Kuinka komission puheenjohtaja tulisi valita?

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa "Kärkiehdokkaat tylsistyttävät EU:ta" (25.6.) väitettiin, että kärkiehdokkaiden lanseeraaminen Euroopan parlamentin vaaleihin on lukinnut komission puheenjohtajan valinnan tavalla, jota kukaan ei nähnyt etukäteen. Lisäksi kirjoituksessa ollaan huolissaan siitä, että menetelmä lisää Euroopan parlamentin, eurooppalaisten kattopuolueiden ja eurovaalien valtaa vaikuttaa komission puheenjohtajan valintaa tavalla, joka ei ole sopusoinnussa EU:n nykyisten perussopimusten kanssa.

Molemmat väitteet voidaan kyseenalaistaa. Ensinnäkin se, ettei kukaan nähnyt kärkiehdokkaiden nimittämisen vaikutuksia etukäteen, on erikoinen väite, sillä mahdollisuus vaikuttaa äänellään komission puheenjohtajan valintaan oli yksi koko Euroopan parlamentin äänestysaktiivisuuskampanjan kärkiteemoista ja muutenkin näyttävästi esillä eurooppalaisessa keskustelussa. Saiko se ihmisiä uurnille tai vaikuttiko se monenkaan äänestyspäätökseen, on sitten täysin eri kysymys, jota on toki pohdittava huolellisesti. Fakta on kuitenkin, että EU-politiikka tarvitsee näkyvämpiä kasvoja ja selvempiä vastakkainasetteluja ollakseen keskivertoäänestäjälle nykyistä kiinnostavampaa.

Toiseksi on hyvä muistaa, että vaikkei pääehdokasmenettelyä olekaan suoraan kirjattu mihinkään EU-sopimukseen, Lissabonin sopimuksessa kuitenkin todetaan, että Eurooppa-neuvoston tulee ottaa puheenjohtajaehdotuksessaan huomioon Euroopan parlamentin vaalit, ja Euroopan parlamentti valitsee tai jättää valitsematta tämän ehdokkaan jäsentensä enemmistöllä. Jo tämä muotoilu antaa parlamentille ja eurooppalaisille kattopuolueille aiempia vaaleja vahvemman mandaatin osallistua komission puheenjohtajan valintaan. Myös kärkiehdokkaiden nimittäminen oli tämän mandaatin rajoissa.

Sen vuoksi olisikin kiinnostavaa tietää, mikä olisi Helsingin Sanomien mielestä demokraattisempi tapa valita komission puheenjohtaja, kuin antaa kansalaisten vaikuttaa päätökseen äänestämällä? Oliko aiempi valintatapa, jossa valtioiden päämiehet valitsivat puheenjohtajan neuvottelemalla suljettujen ovien takana jotenkin huomattavasti kärkiehdokasmenettelyä parempi?

Tarvitsemme uusia luovia tapoja EU:n demokratian kehittämiseksi. Kysymys on samalla totta kai myös siitä, minkälaista suuntaa toivomme integraatiolle. Kärkiehdokaskokeilun onnistuneisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni paluu Lissabonin sopimusta edeltäneisiin toimintatapoihin olisi askel väärään suuntaan. 

Yhteismarkkinoihin ei voi rakastua

Välillä toivoo, että kaikki keskustelut Eurooppa-politiikasta olisivat yhtä sivistyneitä, historiatietoisia ja tyylikkäästi kriittisiä, kuin belgialaisen Philippe de Schoutheeten esseekirja Kaikkien Eurooppa. Se on hieno pieni kirja, josta kuultaa läpi kirjoittajan vankka kokemus ja syvällinen oppineisuus. Sitä lukiessa tekee mieli laittaa puku päälle, klassista musiikkia soimaan ja ottaa lasillinen hyvää kuohuviiniä.

Mutta koska arkiset keskustelut EU-politiikasta ovat todellisuudessa hyvin kaukana tästä, linjaa Schoutheetekin jo kirjansa johdannossa, ettei pyri saamaan kirjallaan ketään vakuuttuneeksi mistään, koska vain jo valmiiksi vakuuttuneet voidaan saada vakuuttuneiksi. Hän pyrkii saamaan lukijat ajattelemaan itse ja auttaa ymmärtämään.

Se on hyvä ja realistinen lähtökohta, joka tosin perustuu valitettavaan tosiasiaan, että vain hyvin pieni osa ihmisistä on valmiita muuttamaan käsitystään asioista faktojen muuttuessa. Itsenäiseen analyyttiseen ajatteluun kykeneville Kaikkien Eurooppa tarjoaa kuitenkin paljon hyviä suuntaviivoja Euroopan integraation historian ja nykyisyyden hahmottamiseen. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä Schoutheetellä on sanottavaa Euroopan integraation keinojen ja päämäärien välisen suhteesta. Vaikka kirja on julkaistu jo yli 15 vuotta sitten, nämä pohdinnat ovat nyt ajankohtaisempia kuin ehkä koskaan ennen.

Mikä on Eurooppa-projektin perimmäinen päämäärä? Mikä on se malli, jota kohti kuljemme? Mille tasolle asetamme tavoitteemme? Nämä ovat Schoutheeten mielestä niitä perimmäisiä kysymyksiä Euroopan rakentamisen päämääristä, joita jäsenvaltiot ovat vältelleet jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. On ehkä pelätty, että päämäärien ja tarkoituksenmukaisuuden esille ottaminen johtaisi vain osapuolten välisiin turhiin ja ratkaisemattomiin keskusteluihin, niin kuin on usein käynytkin. Tai sitten on vain hiljaisesti hyväksytty se, että luomalla instituutioita ja syventämällä integraatiota pienin askelin ilman kauaskantoisia näkymiä, on päästy helpommin eteenpäin.

Tällä lähestymistavalla on kuitenkin ollut poliittinen hintansa. Schoutheete kirjoittaa:

”Kun tavoitteet on piilotettu ja keskitytty välineisiin, on Eurooppa-hanke jäänyt ilman oikeutusta, toisin sanoen ilman eräänlaista lainmukaisuutta. Politiikan taitoihin kuuluu sovittaa keinot tavoiteltavien päämäärien mukaisiksi. Demokratiassa on oleellista, että päämäärät tunnetaan ja hyväksytään. Miten ne voidaan hyväksyä, jos niistä ei puhuta?”

EU:n perustajaisillä – Monnet, Spinelli, Schumann etc. – oli vielä mielessään haaveiden, lennokkaiden ajatusten, suurten suunnitelmien ja suurten tavoitteiden Eurooppa, mutta se on aikaa sitten työnnetty syrjään. Jäljelle on jäänyt vain säännösten ja direktiivien sekä monimutkaisten menettelytapojen Eurooppa. Schoutheete kuvaa sitä teknokraattien ja yritysjohtajien Euroopaksi. Tässä teknokraattien ja yritysjohtajien Euroopassa on tärkeää se miten tehdään, muttei miksi tehdään. Siksi siitä on tullut hanke, jolta puuttuu sekä selkeä poliittinen oikeutus että liikkeelle panevat myytit, tunteet ja innostus.

Menettelytapojen ja säännösten tekninen Eurooppa voidaan joko hyväksyä tai hylätä, mutta kuten Jacques Delors on todennut, yhteismarkkinoihin ei voi rakastua. Jos syyt liittyä yhteen – arvot, ideologiat ja kuvitelmat – puuttuvat, voi olla että se aika, jolloin haitat ohittavat edut ihmisten mielissä, on lähempänä kuin uskommekaan. Sen vuoksi Euroopan tulevaisuuden kannalta olisi erittäin tärkeää muistaa, että markkinat, politiikat ja erilaiset yhteistyömuodot ovat pelkkiä keinoja. Samoin kuin ulkopolitiikka ja raha. Oleellista on se, mihin tavoitteisiin niitä käytetään. Niin kauan kuin tavoitteet eivät ole selvät, päämäärien ja keinojen, tavoitteiden ja välineiden merkitys pysyy hämäränä.

Schoutheete muistuttaa, että ilman tulevaisuuden näkymiä ei ole strategiaa. Se pitää paikkansa yhtä lailla poliittisiin hankkeisiin kuin teollisiin tai kaupallisiin yrityksiin nähden. Selkeään yhteiseen näkemykseen nojautuva yritys toimii aina pikemminkin tulevaisuuden eteenpäin vetämänä kuin menneisyyden eteenpäin työntämänä. Euroopan integraatiokin oli alun alkaen pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen suuntautunut projekti. Uutuus, jonka Schumanin ja Monnet’n ehdotukset toivat ajatukseen Euroopasta, joka on syntynyt yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja historiasta, oli sen toimintaan, eli tulevaisuuteen tähtäävä rakenne.  Nyt tuo suunta ja yhteinen näkemys tuntuvat olevan pahasti hukassa.

Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan rakentaminen merkitsee jatkossakin taloudellisia päämääriä ja aineellisia arvoja, kuten teollisuutta, maataloutta, kalastusta, energiaa, kommunikaatiota ja tutkimusta. Mutta alusta saakka integraatio on tarkoittanut myös aineettomia arvoja, kuten rauhaa, turvallisuutta, solidaarisuutta, demokratiaa, erilaisuuden kunnioitusta ja subsidiariteettia. Eri yhteiskuntamallit eroavat toisistaan pääasiassa siinä, että luovat erilaisia suhteita ihmisen ja yhteisön, yksityisen ja yleisen edun välille. Tässä suhteessa eurooppalainen malli, vaikka erot ovat suuria myös mantereen sisällä, eroaa ratkaisevasti Aasian maiden, islamilaisen maailman tai afrikkalaisen yhteiskunnan mallista. Se eroaa myös amerikkalaisesta mallista solidaarisuudelle ja sosiaaliturvalle annetun painoarvon suhteen.

Muuttaessaan Euroopan talousyhteisön Euroopan unioniksi Maastrichtin sopimus muistutti meitä siitä alkuperäisestä pyrkimyksestä, että Euroopan integraatiossa on kyse muustakin kuin aineellisista arvoista. Jostain syystä tämä suuntaus ja nämä ylevät, mutta ajattomat, päämäärät ovat sittemmin jääneet liian vähälle huomiolle. Ehkä ne mielletään jo joko saavutetuiksi tai sitten toisarvoisiksi. Minusta ne kuitenkin ovat yhä oleellisia. Ilman niitä EU on kuin ruumis ilman henkeä ja sielua. Jos haluaa elegantin muistutuksen tästä, kannattaa lukea Philippe de Schoutheeten Kaikkien Eurooppa.

Kohti demokraattista elämäntapaa

Jos mielipidetiedustelun tekijä soittaisi minulle ja kysyisi, mikä motivoi sinua osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaisin merkityksellinen tavoite, mukava porukka ja mahdollisuus vaikuttaa ­– tässä järjestyksessä. Miksi? Annan konkreettisen esimerkin omasta elämästäni.

Olen pelannut jalkapalloa lähes parikymmentä vuotta ja kun vuonna 2009 muutin Helsinkiin, huomasin olevani jälleen kerran joukkuetta vailla. Ryhdyin ottamaan selvää mahdollisista vaihtoehdoista ja varsin pian löysinkin erään tuttavan kautta joukkueen, joka etsi lisäpelaajia. Pelasin tuossa joukkueessa yhden kauden, mutta en oikein missään vaiheessa tuntenut itseäni osaksi porukkaa, vaan pikemminkin "palkkasoturiksi", joka tulee peleihin hoitamaan hommansa ja häviää sen jälkeen jälkiä jättämättä. Muut joukkueen pelaajat olivat tunteneet toisensa vuosikausia ja heidän yhteiseen huumoriinsa oli vaikea päästä sisään.

Lopulta syksyllä vuonna 2010 päätin ehdottaa parille hyvälle kaverilleni oman joukkueen perustamista. He innostuivat asiasta, olimmehan nousuhumalassa jo useasti leikitelleet ajatuksella, ja ryhdyimmekin kontaktoimaan vanhoja jalkapallotuttujamme. Lumipallo-otantaa hyödyntäen saimme joukkueellisen pelaajia raavittua kasaan vuoden loppuun mennessä, jonka jälkeen rupesimme selvittämään, mitä palloliiton virallisiin sarjoihin pyrkivältä joukkueelta vaaditaan. Kävi ilmi, ettei meidän ollutkaan taloudellisesti mielekästä perustaa omaa seuraa, vaan liittää joukkueemme osaksi jotain isoa pääkaupunkiseudulla operoivaa seuraa. Siten säästimme huomattavasti perustamis- ja hallintokustannuksia ja pääsimme byrokraattisesti muutenkin helpommalla. Lisäksi osana isoa seuraa saimme Helsingin kaupungilta ilmaisen treenivuoron, josta muuten olisimme joutuneet maksamaan monta sataa euroa vuodessa.

Nyt joukkueemme on ollut pystyssä jo yli kolme vuotta ja toiminta näyttää vakaalta. Uusia kiinnostuneita ilmoittautuu mukaan tasaisin väliajoin ja alusta asti toiminnassa mukana olleet pelaajatkin vaikuttavat sitoutuneilta. Ainut haaste tuntuu olevan se, että niin sanotut "likaiset hommat", kuten treenivuorojen varaus, joukkueen varusteiden hankinta tai pelaamiseen ja oheistoimintaan liittyvistä asioista tiedotus kiinnostaa vain harvoja. Vastuu kasaantuu muutamille aktiiveille, jotka ovat valmiit näkemään vaivan yhteisen hyödyn eteen. Loput poimivat vain rusinat pullasta. Tiedän, että tällainen vastuiden kasaantuminen on yleinen ongelma muussakin seura- ja yhdistystoiminnassa.

Siitä huolimatta joukkueen perustaminen ja pyörittäminen on ollut erittäin voimaannuttava kokemus. Se on opettanut minulle, että pieni innostunut aktiivinen porukka voi saada paljon aikaan, jos vain tavoite koetaan tarpeeksi tärkeäksi. Uhraamalla vähän omasta vapaa-ajastaan yhteisten asioiden hoitamiseen, voi vaikuttaa suoraan monien ihmisten elämään ja saada aikaan hyvää toimintaa erittäin pienin kustannuksin. Tietysti myös tunne, että itse hyötyy aktiivisuudestaan, on tärkeää. Lisäksi olen huomannut, että onnistuneet kokemukset vaikuttamisesta voivat saada aikaan osallistumisen positiivisen kierteen sekä itsessä että lähipiirissä. Olen sittemmin aktivoinut vaikuttamaan monipuolisesti myös kansalaisjärjestötoiminnassa ja jalkapallojoukkueemme pelaajien tyttöystävät ja vaimot päättivät meidän esimerkistämme rohkaistuneena perustaa palloiluringin, joka on pyörinyt nyt jo lähes kaksi vuotta.

Kiteytettynä jalkapalloseuran pyörittäminen on opettanut arvostamaan vapaaehtoistoimintaa aivan uudella tavalla. Vasta tämän kokemuksen myötä ymmärrän, kuinka paljon työtä on vaatinut, jotta kaikki ne juniorijoukkueet, joissa itsekin lapsena palloilin, saattoivat toimia. Se on myös pistänyt miettimään, kuinka monet muut hyvää yhteiskuntaa ylläpitävät toiminnot jäisivät toteutumatta ilman tällaista talkoohenkeä.

Tällaista polkua myös laajempaan yhteiskunnalliseen toimintaan heränneenä en näe demokratiaa pelkkänä hallinto- ja vaalijärjestelmänä, vaan elämäntapana. Minulle demokraattinen kansalaisuus tarkoittaa kaikkia niitä pieniä tai isoja tekoja, palloiluringin pyörittämisestä kansalaisaloitteiden tekemiseen, joilla osallistutaan aktiivisesti yhteisöjen elämään. Totta kai myös vaaleissa äänestäminen on tärkeää, mutta minun käsitykseni demokratiasta ja aktiivisesta kansalaisuudesta lähtee liikkeelle siitä, että demokraattisen kokemuksen on toistuttava myös vaalien välillä. Pelkkä äänestyslipun tiputtaminen uurnaan neljän tai viiden vuoden välein ei sitouta ihmisiä tarpeeksi demokraattiseen elämään. Vasta kun demokratia ymmärretään elämäntapana, jatkuvana prosessina, voivat myös demokraattiset päätöksentekojärjestelmät toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

Jotta tällainen asennemuutos olisi mahdollinen, tulee myös päätöksentekojärjestelmien muuttua vastaamaan uuden ajan vaatimuksia. Äänestämisen rinnalle tarvitaan suorempia ja nopeampia vaikuttamiskeinoja. Vuonna 2012 sekä Suomessa että EU-tasolla käynnistetyt kansalaisaloitemenettelyt olivat askel oikeaan suuntaan, mutta kehityksen ei pidä pysähtyä tähän. Tutkimusten mukaan nuoret eivät ole enää yhtä sitoutuneita perinteiseen puolueiden kautta tapahtuvaan vaikuttamiseen, kuin aiemmat sukupolvet, vaan haluavat vaikuttaa ketterästi, erityisesti verkossa, tärkeäksi kokemiinsa asioihin. Sen vuoksi erilaisia verkko-osallistumisen muotoa, kuten kuulemisia, tulee kehittää ja tiedon avoimuutta lisätä, jotta osallistuminen olisi mahdollisimman helppoa ja motivoivaa myös tuleville diginatiivisukupolville.

Vaikka näenkin uusissa osallistumisen muodoissa, kuten verkkovaikuttamisessa, suuren potentiaalin demokraattisen elämäntavan juurruttamisessa laajempaan osaan väestöä, en silti usko niiden voivan koskaan korvata täysin perinteisiä osallistumisen muotoja. Tarvitsemme jatkossakin aktiivisia kansalaisia keittämään kahvia piiriyhdistyksiin, kirjoittamaan pöytäkirjoja, lähettämään kokouskutsuja, järjestämään ekskursioita, tekemään matkajärjestelyjä ja niin edelleen, koska organisoituneen yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii nopeuden ja helppouden ohella myös jatkuvuutta. Ei jalkapallojoukkuekaan voi toimia pelkästään Facebookissa treeneihin ilmoittautuvien tykkääjien varassa, vaan sen lisäksi tarvitaan ainakin yksi tyyppi joka tuo paikan päälle varustekassin, pumppaa pallot, tekee pelipaitatilaukset ja hoitaa kausi-ilmoittautumisen. Toiminnan jatkuminen vuodesta toiseen edellyttää myös sitoutumista. Näin on mielestäni myös monien muiden yhteiskunnallisten ja yhteisöllisten toimien laita. Osallistumisen tavat ovat eittämättä muutoksessa, mutta eivät ehkä niin perusteellisesti, kuin usein kuvittelemme. 

* Kirjoitus on julkaistu Eurooppalainen Suomi ry:n raporttisarjan 11. julkaisussa huhtikuussa 2014

Lyhyt Eurooppa-aatteen puolustuspuhe

"Ken on elänyt tuon ajan, muistaa, että kaikkien kaupunkien kaduilla julistettiin riemuiten Wilson ihmiskunnan hyväntekijäksi, että entisten vihollismaiden sotilaat syleilivät ja suutelivat toisiaan; ei milloinkaan Eurooppa ollut niin luottavainen, kuin noina rauhan ensimmäisinä päivinä. Sillä nyt vihdoin näytti maan päällä olevan tilaa kauan kaivatulle veljeyden ja oikeamielisyyden valtakunnalle, nyt tai ei milloinkaan oli hetki luoda yhteinen Eurooppa, josta olimme uneksineet. Helvetti oli takanamme, mikäpä saattoi enää uhata? Uusi maailma oli alussaan, ja koska olimme nuoria, ajattelimme; se on oleva meidän maailmamme, jota olemme kaivanneet, parempi ja inhimillisempi maailma."

Stefan Zweig, Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia

Eurovaalien äänestysprosentti oli pettymys sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Se sai opportunistiset euroskeptikot liikkeelle sankoin joukoin julistamaan EU:n rappiota. Heistä yksi oli entinen keskustavaikuttaja ja eurovaaliehdokas Antti Mykkänen, joka antoi padottujen tunteiden purkautua tuoreeltaan Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa. Heti kirjoituksensa alkuun Mykkänen toteaa, ettei enää usko unioniin: "Nyt uskallan sen sanoa, kaksien vaalien jälkeen.", ja jatkaa, "Valtiotieteilijät puhuvat legitimiteettikriisistä silloin, kun jollakin asialla ei ole kansan hyväksyntää. Kun runsaasti alle puolet äänestää vaaleissa, kohdetta ei ihmisten mielissä enää ole."

Epäilemättä eurovaalien alhainen äänestysprosentti oli kova kolaus EU:n hyväksyttävyydelle. Huolimatta ennen näkemättömästä mediarummutuksesta vaalien alla, sitä ennen vuosia jatkuneesta eurokriisiuutisoinnista, laadukkaista ehdokaslistoista (ainakin Suomessa) ja Lissabonin sopimuksen myötä kasvaneesta parlamentin vaikutusvallasta, nukkuvien puolue oli jälleen kerran vaalien suurin voittaja. Tulos jättää paljon pohdittavaa EU:n päättäjille.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että reilun 43 prosentin äänestysaktiivisuus EU:n tasolla tarkoittaisi sitä, ettei kohdetta enää ole ihmisten mielissä. Eihän Yhdysvaltojen kongressin legitiimisyyttäkään kyseenalaisteta, vaikka äänestysprosentit ovat keskimäärin alhaisempia kuin eurovaaleissa. Mykkäsen mukaan mitään ei ole kuitenkaan tehtävissä, vaan on vakavasti pohdittava EU-yhteistyön purkutoimiin ryhtymistä. Hän aloittaisi Euroopan parlamentista: "Kun itse tuote on surkea, kampanjoilla ja propagandalla ei nosteta aktiivisuutta. Keskeinen kysymys kuuluu: tarvitaanko Euroopassa ylipäätään parlamenttia? Välttämättömät asiat hoituisivat valtioiden ja niiden parlamenttien välisinä. Demokratia ja toimeenpanovalta toimisivat edelleen."

Hieman karrikoiden Mykkäsen ratkaisu EU:n legitimiteetin palauttamiseksi on EU-tason demokratian purkaminen ja EU-yhteistyön palauttaminen löyhäksi valtioiden väliseksi yhteistyöksi. Implisiittisesti tämä tarkoittaisi myös talous- ja rahaliitto EMU:n purkamista, koska jo pelkkä yhteinen rahapolitiikka sitoo jäsenmaat niin tiiviisti yhteen, etteivät "välttämättömät asiat" hoidu pelkällä valtioiden välisellä yhteistyöllä, vaan tarvitaan ylikansallisia instituutioita. Ja jos taas ylikansalliselle tasolle luodaan instituutioita, jotka tekevät suoraan kansalaisten elämään vaikuttavia päätöksiä, tarvitaan demokraattista kontrollia. Se taas ei onnistu oikein muuten, kuin luomalla rakenteita, joiden kautta kansalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa harjoitettavaan politiikkaan. Juuri tätä tarkoitusta varten Euroopan parlamentti on aikoinaan luotu: tarjoamaan kansalaisille mahdollisuus vaikuttaa suoraan EU-tasolla harjoitettavaan politiikkaan.

Käytännössä Mykkäsen esittämä vaihtoehto tarkoittaisi peruuttamista vuosikymmeniä taaksepäin. Se on toki mahdollinen suunta Euroopalle, muttei mielestäni toivottava. Itse uskon, että entistä tiiviimpi Euroopan integraatio on paras tapa Euroopan kansoille pärjätä globaalissa kilpailussa ja torjua globaaleja uhkia. Vain yhteistyötä tiivistämällä voimme estää arviolta 1000 miljardin euron vuotuisen verokadon EU:n alueelta. Vain raja-aitoja purkamalla voimme luoda Eurooppaan toimivat digitaaliset sisämarkkinat, jotka joidenkin arvioiden mukaan voisivat kasvattaa EU:n BKT:tä 500 miljardilla vuoteen 2020 mennessä (tämä kasvu siis pelkillä hallinnollisilla uudistuksilla!). Vain tiiviimmän yhteistyön avulla voimme suojella Itämerta ja torjua ilmastonmuutosta. Esimerkkejä ja argumentteja EU:n puolustamiseksi kyllä löytyy, mutta kuinka palauttaa kansalaisten luottamus Eurooppa-projektiin?

Minä en usko Mykkäsen tavoin, että parlamentin lakkauttaminen ja sitä myötä EU-demokratian kaventaminen on ratkaisu, jolla saadaan lisättyä EU:n hyväksyttävyyttä kansalaisten silmissä. Päinvastoin uskon, että vain puuttumalla tosissaan EU:n demokratiavajeeseen voidaan voittaa kansalaisten luottamus. Oli suuri virhe EU-päättäjiltä jättää parlamentti sivuraiteille eurokriisinhallintatoimenpiteistä, koska se vain lisäsi kansalaisten tunnetta, että äänestipä miten vain, tärkeimmät päätökset tehdään kuitenkin suljettujen ovien takana erilaisissa tilapäisinstituutioissa. Yksinkertainen sääntö EU:n kehittämiseksi nykyistä demokraattisemmaksi onkin, että jos EU-tasolla tehdään politiikkaa, sen tulee olla kansalaisten suoraan arvioitavissa EU-tason vaaleissa.

Demokratiatutkimuksen mukaan kansalaisten EU-asioita kohtaan osoittama välinpitämättömyys ei ole ensi sijassa kiinni tiedon puutteesta tai yhteisen eurooppalaisen identiteetin puutteesta, vaan siitä, että EU ei ole tarpeeksi politisoitunut. Omalla äänellä ei koeta olevan merkitystä, koska niukkuuspolitiikan kaltaisia yhteiskunnallisia valintoja ei käsitellä poliittisia asioina, vaan ne esitetään pitkälti asiantuntijoiden tekeminä teknisinä ratkaisuina.  EU-tason poliittisista vaihtoehdoista ei myöskään käydä julkisuudessa tarpeeksi avointa keskustelua. Konfliktien olemassaolo ja monimuotoisuus pitäisi tehdä nykyistä näkyvämmäksi, jos kansalaisten halutaan ottavan aktiivisesti osaa eurooppalaiseen julkiseen elämään. Se on pitkä ja kivinen tie, mutta toimivaa demokratiaa ei rakenneta päivässä.

Lopuksi haluan vielä todeta Mykkäselle, joka kutsuu Eurooppa-aatteen kannattajia "ajatuksiinsa lukkiutuneiksi konservoijiksi", että ainakin minulle Eurooppa-aatteen kannattaminen lähtee siitä, että rauhan ja kestävän kehityksen kaltaisia arvoja on tehokkaampaa edistää yhteistyössä muiden demokraattisten kansallisvaltioiden kanssa kuin yksin. Jos se on sitä kaavoihin kangistuneiden kalkkisten höttöä josta hän puhuu, asetun ilomielin sen kannattajaksi. 

Eduskunnan erityinen ote EU:sta ei riitä

(Julkaistu Helsingin Sanomien mielipide-palstalla 7.2.2014) 

Helsingin Sanomat otti voimakkaasti kantaa EU:n demokratiakehitykseen 4.2. julkaistussa pääkirjoituksessaan ”Eduskunnalla on erityinen ote EU:sta”. Kirjoituksen pääviesti oli se, että suomalaisten on turha valittaa EU:n demokratiavajeesta, koska meillä hallituksen tekemien EU-päätösten parlamentaarinen valvonta toteutuu paremmin kuin useimmissa muissa EU-maissa. Toiseksi kirjoituksessa väitettiin, että Euroopan parlamentin vallan kasvattaminen ei ole vastaus unionin demokratiavajeeseen, koska parlamentilla on jo paljon valtaa eikä senkään päätöksenteon parlamentaarinen valvonta toimi.

Valitettavasti molempien väittämien perustelut jäävät vajavaisiksi. Ensinnäkin se, että meillä Suomessa EU-päätösten parlamentaarinen valvonta toimii paremmin kuin monissa muissa EU-maissa, ei ole pätevä argumentti sen puolesta, että EU:n demokratiavaje voitaisiin näin kuroa umpeen. EU-tasolla harjoitettu politiikka pitäisi olla kansalaisten suoraan arvioitavana EU-tason vaaleissa, mutta näinhän ei esimerkiksi EU:n viime vuosien kiistanalaisimman politiikan, niukkuuspolitiikan, osalta ole. Niukkuuspolitiikasta vastaavat Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, jotka ovat kaikkea muuta kuin vahvan demokraattisen valvonnan alaisia instituutioita.

Jo tätä taustaa vasten pääkirjoituksen väite, ettei Euroopan parlamentin vallan vahvistaminen ole vastaus unionin demokratiavajeeseen, kuulostaa vähintäänkin ihmeelliseltä. Jos kansanvallan lisääminen unionin tasolla ei ole vastaus demokratiavajeeseen, mikä sitten on?

Parlamentin valtaa on jo toki lisätty Lissabonin sopimuksen myötä, mutta tästä huolimatta EU:n päätöksenteko on yhä erilaisten kansallisten etujen monopolisoima. EU-instituutioilta puuttuu mahdollisuus tehdä koko unionia hyödyttäviä päätöksiä, josta pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä on se, ettei parlamentti pysty edes itse päättämään istuntopaikastaan. Meppien suuri enemmistö on toistuvasti ilmaissut halukkuutensa lopettaa noin 200 miljoonaa euroa vuodessa maksava rekkaralli Strasbourgiin, mutta asialle ei tehdä mitään niin kauan kuin Ranska sitä vastustaa. Kyvyttömyys tällaisen pienen asia edessä, mutta myös suurten kansalaisia askarruttavien kysymysten, kuten niukkuuspolitiikan tai veronkierron kitkemisen edessä, tulevat näkymään kansalaisten eurovaaleja kohtaan osoittamassa mielenkiinnossa.

On tietysti selvää, ettei pelkkä parlamentin vallan kasvattaminen yksin riitä. Sen ohella täytyy huolehtia myös muiden päätöksenteon rakenteiden parlamentarisoinnista. Tarvitsemme EU-tasolle myös paljon nykyistä vahvemmat europuolueet, toimivan opposition, parlamentille vastuullisen hallituksen ja vaaleihin ylikansalliset vaalilistat korostamaan kuvaa Euroopan parlamentista instituutiona, joka tekee Euroopan yhteistä hyvää koskevia päätöksiä. Tällaiset uudistukset eivät tapahdu hetkessä, mutta ovat ainut tie nostaa poliittinen integraatio taloudellisen integraation edellyttämällä tasolle.

EU pääsee umpikujastaan vain demokratiaa vahvistamalla

Kevään eurovaaleissa sanotaan olevan suuremmat panokset kuin koskaan ennen. Äänestäjiä houkutellaan uurnille korostamalla Euroopan parlamentin kasvanutta valtaa ja mahdollisuutta vaikuttaa komission puheenjohtajan valintaan. Nyt on aika toimia, osallistua ja vaikuttaa maanosamme tulevaisuuteen.

Valitettavasti näissä äänestysaktiivisuuteen kannustavissa väitteissä on paljon ilmaa. Parlamentin valta on toki kasvanut Lissabonin sopimuksen myötä, mutta sillä ei ole edelleenkään sanan sijaa viime vuosien merkittävimpään EU-politiikkaan: niukkuuspolitiikkaan. Ideaalimaailmassa tämän miljoonien eurooppalaisten elämään kouriintuntuvasti vaikuttaneen doktriinin suosio mitattaisiin eurovaaleissa, mutta näin ei ole, koska niukkuuspolitiikkaa ei kuulu parlamentin päätösvaltaan.

Kun EU-tasolla harjoitettuun politiikkaan ei voi vaikuttaa EU-tason vaaleissa, jotakin on pahasti pielessä. Euroopan parlamentti on yhä liian kaukana potentiaalistaan ollakseen merkittävä vallankäyttäjä Euroopan kansalaisten silmissä ja se tulee näkymään myös vaaleja kohtaan osoitetussa mielenkiinnossa. Demokratiavaje johtaa kiinnostusvajeeseen, jota ei voi paikata uusilla kommunikaatiostrategioilla tai lisäpanostuksilla kansalaisviestintään. 

Demokratiatutkimuksen mukaan kansalaisten EU-asioita kohtaan osoittama välinpitämättömyys ei ole ensi sijassa kiinni tiedon puutteesta tai yhteisen eurooppalaisen identiteetin puutteesta, vaan siitä, että EU ei ole tarpeeksi politisoitunut. EU:n päätöksenteko koetaan etäiseksi ja liian asiantuntijavetoiseksi, koska poliittisista vaihtoehdoista ei käydä julkisuudessa tarpeeksi avointa keskustelua. Yhteiskunnallisia ongelmia ei käsitellä poliittisina asioina, vaan ne nähdään pitkälti teknisinä. Siksi puhetapa on muuttunut taloudelliseksi, moraaliseksi ja juridiseksi.

Demokratiassa päätökset pitäisi kuitenkin tehdä todellisten vaihtoehtojen välillä, jotka edustavat ristiriitaisia, mutta oikeutettuja yhteiselämän organisointitapoja. Demokraattisen politiikan pitää sallia konfliktien olemassaolo, tehdä monimuotoisuus näkyväksi ja ylläpitää sitä.

Vaihtoehdottomuus ja konsensushakuisuus johtavat populismin nousuun. Jos vaihtoehtoja niukkuuspolitiikalle ei ole tarjolla, nykytilanteesta kärsivät kansalaiset voivat esittää protestinsa vain äänestämällä populistisia puolueita, jotka lupaavat tarjota suojaa Brysselin teknokratialta, palauttaa kansalaisille heidän itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä. Ne ovat valheellisia lupauksia, mutta toimivat, koska parempaakaan tulevaisuuden näkymää ei ole tarjolla.

Populismin tutkija Paul Taggart onkin todennut, että populismi on demokratian terveystarkastus. Mitä huonommin demokratia voi, sitä enemmän populismia. Epäilen, että EU-demokratia on niin heikossa kunnossa, että kevään eurovaaleissa tulemme näkemään populististen puolueiden todellisen esiinmarssin. Ihmiset ovat turhautuneita politiikkaan, joka ei luo todellisuutta vaan reagoi vain taloudellis-tuotannollisiin välttämättömyyksiin. Liian monet kokevat, ettei äänestämisellä ole mitään väliä, koska kaikki jatkuu kuitenkin aivan kuten ennen.

Satojen eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen yhteenliittymä EYCA ilmaisi saman huolen viime vuoden lopulla julkaistuissa politiikkasuosituksissaan. Suosituksissa linjataan, että EU-demokratiaa tulee vahvistaa tarvittaessa jopa perussopimusmuutosten kautta. Euroopan parlamentin valtaa ja poliittista painoarvoa tulee kasvattaa, koska se on ainut Euroopan kansalaisten valitsema eurooppalainen instituutio. Lisäksi vaaleissa tulisi ottaa käyttöön ylikansalliset vaalilistat korostamaan kuvaa Euroopan parlamentista instituutiona, joka tekee Euroopan yhteistä hyvää koskevia päätöksiä. Näin EU:n demokraattinen ja poliittinen elämä saisi enemmän sisältöä.

Tällä hetkellä EU-instituutioilta puuttuu mahdollisuus tehdä koko unionia hyödyttäviä päätöksiä, sillä päätöksenteko on yhä erilaisten kansallisten etujen monopolisoima. Niiltä puuttuu myös legitimiteetti kansalaisten demokraattisen valvonnan puutteen vuoksi. Se uhkaa rapauttaa koko eurooppalaisen yhteistyön oikeutuksen. Umpikujasta päästään pois vain demokratiaa vahvistamalla.  

***

Kirjoituksessa mainitut eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen politiikkasuositukset löytyvät osoitteesta:  http://ey2013-alliance.eu/itsabouteuropeitsaboutus/

Kohti demokraattisempaa Eurooppaa?

Komissaari Viviane Reding vastaanotti kansalaisjärjestöjen suositukset EU:n kansalaisuuspolitiikan uudistamiseksi Vilnassa joulukuussa 2013.


EU-demokratia ei voi hyvin. Ainakaan, jos mittarina pidetään kansalaisten tietämystä EU-asioista.

 

Vuoden 2012 lopulla julkistetun Eurobarometrin mukaan kolmasosa eurooppalaisista ei osaa nimetä yhtään EU:n toimielintä. Lähes 70 prosenttia vastaajista ilmoitti, ettei tiedä mitään tai tietää vain vähän EU:n toiminnasta ylipäätään.

 

Kansalaiset eivät myöskään tunne oikeuksiaan. Euroopan komission vuonna 2010 laatimassa Euroopan unionin kansalaisuutta koskevassa katsauksessa todettiin, että EU-kansalaiset eivät pysty hyödyntämään kaikkia etujaan, koska he eivät tunne niitä. Erityisen huonosti tunnettu on oikeus muuttaa asumaan johonkin toiseen EU-maahan.

Tämänkaltaiset havainnot toimivat lähtölaukauksena sille, että komissiota pyydettiin nimeämään vuosi 2013 Euroopan kansalaisten teemavuodeksi. Ajankohta koettiin muutenkin otolliseksi, koska tänä vuonna tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun EU ja EU:n kansalaisuus luotiin Maastrichtin sopimuksella.

Kansalaisten teemavuodella on ollut kaksi päämäärää. Ensinnäkin lisätä eurooppalaisten tietämystä oikeuksista ja mahdollisuuksista, joita EU-kansalaisuus heille tarjoaa. Toiseksi pohtia keinoja, joiden avulla EU-kansalaiset saataisiin vahvemmin mukaan omien yhteisöjensä ja yhteiskuntansa toimintaan niin paikallisella, alueellisella, kansallisella kuin EU:nkin tasolla. Se on EU:n ja demokratian tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä asia.

Vielä on liian aikaista sanoa, miten hyvin teemavuoden tavoitteet ovat toteutuneet. Vuodessa ei näin suuria kiviä paljon liikuteta, mutta on hyvä, että aiheen tärkeys tunnustetaan korkeinta poliittista johtoa myöten. Euroopan komission puheenjohtaja Jose Manuel Barrosokin nosti esiin demokratian tärkeyden EU:n tilasta vuonna 2012 pitämässään puheessa: ”Ajat, joina Eurooppa yhdentyi kansalaisten hiljaisella suostumuksella, ovat ohi. Eurooppa ei enää voi olla teknokraattien, byrokraattien tai edes diplomaattien Eurooppa. Sen on oltava demokraattisempi kuin koskaan.”

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kansalaisten teemavuoden pysyvin vaikutus tulee olemaan kansalaisjärjestöjen tiivistynyt yhteistyö EU-tasolla. Sadat kansalaisjärjestöt eri puolilta Eurooppaa – Eurooppalainen Suomi ry muiden mukana – ovat tämän vuoden aikana työstäneet yhteisiä kantojaan EU-demokratian ja aktiivisen kansalaisuuden edistämiseksi EYCA-verkostossa, joka perustettiin tätä vuotta silmällä pitäen.

 

Työ on hiljattain saatu päätökseen ja kansalaisjärjestöjenyhteiset suositukset EU:n kansalaisuuspolitiikan uudistamiseksi luovutettiin joulukuussa Euroopan komissiolle teemavuoden päätöstilaisuudessa Vilnassa. Suosituksissa vaaditaan muun muassa Euroopan parlamentin valtaoikeuksien lisäämistä, ylikansallisia vaalilistoja, kansalaisten suorempaa valtaa vaikuttaa komissaarien valintaan. Kansalaisten äänen on kuuluttava suoremmin Brysselissä.

Sen lisäksi vaaditaan myös suorien vaikuttamisväylien, kuten eurooppalaisen kansalaisaloitteen, kehittämistä menettelyiltään yhä yksinkertaisemmiksi. Kansalaisjärjestöjen viesti päättäjille on selvä: demokratia ei voi enää 2010-luvulla perustua pelkästään kerran neljässä tai viidessä vuodessa vaaleissa luovutettavaan mandaattiin.

Huoli EU-journalismista

Viimeisten vuosien aikana olen kuullut kasvavaa kritiikkiä EU-journalismia kohtaan. Monet tuntuvat olevan väsyneitä siihen, että EU:sta nostetaan esiin vain negatiivisia asioita ja puhutaan vain taloudesta. Sen koetaan antavan turhan suppean kuvan lähes koko elämänpiirin kattavasta yhteistyöstä. Lisäksi korostamalla kansallista etua normatiivisten ideaalien sijaan journalismin koetaan rapauttavan EU:n hyväksyttävyyttä ja kasvattavan euroskeptisyyttä.

Huoli on Euroopan laajuinen. Satojen eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen yhteenliittymä EYCA (European Year of Citizens Alliance) kirjasi komissiolle joulukuussa luovutettuihin politiikkasuosituksiinsa tarpeen kohentaa EU-asioista mediassa käytävän keskustelun tasoa. 

Erityisesti iltapäivälehtien sensaationhakuiset lööpit ovat saaneet monet näkemään punaista. Niiden perusteella EU tuntuu olevan varsinainen ilonpilaaja, joka käy puolustuskyvyttömien kalakukkojen, riisipiirakoiden ja saunaklapien kimppuun. Vaikka useimmat näistä lööpeistä ovat vääriin tulkintoihin perustuvia uutisankkoja, ne tuntuvat helposti jäävän osaksi EU:sta käytäviä kansalaiskeskusteluja. Usein jopa niin vahvasti, että monille kansalaisille niinkin neutraalista termistä kuin direktiivi on tullut kirosana.  

Poliitikkojen ja EU-instituutioiden on tietysti helppo vierittää vastuu EU:n huonosta maineesta ja demokratiavajeesta journalisteille, mutta oikeasti vikaa on myös EU:ssa. Haastattelututkimuksissa journalistit ovat todenneet, että EU on sekä haastava jutun aihe että tietolähde. Lähtökohta on, että EU-asiat kiinnostavat syvemmin vain erittäin harvoja. Jotta ihmiset saadaan lukemaan EU-juttuja, on päätöksiä popularisoitava. EU:n tuottama tieto on kuitenkin usein niin teknistä, että tulkintavirheitä on vaikea välttää. Lisäksi päätösten avaaminen lukijoille vaatii usein paljon muita aiheita pidempiä selityksiä. EU-aiheiden kiinnostavaksi tekemistä hankaloittaa myös se, että usein ideologiset konfliktit ja tunnetut yhteen ottavat henkilöt puuttuvat. 

Mediassa käytävällä keskustelulla on epäilemättä suuri vaikutus kansalaismielipiteeseen ja demokratian toimivuuteen. Taloudellisen ja poliittisen integraation edessä olisi myös toivottavaa, että rajat ylittävää keskustelua EU:sta käytäisiin paljon nykyistä enemmän. Toistaiseksi näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että eurooppalainen julkinen keskustelu käydään jatkossakin pääasiassa kansallisvaltioiden rajojen sisällä.  Tällöin Euroopan tulevaisuutta koskevien yhteisten tavoitteiden hahmottaminen on vaarassa jäädä kansallisvaltioiden ”itsekkyyden jalkoihin”.

Onneksi positiivisiakin merkkejä on ilmassa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan monissa EU-maissa keskustellaan jo varsin yhteneväisesti EU:sta, eli julkisiin keskusteluihin nousevat samat teemat samoin painotuksin suurin piirtein samanaikaisesti. Poikkeuksen säännöstä muodostaa Iso-Britannia, jossa euroskeptiset aihevalinnat saavat paljon muita maita enemmän palstatilaa. Se näkyy myös EU:n kannatuslukemissa.  

Suomessa EU-journalismia on tutkittu vuosikymmenien varrella jonkin verran, mutta pääasiassa joko journalistisen työn näkökulmasta tai jonkin rajatumman teeman, kuten euroskeptismin näkökulmasta. Yhtään yleiskatsausta suomalaisessa journalismissa esiin nousevista EU-aiheista ja käytetyistä kehyksistä ei ole tehty. Eurobarometreistä kuitenkin tiedämme, että suomalaisten tietämys EU-asioista on heikompaa kuin EU:ssa keskimäärin, joten siinä mielessä EU:sta käytävää julkista keskustelua tulisi ehdottomasti tutkia tarkemmin myös Suomessa

Kuinka komissaarit tulisi valita?

                                            (copyright European Union 2013)

Helsingin Sanomien älykköraadilta kysyttiin viime lokakuussa mielipidettä EU-komission suomalaisjäsenen valintatavasta. Suurin osa vastanneista haluaisi muuttaa nykykäytännön, jonka mukaan valinta on pääministeripuolueen sisäinen asia. Eniten kannatusta sai vaihtoehto, jonka mukaan komissaarivalinnan pitäisi perustua ensisijaisesti koko hallituksen päätökseen. Sitä kannatti kolmannes vastaajista. Muuten vastaukset jakaantuivat melko tasaisesti eri vaihtoehdoille.

Yllättävää tuloksissa oli se, ettei komissaarin valinnan demokratisointi saanut laajaa kannatusta.16 prosenttia vastaajista oli valmis sitomaan komissaarivalinnan europarlamenttivaalien tulokseen ja vain 12 prosenttia eduskunnan tekemään valintaan. Muiden muassa Aalto yliopiston markkinoinnin professori Jaakko Aspara totesi avoimessa vastauksessaan, että päätös ei ylidemokratisoinnilla parane. Taloudellisen tiedotustoimiston toimitusjohtaja Kari Väisänen taas linjasi, että meillä ei ole varaa politisoida komissaarivalintaa.

Eurooppalainen Suomi ry ja sadat muut Euroopan kansalaisten teemavuoden allianssin (EYCA) työskentelyyn osallistuneet eurooppalaiset kansalaisjärjestöt ovat eri mieltä älykköraadin enemmistön kanssa. Allianssin linjausten mukaan komissaarivalintaa ei ole varaa olla politisoimatta, mikäli EU-politiikan kiinnostavuutta ja hyväksyttävyyttä halutaan parantaa kansalaisten silmissä. Toivottavaa olisi, että jo ennen tulevan kevään eurovaaleja Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät nimeäisivät ehdokkaansa komission seuraavaksi puheenjohtajaksi. Tämänhetkisten tietojen mukaan toiveen toteutuminen näyttää realistiselta.

Suomessa valtiovarainministeri, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on mennyt ehdotuksissaan vielä tätäkin pidemmälle. Urpilainen heitti toukokuun lopulla keskusteluun ajatuksen – jota hän kutsui koepalloksi – että jatkossa kaikki komission jäsenet valittaisiin europarlamentaarikkojen joukosta. Hänen mielestään se korostaisi komission poliittista luonnetta ja saattaisi samalla lisätä kiinnostusta eurovaaleihin.

Toteutuakseen Urpilaisen ehdotus vaatisi EU-tason päätöksen. Se voi kestää vuosia, mikäli toteutuu sittenkään.

Savon Sanomat tarttui pääkirjoituksessaan Urpilaisen koepalloon ja muistutti, että Suomen ei halutessaan tarvitse jäädä odottamaan koko unionin tekemiä ratkaisuja vaalien mielenkiinnon lisäämiseksi. Myös kotimaisin päätöksin voimme tehdä paljon. Lehden mukaan demokraattisin tapa olisi, että komissaariksi nimettäisiin sen puolueen ehdokas, joka menestyy eurovaaleissa parhaiten. Vaalien kiinnostavuuden lisäämiseksi puolueet voisivat vielä nimetä omat komissaariehdokkaansa jo ennen vaaleja. 

Savon Sanomien ehdottama ratkaisu lisäisi varmasti mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan. Yli puolet vuoden 2012 lopulla julkistettuun Eurobarometriin osallistuneista vastasi, että heidän kiinnostuksensa eurovaaleja kohtaan lisääntyisi, mikäli vaalien tulos vaikuttaisi myös komission puheenjohtajan valintaan. Tämä malli tarjoaisi vielä suoremman keinon vaikuttaa äänestämällä.

Puolueiden pitäisi kuitenkin toimia nopeasti, jotta sopimus saataisiin aikaan vielä ennen ensi kevään vaaleja. Veikkaanpa, että intoa nykyisen ”herrasmiessopimuksen” purkamiseen ei löydy. Sen sijaan tulemme kuulemaan paljon tyhjää puhetta eurovaalien äänestysaktiivisuuden nostamisen tärkeydestä. Valitettavasti politiikka ja arkijärki kulkevat usein eri polkuja.

Tällä kertaa on toisin?

“Is, then, the EU worth defending? The true question is, of course, which EU are we referring to?” - Slavoj Žižek

Euroopan parlamentti käynnisti viime syyskuussa eurovaalien äänestysaktiivisuuden kasvattamiseen tähtäävän kampanjan sloganilla ”Tällä kertaa on toisin”. Kampanjan sivuilla slogania perustellaan sillä, että parlamentin valta kasvanut sitten edellisten vaalien ja kansalaisilla on enemmän valtaa vaikuttaa maanosamme suuntaan kuin koskaan ennen. Viimeistään nyt on siis aika aktivoitua myös eurovaalien suhteen.

Pelissä on kieltämättä enemmän kuin viime vaaleissa. Parlamentin valta on kasvanut Lissabonin sopimuksen myötä ja siitä on tullut neuvoston kanssa tasaveroinen lainsäätäjä monessa asiassa. Sillä on nykyisin myös hitunen budjettivaltaa eli käytännössä oikeus hyväksyä tai hylätä jäsenmaiden aikaansaama neuvottelutulos. Lisäksi äänestäjillä on nyt myös epäsuora mahdollisuus vaikuttaa komission puheenjohtajan valintaan. Tästä huolimatta on kuitenkin syytä kysyä, ovatko asiat tälläkään kertaa riittävän toisin? Eli vielä tarkennettuna: voiko parlamenttivaaleissa äänestämällä todella vaikuttaa maanosamme poliittiseen suuntaan?

Valitettavasti vastaus on EIPÄ JUURI. Ajatellaanpa vaikka EU:n austerity-politiikkaa eli niukkuus- tai säästöpolitiikkaa. Tällä kiistanalaisella doktriinilla on ollut konkreettisia ja kouriintuntuvia vaikutuksia miljooniin kriisimaiden kansalaisiin. Taloustieteilijät ovat kiistelleet sen järkevyydestä ja tuhannet kansalaiset kävelleet mielenosoituksissa sitä vastaan. Ideaalimaailmassa sen suosio mitattaisiin eurovaaleissa ja päättäjät saisivat joko mandaatin jatkaa sitä tai velvoitteen höllentää sen otetta. Mutta tämä ei ole ideaalimaailma. Euroopan parlamentilla ei ole sanan sijaa niukkuuspolitiikkaan vaan siitä ovat vastuussa Troikan jäsenet eli Euroopan komissio, EKP ja IMF, joten niukkuuspolitiikkaa jatkuu jos on jatkuakseen eurovaaleista riippumatta.

Jos kerran eurovaaleissa ei voi vaikuttaa niukkuuspolitiikan kohtaloon, niin missä vaaleissa sitten voi?

Se onkin vaikeampi kysymys. Kotimaisissa vaaleissa voi totta kai äänestää puoluetta joka vastustaa niukkuuspolitiikkaa, mutta ainakaan Suomesta sellaista ei olisi helppoa löytää. Sitä paitsi Suomen rooli EU:n valtapolitiikassa on sen verran pieni, että sellainen protesti tuntuisi lähinnä puskasta huutelulta. Sen sijaan Saksan liittopäivävaaleissa olisi panosta. Saksahan on suuri maa, Euroopan teollisuuden veturi ja niukkuuspolitiikan pääarkkitehti. Harmi vaan, että nekin vaalit menivät jo ja saksalaiset antoivat niukkuuspolitiikalle varauksettoman tukensa. Olisiko tulos ollut yhtä selvä, jos niukkuuspolitiikan kohteeksi joutuneilla kansalaisilla olisi ollut äänioikeus? Enpä usko.

Jo tällaisten yksinkertaisten ajatusharjoitusten perusteella käy ilmi, kuinka huonossa jamassa EU-demokratia tällä hetkellä on. Jos EU-tasolla harjoitettuun politiikkaan ei voi vaikuttaa EU-tason vaaleissa, jotakin on pahasti pielessä. Karu totuus on, että Euroopan parlamentti on yhä liian kaukana potentiaalistaan ollakseen merkittävä vallankäyttäjä. Eihän se pysty edes itse päättämään istuntopaikastaan, vaikka mepit ovat toistuvasti suuren enemmistön turvin ilmaisseet halukkuutensa lopettaa jokakuukautinen rekkaralli Strasbourgiin.  

Ongelman ratkaisu ei ole kuitenkaan EU-yhteistyön purkaminen vaan nimenomaan sen vahvistaminen. Parlamentin valtaa on kasvatettava jäsenmaiden vallan kustannuksella. Annan toisen esimerkin: verosuunnittelu ja veronkierto. Yritysten ja rikkaiden yksityishenkilöiden verosuunnittelun ja veronkierron takia EU-maat menettävät vuosittain arviolta lähes 1000 miljardia euroa verotuloja, jonka myötä hyvinvointivaltioiden ylläpitäminen on päivä päivältä mahdottomampi tehtävä. Yksittäiset kansallisvaltiot ovat täysin voimattomia tällaisten prosessien edessä, joten käytännössä ainut keino puuttua asiaan olisi EU-yhteistyön avulla. Viime vuonna 26 jäsenmaata 28:sta olikin valmiita puuttumaan asiaan tehostamalla pankkitietojen vaihtamista unionin sisällä, mutta nykytilanteesta hyötyvät Itävalta ja Luxemburg äänestivät vastaan, eikä asialle tehty mitään, koska päätös edellyttää yksimielisyyttä. Pari maata siis jarrutti onnistuneesti suuren enemmistön kannattamaa kehitystä, joka vain osoittaa sen, että tarvitsemme vahvaa ylikansallista demokratiaa tasapainottamaan ylikansallisen talouden ylilyöntejä. Jos EU ei tähän pysty, se menettää kansalaisten silmissä lopunkin uskottavuutensa sekä taloudellisena että poliittisena unionina.

Niin kauan kun demokratia ei yllä potentiaaliinsa EU-tasolla tai edes kansallisvaltioiden tasolla, niin kauan kun äänestämällä ei todellisuudessa voi muuttaa mitään, nykytilanteesta kärsivät kansalaiset tulevat tekemään ainoan rationaalisen ratkaisun mikä heillä on käytettävissään: äänestämään populistisia puolueita, jotka haistattavat pitkät koko touhulle, lupaavat tarjota suojaa Brysselin teknokratialta, palauttaa kansalaisille heidän itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä. Se on valheellinen lupaus, mutta toimii, koska parempaakaan tulevaisuuden näkymää ei ole tarjolla. Pisimmällä tämä huolestuttava kehitys on Unkarissa, jossa pääministeri Viktor Orbanin Fidesz-puolue on onnistunut saamaan kansan tuen nationalistis-autoritäärisen ohjelmansa taakse. Slavoj Žižek kuvaa Unkarin tilannetta vuonna 2012 julkaistussa kirjassaan The Year of Dreaming Dangerously näin:  

“If the protection of democratic institutions necessarily goes hand in hand with continual impoverishment of the Hungarian people [as the result of the austerity measures imposed by the EU and IMF], we must not be amazed that Hungarian citizens show a little enthusiasm for restoring liberal democracy. In other words, you cannot have it both ways, a democratic revival and the neoliberal politics of austerity: the coffee of democratic revival can only be served without the cream of economic neoliberalism.”

Populismin tutkija Paul Taggart on todennut, että populismi on demokratian terveystarkastus. Mitä huonommin demokratia voi, sitä enemmän populismia. EU-demokratia on  niin heikossa kunnossa, että kevään 2014 eurovaaleissa tulemme näkemään populististen puolueiden todellisen esiinmarssin. Ne tulevat huutamaan kuten Orban Unkarissa: ”Valta takaisin kansalle!”, ”Valta takaisin kansallisvaltioille!”, ”Loppu Brysselin ylivallalle!”, ”Itsenäisyys takaisin!”, ja ne tulevat saamaan kansanjoukot liikkeelle, koska ihmiset ovat turhautuneita politiikkaan, joka ei luo todellisuutta vaan reagoi vain taloudellis-tuotannollisiin välttämättömyyksiin. 

Länsimaisissa demokratioissa on tapana painottaa äänestämisen tärkeyttä, mutta meteli nousee heti, jos kansalaiset äänestävätkin väärin - "Populistit murskavoittoon - Markkinat hätääntyivät". Populismia ei kuitenkaan padota pelottelemalla, vaan tarjoamalla kansalaisille muita todellisia vaihtoehtoja, todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Liian monet kokevat, ettei äänestämisellä ole mitään väliä, koska kaikki jatkuu kuitenkin aivan kuten ennen. Tämän takia demokratia pitäisi nopeasti keksiä uudelleen.