Kuvan valta

Missä ja kenen toimesta otettiin maailman ensimmäinen selfie? Entäpä Suomen?

Ainakin joissain lähteissä yhdysvaltalaisen Robert Corneliuksen 1800-luvun alkupuolella itse itsestään ottamaa kuvaa on väitetty maailman ensimmäiseksi selfieksi. Siihen kuka otti Suomen ensimmäisen selfien en valitettavasti löytänyt yhtä luotettavaa vastausta Internetistä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Suomen tunnetuimman selfien otti Alexander Stubb kokoomuksen puoluekokouksessa viime kesänä. Stubb oli juuri valittu puolueen puheenjohtajaksi ja sitä myötä Suomen pääministeriksi. Voiton varmistuttua Stubb kääntyi selin yleisöön ja nappasi kuvan itsestään. Kokouspaikalla oli kymmeniä ammattivalokuvaajia ikuistamassa hetkeä, mutta henkilökohtaisella brändinrakentamisella huipulle noussut Stubb halusi myös itse ikuistaa hetken ja jakaa sen sosiaalisessa mediassa välikäsien estämättä. Hetkeä voidaan kai pitää jonkinlaisena suomalaisen imagologian saturaatiopisteenä.

Stubbin toiminta puoluekokouksessa oli osoitus siitä, että sosiaalisen median ja sähköisen viestinnän aikakaudella kuvat eivät enää ole muistamista varten vaan reaaliaikaisen kommunikoinnin väline. Iltapäivälehtien otsikotkin suorastaa velvoittavat katsomaan ainakin kuvat.

Älypuhelinten myötä kuvaamisesta on tullut tärkeä osa myös ihan arkista elämää. Kuvaamme ruoka-annoksiamme, juoksulenkkejämme, ostamiamme tuotteita ja varpaitamme hiekkaisella rannalla ja sitten vielä jaamme niitä ystävillemme sillä oletuksella, että heitä kiinnostavat nämä elämämme arkiset yksityiskohdat. Hieman kärjistäen voisikin väittää, että elämistämme on tullut yhtä kuvien kartuttamista ja jakamista, joilla rakennamme omaa identiteettiämme ja/tai henkilöbrändiämme. Tässä mielessä kuvan voidaankin ajatella valokuvan lisäksi viittaavan abstraktimmin myös ihmisen julkisuuskuvaan. Samoin imagologia tai imagokratia voidaan nähdä joko konkreettisesti kuvan valtana tai metaforisesti identiteettimme määräytymisenä kuvan kautta.

Kuvan valta on todellisuuden visuaalistumista: tapahtumat ja henkilöt välitetään yleisölle visuaalisina kuvina. Kun todellisuus välittyy kuvina, täytyy minkä tahansa todellisuuden tapahtuman, joka katsotaan huomion arvoiseksi, muuttua kuvaksi. Sosiaalisessa mediassa onkin suosittua toistaa sanontaa "Pics or it didn't happen". Vasta kuvan myötä tapahtumasta tulee tositapahtuma, jonka olemassaolon kaikki voivat henkilökohtaisesti vahvistaa.

”Takanamme on 500 vuotta Gutenbergin galaksia, jossa painettu sana on ollut hegemoninen vallan väline. Nyt seisomme visuaalisen vuosisadan kynnykselllä ja vanha Gutenbergin galaksi horjuu jalkojemme alla.”

Näin totesi Tampereen taidemuseon ex-johtaja Janne Gallen-Kallela Siren muutama vuosi sitten ja päätyi pilkan kohteeksi sosiaalisessa mediassa. Kommentti on kieltämättä mahtipontinen mutta sinänsä kulttuurin visualisoituminen ei ole mikään uusi ajatus. Siitä on puhuttu varmaan jo pitkää. Ainakaan saman havainnon tekemiseen tarvitse filosofian tohtorin tutkintoa. Kiinnostavampi kysymys ehkä onkin, minkälaisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia visualisoituminen tuo mukanaan.

Kuvan avulla todellisuus tavoitetaan näennäisen vaivattomasti, koska kuva edeltää asioiden diskursiivista esitystä, käsitteitä ja väittämiä. Toisin kuin käsitteet ja väittämät kuvat eivät välttämättä edellytä asioiden monimutkaisuuteen perehtymistä vaan ne ovat passiivinen ja epärefleksiivinen todellisuuden vastaanottamisen muoto. Helppoudessaan kuvat sopivat kiireiseen nykyaikaan mutta kriitikoiden mielestä visuaalisuuden nousuun liittyvä välittömyys on vierasta eurooppalaisen modernin kriittisyyttä ja analyyttisyyttä arvostavalle perinteelle. Tsekkikirjailija Milan Kundera on jopa mennyt niin pitkälle kritiikissään, että on väittänyt kuvien vallan, imagologian, merkitsevän loppua niin aatteille kuin historialle.

Kunderan mukaan ideologia muuttuu imagologiaksi, kun se yksinkertaistuu ja korvaantuu muutamalla iskulauseella ja tehokkaalla kuvalla. Samalla sana muutos saa uuden merkityksen. Se ei enää tarkoita historiallista muutosta, kehityksen uutta vaihetta, kuten vielä modernin aikana, vaan se tarkoittaa enää vain muuntelua yhtäältä toisaalle, ilman suuntaa ja päämäärää. Kuvat vaihtuvat muodin tapaan. Ne muodostavat lyhytikäisiä ja alati vaihtuvia ihanteiden ja epäihanteiden järjestelmiä, jotka vähämerkityksisyydessään vaikuttavat käyttäytymiseemme, poliittisiin mielipiteisiimme, esteettisiin mieltymyksiimme ja kirjavalintoihin yhtä voimakkaasti kuin meitä aiemmin vallassaan pitäneet ideologiat. Arvojen tilalle tulleet muotitrendit määräävät, miten suhtaudumme ympäröivään todellisuuteen ja kuinka koemme itsemme.

Kunderan ajattelussa voi nähdä jälkiä sosiologi Jean Baudrillardin esittämistä näkemyksistä, joiden mukaan todellisuus on muuttunut merkeiksi vailla merkitystä. Jatkuvan informaatiotulvan vuoksi faktoja on yhä vaikeampi erottaa fiktiosta samoin kuin todellisuutta on yhä vaikeampi erottaa (mieli)kuvista.

Ennen useimmat elinpiiriin kuuluvat asiat tiedettiin omasta kokemuksesta. Isoisäni, joka asui Pulkkilassa, tiesi kuinka talo rakennetaan, miten sika lahdataan ja pelto kynnetään. Hän tiesi mitä pappi, apteekkari ja opettaja ajattelevat maailmasta. Hän kohtasi koko kylän lähes joka päivä ja siten ikään kuin valvoi todellisuutta henkilökohtaisesti. Kukaan ei voinut uskotella hänelle, että Pohjois-Pohjanmaan maanviljelys kukoistaa, jos kylällä ei riittänyt syötävää.

Meille nykyihmisille taas todellisuudesta on tullut manner, jolla vierailemme yhä harvemmin. Tietämyksemme useimmista asioista on tavalla tai toisella välitteistä tai sitä ei ole. Silti pidätämme oikeuden mielipiteisiimme ja vaadimme, että media ja tutkimuslaitokset myös tasaisin väliajoin niitä meiltä tiedustelevat. Poliitikot taas eivät yritäkään luoda mitään uusia avauksia vaan pyrkivät vain sitomaan imagoonsa jo valmiiksi pinnalla olevia ajatuksia tai trendejä. Kundera kiteyttää muutoksen osuvasti teoksessaan Kuolemattomuus:

”Pitäessään pitkiä puheita poliitikot toistavat sumeilematta yhtä ja samaa. He tietävät, että on täysin yhdentekevää, toistavatko he itseään vai ei, suuri yleisö saa joka tapauksessa tietää vain journalistien heidän puheistaan poimimat pari sanaa. Helpottaakseen ja hieman myös ohjaillakseen journalistien työtä poliitikot ujuttavat yhä identtisempiin puheisiinsa yhden tai pari aiemmin käyttämätöntä sanontaa, mikä on jo sinänsä niin odottamatonta ja tyrmäävää, että sanonnoista tulee oitis kuuluisia. Politiikan taide ei nykyään ole poliin johtamista vaan sanontojen keksimistä. Sanonnoistaan poliitikko tunnetaan, sanonnat määräävät miten hän sijoittuu mielipidemittauksissa, sanonnat ratkaisevat valitaanko hänet seuraavissa vaaleissa vai jätetäänkö valitsematta.”

En ole varmasti ainut, jolle tulee tästä sitaatista mieleen Timo Soini. Soini jos joku tunnetaan sanonnoistaan. Niille on annettu jopa nimi hänen mukaansa: soinismi. Ihmiset rakastavat soinismeja, jopa monet sellaiset, jotka eivät voisi kuuna päivänä kannattaa Soinin edustamia arvoja. Se takaa hänen menestyksensä mielipidemittauksissa, jotka ovat imagologian hallitsemassa todellisuudessa astuneet totuuksien tilalle. Ja eikös juuri Soini korostanutkin vuoden 2012 presidentinvaaliväittelyissä useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Hän ei tainnut sanoa niin sattumalta, vaan osasi tulkita oikein ajan henkeä, jossa mielipiteet ja mielikuvat, olkoot kuinka hölmöjä tahansa, ovat nousseet politiikan tekemisen keskiöön.

Milan Kunderan kaltaisille kriitikoille tällainen yleisen mielipiteen valta merkitsee latteuden totalitarismia. Yleisen mielipiteen tultua merkitsemään totuutta, ei yksittäiselle ihmiselle enää anneta sitä totuudenetsijän tehtävää, joka oli modernin ihmisen arvokkuuden ja romaanikirjailijan eetoksen lähde. Siksi hänen mielestään kuvan vallan aika alkaa siitä, mihin historia päättyy.

Kundera on tunnettu yliampuvista väitteistään, enkä itse vetäisi ajastamme noin pessimistisiä johtopäätöksiä. Jollain tapaa olen kuitenkin iloinen siitä, että sain elää oman lapsuuteni ja nuoruuteni ilman sosiaalista mediaa, ilman älypuhelimia, ilman kaikkialle tunkeutuvaa kuva- ja informaatiotulvaa, ja herra paratkoon, ilman tietoa siitä mitä selfie tarkoittaa.

Oodi Ikävälle

Julian Barnesin kirjassa Flaubertin papukaija todetaan jotenkin niin, että onni on mielikuvituksessa, ei teossa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista.

Suomalaisessa pop-musiikissa on yksi kappale, jossa tämä Barnesin ajatus sanallistettu kauniisti. Tuo kappale on Pave Maijasen Ikävä. Kappaleen kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat suomalaisen pop-lyriikan ehdotonta aatelia.

”Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan 

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan”

Näissä sanoissa on onnistuttu tavoittamaan hienosti hahmoton kaipuu, joka liittyy vanhenemiseen ja ajan kulumiseen. Vuodet vierivät yhä vauhdikkaammin ja menneisyyden painolasti kasvaa. Tulevaisuuden lisäksi alkaa pohtia myös jo elettyä, ehkä myös ikävöimään nuoruuttaan jo sitä eläessään, koska vuodet viilettävät aina ohi liian nopeasti. Tsekkikirjailija Milan Kunderan mukaan nostalgia on voimakkainta juuri varhaisessa nuoruudessa, kun eletyn elämän osuus on vielä mitätön. Kun ihminen vanhenee ja loppu lähestyy, jokainen hetki muuttuu arvokkaammaksi eikä aikaa riitä enää tuhlattavaksi muistoihin.

"Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan?
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan"

Nostalgia, melankolia,  rakkauden kaipuu, haaveet ja etsintä ovat sen ikävän rakennuspalikoita, josta Maijanen laulaa. Aika kultaa tunnetusti muistot. Muistoissaan saattaa kaivata sellaista maisemaa, jota ei koskaan ollut olemassakaan, ainakaan sellaisena kuin sen muistaa, tai yrittää tavoittaa sitä yhden aurinkoisen lapsuuden kesäpäivän tunnelmaa, jolloin oli helppoa olla onnellinen. Lacanilaisen filosofian mukaan elämä on jatkuvaa "alkuperäisen nautinnon" etsimistä. Haaveita metsästäessämme huomaamme, että yhden haaveen toteutuminen nostaa pintaan vain seuraavat haaveet. Saavutettu nautinto ei koskaan vastaa odotettua nautintoa. Tästä kirjoittaa myös Kjell Westö romaanissaan Leijat Helsingin yllä:

”Riku etsii tiettyä säveltä. Sillä sellaisia me ollaan kaikki; koko elämän ajan me etsitään jotain sellaista joka me kerran kuultiin. 

Se sävel muuttaa kuitenkin väriä kuin kameleontti, sen jäljille ei ole helppo päästä. ”

Haaveillessamme usein idealisoimme haaveittemme kohteet siten, ettei todellisuus juuri koskaan voi yltää haaveittemme tasolle. Sitä mitä kaipaamme, ei ehkä olekaan.  Sama pätee myös meihin itseemme. Jokainen ihminen on arvoitus, yhtä lailla itselleen kuin muille. Se, miten näemme itsemme, ei välttämättä vastaa lainkaan sitä kuvaa, jonka muut ovat meistä muodostaneet, emmekä ehkä koskaan ole olleet sellaisia joina toiset ovat meidät nähneet. 

Olen kuunnellut Maijasen Ikävän ehkä kymmenen kertaa tällä viikolla. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla se nosti kyyneleet silmiin. Ehkä viidennen uudelleenkuuntelukerran jälkeen tunne laimeni jo sille tasolle, että pystyin analysoimaan, miksi kappale herättää minussa niin voimakkaita tunteita. Lopullista vastausta en ole löytänyt, eikä taidetta tarvitsekaan pilata liialla analyysillä. Opin, että jotenkin se liittyy tähän ikään, tähän elämänvaiheeseen, kolmekymppisyyteen,  ja siihen että olen sentimentaalinen hölmö. Nautin melankolisesta tunnelmasta. Minulle ikävä on pääosin positiivinen tunne.  Ikävää tuntiessani tiedän, että elämässäni on ollut jotain muistelemisen arvoista ja toisaalta on vielä niin paljon kaikkea, minkä haluaisin kokea.


Ps. Hienoa, että Pave Maijanen on mukana Vain elämää -sarjan seuraavalla tuotantokaudella. Pelottaa vaan hirveästi, että Ikävän tulee esittämään joku sellainen artisti, jolla ei ole sielussaan tarpeeksi syvyyttä ymmärtää sen nerokkuutta.

Juoksu ja aika

”Ei neiti aika kerro

Minkä verran voin häneltä pyytää.
Kuului kutsu pöytäänsä,
Vaan siihen suopeus kai jää.
Joku vanha mies paremmin ties,
Nauroi naiset ja etenkin hän.
Ei siitä saa palvelijaa, vaan kenties saa ystävän.
Jos toimii oikein,
Voi saada ystävän.”

                             - Jarkko Martikainen, Voiko aika olla ystävä?

Sanotaan, että musiikki on nopein aikamatka menneisyyteen. Jokin kauan sitten unohtunut biisi saattaa uudelleen kuultuna palauttaa kirkkaana mieleen tuntemukset, tapahtumat, paikat ja ihmiset vuosien takaa.

Minulle juoksu toimii samanlaisena muistojen pankkina. Opin sen oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun seinää tuijotellessa verkkokalvoilleni piirtyi tarkka kuva eräästä lenkistä. Siinä oli värikkäitä taloja ja kapeita katuja. Teollisuusrakennuksia rantaviivan läheisyydessä, joiden pihan läpi piti juosta päästäkseen rannalle. Lopulta vähän nuhruinen kivinen ranta, jossa oli paljon kalastajia. Muistin kovan tuulen ja pettymyksen, kun rantaviiva rajoittuikin autotiehen jo ehkä kilometrin jälkeen. Tuo paikka oli Valparoiso, Chile, vuosi 2008.

Olen lenkkeillyt koko aikuisikäni. Takana on useita tuhansia kilometrejä. Silti pystyn halutessani palauttamaan mieleen useita yksittäisiä lenkkejä jopa vuosikymmenen takaa. Valitsen vain kaupungin ja tuhannet muistot seuraavat perästä. Münchenin olympiastadionin vehreys, Bremenin Botanican kukkaloisto, Quiton ohut ja vaikeasti hengitettävä ilma, Andalusian kesän polttava kuumuus, Sydneyn kaatosade, Ljublijanan kaunis linnavuori ja sen metsät, Zagrebin auringonpaiste, Kaupin kuntokolmosen jyrkkä nousu, Pispalan kevätaurinko, Puijo ja Vänäri, niiden jokainen kolkka niin täynnä muistoja.

Juostut muistot ovat minulle voimakkaampia kuin mitkään muut. Ne ovat kuin kaiverrettuja jälkiä ruumiiseen ja sieluun, lihasmuistiin. Kun lenkki Valparaisossa pyytämättä ja yllättäen palautui mieleeni, tuntui kuin olisi kokenut sen eilen. Tuo muisto toimi myös muistiavaimena muihin kaupunkiin liittyviin muistoihini. Muistin keskusaukion ja sen reunalla olleen pienen sympaattisen kirjakaupan, josta ostin kirjan, joka on muuten yhä lukematta. Muistin tunkkaisen ilman, melun ja saasteet. Muistin oman ahdistukseni tulevaisuudesta.

Juostessa aika on koko ajan konkreettisesti läsnä. Se voi olla joko lukema juoksukellon näytöllä tai tuntemus kropassa, tai sekä että, mutta useimmiten et voi olla aistimatta sen läsnäoloa. Juostessa aika voi tuntua pitkältä tai lyhyeltä, mutta usein se myös tuntuu paradoksaalisesti pitkältä ja lyhyeltä samaan aikaan. Näin minulle kävi viimeksi viime sunnuntaina Kööpenhaminan maratonin viimeisellä 12 kilometrillä. Kuin elämässäni yleensäkin, kaikki meni hyvin kolmeen kymppiin saakka, jonka jälkeen totaalinen törmäys seinään. Yritin silti edetä minkä väsyneistä jaloistani pääsin, mutta aika juoksi vauhtiini nähden aivan liian lujaa. Samalla jokainen juostu minuutti tuntui kuin puolelta tunnilta. Aika mateli, kello juoksi, minä hölkkäsin. Olin tuskastuttavan voimakkaasti hetkessä kiinni ja kuin vihdoin sain taisteltua itseni maaliviivan yli, tuntui siltä kuin olisin taivaltanut maratonia vähintään puoli päivää. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Maalissa kello näytti 3.24.

Joskus harvoin ajan tunne kuitenkin katoaa juostessa. Muistan yhden lenkin kotimaisemissani Kuopiossa. Oli kesä. Saavuin alkuillan junalla Helsingistä Kuopioon ja koska oli vielä valoisaa ja kaunista, päätin lähteä iltalenkille. Juoksin satamasta linja-autoaseman ohi kohti Puijoa ja nousin Puijon polkua aina tornin juurelle saakka. Huipulla tasasin hetken hengitystäni, jonka jälkeen jatkoin juoksuani kohti pururataa tietämättä minne olin matkalla. Juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä, joten kiristin vähän tahtia. Paikka ja aika katosivat ympäriltä. Kuulin vain hengitykseni ja keskityin tarkkailemaan kroppani tuntemuksia. Hyvän olon tunne lävisti vartalon. Tuntui siltä että voisin juosta ikuisesti, että olen vapaa. Teki mieli hakata käsiä yhteen. Juoksijapiireissä tällaista tuntemusta kutsutaan runner's high -tilaksi.

Kun lopulta palasin kotiin, huolestunut äitini tuli ovella vastaan. Hän oli lähdössä etsimään minua, koska olin ollut poissa reilut kaksi tuntia ja kello lähenteli jo yhtätoista. Olin juostessani ollut niin vahvasti kiinni hetkessä, että menettänyt ajan tajun. Aika oli mennyt kuin siivillä ja minä olin juossut kuin olisin saanut siivet selkään. Silti päällimmäisenä oli vahva läsnäolon tunne. Tuon pienen hetken aika oli ystäväni.

Tuollaiset hetket saavat minut palaamaan lenkkipoluille kerta toisen jälkeen. Se tunne, kun pystyy hetkeksi unohtamaan itsensä, huolensa, murheensa ja stressinsä, ja vain etenemään päämäärättä ympäristöä havainnoiden tai vain hengitystä kuunnellen, on minulle täysin korvaamaton. Ja yllättäen juuri tuollaisista hetkistä, jolloin ei kuvittele kokevansa mitään suurta ja ihmeellistä, jää kaikista voimakkaimmat jäljet muistiin. Tuollaiset hetket piirtyvät sieluumme ja ruumiiseemme automaattisesti kuin GPS-viivat Sportstrackeriin.   

Eurooppa nousuun investoinneilla?

Euroopan investointiohjelma on yksi uuden komission kunnianhimoisimmista hankkeista. Komissaari Jyrki Kataisen haastavana tehtävänä on löytää hankkeelle rahat ja hyväksyntä.

Investoinnit sakkaavat Euroopassa. Komission tietojen mukaan talous- ja rahoituskriisin myötä investoinnit ovat vähentyneet EU:ssa noin 15 prosenttia vuoden 2007 huippulukemista. Tämä vaikeuttaa talouden elpymistä, työpaikkojen luomista ja kilpailukykyä.

Yhdeksi ratkaisuksi ongelmaan tuore Junckerin komissio esittää Euroopan investointiohjelmaa, joka on opittu Suomessa tuntemaan tuttavallisemmin Kataisen investointipakettina. Ohjelman tavoitteena on saada vuoden 2017 loppuun mennessä vähintään 315 miljardia euroa julkisia ja yksityisiä investointeja reaalitalouden käyttöön.

Se, kuinka nuo rahat aiotaan saada kasaan, on vielä osin hämärän peitossa. Ohjelman rahoja on tarkoitus hallinnoida varta vasten perustettavan Euroopan strategisten investointien rahaston (ESIR) kautta. EU:n budjetista rahastolle haetaan 16 miljardin takausta, jonka lisäksi rahaston hallinnoinnista komission kanssa vastaava Euroopan investointipankki sitoo rahastoon 5 miljardia euroa.  Tämän alkurahoituksen turvin komissio uskoo voivansa houkutella rahastoon lähes 300 miljardia lisärahaa.

Kiista tutkimusrahoista

Piti komission lukuja epärealistisina tai ei, investointiohjelma on kohdannut ensimmäiset haasteensa jo alkurahoituksen kasaamisessa. Ohjelmalla ei ole sille erikseen korvamerkittyjä varoja, joten osa EU:n talousarviovaroista joudutaan suuntaamaan uudelleen sekä EU:n että jäsenvaltioiden tasolla. Komissio aikoo kattaa osan alkurahoituksesta Verkkojen Eurooppa -välineestä ja tutkimus- ja innovointihankkeita rahoittavasta Horisontti 2020 -ohjelmasta. Aura Salla Jyrki Kataisen kabinetista vahvisti Eurooppalainen-lehdelle, Horisontti 2020 -ohjelmasta on tarkoitus käyttää 2,7 miljardia lainatakuuna, joka on tosin on vain 3,5 prosenttia Horisontin 80 miljardin euron kokonaisbudjetista

Siitä huolimatta tutkimus- ja investointirahojen mahdollinen uudelleen suuntaaminen on jo herättänyt närkästystä Euroopan parlamentissa. Osa heistä on ehdottanut, että investointiohjelman rahoittamiseen käytettäisiin ennemmin esimerkiksi kartellituomioista yrityksille langetettuja sakkoja, joista kertyi tuloja EU:n kassaan yhteensä 1,6 miljardia vuonna 2014. Todellisuudessa komissiolla lienee hyvin vähän vaihtoehtoja Horisontti 2020 -rahoille. Siksi onkin todennäköistä, että investorahaston lopullisista rahoituslähteistä käydään vielä kova vääntö ennen kuin EU:n monivuotinen rahoituskehys saadaan kasaan.

Komissiossa tunnelma on odottava. Komissaari Kataisen kabinetin viestinnästä vastaavan Aura Sallan mukaan  komissio aikoo pysyä kannassaan tiukkana:  

"Komissio ei tule muuttamaan näkemystään budjetin käytöstä. Katsotaan mikä tulee olemaan parlamentin lopullinen raportti, millä lähdetään neuvottelemaan trilogeihin.[komission, parlamentin ja Euroopan unionin neuvoston väliset neuvottelut EU:n budjetista]"

Rahoitusta vain parhaille hankkeille?

Toinen investointirahaston mahdollinen sudenkuoppa liittyy sen toteutustapaan. Komission tiedonannon mukaan pyrkimyksenä on, ettei rahaston varoja jaettaisi etukäteen temaattisin tai maantieteellisin perustein, vaan hankkeet valittaisiin niiden paremmuuden perusteella. Vain näin voidaan varmistaa se, että rahaston tuottama lisäarvo voidaan maksimoida ja tuki menee hankkeille, joilla on Euroopan laajuista merkitystä.

Pyrkimys on kannatettava mutta erittäin kunnianhimoinen. Käytännössä se voisi johtaa tilanteeseen, jossa ruotsalaisille hankkeille myönnettäisiin rahastosta satojen miljoonien investoinnit suomalaisten jäädessä nuolemaan näppejään. Vahvojen kansallisvaltioiden yhä pyörittämässä Euroopassa sellainen tilanne saattaisi olla liian kova pala nieltäväksi mille tahansa maalle.  

Aura Salla myöntää, että skenaario on mahdollinen mutta epätodennäköinen. Toistaiseksi strategisten investointien rahastoon rahaa luvanneet maat, kuten Saksa, Ranska, Espanja ja Italia, aikovat tukea investointirahaston kautta lähinnä niihin itseensä kohdistettuja investointeja.

"Investointirahaa ei tulla allokoimaan millään tavalla maantieteellisesti. Nyt kaikki kuusi jäsenmaata, jotka ovat ilmoittaneet osallistuvansa investointipaketin projektirahoitukseen allokoivat toki investointeja tätä kautta mitä todennäköisemmin omiin maihinsa ja toki projektien valinnassa pystytään suuntaamaan rahaa maantieteellisesti valikoiduille alueille."

Suomen osallistuminen investointirahaston rahoittamiseen ratkennee vasta eduskuntavaalien jälkeen. Julkisessa keskustelussa se on jo herättänyt kommentteja puolesta ja vastaan. Puolustajien mielestä mukaan lähteminen olisi tärkeä viesti Suomen tuesta vaikeuksissa olevalle Eurooppa-projektille. Vastustajien mielestä taas halpaa lainaa jo muutenkin saavan Suomen olisi hyödytöntä investoida rahojaan "luxemburgilaisen rahaston" kautta. 

Esteet pois investointien tieltä

Investointien vauhdittamisen lisäksi Euroopan investointiohjelman tavoitteena on parantaa sääntelyn ennustettavuutta ja poistaa investointien esteitä - saada sisämarkkinat toimimaan. Sääntelyn parantaminen on nostettu myös komission työohjelmassa komission toimikauden kärkitavoitteista.  Pyrkimyksenä on muun muassa vähentää EU-sääntelystä yrityksille koituvaa hallinnollista taakkaa.

Komission tiedonannon mukaan näissä normitalkoissa ei ole kyse sääntelyn purkamisesta vaan älykkäästä sääntelystä, josta on hyötyä niin kansalaisille kuin yrityksillekin. Tarpeettomasta sääntelystä halutaan joka tapauksessa päästä eroon. Muotoilut kuulostavat kieltämättä orwellilaiselta uuskieleltä, koska tarpeellisen ja tarpeettoman, älykkään ja älyttömän määritteleminen on tietysti poliittinen kysymys.

Harva silti kiistää sitä, etteivätkö pirstaleiset EU:n sisämarkkinat jarruttaisi esimerkiksi digitaalitalouden kehittämistä. Joidenkin arvioiden mukaan digitaaliset sisämarkkinat voisivat lisätä Euroopan bruttokansantuotetta jopa 4 % eli noin 500 miljardia euroa, jos vain tarvittavat hallinnolliset uudistukset saataisiin aikaiseksi. Tällä hetkellä lait, säännökset, käytännöt ja toimintatavat vaihtuvat maittain, mikä hankaloittaa merkittävästi digitaalisten palveluntuottajien mahdollisuutta EU:n laajuisten palveluiden toteuttamiseen. Mikäli investointiohjelman avulla pystytään vaikuttamaan tällaisiin suuriin kehityskulkuihin, uskoisin, että miljoonat kuluttajat ja tuhannet yrittäjät ympäri Eurooppaa ottavat uudistukset ilolla vastaan. 

(Kirjoitus on julkaistu Eurooppalainen-lehdessä 1/2015)

Reserviläiskirje

Reserviläiskirje saapui tänään. Tai ehkä eilen. Kirjeessä luki: ”Kuulut puolustusvoimien sodan ajan reservin. Ilmoittaudu välittömästi lähimpään esikuntaan terveystarkastusta varten.” Samantekevää. Ehkä se saapui eilen.

Heitin kirjeen lehtikoriin ja jäin istumaan keskelle olohuoneen lattiaa. Valo tulvi ikkunoista sisään. Oli kaunis kevätpäivä. Pitäisi lähteä ulkoilemaan, ajattelin, mutta en tehnyt elettäkään liikahtaakseni. Sen sijaan heittäydyin pitkäkseni auringossa kimaltelevalle parketille ja suljin silmäni. Vasta syöty ateria painoi vatsassani. Oli ihanan lämmin. Rupesi väsyttämään. Vaivuin uneen.

Näin unta, että muutuin syöpäläiseksi kuin Gregor Samsa Kafkan novellissa Muodonmuutos. Makasin vain paikallani panssarimaisen kovalla selälläni ja lukuisat, muuhun kokooni nähden surkean ohuet, jalkani sätkyttelivät avuttomina silmieni edessä. Yritin keinuttaa itseäni vauhtiin, jotta pääsisin kääntymään mahalleni, mutta se oli toivotonta. Pyristelyäni jatkui ties kuinka pitkään, kunnes joku koputti ovelle.

Koputus jatkui ja voimistui. Vaikka ponnistelin kaikin voimin, en liikkunut mihinkään. Oven takaa kuului huuto: ”Avaa ovi jääkäri Ikäheimo. Tiedämme, että olet kotona.”

Yritin huutaa takaisin, että joo-o, olen tulossa, mutta suustani pääsi vain ihmisille käsittämätöntä eläimellistä muminaa. Voi helvetin helvetti, ajattelin. Mitäs hittoa minä nyt teen?

Käytävästä alkoi kuulua keskustelua. Kaksi miestä keskusteli ensin keskenään ja sitten seuraan liittyi kolmas henkilö, ilmeisesti talonmies yleisavaimen kanssa. Pian sen jälkeen avain työntyi lukkoon ja ovi aukaistiin. Miehet kävelivät olohuoneeseen. Heillä oli yllään hyvin istuvat sotilasuniformut ja olallaan pesäpallomailat.

Tunnistin toisen miehistä yliluutnantti Saastamoiseksi, asepalvelusaikaisen komppaniani johtajaksi, vai mikä se nyt olikaan, komentaja tai jotain.

Saastamoinen tuijotti minua pitkään kieroon katsovilla silmillään. Hänen katseestaan huokui halveksunta yllättävää olotilaani kohtaan. Lopulta hän aloitti narisevalla äänellä: ”Jaahas Ikäheimo, sinä sitten luulet olevasi niin saatanan kekseliäs käiverö. Luuletko todella voivasi välttää palvelusvelvoitteesi muuttumalla syöpäläiseksi. Ei näin. Ei vittu näin Ikäheimo.”

Halusin puolustautua, kertoa Saastamoiselle, että en todellakaan tiedä miten tässä on käynyt näin, ja että aioin kyllä ilmoittautua esikuntaan välittömästi tilani kohennuttua. Olen oikeasti ihan tunnollinen kaveri. Ehken nyt ihan ollut elementissäni armeijan kaltaisessa hierarkkisessa organisaatiossa, mutta…Mutta suustani pääsi vain heinäsirkan sirinän kaltaista surinaa. Se lamaannutti minut täysin ja annoin ylen. Ruskeaa mönjää valui suustani lattialle.

Saastamoinen taputteli pesäpallomailalla olkapäätään. ”Sinä, että jätä meille paljon vaihtoehtoja.”, hän totesi ja pyysi alaistaan nostamaan paperikoriin nakatun reserviläiskirjeeni puolestaan.

”Tässä kirjeessä sanotaan varsin selvästi, että jääkäri Ikäheimo kuuluu puolustusvoimien sodan ajan reserviin, jonka käytöstä päätetään erikseen. Siihen ei pitäisi olla vastaan sanomista. Reservissä oleminen tarkoittaa jatkuvaa toimintakyvyn ylläpitämistä. Se ei vain yksinkertaisesti käy päinsä, että jotkut kaltaisesi ”yksilöt” kuvittelevat voivansa laistaa velvollisuuksistaan muuttumalla syöpäläisiksi. Olet ansainnut pienen opetuksen.”

Sitten he alkoivat lyödä minua mailoillaan. Kuinka ironista, ajattelin, että juuri pesäpallomailoilla, koska olin aikoinaan ollut varsin innokas pesäpallon pelaaja. Henkeni salpautui jo ensimmäisistä lyönneistä. Tunsin kuinka kipu purkautui kaukaisimmissakin uuden ruumiini osissa: pienissä hennoissa jaloissani, selkäpanssarissani. En silti pelännyt. Ajattelin vain lyökööt niin paljon kuin jaksavat. Se kaikki oli niin käsittämätöntä, että ei sitä oikeastaan voinut pelätä.

Pelkäsin vain kuolemaa. Sitä sekuntia, jonka aikana täysin varmasti tietää että nyt tulee se hetki jota on aina pelännyt ja ymmärtää, että silloin kaikki mahdollisuudet olla se, mitä on oikeastaan halunnut olla ovat mennyttä, ja että toiset muistavat vain sen, mitä on ollut.

Saastamoinen otti vauhtia huoneen perältä ja lähti tulemaan minua kohti. Hän nosti mailan niskansa taakse, hyppäsi tasajalkaa ilmaan ja valmistautui lyömään. Juuri ennen kuin maila ehti osua säpsähdin hereille. Suutani kuivasi niin kuin aina päiväunien jälkeen. Katselin epäuskoisena ympärilleni. Hitto mikä uni, ajattelin.

Unet olivat minulle yleensä täysin yhdentekeviä, enkä muistanut niistä juuri mitään. Unien maailma ei kiinnostanut minua. Vain jotkut hirvittävät krapulanhuuruiset horkkaunet saattoivat jäädä mieleen. Tämä uni pysäytti, mutta eri tavalla. En silti jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää.

Nousin istumaan ja katseeni osui vastapäisellä seinällä riippuvaan valokuvaan, jossa poseeraan sotilasasussa. Kuva oli otettu sotilasvalatilaisuuden jälkeen yli kymmenen vuotta sitten. Hymyilen siinä huolettomasti. Kasvoissa ei ole rypyn ryppyä. Asu on muuten moitteeton, mutta baretti on huolimattomasti aseteltu. En tunne kuvan henkilöä, vaikka tiedän että se olen minä. Aika kuluu niin pirun nopeasti.

Katsoin ulos ikkunasta. Lapset potkivat palloa viereisen koulun kentällä.  Mietin, minkälainen ihminen olisin, jos olisin elänyt toisenlaisen elämän jossain muualla. Mutta me olemme kuitenkin ne jotka olemme, koska joka ikisen hetken elämästämme olemme viettäneet nimenomaan täällä, emme tuolla.

Eurooppa-päivä kansalliseksi vapaapäiväksi

Ranskan ulkoministeri Robert Schuman antoi 9. toukokuuta 1950 julistuksen, jossa hän esitti, että rauhanomaisten suhteiden säilyttämiseksi on välttämätöntä luoda perusta Euroopan valtioliitolle. Tätä niin kutsuttua Schumanin julistusta pidetään lähtölaukauksena Euroopan integraatiolle.  

Vuonna 1985 EU:n valtioiden ja hallitusten päämiehet sopivat Milanon huippukokouksessa, että toukokuun 9. päivää juhlitaan vastedes Eurooppa-päivänä. Eurooppa-päivä haluttiin nostaa yhdeksi eurooppalaisuuden symboliksi yhdessä unionin lipun, hymnin ja yhteisen rahayksikön kanssa. Nyt, jo 30 vuotta myöhemmin voimme todeta, että tuo tavoite ei ole toteutunut. Vain ani harvat muistavat Eurooppa-päivän olemassaolon ja vielä harvemmat ihmiset etenkin Suomessa juhlivat sitä millään tavalla.  

Huomispäivän historia tehdään tänään. Eurooppa-päivästä voidaan saada kaikkien tuntema juhlapäivä vain radikaaleilla uudistuksilla. Sen vuoksi ehdotan, että Eurooppa-päivästä tehtäisiin kansallinen vapaapäivä. Se olisi konkreettinen osoitus Suomen sitoutumisesta yhteiseen Eurooppa-projektiin sekä näyttö kansainvälisestä arvojohtajuudesta, joka voisi saada myös monet perinteisemmät EU-maat seuraamaan Suomen viitoittamalla tiellä.

Schumanin julistuksessa todetaan kaukonäköisesti, että Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla, vaan siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito eurooppalaisuuden tunne. Eurooppa-päivän julistaminen kansalliseksi vapaapäiväksi olisi pieni mutta tärkeä askel tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa, Savon Sanomissa ja Aamulehdessä 9.5.2015) 

Einmal ist keinmal

Luin lähes kymmenen vuoden jälkeen uudelleen Milan Kunderan kirjat Identiteetti ja Tietämättömyys. Ne saivat minut pohtimaan elämän sattumanvaraisuutta. Molemmissa näistä kirjoista on nimittäin henkilöhahmo, joka katsoo elämässään taaksepäin ja näkee yhden ratkaisevan päätöksen, joka peruuttamattomasti muutti hänen elämänkulkunsa. Identiteetin Jean-Marcille se oli ammatinvalinta, Tietämättömyyden Irenalle naimisiinmeno.  

Identiteetin yhdessä avainkohdista Jean-Marc muistelee vaikeuksia, joita hän koki opiskelualan valinnan suhteen. Kertojan mukaan Jean-Marc ei koskaan aliarvioinut sen hetken taikaa, jolloin ihminen valitsee ammattinsa, koska tiesi hyvin, että elämä on aivan liian lyhyt, jotta valinnan ennättäisi korjata. Hän ei vain löytänyt mitään, mikä olisi miellyttänyt häntä luonnostaan.

”Hän oli tutkaillut mahdollisuuksien valikoimaa hiukan epäilevästi: syyttäjät jotka omistavat elämänsä muiden vainoamiseen; opettajat joita huonosti hoidetut lapset; tekniset alat jolla edistys tuo valtavaan vahingollisuuteen nähden varsin pientä hyötyä; humanististen tieteiden hienosteleva ja tyhjä jaaritus; sisustusarkkitehtuuri joka oli kokonaan alistettu inhottaville muotivirtauksille; apteekkariraukat jotka oli alennettu myymään purkkeja ja pulloja. Kun hän kysyi itseltään: minkä ammatin valitsen koko elämäkseni? hänen sisimpänsä vajosi erittäin kiusaantuneeseen hiljaisuuteen.” 

Jean-Marc päätyi lopulta opiskelemaan lääketiedettä, koska koki sen harjoittamisen ainoaksi kiistattomasti ihmiskuntaa hyödyttäväksi toiminnaksi. Pettymykset kuitenkin seurasivat pian. Joutuessaan toisena opiskeluvuotena viettämään aikaansa ruumiita leikkelemällä, Jean-Marc koki järkytyksen, josta hän ei toipunut koskaan. Hän ei pystynyt katsomaan kuolemaa kasvoihin. Hän ei pystynyt katsomaan ruumista, sen väistämätöntä ja syyntakeetonta epätäydellisyyttä, aikataulussaan etenevää mätänemistä, ruumiin verta, sisälmyksiä, tuskaa.

Jean-Marc opiskeli lääketiedettä kolme vuotta ennen kuin lopetti. Lopettamispäätöksen tehtyään hän tunsi joutuneensa haaksirikkoon. "Mitä hän valitsisi kolmen hukatun vuoden jälkeen? Mihin hän takertuisi, jos hänen sisimpänsä pysyisi yhtä mykkänä kuin aikaisemmin?", hän pohti. Kävellessään ulos viimeisen kerran ulos lääketieteen laitoksen komeasta barokkirakennuksesta hän tunsi kuin olisi saapunut tyhjälle asemalaiturille, josta kaikki junat ovat jo lähteneet.     

Minun on helppo samaistua Jean-Marcin tarinaan, sillä olen esittänyt samoja kysymyksiä itselleni viime aikoina. Mihin takertuisin seuraavaksi? Minkälaiseen tarinaan olisin tyytyväinen?

Kaksikymppisenä sitä helposti uskottelee itselleen, että aikaa loputtomasti ja huonotkin valinnat ehtii korjata. Tärkeintä on mennä eteenpäin, hankkia kokemuksia. Minäkin lähdin opiskelemaan valtio-oppia vähän sillä ajatuksella, että katsotaan nyt. En todellakaan selvittänyt itselleni tarkasti, mitä haluan tutkinnolta tai elämältä. Halusin pitää ovet auki moneen suuntaan. Yhtenä päivänä sitten heräsin olohuoneen nojatuolista löysät housussa ihmettelemässä, mihin nämä kymmenen vuotta ovat menneet. 

Ongelma on siinä, että teemme monet elämämme tärkeimmät päätökset iässä, jolloin itsetuntemuksemme on lievästi sanottuna vajavainen. Kunderan Tietämättömyydessä päähenkilö Irena lipsauttaa eräässä kohtauksessa vanhalle ystävälleen, että jälkeenpäin ajateltuna hänen miehensä kuolemaa seuranneet vuodet ovat olleet hänen elämänsä onnellisimpia. Ei siksi, että hän olisi ollut epäonnisessa liitossa, vaan siksi, että tuolloin hän koki ainoan kerran hallitsevan itse elämäänsä. Hän oli mennyt naimisiin kaksikymppisenä vain päästäkseen pois äitinsä luota. Kaiken huipuksi hän oli mennyt naimisiin äitinsä vanhan ystävän kanssa, sillä hän tunsi vain hänen tuttujaan. Niin hän pysyi tavallaan äitinsä valvonnassa, vaikka olikin naimisissa. Se oli virhe, jota hän ei koskaan pystynyt korjaamaan.

”Siinä iässä nainen menee naimisiin, saa ensimmäisen lapsensa, valitsee ammattinsa. Jonain päivänä hän sitten alkaa tietää ja ymmärtää monia asioita, mutta silloin on jo liian myöhäistä, sillä koko elämä määräytyi ajankohtana, jolloin hän ei tiennyt mistään mitään.”

Olemisen kertaluoteisuus, sen sattumanvaraisuus, on teema joka toistuu useissa Kunderan teoksissa. Niistä tunnetuimmassa, Olemisen sietämättömässä keveydessä, tälle filosofialle on annettu saksankielinen ilmaus ”Einmal ist keinmal”. Ilmaus pyrkii selittämään sitä, ettei kerran tehty asia ei oikeastaan merkitse mitään, ja koska ihmisellä on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole paljonkaan merkitystä tai painoarvoa. Emme voi koskaan tietää mihin päätöksemme johtavat niitä tehdessä, koska meillä ei ole toista tai kolmatta elämää, joihin verrata päätöksiämme. Merkittömyys tekee elämästä kevyttä, mutta joidenkin näkökulmasta sen samanaikainen turhanpäiväisyys voi tuntua myös sietämättömän kevyeltä.

Kunderan romaanitaiteessa ihmiselämä on kuin maalauksen luonnos: Parhaimmillaan onnistunut ja ehyt kokonaisuus, mutta useimmiten vähän sinne päin vedetty töherrys. Oma elämäni tulee väistämättä kallistumaan jälkimmäiseen kategoriaan. Jo tässä vaiheessa viivat harottavat liian moneen suuntaan, eivätkä paniikissa tehdyt parjausliikkeet ole auttaneet. Lohduttavaa on vain se, etten taatusti ole ainut. 

Mistä populismi kumpuaa?

Protesti Euroopan unionia ja maahanmuuttoa vastaan on jo vuosia kanavoitunut populististen liikkeiden kautta. Näiden liikkeiden ajama politiikka ja toimintatavat kuitenkin vaihtelevat suuresti eri maiden välillä. Mistä siis puhumme, kun puhumme populismista?

Populismista tuli taas kuuma keskustelunaihe Suomessa, kun perussuomalaiset jytkyttivät eduskuntavaaleissa torjuntavoittoon ja sitä myötä maamme toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Monet varmaan olivat jo odottaneet perussuomalais-ilmiön taittumista, koska sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisissä joukkoviestimissä alkoi heti velloa täysin sama keskustelu, kun neljä vuotta sitten: Kuka näitä persuja oikeasti äänestää? Mistä heidän suosionsa johtuu?

Koska silmiini ei ole edelleenkään osunut hyvää analyysiä aiheesta, julkaisen ennen viime eduskuntavaaleja kirjoittamani blogitekstin uudelleen hieman päivitettynä versiona.   

Populismissa on kyse eurokriittisyyttä ja ”vanhoja puolueita” vastaan kohdistuvaa protestia monimuotoisemmasta ilmiöstä. Jotta sen erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin. Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen.

Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand-sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Helsingin Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tilanteessa jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan ei pääse syntymään poliittisia rajalinjoja. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla kertoo siitä, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference -malliksi. Sen edellytys on, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella vastauksella. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällaista utopistista toimintalogiikkaa ajatellen (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavat, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostoskeskuksen palveluihin ja kolmannet viheralueiden siisteyteen. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä käsillämme saattaakin olla laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on yksi populismin nousun tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuksien ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä yleensä seuraa, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisesti, yhteiskunnallinen dynamiikka muuttuu erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen.

Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa. Sen takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikan keinoin jakamaan kahteen leiriin: valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväenryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…), sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on mahdollinen ainoastaan luomalla sisällöltään tyhjiä merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden tyhjyys on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin.

Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan tunnus ”Change” on loistava esimerkki tyhjästä merkitsijästä. Se nivoi yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakensi vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastutti että köyhdytti alkuperäisiä vaateita. Rikastutti, koska se loi erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdytti, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyi typistää minimiin.

Tyhjien merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan ja altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin.

Tässä onkin tyhjien merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä yhteyksistään ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen tyhjät merkitsijät muuttuvat tällöin ajelehtiviksi merkitsijöiksi (floating signifier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus vihreyteen. Tämä yksinoikeus on kuitenkin murentunut pikkuhiljaa ja vihreydestä on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa kokoomus puolestaan kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään, työväen, kun Niinistöstä tehtiin ”työväen presidenttiä”. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, tyhjä merkitsijä ja poliittisen kentän kahtiajakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on olevaisen perimmäiseen olemukseen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological, not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko jokin poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellence. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina tyhjistä merkitsijöistä power-underdog -asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference -toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä on mahdollistanut Teekutsuliikkeen kaltaiset populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, perussuomalaisia, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva vanhan vallan vastainen profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Perussuomalaiset ovat verkkosivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi tyhjäksi merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Mikäli perussuomalaiset päättää nyt lähteä mukaan hallitukseen, sen täytyy keksiä uusi antagonistinen rajalinja EU-kriittisyyden tilalle tai muuttaa taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin sen edeltäjä SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa.

Lukuisat muutkin esimerkit todistavat, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää vallanvastaista asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja valta-altavastaaja-akselilla, kun on käytännössä itse osa vakiintunutta valtajärjestystä. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia onnistui merkillisellä tavalla pitkään toteuttaa populistista politiikkaa vallankahvasta käsin. Pääministeriydestään huolimatta myös Berlusconin brändi epäpoliitikkona säilyi vakaana, mikä mahdollisti ”politiikan” vastaisen politiikan myös vallasta käsin. Timo Soinin ja perussuomalaisten kannattaakin ehkä pirauttaa Berlusconille, mikäli he mielivät hallitukseen. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen vinkki.

Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa, että populismin nousussa ei ole mitään demokratian vastaista. Päinvastoin populististen liikkeiden nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Liikkeet toimivat niiden kansalaisten äänitorvena, jotka eivät saa ääntään kuuluviin vanhojen puolueiden kautta. Siten niiden nousu on seurausta vanhan puoluejärjestelmän jäykkyydestä ja vaihtoehdottomuudesta. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena”. Tällä mittarilla Suomenkin demokratia on yhä kuntokuurin tarpeessa. 

Supervallan ja sen kansalaisten suuri vastuu

Hämähäkkimies-elokuva on tehnyt tunnetuksi Theodore Rooseveltin aikoinaan kirjoittaman kuolemattoman toteamuksen "suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun". Näiden sanojen myötä identiteettiään pohtiva Peter Parker ymmärtää, ettei hän voi pakoilla vastuuta. Hänen on otettava vastaan suuri vastuu, joka hänelle annetuista suurista voimista seuraa. Se on hänen lahjansa mutta myös hänen kirouksensa.

Samoin identiteettinsä kanssa painivan EU:n tulisi ymmärtää suuri vastuunsa maailman tilasta ja alkaa toimia sen mukaisesti. EU:n lähialueilla on meneillään lukuisia vakavia konflikteja, joiden rauhanomaiseen ratkaisuun EU:n tulee pystyä vaikuttamaan. Se on EU:n uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Kehitysyhteistyön saralla EU on jo todellinen supervalta. Vuonna 2013 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat antoivat apua 56,5 miljardilla eurolla, mikä oli 52 prosenttia kaikesta maailmassa annetusta julkisesta kehitysavusta. Asemansa vuoksi EU:lla on myös todelliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaiset kestävän kehityksen tavoitteet syksyllä pidettävässä YK:n yleiskokouksessa hyväksytään. Pyritäänkö siihen, että saadaan tavoitteet, jotka kaikki voivat saavuttaa ilman erityisiä ponnisteluja vai halutaanko sellaiset tavoitteet, joiden saavuttaminen todella muuttaisi maailmamme kestävämmäksi ja oikeudenmukaisemmaksi.  

Pelkän rahan lisäksi EU:n pitää pystyä johtamaan myös esimerkillään. Suurena kauppamahtina EU on vastuussa suuresta määrästä maailman saasteita ja jätteitä. Noudattamalla itse niitä periaatteita, joita se vaatii muilta, EU voi suoraan edistää kestävän kehityksen tavoitteita myös rajojensa ulkopuolella.

Myös EU:n sääntelyn ja sen solmimien kauppasopimusten vaikutukset heijastelevat laajalle. EU on yksi avaintoimijoista tavoiteltaessa veronkierron, verojen välttelyn ja verokilpailun hillitsemistä. Yhtiöiden verojen välttely ja yksityishenkilöiden veronkierto on tunnistettu kaikkien maiden ongelmaksi, mutta kehitysmailla on keskimäärin rikkaita maita heikommat resurssit puuttua ongelmaan. Sen vuoksi päävastuu asian korjaamisesta on kehittyneillä mailla.

EU:n solmimat kauppasopimukset ovat todellisia tehonyrkkejä ihmisarvoisten työolojen ja sosiaalisen vastuun edistämiseen, joita EU arvostelijoiden mukaan käyttää aivan liian vähän tähän tarkoitukseen. Yhdessäkään EU:n tähän saakka neuvottelemassa kauppasopimuksessa ei ole tiukkoja sanktioita työntekijöiden oikeuksien polkemista tai muita ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Yhdysvaltojen solmimissa vapaakauppasopimuksissa tällaisia on, joten mikäli EU:n ja USA:n välille syntyy vapaakauppasopimus, sen sisältö voi näyttää suuntaa myös muille sopimuksille.

Meillä eurooppalaisilla äänestäjillä on valtaa vaikuttaa satojen miljoonien ihmisten elämään, ja vuonna 2013 julkaistun Eurobarometrin mukaan me myös haluamme muutosta. Sen mukaan peräti 83 prosenttia EU-maiden kansalaisista pitää kehitysmaiden ihmisten tukemista tärkeänä ja rahallisenkin tuen lisäämistä kannattaa 61 prosenttia. Lisäksi jopa kaksi kolmesta EU:n kansalaisesta on sitä mieltä, että kehitysmaiden köyhyyden voittamisen tulisi olla yksi unionin pääprioriteeteista.

Kaikkien kehitysmaiden tilanteesta huolestuneiden kansalaisten olisi hyvä tietää, että vain kolme kahdeksasta vuosituhattavoitteesta saavutetaan tämän vuoden loppuun mennessä. Lapsikuolleisuus on vähentynyt, puhtaan juomaveden määrä on kasvanut ja HIV-tartuntojen määrä on kääntynyt laskuun. Nämä ovat hyviä uutisia, mutta maailma ei ole tullut valmiiksi. Vailla riittävää määrää ruokaa ja mahdollisuutta kouluttautua ovat yhä sadat miljoonat lapset ympäri maailman.

Tietämällä enemmän osaamme myös vaatia poliitikoiltamme enemmän. He päättävät viime kädessä siitä, kuinka tosissaan veronkiertoon tai ilmastonmuutokseen halutaan puuttua, miten avoimesti ja millaisin kriteerein EU:n kauppasopimukset solmitaan, sallitaanko työolojen polkemista kehitysmaissa vai ei. Heillä on ylipäätään valta päättää siitä, millainen globaali toimija EU on tulevaisuudessa.

Negatiivisuushaaste

Kiitos negatiivisuushaasteesta Emil Cioran, Albert Camus, Arthur Schopenhauer ja Michel Houellebecq. Otan sen ilolla vastaan tällaisena kuulaana päivänä, jonka kirkkautta minun on vaikea kestää. Onneksi tummat pilvet ovat jo matkalla.

Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tunne, ettei tästä tule mitään. Kaikki mihin ryhdyn, joko epäonnistuu tai tuntuu muuten vain turhalta. En saa kiinni elämän juonesta. Vuodet karkaavat käsistä. Kaikki omat valinnat kaduttavat, eikä niitä enää saa tekemättömiksi. Alustakaan ei jaksa enää aloittaa. Näillä korteilla mennään katkeraan loppuun saakka.

En saa luotua elämälleni ehjää tarinaa, jossa kulkisi jonkinlainen selityksen ja merkityksen lanka. Minulla on vain seitti, johon olen takertunut räpiköimään naurettavana ja epätoivoisena. Se mikä alkoi tragediana ja tulee päättymään farssina.

Toisin on muilla. Kaikkien muiden elämät ovat täynnä täyttymyksiä ja suuria harppauksia. Kaikki muut menevät eteenpäin kuin Juti lentokentällä. Hieman sekaisin mutta onnellisina. 

Tapasin vasta baarissa vanhan lukiotutun joka kertoi saavuttaneensa urallaan jo kaiken sen, mihin hän alun perin tähtäsikin. Ylimääräiset lantit hän sijoittaa nykytaiteeseen. Se on hänen perintönsä tälle maailmalle.

Minä en ole saavuttanut elämässäni mitään, mutta vielä joku päivä sijoitun 1000 parhaan joukkoon ulkoministeriön KAVAKU-haussa ja saan nimeni ASKI-muistioon varasijoille jääneiden hakijoiden joukossa. Sillä tavoin jätän nimeni historiankirjoihin.    

Juha Seppälä kirjoittaa:

”Elämän tulisi olla sarjafilmi, dramatiikkaa, episodeja, jaksoja, tuotantokausia, huolellisen pikkutarkasti rakennettua epookkia. Siinä pitäisi olla sopivin välein käännekohtia, kaikki siihenastinen kumuloituisi ja jatkettaisiin uuteen suuntaan varmoin askelin ja kirkastunein katsein.”

Seppälä piruilee, mutta kysymys jää. Entäs jos mitään käännekohtia ei tulekaan? Entäs jos kaikki jatkuukin samanlaisena mitäänsanomattomana harmautena tästä iäisyyteen? Samanlaisia tylsiä päiviä viikosta toiseen. Arkirutiineja, ASP-säästämistä, luumupuiden suojaamista rusakoilta, sisustushuolia, maratonharjoituksia tuhat kertaa nähdyissä maisemissa, Voice of Finlandin yhdeksäs tuotantokausi, Olvin IPA.  

Joku muka viisas sanoi, että ei ole merkityksettömiä hetkiä, on vain hetkiä joille ei ole annettu merkitystä. Karl-Ove Knausgård näytti tämän toteen. Hän sai tuhannet ihmiset ympäri maailman lukemaan hänen bussimatkoistaan uimahallille, viikonloppujuopottelustaan, kesätöistään, ihastuksistaan ja ennenaikaisista siemensyöksyistään.

Minäkin haluaisin sitoa nämä elämäni harmaat hetket yhteen kuin helmet nauhaan ja saada kaiken näyttämään yhtä rikkaalta. Oikealta elämän mysteeriltä. Haluaisin kirjoittaa suuren autofiktiivisen saagan, bestsellerin, jossa kertoisin lapsuudestani Julkulassa ja Länsi-Puijolla, Lisben grillistä, autiotalosta, ensimmäisestä jääkiekkomailastani, hiihtosuksista, ylipainosta, liian kireästä Barcelonan pelipaidasta, päälle jääneestä levystä, kissoja myrkyttävästä papista, luokan kauneimmista tytöistä, korirautaan ylettävästä Lassista, pelottavasta Kalmarista, lentopalloa rakastavasta luokanvalvojastamme Markusta, Kellonsoittaja-pubin aina sateisesta terassista. Kaiken tämän kirjoittaisin kuin Knausgård. Realistisesti mutta ripauksella García Márquezin rehevyyttä ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.   

Tiedän kuitenkin, etten koskaan saa sitä tehdyksi. Kaadun nauhoihini lähtöviivalla. Lauma mustia ötököitä valkoisella paperilla kasvaa isoksi syöpäläiseksi, joka pitää minut valveilla öisin ja hakkaa oveani aamuisin. Tuo syöpäläinen on piina jota tunnen, kun minun on pakko pitää sisälläni jotain joka pitäisi sanoa, mutta jota en koskaan saa sanotuksi.