia. Tällaisille tilaisuuksille ominaiseen tyyliin valtuutetut olivat myötäilleet asukkaiden mielipiteitä ja kertoneet vievänsä asukkaiden huolet ryhmien tietoon.

Kun hänen vuoronsa tuli, Soininvaara kertoi vuosaarelaisille, että nyt kun kivihiilivoimala oli urhoollisesti taisteltu nurin, lupaus maakaasuvoimalan toteuttamisesta täytyy saattaa päätökseen. Myllypuroon voimalaa ei voi viedä, koska voimalaitosta täytyy lauhduttaa kesäisin merivedellä, kun kaukolämmöllä ei ole menekkiä. Myllypurossa ei ole merta. Väki oli kuunnellut hiirenhiljaa ja antanut lopulta raikuvat aplodit Soininvaaralle. Ihmiset olivat kiitollisia siitä, että joku oli kertonut heille, mistä on kyse. Se oli saattanut muiden kiemurtelun huonoon valoon. Soininvaara kirjoittaa:

"Usein kuulee toistettavan presidentti Kekkosen sanontaa, jonka mukaan asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Harvaa ajatustapaa inhoan niin paljon kuin tuota. Päättäjät ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan paljon enemmän tietoa kuin äänestäjänsä. Se antaa heille velvollisuuden kertoa mitä tietävät, niin kuin purjelaivan mastoon nostetun tähystäjän on kerrottava edessä näkyvästä riutasta, vaikka tieto olisi epämiellyttävä. Poliitikon velvollisuus on saada näyttämään asiat siltä, mitä ne ovat. Sitä myös äänestäjät arvostavat."   

Omat kokemukseni tukevat Soininvaaran havaintoja siitä, että liian monet poliitikot aliarvioivat äänestäjien ymmärrystä ja rehellisyyden kunnioitusta.

Toinen prinsiippi: Kiinnostavat omat ajatukset

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on kiinnostavia omia ajatuksia.

Eurovaalikiertueella huomasin, että vain harvalla on. Useimmat vain toistelivat puolueidensa ohjelmiin kirjattuja laveita tavoitteita tai pyrkivät ratsastamaan jo pinnalla olevilla suosituilla teemoilla. Populistisia heittoja turhien direktiivien karsimisesta kuultiin paljon enemmän kuin järkeviä linjauksia EU:n talouden tai politiikan oikeasti merkityksellisistä kysymyksistä.

Jari Tervo kirjoitti Koljatissa, että ihminen on demarisana ja ihmisen arki on superdemarikäsite. Monet ehdokkaat todella kierrättivät puheissaan tällaisia kansan suussa pyöriviä yleisiä latteuksia. Minun ehdokkaani ei tällaiseen sorru, vaan hän kykenee itsenäiseen analyysiin ja asettaa aina kokonaisuuden edun pikkupolitikoinnin edelle. Hän ei koskaan ole mistään asiasta jotain mieltä vain sen takia, että sattuu edustamaan jotain puoluetta.

Kolmas prinsiippi: Karisma

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on riittävästi karismaa.

Poliitikolla tulee olla viehätysvoimaa. Hänen täytyy osata kohdata ihmisiä ja saada kiinnitettyä heidän huomio itseensä. Poliitikon työstä iso osa on puhumista. Se kuvastuu jo siinä, että parlamentin kantasana on parler, puhua. Eduskunta on puhekunta. Jos ehdokkaalla ei ole kykyä tulla kuulluksi, hän ei tule pärjäämään poliitikon työssä.

Eurovaalikiertueella tuli nähtyä paljon ehdokkaita, joilla oli kiinnostavia linjauksia esitteissään, mutta ei ollenkaan kykyä vedota ihmisiin. Vallan käyttö on kovaa peliä. Siinä ei pärjää pelkkiä faktoja luettelemalla. Täytyy olla kykyä vedota myös ihmisten tunteisiin.

Minun ehdokkaani täytyy pystyä vakuuttamaan ihmiset niin toriympäristössä kuin vallan käytävillä. Hän on asiantunteva, mutta ei nörtti eikä pelkkä asiapentti. Hän osaa myös heittää läppää. Hänen kanssaan on hauskaa tuopin ääressä.

***

Tällaisia ominaisuuksia minä edellytän ehdokkaaltani. Saapa nähdä löytyykö kriteerit täyttävää.




Ps. Kuvassa oleva henkilö ei ole ehdolla näissä vaaleissa, eikä muuten ole Osmo Soininvaarakaan.

   

Orwell, luoti ja huumori

Eläinten vallankumous ja 1984 ovat hienoja ja minullekin tärkeitä romaaneja. Parasta Eric Blairin a.k.a. George Orwellin tuotannossa ovat kuitenkin hänen esseensä ja asiaproosansa. Niissä hänen uniikki tapansa katsoa maailmaa ja hänen hiekkapaperinkuiva satiirinen huumorinsa pääsevät parhaiten esiin. 

Etenkin Espanjan sisällissodasta kertova klassinen sotareportaasi Homage to Catalonia on täynnä unohtumattomia satiirisia heittoja. Saatuaan osuman Francon joukkojen tarkka-ampujan luodista, Orwell kuvaa ensituntemuksiaan seuraavaan tyyliin: 

”This ought to please my wife, I thought; she had always wanted me to be wounded, which would save me  from being killed when the great battle came.”

Tässä vaiheessa Orwell ei vielä omien sanojensa mukaan ollut ymmärtänyt, että luoti oli mennyt läpi hänen kaulastaan ja oli ollut vähällä lävistää hänen kaulavaltimonsa. Vasta kuultuaan sairaalassa tarkemmat yksityiskohdat, hän oli ymmärtänyt sen, kuinka lähellä kuolemaa hän oli käynyt. Useat lääkärit olivat saapuneet ihmettelemään hänen haavaansa ja todenneet kuin yhdestä suusta, että tämän onnekkaampaan miestä ei ole maan päällä. Heidän argumenttinsa eivät täysin vakuuttaneet Orwellia.

”No one I met at this time – doctors, nurses, practicantes, or fellow-patients – failed to assure me that a man who is hit through the neck and survives it is the luckiest creature alive. I could not help thinking that it would be even luckier not to be hit at all."

Homage to Cataloniassa on pitkä selostus Orwellin tuntemuksista heti ammutuksi tulemisen jälkeen, koska hänen mielestään ammutuksi tuleminen oli niin kiinnostava kokemus, että se ansaitsi tarkan selostuksen. Koko tapauksen unohtumattomimmat lauseet on kuitenkin kirjoittanut Orwellin joukko-osaston johtaja George Kopp, joka oli tullut tarkastamaan Orwellin tilanteen välittömästi ampumisen jälkeen ja kiteyttänyt tilanteen olennaisimmat faktat raporttiinsa seuraavasti.

"Breathing absolutely regular. Sense of humour untouched."

Orwell ei ollut Shakespeare, ei universaali nero, ei englanninkielen mestari, kuten Timothy Garton Ash toteaa hienossa esseessään Orwell in Our Time, mutta hän oli lahjomaton totuuden etsijä ja tarkka havainnoija. Hän näki läpi tyhjän puheen, oli koko elämänsä ajan huomattavasti paremmin suojautunut paskanjauhtantaa kuin luoteja vastaan. Satiirillaan hän pystyi rikkomaan illuusioita ja tekemään vallanpitäjien kaksoispuheen näkyväksi. 'Big Brother', 'newspeak', 'doublethink', kaikki Orwellin luomia käsitteitä, kaikki yhä jatkuvassa käytössä.

Orwell ei kuitenkaan ollut mikään South Park -tyyppinen tyhjännauraja, sillä vaikka hän oli mestarillinen satiirikko ja kuvien kaataja, hän myös uskalsi naiivisti seistä niiden arvojen takana joita piti tärkeinä. Hän onnistui yhdistämään kyynisyyden ja naiiviuden, jota David Foster Wallace on pitänyt ainoana keinona vapautua kaiken tyhjäksi tekevän ironisuuden kahleista. Ihanne tasa-arvoisesta yhteiskunnasta oli yksi Orwellin johtotähdistä. Se ajoi hänet myös sotimaan Espanjaan, joka koitui hänelle lähes kuolemaksi. Sota mursi monet hänen illuusioistaan, muttei kuitenkaan kyynistänyt häntä, tai tappanut hänen uskoaan ihmisyyteen, vaan ainoastaan kirkasti hänen eetostaan kirjailijana.

”Every line of serious work I have written since 1936 has been written, directly or indirectly, against totalitarianism and for democratic Socialism, as I understand it.”